Kehittyvien osavaltioiden Amerikan Korkein oikeus päätti äänin 5–4, että on maan perustuslain vastaista asettaa yritysten ja yhteisöjen ehdokkaille antamalle vaalirahoitukselle minkäänlaista kattoa, koska se rajoittaa näiden sananvapautta. Tällaisiin tuloksiin voidaan päätyä maassa, jossa läpipoliittinen tuomioistuin tekee läpipoliittisia ratkaisuja, mutta ilman mitään poliittista vastuunkantoa.

Presidentti Obama reagoikin tähän välittömästi jo suuressa vuosikatsauspuheessaan kongressille, jossa pyysi kongressia korjaamaan lain nopeasti sellaiseen muotoon, että se poistaa oikeuden epäilyt. Ennen kuin laki saadaan aikaiseksi ja menee uudestaan korkeimpaan oikeuteen toivotaan tietysti, että joku konservatiivituomareista on tullut niin seniiliksi, että presidentti voi nimittää tilalle täysjärkisen. Toki USA:n pitkän historian aikana on Korkein oikeus tehnyt edistyksellisiäkin ratkaisuja ja tulkintoja, kuten rotuerottelun lopettamispäätös vuonna 1954. Mutta oikeidenkaan ratkaisujen ei tulisi olla riippuvaisia tuomioistuimen vaihtelevista kokoonpanoista.

Suomessa ei perustuslakituomioistuinta ole eikä toivottavasti tule. Euroopan Unionin jäsenenä olemme kuitenkin mukana yhteisössä, jossa Euroopan tuomioistuin käyttää aika lailla samankaltaista poliittista tulkintavaltaa, vaikkakaan ei yhtä laaja-alaisesti kaikkeen lainsäädäntöön ulottuen. Näin tuomioistuimen ratkaisuilla on EU-lakien sovellutusta usein laajennettu ja ulotettu sellaisille aloille, joihin lainsäätäjä ei ole sitä tarkoittanut. Tästäkin on aika ajoin yritetty käynnistää keskustelua siinä tarkoituksessa, että luotaisiin parlamentille ja neuvostolle jokin nopeutettu ja yksinkertaistettu – ja komission esityksenanto-oikeuden monopolista riippumaton – mekanismi, jolla ne voisivat muuttaa jotain säädöstä silloin, kun tuomioistuimen siitä antama tulkinta ei vastaa lainsäätäjän tarkoitusta.

31.1. 2010

Suuren valiokunnan valtuuskunta vieraili Länsi-Balkanilla. Olen edellisen kerran käynyt Belgradissa viisi vuotta sitten ja ilmapiirin muutos on ollut tällä välin todella huomattava. Viisi vuotta sitten yksi tehtäväni oli patistaa pääministeri Vojeslav Kostunicaa yhteistyöhön ICTY:n kanssa kahden tunnetuimman sotarikoksista etsityn serbin, Karadzicin ja Mladicin luovuttamiseksi Haagin tuomiostuimen eteen. Se että Karadzic sinne sittemmin toimitettiin oli tärkeä edistysaskel, mutta ei Kostunican ansiota. Nyt pienehköä nationalistipuoluettaan oppositiossa johtavan Kostunican kerrotaan saaneen pääministerinä ollessaan tiedon myös Mladicin piilopaikasta, mutta pysyneen siitä hyvin hiljaa. Nyt pari vuotta sitten tapahtuneen hallituksen vaihdoksen jälkeen ICTY:n pääsyyttäjä arvoi Serbian yhteistyön tuomioistuimen kanssa olevan jo lähes täydellistä. Tämä on osaltaan mahdollistanut monta viime kuukausiin ajoittunutta edistysaskelta EU:n ja Serbian lähentymisessä. Vakaus- ja assosiaatiosopimusta unionin kanssa ollaan osittain jo panemassa täytäntöön, serbien pitkään toivoma viisumivapaus EU:n kanssa on toteutettu ja joulukuussa Serbian hallitus oli jo valmis jättämään jäsenhakemuksensa unionille. Hallitus on myös käynnistänyt määrätietoisen uudistuspolitiikan ollakseen valmis nopeasti etenemään jäsenyysneuvotteluissa kun ne alkavat.

