Erkki Tuomioja
 
Sosialidemokraattien ryhmäpuheenvuoro pääministerin eurooppalaista vakauspakettia koskevasta ilmoituksesta ja lisäbudjetista 12.5. 2010 käytävässä keskustelussa
 

Herra Puhemies!
 
Euroopan yhteisen valuutan euron käyttöönotto on ollut merkittävimpiä ja myönteisimpiä virstanpylväitä Euroopan yhdentymisen kehityksessä. Se oli tärkeä edistysaskel, joka on alusta alkaen euroalueeseen liittyneelle Suomelle merkinnyt vakautta ja mahdollisuutta nauttia muiden vakaiden maiden tavoin Euroopan alhaisimmista koroista.
 
Sosialidemokraatit korostavat, että eurooppalaisen rakennustyön on kuitenkin menestyäkseen aina perustuttava demokraattisesti sovittuihin yhteisiin sääntöihin, joita oikeusvaltioperiaatteen mukaisesti valvotaan ja sovelletaan samalla tavoin kaikissa maissa ja kaikissa tilanteissa. Ilman sitä ei saavuteta sellaista keskinäistäen luottamusta ja solidaarisuutta, johon Eurooppa-projekti perustuu. Se että näin ei ole ollut on Euroopan rahoitusjärjestelmää ravisuttavan kriisin perimmäinen syy.
 
Viime viikonvaihteessa ajauduttiin tilanteeseen, jossa markkinavoimien spekulaatio ja epäluottamus olisivat voineet kaataa koko euroalueen ja katkaista Euroopan talouden nyt orastavan nousun heti alkuunsa. Nopeat ja riittävän vakuuttavat toimet olivat tarpeen ja on annettava täysi tunnustus sunnuntaiyönä päätetylle massiiviselle vakauspaketille, joka ainakin toistaiseksi näyttää palauttaneen yleisen luottamuksen euroon ja pysyttäneen rahoitusmarkkinakriisin syvenemisen. Oleellista paketissa on, että se on riittävän suuri vakuuttamaan markkinavoimat siitä, että kaikki potentiaaliset kriisivaltiot pysyvät sitoumustensa takana.
 
Näin se parhaassa tapauksessa on sellaisenaan riittävän ennaltaehkäisevä yhteinen sitoumus, jolloin sitä ei koskaan tarvitse ottaa käyttöön. Sitoumus on saanut voimaa ja uskottavuutta siitä, että myös kansainvälinen valuuttarahasto IMF on 250 mrd eurolla mukana, samoin kuin Euroopan Keskuspankki, joka on tehnyt sen ratkaisun, että se vastaisuudessa voi ottaa salkkuunsa myös euromaiden valtiollisia velkasitoumuksia.
 
Sosialidemokraatit arvioivat tätä nyt nopeasti kriisitunnelmissa koottua pakettia sen merkityksen tunnustaen. Tämä ei silti voi tarkoittaa sitä, että eduskunta antaisi avoimen valtakirjan sen täytäntöön viemiselle ilman, että jokaista askelta ja tänne tulevaa hallituksen esitystä arvioidaan huolellisesti niiden toimivuuden ja hyväksyttävyyden kannalta. 
 
Nyt hyväksytyn ratkaisun kestävyys riippuu ratkaisevasti siitä, miten vakuuttavasti pahiten velkaantuneiden ja alijäämätaloudessa elävien euro-maiden uudistus- ja vakautusohjelmia viedään täytäntöön. Vaikka toimenpiteiden perustana on lähinnä luonnonkatastorien varalta kirjoitettu EU:n taloudellista tukea tällaisen kohteeksi tai muulla tavoin omaa syytään vaikeuksiin joutuneelle maalle lupaava artikla 122, on kyse kuitenkin itse leväperäisesti talouttaan hoitaneiden maiden tukemisesta ehdolla, että ne sitoutuvat tarvittaviin tervehdyttämisohjelmiin.
 
