Edward Kennedyn lähtökohdat nousta yhdeksi maansa historian arvostetuimmaksi liberaaliksi johtajaksi – mikä amerikkalaisessa kielessä tarkoittaa vasemmistolaista – eivät olleet hyvät. Kennedyn klaania ei vielä viisikymmentä vuotta sitten liitetty liberalismiin USA:ssa, isä Joseph oli mahdollisesti osin kyseenalaisin keinoin omaisuutensa koonut oikeistolainen demokraatti, jonka mielestä Yhdysvaltain ei tullut liittyä sotaan natsismia vastaan, myös poika Johnia pidettiin ennemmin puolueensa oikeistoon kuin vasemmistoon kuuluvana, ja Robert loi alunperin uransa kovanaamaisena rikostutkijana. Kunnianhimoisen isän suunnitelmissa vanhimmasta pojasta, sodassa kaatuneesta Joe Jr:sta piti tulla perheen ensimmäinen presidentti, eikä klaanin pahnanpohjimmaiselle ja opintomenestykseltään keskinkertaiselle Teddylle oikein ollut roolia.

Ajan haasteissa John F. Kennedystä muokkaantui toisenlainen presidentti kuin mitä olisi voitu ennakoida, ja vielä enemmän muutos koski Bobbya, joka ennen murhaansa 1968 oli noussut Vietnamin sotaa vastustaneen, yhteiskunnan epäoikeudenmnukaisuuksiin ja rotusortoon reagoineen uuden sukupolven toivoksi, joka oli joutunut ja osannut tarkistaa monia aiempia käsityksiään.

Kun Ted Kennedy 30-vuotiaana valittiin ensimmäisen kerran Massachusetsista senaattoriksi se vaati sekä suvun rahoja että presidentti Johnin ja oikeusministeri Robertin vahvaa vetoapua. Vahvojen veljiensä varjosta hän vapautui vasta molempien traagisten salamurhien jälkeen, eikä ihan heti silloinkaan. Nuoren naisen hengen vienyt Chappaquiddickin onnettomuus tuhosi hänen presidenttihaaveensa. Mutta vähitellen omaksi itsenäiseksi toimijaksi vapautuneesta Kennedystä kehkeytyi 47 vuotta keskeytymättömänä jatkuneen senaattiuran aikana, ehkä monien yllätykseksi, maansa arvostetuin ja aikaansaavin liberaali lainsäätäjä. 

Edward Kennedyn tuki Barack Obamalle presidentinvaalissa oli tärkeä, ja presidentin kunnianhimoisille ja perustelluille terveydenhuollon uudistussuunnitelmille avainkysymys. Kennedyn kuolema voi pahimmllaan olla myös paha takaisku uudistuksen läpimenomahdollisuuksille.

30.8. 2009

Kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen on puolueensa eduskuntaryhmän  kesäkokouksessa Turussa puhunut siihen malliin, että Suomi olisi Afganistanissa käymässä terrorismin vastaista sotaa. Suomalaisten osallistuminen Afganistanin kriisinhallintaan on askarruttanut minuakin pitkään. Se on perusteltua niin kauan kun voimme arvioida edelleen voivamme vaikuttaa myönteisellä tavalla maan vakauttamiseen sekä demokratian ja ihmisoikeuksien kunnioituksen vahvistamiseen. Se on ainoa peruste osallistua kriisinhallintaan, eikä ole varmaa että tämä edellytys vielä on olemassa.  Siihen että kriisinhallintaoperaatioissa voi tulla henkilötappioitakin on varauduttava. Sitäkin enemmän on kuitenkin pelättävä Kataisen päättömiä puheita, joilla hän viimeisenä eurooppalaisena haluaa liittää meidät George W. Bushin terrorismin vastaiseen sotaan. Siinäkään tilanteessa heti syyskuun 11. päivän jälkeen, kun kaikki Euroopassakin kiitettävästi solidarisoituivat terroristien hyökkäyksen kohteeksi joutuneiden amerikkalaisten kanssa, ei täällä omaksuttu amerikkalaisten sotaretoriikkaa. Ainoa poikkeus olivat britit, jotka ovat sittemmin myöntäneet erehtyneensä käyttämään väärää ja sopimatonta sotaretoriikkaa.  Kyse ei ole vain sanoista vaan ymmärryksestä niiden takana. Kansainvälistä yhteistyötä terrorismia vastaan on jatkettava kaikin toimivin keinoin. Niihin kuuluvat tarvittaessa myös poliisitoimet ja sotilaallinen voimankäyttö, mutta vain tai edes ensi sijassa niiden varassa ei tuloksia saavuteta. Useimmat amerikkalaisetkin lienevät jo valmiit myöntämään, että se tapa jolla Bush, Cheney ja kumppanit terrorismin vastaista sotaansa oikeusvaltion periaatteista piittaamatta kävivät saattoi tuottaa enemmän uusia terroristeja kuin vanhoja saatiin kyseenalaisinkin keinoin eliminoitua.  26.8. 2009

