Antti Kalliomäen kesähaastattelussaan heittämä ajatus, ettei SDP:n tule pyrkiä muodostamaan hallitusta kummankaan suuren porvaripuolueen kanssa, on herättänyt monenlaisia reaktioita. Sitä on etupäässä pidetty epärealistisena ja/tai julistuksena oppositioon asettautumisesta. Minusta Kalliomäen selkeä pyrkimys punavihreään hallitukseen vaihtoehtona nykyiselle kahden suuren varaan rakentuvalle porvarihallitukselle on kuitenkin monessa suhteessa kiitettävä.  Se että SDP vaalien jälkeen olisi taas hallituksessa edellyttää tietysti puolueelle riittävän kannatuksen tuonutta vaalitulosta mutta lisäksi on edellytettävä, että nykyinen porvarihallituksen ajama luokkayhteiskunnan paluuta toteuttava politiikka muuttuu hyvinvointivaltiota taas vahvistavaksi ja eriarvoisuutta vähentäväksi. Siihen, että tämä olisi toteutettavissa yhteistyössä nyky-kokoomuksen kanssa en usko, ja ennen vaaleja annetut demarisignaalit tällaiseen yhteistyöhön pyrkimisestä poistavat helposti toisenkin edellytyksen toteutumismahdollisuuden.  Oma varaukseni Kalliomäen teesiin koskee sitä, mitä kepussa tapahtuu. Siellä on merkittäviä muutoksia joka tapauksessa sisällä ja niillä voi olla parhaassa tapauksessa paluun punamultayhteistyön mahdollistavia seurauksia. Suomen politiikan yleinen ja erityisesti sosialidemokraatteihin kohdistuva ongelma on uskottavien ja selkeiden poliittisten vaihtoehtojen puute. Siksi olin erityisen ällistynyt, kun Johannes Koskinen kolumnissaan kesän alussa Demarissa esitti, että poliittiset blokit ovat luutuneita liittoja ja että järjestelmä, jossa kukaan ei tiedä ketkä muodostavat hallituksen vaalien jälkeen ja millä ohjelmalla on hyvä. Veikkaan, että sillä tiellä päästään painamaan äänestysprosentti valtiollisissakin vaaleissa alle 50:n  7.8. 2009

Ruuan arvonlisäveron alentaminen on noussut hallituksen budjettivalmistelun näyttävimmäksi riitakysymykseksi. Ylen kyselyn mukaan kansalaisten enemmistö kannattaa ruuan alv:n alentamista. Tämän voi ymmärtää hyvin siltä pohjalta, että kiven sijasta kansa ottaa mieluusti edes leivänsiivun silloin kun se on tarjolla. Tästä huolimatta SDP on sekä asiallisesti että poliittisesti oikeassa vastustaessaan edelleen esitystä. Vaikka alv:n alentamiseen käytettävät miljoonat menevät toki parempaan tarkoitukseen ja myös elvyttävät vähän tehokkaammin kuin tämänkin hallituksen suosimat suurituloisia hellivät tuloveronalennukset, olisi tälle rahalle niin heikommassa asemassa olevien tukemisen, työllistämisen kuin elvytyksenkin kannalta parempia kohteita. Kokonaisuudessaan budjettiesitys ei tuottanut sen enempää myönteisiä kuin kielteisiäkään yllätyksiä. On tietysti hyvä, ettei menoleikkauslinjalle lähdetty lamatilanteessa, mutta velanotolla ja jo aiemmin tehdyillä veropäätöksillä katetaan pöytää seuraavan hallituksen uusille hyvinvointivaltioon kohdistuville leikkausorgioille. Pohjustukseen kuuluu jo nyt aloitettu tuttu ainoan vaihtoehdon politiikan markkinointi. Nyt ei riitä, että oppositio on tästä eri mieltä, sillä sen täytyy myös tulla tuleviin hallitusneuvotteluihin – jos vaalitulos sellaisen tilanteen mahdollistaa – omalla uskottavalla, huolellisesti harkitulla ja perustellulla hyvinvointivaltion uusimis- ja kehittämisohjelmallaan, jotta poliitikot eivät hallitusneuvotteluissa taas olisi valtiovarainministeriön laskelmien ja näkemysten vankeja. 3.8. 2009