Tästä on yksiselitteisesti kyse kriisin laukaisseen Kreikan osalta, jossa kestämätöntä taloudenpitoa on kaiken lisäksi jatkettu väärennetyillä tiedoilla. Oikeusvaltiossa tästä tulee koitua siihen syyllistyneille myös seurauksia. Helpolla eivät ketkään kreikkalaiset tästä selviä, eikä tavallisten kreikkalaisten osaa ole mitään syytä kadehtia.
 
Myös Kreikan tukipaketti jouduttiin päättämään nopeasti kriisikokouksissa, joihin ei voitu valmistautua normaalien menettelytapojen mukaisesti. Siten eduskunnassa suuri valiokunta saatikka sosialidemokraattinen ryhmä ei ole voinut ottaa ennakkoon kantaa nyt käsiteltävään esitykseen.
 
Kun nyt käsittelemme Kreikalle jo ennen viikonvaihdetta tehtyä luotonantoesitystä, ei sitäkään tehdä vain Kreikan pelastamiseksi, vaan paljon laajemmista, myös meidän vakauteemme ja talouteemme ulottuvista syistä. Tarkoitus on näiltä osin oikea ja hyväksyttävä, mutta sitä ei tule toteuttaa tavalla, jossa pankit ja rahoittajat ovat ne joiden saatavien turvaaminen asetaan ensi sijalle.
 
Esitystä arvioitaessa on ratkaisevaa onko se oikeudenmukainen ja tasapuolinen yhtä lailla kuin toimiva ja kestävä. Sosialidemokraatit, jotka kantavat huolta ja vastuuta Euroopan Unionin kehityksestä ja kestävyydestä, tunnustavat että ratkaisun tekeminen oli välttämätöntä. Ei voi kuitenkaan olla niin, että juuri se yksi ratkaisu, johon kriisikokouksissa on päädytty, olisi aina ainoa oikea ja toimiva vaihtoehto.
 
Me emme hyväksy ainoan vaihtoehdon politiikkaa. Sen hyväksyminen loukkaa sekä tervettä järkeä että demokratiaa, ja on esteenä vielä parempien, tai tässä tapauksessa edes vähemmän huonojen vaihtoehtojen esittämiseen ja käyttämiseen.
 
Arvioinnin ytimessä on kysymys vastuusta ja sen kohdentamisesta. Aidossa markkinataloudessa jokainen yrittäjä ja jokainen liikeyritys toimii aina omalla riskillään. Onnistuneet menestyvät ja vääriä ratkaisuja tehneet saavat kärsiä tappion. Silloinkin sivistyneessä hyvinvointiyhteiskunnassa huolehditaan siitä, ettei kukaan ihminen joudu toivottomaan ahdinkoon riskien toteutuessa.
 
Markkinatalous voi toimia hyväksyttävästi ja menestyksekkäästi vain silloin, kun toimijat kantavat itse riskinottonsa seuraukset. Kun näin ei tapahdu, vaan valtio ottaa toteutuneen riskin kannettavakseen ja jättää onnistuneen toiminnan tuotot yksityiselle, on seurauksena moraalikato. Voitot privatisoidaan, tappiot sosialisoidaan.
 
Korruptiivisessa kaverikapitalismissa, jollaiseen tilaan vaalirahaskandaalit Suomeakin olivat johtamassa, tämä on maan tapa. Se tuntuu olevan vahvasti mukana myös kokonaisella toimialalla, nimittäin pankki- ja rahoitusmarkkinoilla. Monet viime aikaiset hätätilassa tehdyt ratkaisut, joihin myös tämä Kreikka-paketti lukeutuu, eivät enää ole johtaneet vain moraalikatoon vaan suoranaiseen moraalituhoon.
 
Näin ei saa jatkua. Me emme halua elää toistuvien finanssikriisien maailmassa, on saatava järjestelmämuutos Euroopan sosialidemokraattien viitoittamalla tavalla. Sosialidemokraatit haluavat EU:n osoittavan maailman finanssijärjestelmän peruskorjaamisessa samanlaista johtajuutta kun ilmastomuutoksen torjunnassa.
 