Eurooppaan suuntautunutta uudistuspolitiikkaa johtavan presidentti Boris Tadicin kokoon harsimalla Mirko Cvetkovicin johtamalla hallituksella on ollut vain niukka yhden paikan enemmistö, mutta EU-jäsenyydellä on paljon laajempi tuki. Näin erityisesti sen jälkeen kun äärinationalitisesta radikaalipuolueesta irtaantui kolmannes sen edustajista ja muodosti uuden EU-myönteisen maltillisen edistyspuolueen. Gallupeissa kansasta yli 70 prosenttia kannattaa EU-jäsenyyttä, toisin kuin Nato-jäsenyyttä, jolla on vain 30 prosentin kannatus. Se onkin vain yhden pienen puolueen ohjelmassa. 

Ei pidä kuitenkaan luulla, että jäsenyys EU:ssa odottaisi jo nurkan takana. Sisäisten uudistusten tie on pitkä ja maan talous myös suurissa vaikeuksissa. Rikollisuus, korruptio ja vanhan valtakoneiston ihmisoikeusloukkausten perintö painavat myös edelleen, samoin kuin parisataatuhatta sisäistä pakolaista, joista Kosovosta paenneet romanit ovat kaikista surkeimmassa asemassa. Kosovon kysymys, jonka Serbia on vienyt Haagin kansainväliseen tuomioistuimeen, on myös iso kivi kengässä ja siitä täytyy tavalla tai toisella päästä kaikkien osapuolten hyväksymään yhteisymmärrykseen ennenkuin EU-jäsenyys on mahdollinen. Vielä ei ole näköpiirisssä sitä taikatemppua, jolla tämä ympyrä neliöitäisiin, mutta onneksi juuri kukaan Serbiassa ei enää kuvittele että tähän olisi aseellista ratkaisua.

