Seppo Konttinen, Kansallisomaisuuden ryöstö. Pamfletti, 205 s., WSOY, Barrikadi-sarja, Vantaa 2009

1263539174_sampo.JPG

Sammon ryöstö
 
Seppo Konttisen uusi pamfletti pyrkii jatkamaan siitä, mihin edellinen, Huutomerkki-sarjassa julkaistu Salainen pankkituki jäi. Toissavuonna kiitin räiskyvästi ja asiantuntevasti kirjoitettua pankkitukipamflettia. Pidin silloin monia sen väitteitä poliittisena dynamiittina, mutta ennustin myös, etteivät ne tulisi saamaan julkisuutta eivätkä myöskään johtamaan mihinkään toimiin. Näin siksi, että ne jotka siihen olisivat voineet ja joiden olisi tullutkin siihen tarttua, eivät tule sitä veneenkeikuttamisen pelossa tekemään. Valitettavasti olin oikeassa.
 
Kansallisomaisuuden ryöstökin on hyvä pamfletti siinä mielessä, että sekin käsittelee tärkeitä ja ajankohtaisia asioita sujuvasti kirjoitetulla ja myös nopeasti luetulla ja omaksuttavalla tavalla. Sen heikkous on siinä, että se tuntuu myös nopeasti kirjoitetulta ja vähän rönsyilevältä yleiseltä ja yksilöimättömältä syytekirjelmältä poliittisten päättäjien ja talouselämän johtajien vääristä ratkaisuista, joilla suomalaisten kansallisomaisuutta on hukattu yhtiöittämällä ja yksityistämällä.
 
Konttinen läpikäy nopeasti ja lyhyesti sen, miten valtion liikelaitoksia on ensin yhtiöitetty ja sitten yksityistetty alihintaan myymällä, samoin kuin sen miten vanhoja valtion yhtiöitä on yksityistetty ja miten jäljellä olevaa omistajavaltaakin on jätetty käyttämättä tai käytetty väärin, kun kannattavia tehtaita on Suomessa suljettu tai myyty ulkomaisille sijoittajille. Tämä kertomus alkaa 80-luvun lopulla, kun uusliberalistiset ajatukset rantautuivat Suomeen ja kun niitä ensin Holkerin sinipunan aikana ja sitten Ahon ja Lipposten hallitusten toimesta alettiin tosissaan panna täytäntöön, mikä edelleen on Vanhasen hallitusten aikana jatkunut.
 
Omat lukunsa saavat metsäteollisuuden alasajo, postin lennättämät miljardit Sonera-seikkailuineen ja Postipankin hävittämisineen sekä valtionyritysten optiopajat, erityisesti Fortumin miljonääritehdas. Jaakko Kianderin arvioihin vedoten Konttinen katsoo, että kymmenen vuoden aikana valtion omaisuus ja sen yksityistäminen on tuottanut valtiolle noin kaksi miljardia vuodessa osinkoina ja myyntituloina, mutta ilman myyntiä valtion osinkotulot olisivat olleet kaksinkertaiset ja valtion omistuksen arvo tänään kaksi kertaa suurempi kuin nykyinen 30 miljardia. Yksityistäminen on siten Kianderin laskelmien mukaan aiheuttanut tarkasteltuna ajanjaksona valtiolle noin 15 miljardin tappion.
 
Arviota voidaan repostella suuntaan tai toiseen, mutta kokonaan sitä ei voi kiistää. Tällöin ei edes oteta huomioon sitä mahdollisuutta, että valtion omistusohjauksella olisi voitu myös välttää joitain työllisyys- ja tuotantotappiota, kuten jatkamalla selluloosan tuotantoa Kemijärvellä. Tähän perusväittämään voi yhtyä ja siihen sisältyvään ankaraan kritiikkiin.
 
Konttisen heikkous pamfletistina kuitenkin on se, että hän ampuu kaikkea ja kaikkia, oikein erottamatta isoja ja pieniä asioita, eikä aina pysty pysymään ihan johdonmukaisenakaan. Kun iso teesi aivan oikein on, että valtio on luopunut liiaksi ja perusteetta omistuksistaan, arvostelee Konttinen kuitenkin valtiota silloinkin, kun se on jossain lisännyt omistuksiaan. Kiireessä tulee virheitäkin, kun Eka ja Elanto sekotetaan toisiinsa, eikä Itämeren kaasuputken käsittelyyn kirjassa näytä löytyvän muuta perustetta kuin se, että siitäkin pääsee mätkimään Lipposta. Poliitikkovihassaan Konttinen tuomitsee myös kaikki valtionyhtiöiden poliitikoista koostuvat hallintoneuvostot ja niiden muutamien tuhansien kokouspalkkiot aivan yhtä suurella paatoksella kuin kymmenien miljoonien optiotkin, pysähtymättä miettimään olisivatko asiat paremmin, jos poistettaisiin kaikki poliittinen ohjaus ja valvonta, jonka lisäämistä hän kuitenkin yleisellä tasolla vaatii. Miten poliittista ohjausta toteutetaan ilman politiikkaa jää epäselväksi.
 
Minäkin esiinnyn kirjassa monissa paikoin, yhtäältä yksityistämispolitiikan kriitikkona ja toisaalta sellaisten hallitusten jäsenenä, jotka sitä ovat harjoittaneet. Molemmat havainnot ovat oikeita. Siihen mitä kaikkea tämän kaksoisroolin taakse kätkeytyy ja minkälaisia jännitteitä se on synnyttänyt palaan vielä, kunhan päiväkirjani tai niihin perustuvat muistelmani ovat julkaisuvalmiit.
 
Tammikuu 2010

Haitin hätätila

Haitin pieni, mutta kymmenen miljoonan ihmisen asuttama saarivaltio, on normaalioloissakin pahimpia paikkoja maailmassa köyhyytensä, rikollisuutensa ja huonon hallintonsa vuoksi. Nyt sinne iskenyt, mahdollisesti 100 000 ihmistä tai enemmänkin välittömästi tappanut maanjäristys on kirjaimellisesti romahduttanut ison osan siitä vähäisestä toimivasta infrastruktuurista, jota maassa on ollut.

Humanitääriset aputoimet käynnistyivät välittömästi ja niihin Suomi ja suomalaiset osallistuvat varmasti ihan kiitettävästi. Kriisi ei kuitenkaan pääty siihen kun rauniot on raivattu, vaan todellinen kansainvälisen solidaarisuuden ja avunantotahdon ja -kyvyn testi alkaa vasta jälleenrakennusvaiheessa, jolloin haasteena on estää Haitin vajoaminen entistäkin surkeampaan ja toivottomaan arkeen.

Haiti itsenäistyi Ranskan vallasta jo vuonna 1804, mutta sen jälkeen Yhdysvallat on myös vuosina 1915–1935 pitänyt maata miehitettynä ainoana intressinään turvata sijoittajiensa saatavat. Ulkomaiset vallankäyttäjät eivät kuitenkaan ole enää olleet Haitin pahin riesa, vaan omat korruptoituneet ja rikolliset vallanpitäjät. Maassa on myös YK:n rauhanturvaajia pahimman anarkian estämiseksi, mutta tähänastisilla resursseilla ja politiikalla ei mitään pysyvää parannusta ole saatu aikaiseksi. Kuten tsunamin jälkeen Indonesian Acehissa, avautuu Haitillakin nyt mahdollisuus katastrofin jälkeen nostaa maa kestävällä tavalla jaloilleen. Osaako kansainvälinen yhteisö haitilaisten kanssa tarttua tilaisuuteen?

14.1. 2010