On välttämätöntä kuroa umpeen sitä kasvavaa kuilua, joka erottaa työhön, osaamiseen ja yrittämiseen perustuvan reaalitalouden omassa hallitsemattomassa kvartaalispekulaation maailmassaan toimivasta finanssitaloudesta. Se tarkoittaa mm. rahoitusmarkkinoiden tiukkaa valvontaa ja ohjausta, riskikasautumien synnyn ennaltehkäisyä sekä spekulatiivisen finanssirahoituksen hillitsemistä rahoitusmarkkinaveron kaltaisilla toimilla. 
 
Maailmantaloudessa on koettu viimeisen 30 vuoden aikana 120 eriasteista pankkikriisiä. Ne yleensä alkavat yhden rahoituslaitoksen maksukyvyttömyydestä tai koko alan altistumisesta samanlaiselle systeemiriskille, kuten v. 2007 alkaneessa USA:n asuntolainamarkkinoiden kriisissä. Useimmissa muissa maissa, toisin kun 90-luvun Suomen pankkikriisissä, on pankeille rahoitusjärjestelmän toimivuuden turvaamiseksi osoitettu tuki ollut vastikkeellista.
 
On siten välttämätöntä, että rahoituslaitokset itse osallistuvat tappioiden kattamiseen eivätkä yksin eri maiden veronmaksajat. Tähän suuntaan vieviä uudistuksia olisivat Ruotsin mallin mukainen pankkivero, samoin kuin mahdollisimman laajasti myös euroalueen ulkopuolella käyttön otettava rahoitusmarkkinavero. Näillä sekä ennalta ehkäistään kriisejä synnyttävää käyttäytymistä että kerätään varoja niiden seurausten hoitoon. Muunlaisen tuen on oltava aina avointa, kohdennettua ja vastikkeellista.
 
Näin tulisi nytkin olla. Kreikalle annettavat tukiluotot eivät kuitenkaan ole sen enempää ensisijaisia kuin vakuuksilla turvattuja useimpien asiantuntijoiden vähintäänkin mahdollisena ellei todennäköisenä pitämää velkasaneeraustilannetta ajatellen. Tämä tarkoittaa luottoa antavien valtioiden osallistumista rahoittajien tappioihin, samalla kun nyt rakennetulla paketilla pankit ja sijoittajat saavat mahdollisuuden käyttää saamaansa lisäaikaa vastuittensa vähentämiseen ennen mahdollista velkasaneerausta.
 
On selvää että Kreikan joutuminen velkasaneeraukseen aiheuttaisi pahoja markkinahäiriöitä ja kenties kohtalokkaita menetyksiä joillekin pankeille. Jos ne silloin ovat perustelluksi katsotun tuen tarpeessa se olisi kuitenkin kussakin maassa hoidettavissa avoimen ja vastikkeellisen tuen periaatteita soveltaen.
 
Emme esitä näitä epäilyjä siksi, että toivoisimme tämän toteutumista. Toivomme päinvastoin että virallinen optimismi osoittautuisi sittenkin oikeaksi ja Kreikka selviäisi ahdistavan tiukaksi viritetystä sopeutumiskuuristaan joutumatta velkojensa uudelleen järjestelyyn, jolloin kaikkien luotonantajien saatavat olisivat turvattuja ja ne maksettaisiin sovittujen korkojen takaisin; siis myös euromaiden lainat jolloin todella toteutuisi varomaton tokaisu siitä, että tämä olisi Suomelle kannattava liiketoimi.
 
Osaltaan tämän toivottavimman mahdollisuuden toteutumistakin pitäisi kaikissa euromaissa tukea vähintään senkaltaisella järjestetyllä, jolla Saksassa on pyritty turvaamaan saksalaisten sijoittajien sitoutuminen Kreikan luototukseen ja pankkien osallistuminen myös Saksan lainaosuuden osittaiseen kattamiseen. Saksassa sosialidemokraatit ovat pitäneet tätä riittämättömänä. mutta ainakin siellä hallitus on, toisin kuin Suomessa, nähnyt tarpeelliseksi saattaa saksalaisrahoittajat edes pieneltä osin mukaan vastuun kantamiseen. 
 