28.1. 2010

Viikonvaihteessa on muisteltu 70 vuotta sitten talvisodan synkimpinä hetkinä julkistettua ”tammikuun kihlausta”, jossa työmarkkinajärjestöt allekirjoittamassaan yhteisessä julistuksessa tunnustivat toisensa neuvotteluosapuolina, jotka tulisivat neuvottelemaan kaikista toimialansa kysymyksistä tavoitteinaan niiden ratkaiseminen yhteisymmärryksessä. Helsingin Sanomissa kirjoittava Lauri Ihalainen on oikeassa, kun hän toteaa, ettei ole reilua rinnastaa talvisotaa nykyisiin yhteiskunnallisiin haasteisiin, vaikka myös näihin vastaamisessa olisi hänen mielestään edelleen tarvittu ”pitkäkestoista, kaikkia koskevaa raamittavaa työllisyystupoa”. Minäkin olen sitä mieltä, että suomalaisen sopimusyhteiskuntaperinteen hylkääminen on aiheuttanut suurta vahinkoa, mutta vähemmän varma olen siitä, että se enää kaikilta osin olisi korjattavissa paluulla menneeseen maailmaan. Tammikuun kihlaus oli ääriesimerkki siitä, mihin sodanjälkeinen muuallakin kuin Suomessa vaikuttanut työmarkkinajärjestöjen yhteistyö perustui: työnantajien ja omistavan luokan pelkoon, että bolshevismi ulkoisena tai sisäisenä vihollisena veisi kaiken, elleivät he ryhtyisi kohtelemaan työntekijöitään säällisemmin. Kommunismin heikentyminen ja lopulta romahdus pari vuosikymmentä sitten poisti monia pidäkkeitä ja on mahdollistanut osittaisen paluun varhaiskapitalismin aikaiseen menoon.  Toinen suuri muutos on globalisaatio. Siihen viittaa Ihalainenkin kysyessään, ”ovatko elinkeinoelämän päättäjät alkaneet pitää oman firman kansainvälistä menestymistä ainoana tavoitteena. Samalla ajattelussa jää entistä vähemmälle se, miten Suomi pärjää.” Tämä on totta, sillä omistajapatruunat, jotka kokivat olevansa jonkinlaisessa vastuussa koko Suomen menestyksestä tai ainakin siitä riippuvaisia, ovat jääneet historiaan. Tilalle ovat astuneet ”corporate governance” -opeista (ja niiden mukaisista optioista) motivaationsa ammentavat managerit, jotka useimmiten ovat anonyymien kansainvälisten sijoittajien hyvin palkattuja renkejä. Vahvaa ammatillista järjestäytymistä tarvitaan työelämän kehityksen valossa jopa aikaisempaa enemmän ja työehtosopimuksista kannattaisi myös koko kansantalouden vakaan kehityksen turvaamiseksi edelleen sopia mahdollisimman laajalla pohjalla. On syytä korostaa sopimisen kohteena olevan nimenomaan työelämän asiat. Se että uudelleen palattaisiin aikaan, jolloin työmarkkinajärjestöt sopivat työehtosopimusten ohella niin veroista, eläkkeistä, sosiaalipolitiikasta kuin paljon muustakin – kaikesta muusta paitsi ulkopolitiikasta, kuten SAK:n johtaja saattoi aikoinaan lausua – ei ole sen enempää mahdollista kuin toivottavaakaan. Muodollisesti kolmikannassa tapahtunut sopiminen jätti eduskunnan jokseenkin äänettömäksi yhtiömieheksi, eikä tällaiseen voi olla paluuta. Sekin on todettava, että tupopöydistä ovat puuttuneet kaikista heikommassa asemassa olevat ihmiset. Muutoinhan ei olisi mahdollista, että viime vuosikymmenien aikana erimuotoisen perustulon varassa elävät ihmiset ovat jääneet kauas jälkeen yleisestä ansiotason kehityksestä sillä seurauksella, että köyhyysrajan alle on vajonnut koko ajan enemmän suomalaisia. 25.1. 2010

Ilkeästi sanoen jokamiehen oikeus 15 minuutin kuuluisuuteen toteutuu Europarlamentin osalta, kun se kerran viidessä vuodessa pääsee kuulustelemaan komissaariehdokkaita. Ilmaisu on ilkeä ja harhaanjohtava siksi, että europarlamentilla on nykyisin paljon ihan aitoa ja kaikkien eurooppalaisten elämään vaikuttavaa lainsäädäntövaltaa. Ei ole myöskään parlamentin oma vika, että se käyttää valtaansa ilman, että siihen kohdistuu läheskään samanalaista julkista seurantaa kuin mitä kansallisten parlamenttien vallankäyttöön.  Komissaariehdokkaiden kuuleminen on hyvä ja tarpeellinen käytäntö eikä olisi pahaksi, jos eduskunnassakin kehiteltäisiin samankaltaisia vallankäytön ja -käyttäjien arviointimenetelmiä. Europarlamentin kuulemiset eivät kuitenkaan esittele vain parlamentin parhaita puolia. Nyt esimerkiksi iso osa ehdokkaiden grillaamisesta keskittyy siihen, että heiltä lypsetään lupauksia parlamentin aseman ja vallan lisäämisestä tulevaisuudessa. Hyvää oli se, miten kuulemiset karsivat yhden potentiaalisen skandaalin, kun Bulgarian onneton ehdokas humanitäärisestä avusta vastaavaksi komissaariksi jouduttiin vaihtamaan vähemmän kompromettoituneeseen ehdokkaaseen. Huonoa taas, miten alastomaan puoluepoliittiseen peliin käsittely vajosi, kun jokaisen ryhmän piti löytää muista ryhmistä heidän ehdokkaansa kyseenalaistavaa huomauttamista. Se kuitenkin osoittaa että eurooppalaiset puolueet ovat nykyisin toimivaa todellisuutta, ainakin europarlamentissa jos eivät sen ulkopuolella, niin hyvässä kuin pahassa. 22.1. 2010