Siihen miten Kreikan tukipaketti on rakennettu, emme enää voi valitettavasti vaikuttaa, se on jaa tai ei -ratkaisu. Sosialidemokaarit esittivät hallitukselle keskusteluja siitä, miten pankit ja rahoituslaitokset olisivat veronmaksajien rinnalla saatu myös Suomessa mukaan vastuun kantamiseen, mutta tämäkin torjuttiin. Näistä syistä ei ole mahdollista eikä perusteltua tukea hallituksen esitystä vaan kannatamme sen hylkäämistä. 

Koko 2000-luku on ollut kriisien aikaa: ruokakriisi, energiakriisi, ilmastokriisi, finanssikriisi, talouskriisi? Onko

 meillä kaikkien muiden kriisien lisäksi myös demokratian kriisi? Tämän pohtiminen on monestakin syystä ajankohtaista ja aiheellista.
 
Suomi on Transparency Internationalin korruptioarvioissa viime vuonna pudonnut aiemmalta pitkään hallussaan pitämältään paikalta maailman vähiten korruptoituneena maana kuudennelle sijalle. Vielä vähän aikaa sitten olisin kuitannut tämän toteamalla, että se on kiusallista, mutta ei vielä hälyttävää. Vaikka ero kärkeen on pieni voi se nykyisin Suomesta maailmalle leviävän uutisoinnin valossa paremminkin laajentua kuin supistua sitä mukaa kun kaksi vuotta vellonut keskustelu vaalirahoituksesta tuo uusia mätäpaiseita julkisuuteen ja tuottaa kuvia kiemurtelevista, huonomuistisista ja ahneista poliitikoista.  

On totta, että verrattuna vaikkapa ranskalaisiin vaalirahaskandaaleihin tai siihen, millaista meno Berlusconin Italiassa on, nämä kehittyvien maakuntien Suomen pojat ovat lähinnä kakkosdivaritason nappikauppiaita. Sama pitää paikkansa myös siihen nähden, millaista peliä koti- ja ulkomaisella hämärärahalla Suomessa 50- ja 60-luvulla harjoitettiin, mistä historiantutkijat ovat vähitellen alkaneet tuoda yksityiskohtaista tietoa. 
 
Ei ole silti mitään syytä väheksyä saatikka puolustella esiin tulleita väärinkäytöksiä. Suomi ei ole politiikan Italia, ja on oltava varuillaan, ettei siitä sitä etäisestikään muistuttavaa maata tule. On siis erinomainen asia, että kuohuttavien vaalirahoituskäytäntöjen julkitulo on johtamassa lainsäädännön selventämiseen ja tiukentamiseen. Vaikka esitetyt tiukennukset eivät olekaan vielä riittäviä, niin oikeaan suuntaan ollaan kuitenkin menossa. 
 
Sosialidemokraattien ei kuitenkaan tule tuudittautua siihen, että kahden suuren porvaripuolueen vaalirahasekoilut sellaisenaan lisäisivät kannatustamme. Kun Suomessa jo nyt noin 35 prosenttia ihmisistä ei gallupeissa osaa tai halua nimetä ainuttakaan puoluetta jota voisivat kannattaa, niin tämä luku voi näiden sekoilujen vuoksi vain kasvaa. 
 
Luonnollista olisi, että sosialidemokratia  kanavoisi politiikkaan kohdistuvan kasvavan tyytymättömyyden määrätietoiseksi poliittiseksi muutosvoimaksi. Kuitenkin on varauduttava siihen, että tämä tyytymättömien luku vain nousee niin kauan kun oppositiokaan ei pysty muuhun kuin lyhytnäköiseen kvartaalipolitikointiin. Kvartaalitalouden lyhytnäköinen tilapäisen edun maksimointi on siirtynyt myös politiikkaan silloin, kun puolueet suunnittelevat esiintymisensä ja ulostulonsa sen mukaan, minkä viimeisimpien gallupeiden valossa ja tiedossa olevassa uutisvirrassa uskotaan keräävän eniten julkisuutta ja saavan myönteistä vastakaikua. Tähän kuuluu myös se, miten yhtä tärkeäksi kuin omien vahvuuksien ja ajatusten esittely on noussut vastustajien heikkouksien ja motiivien parjaaminen, jonka varmin seuraus on koko poliittisen järjestelmän arvostuksen ja uskottavuuden heikkeneminen.

Nämä politiikan täyskodittomat ihmiset ovat valtaosaltaan sellaisia, joiden näkemykset siitä mitä yhteiskunnassamme on väärin ja mitä näille vääryyksille tulisi tehdä, ovat lähestulkoon yhtenevät sosialidemokratian kanssa. Jos heille esitellään vaikka SDP:n uutta visio-ohjelmaluonnosta niin tuskin heillä on siitä eriävää mielipidettä, ainakaan niin kauan kun ei kerrota kenen ohjelmasta on kyse. Kun näin on tehty nousee ongelmaksi sanojan uskottavuus, jonka puute romutti toiveemme menestyksestä viime vaaleissa.
 
Nytkin visio-ohjelmamme ja muun sanomamme uskottavuus joutuu koetukselle, kun samassa ohjelmassa  kuvaus lähimenneisyydestä huipentuu toteamukseen sosialidemokraattien 12 vuotta kestäneen hallituskauden saavutuksista, jolloin ”maamme nousi niin koulutuksessa, talouskasvussa kuin onnellisuudessa Euroopan ja maailman kärkeen”. Tällaiseen menneisyysvisioon ei puolella sanallakaan ole mahtunut havaintoja siitä, että myös tällä kaudella perusturvaa heikennettiin, suurituloisten veroja kevennettiin, tuloeroja kasvatettiin ja kansalllisvarallisuutta siirrettiin pörssispekulanttien käsiin. 
 
Ei meillä tietenkään ole tarvetta eikä syytä kieltää itseämme tai olla tuntematta aiheellistakin ylpeyttä siitä, mitä 90-luvun vaikeimpina vuosina teimme pelastaaksemme Suomen talouden syöksymästä mustaan aukkoon. Mutta niissä talkoissa kävi niin, että välttämättömyydestä tehtiin hyve, emmekä ajoissa osanneet vapautua talouden asettamasta pakkopaidasta, vaan pidimme kiinni veroalennusohjelmista, yksityistämisistä ja ylitiukoista menokehityksestä silloinkin, kun talouden kasvavaa liikkumatilaa olisi tullut tehokkaammin käyttää hyvinvointivaltion alasajon ja tuloerojen kasvun pysäyttämiseen. Kun tämän rehellisesti ja avoimesti nyt tunnustamme on meillä myös paremmat mahdollisuudet olla uskottavia uusien, aivan oikein painottuvien ohjelmiemme kanssa. 
 
Hyvinvointipolitiikan tulevaisuudelle seuraavat vaalit voivat olla todella ratkaisevia: jatkuuko porvarillinen meno Suomessa, vaikka muualla maailmassa on jo käännytty pois uusliberalismista ja finanssikriisin jälkeiseen lamaan haetaan jälleen ratkaisuja keynesiläisestä elvytyspolitiikasta. Monien porvarillistenkin hallitusten sokea luottamus kaikkivoimaisten markkinavoimien siunauksellisuuteen on kadonnut. Finanssikriisien uusiutumista halutaan nyt estää lisäämällä avoimuutta, tiukentamalla rahoitusmarkkinoiden valvontaa ja veronkierron vähentämisellä. Niin G20 kuin EU ovat hyväksyneet tästä lupaavia lausumia ja tavoitteita, joiden täytäntöönpano on kuitenkin vielä hyvin kesken. 
 
Monet katsovat jälleen pohjoismaiden suuntaan hyvinvointipolitiikan esimerkkeinä. Maailmanlaajuisista markkinoista riippuvaiset, mutta osaamisensa ansiosta globalisaatiossa voittajiin kuuluvat pohjoismaat eivät ole välttyneet kriisin ulottamisesta niihin, mutta ne ovat muita maita paremmin valmistautuneita siitä selviämiseen. Tämä koskee myös uusliberalismin ahneususkon jättilaskua maksavaa Islantiakin, jolla on edessä olevan tiukan sopeutumiskuurin jälkeen kuitenkin edellytykset palata osaamiseen ja yhteisvastuuseen perustuvaan kestävään hyvinvointipolitiikkaan.
 
Koskeeko se myös Suomea onkin jo vaikeampi kysymys. Suomessa Vanhasen hallitus on erottautunut yhä selvemmin pohjoismaisesta viiteryhmästä suurituloisia suosiviin veroalennuksiin painottuvalla ja siksi tarpeettoman tehottomaksi jääneellä elvytyspolitiikallaan, jättämällä kunnat ahdinkoon sekä antamalla eriarvoisuuden kasvun ja hyvinvointipalvelujen rappeutumisen jatkua. Kasvavan työttömyyden edessä se on pysynyt passiivisena. Passiivisuus on ulottunut myös Suomen toimintaan Euroopan unionissa, jossa olemme niin ympäristöasioissa kuin talouden tervehdyttämistoimien suhteen asettuneet jarrumiesten joukkoon.
 
Ihmisten osaamista, yrittämiskykyä ja tasa-arvoa vahvistava hyvinvointivaltio ei ole tuloksellisuuteensa nähden kallis, mutta ilmainen se ei ole. On avoimesti todettava, että sen alasajon pysäyttäminen ja jatkuva kehittäminen edellyttää valmiutta veroasteen nostamiseen. Tämä ei ole kuitenkaan ongelma maan talouden kilpailukyvylle eikä verotuksen hyväksyttävyydelle silloin, kun pidämme kiinni ja laajennamme universaalimallin mukaista sosiaalipolitiikkaa, jossa kaikki ovat sekä maksajia että edunsaajia. Tämä edellyttää myös sitä, että julkiset palvelut ovat niin laadukkaita ja kaikkien saatavilla ettei pohjaa laajoille yksityisille palveluille synny.
 
Olemme jo pitkään eläneet maassa, jossa jo kohta 50 vuotta sitten viimeisen vasemmistoenemmistöisen eduskunnan aikana aloitettu luokkayhteiskunnan pahimmat ilmentymät tehokkaasti hävittäneen hyvinvointivaltion vahvistaminen on pysähtynyt ja jossa päinvastoin luokkayhteiskunta tekee paluuta.
 
 Dramaattisin ilmaus tästä on tuloerojen 1990-luvulla alkanut raju kasvu yleensä ja köyhyysrajan alle pudonneiden ihmisten osuuden uusi kasvu. Vertailukelpoisten mittareiden mukaan suhteellinen köyhyysaste oli Suomessa lähes 20 % vuonna 1966 ja laski tasaisesti aina vuoteen 1993 saakka ollen alimmallaan alle 7 prosenttia. Nyt se on taas kivunnut takaisin lähelle 15 prosenttia.
 
Tämä johtuu osaltaan tietenkin työttömyydestä ja siitä, miten kasvava osa ihmisistä on kohta kokonaan syrjäytetty työelämästä. Nopeasti heikkenevä työllisyystilanne jota hallitus lähinnä vain passiivisesti seuraa, tulee tätä lisäämään. Kansainvälisille suhdanteille ei Suomen hallitus yksin voi paljoa mitään, mutta meidän oma valintamme on ollut kieltäytyminen harjoittamasta senkaltaista aktiivista työvoimapolitiikkaa, jonka ansioista muissa pohjoismaissa on kaikissa tilanteissa voitu pitää avoin työttömyysaste kaksi prosenttiyksikköä pienempänä ja estää ihmisten luisuminen pitkäaikaistyöttömyyden luomaan toivottomuuteen.

On myös huomattava, ettei työllisyyden paraneminen enää kaikilta osin torju köyhyyttä, ellei myös aktiivista työvoimapolitiikkaa kohdisteta niihin ihmisiin, joilla on kuumimman nousukaudenkin aikana suurimmat vaikeudet tulla markkinaehtoisesti työllistetyksi.
 
Eniten köyhyyden lisääntyminen kuitenkin johtuu siitä, että verotuksen ja tulonsiirtojen tasaavaa vaikutusta on tehdyillä poliittisilla päätöksillä vähennetty. Menojen leikkauksista julmimpia ovat olleet leikkaukset eri muotoiseen perustoimeentuloon, jotka kaikki ovat jääneet useita kymmeniä prosentteja jälkeen yleisestä ansiotason ja ansiosidonnaisten etuisuuksien kehityksestä. Suomalaisen sosiaalipolitiikan lähtökohtana on ollut, että erimuotoisen syyperusteisen perusturvan tulee olla sillä tasolla, että ihminen voi normaalitilanteessa elää sen varassa joutumatta turvautumaan toimeentulotukeen.
 
Siksi nopein tapa, jolla voisimme välittömästi nostaa ihmisiä pois köyhyysloukusta olisi työttömyysperuspäivärahan ja alimman sairausvakuutuspäivärahan nostaminen 120 eurolla kuukaudessa. Tällaisen uudistuksen nettokustannus olisi reilusti alle 200 miljoonaa euroa, eli murto-osa siitä mitä jokainen hallituksen enimmäkseen suurituloisia suosinut viime vuosien verouudistus on maksanut. Yksinomaan työnantajien kela-maksun poistossa heitettiin 800 miljoonaa euroa menemään. Rahasta tällaisen korjauksen toteuttaminen ei ole ollut kiinni vaan puutteellisesta poliittisesta tahdosta hoitaa kaikkein heikoimmassa asemassa olevien ihmisten asiaa. 
 
Pienimmän ja pahiten jälkeenjääneen perusturvan nostamisen olisi myös ollut tehokkainta mahdollista elvytystä, toisin kuin hallituksen suurituloisille suuntaamat lisähelpotukset.

Luokkayhteiskunnan paluuta ennakoi myös julkisten palvelujen rappeutuminen. Näkyvintä tämä on terveydenhuollossa, jossa julkinen terveydenhuolto kituu kuntien talousahdingon jatkuessa, samalla kun yksityisiä terveyspalveluja lihotetaan kasvavassa määrin verovaroilla. Tilanne vaihtelee paikkakunnittain suurestikin, mutta yhä useammin alkaa olla niin, että ei-kiireisen vaivan kanssa terveyskeskukseen menevälle potilaalle sanotaan, ”kyllä sinulla on oikeus saada tämä vaivasi kuntoon, mutta jonotuslista on niin ja niin monta viikkoa tai kuukautta. Mutta kadun toisella puolella on yksityinen lääkäriasema. Maksat siellä vähän enemmän, mutta saat vaivasi kuntoon silloin kun se sinulle sopii.” Kun yhä useampi, jolla tähän varaa on sitä mahdollisuutta myös käyttää, olemme saamassa rinnakkaisjärjestelmän, jossa hyvin resurssoidut ja työterveyshuollon, palvelusetelien ja sairausvakuutuksen kautta myös julkista tukea nauttivat yksityiset lääkäriasemat ja sairaalat hoitavat paremmin toimeen tulevan väen, kun taas työttömät, maahanmuuttajat ja pienituloiset jäävät heikkenevän julkisen terveydenhuollon piiriin.

Seuraukset näkyvät jo nyt siinä, miten pitkään Suomessa tasaantuneet terveyserot eri tuloluokkien välillä, ovat jälleen alkaneet kasvaa. Se on puhuvin esimerkki luokkayhteiskunnan paluusta. Huolestuttavaa on myös, miten sama trendi näkyy myös koulutuspolitiikassa, jossa koko ajan pikkuhiljaa tehdään tilaa rinnakkaiskoulujärjestelmän palauttamiselle ja lukukausimaksujen käyttöönotolle. Porvarihallitus on neljässä vuodessa vakavasti jo horjuttanut ja heikentänyt pohjoismaisen mallin mukaisen hyvinvointivaltion toimivuutta. Jos tämä saa jatkua vielä neljä vuotta tulevat vahingot olemaan pitkäksi aikaa peruuttamattomia. Toivottavasti suomalaiset tämän ensi kevään vaaleissa torjuvat.