JHL:n puheenjohtaja Tuire Santamäki-Vuori esittää toimeentulotuen perusosan siirtoa Kansaneläkelaitokseen ja tuen rahoitusta valtion vastuulle. Ajatus ei ole uusi, vaan yksi niistä monista, jotka voitaisiin ja pitäisi suuremmitta ongelmitta toteuttaa sosiaaliturvan yksinkertaistamiseksi. Kuten Santamäki-Vuori toteaa, työttömyysturvaa saavat joutuvat usein turvautumaan toimeentulotukeen ja siirto vähentäisi ihmisten nöyryyttämistä ja turhaa byrokratiaa, jolloin kuntien resursseja vapautuisi sosiaalityöhön sekä ehkäisevän ja täydentävän toimeentulotuen käyttöön sitä todella tarvitseville.

On hyvä, että tällä kertaa esitys tulee ay-liikkeen suunnalta, sillä monet demarit ovat edelleen vanhan kela-kammonsa vankeja missä on kenties mukana myös ripaus perustulopelkoa. On toki totta, kuten vastustajat huomauttavat, ettei siirto sellaisenaan ratkaise toimeentulotuen ongelmia. Se että nämä ongelmat ovat kärjistyneet ei johdu yksinomaan lamasta ja työttömyydestä. Se johtuu ennen kaikkea siitä, että erimuotoinen perustoimeentuloturva on vuosien varrella koko ajan heikentynyt. Tällaisen perusturvan tulisi olla sellaisella tasolla, että se normaalitapauksessa riittää elämiseen ilman, että sen varaan joutuvan täytyy myös turvautua toimeentulotukeen. Työmarkkinatuen jälkeenjääneisyys on tässä suurin epäkohta, joka tulisi välittömästi korjata sillä että tukea nostetaan 120 euroa kuukaudessa.

Kallista? Ei ainakaan verrattuna hallituksen toteuttamaan kela-maksun poistoon, joka maksoi kolme kertaa enemmän. Mutta mitä sitten tehdä ansiosidonnaiselle työttömyysturvalle? Se olkoon eri asia, eikä tämän epäkohdan välitön korjaaminen saa jäädä odottamaan sitä, mitä työmarkkinajärjestöt ansiosidonnaiselle työttömyysturvalle ovat valmiita tekemään.

23.8. 2009

Vanhasen hallitus, joka suruttomasti heittää satoja miljoonia erilaisiin tulonjaon kannalta huonoihin ja työllisyyden kannalta parhaimmillaankin vain heikkotehoisiin kohteisiin, etsii samanaikaisesti säästöjä leikkaamalla jälleen kerran kehitysyhteistyöstä. Tavoitteena on saada kokoon suurinpiirtein se summa, jota hallitus esittää uutena korotuksena puolustusvoimien varustelurahoihin. Valtiovarainministeriö löytää tälle oikeutuksen siitä, että BKT:n tänä vuonna laskiessa kehitysyhteistyövarojen BKT-osuus kasvaisi muutoin ajateltua enemmän. Toisena innovaationa on, että osa Suomessa käytettävistä turvapaikanhakijoiden kustannuksista luettaisiin jatkossa kehitysyhteistyöksi, jolloin tilastot näyttävät samaa lukua kuin ennen vaikka todellisia kehy-hankkeita leikataan. Hallituksen kehityspolitiikan täydellisestä konkurssijulistuksesta puuttuu enää se, että esimerkiksi Afganistanin kriisinhallintamenot saataisiin kokoomuksen haluamalla tavalla myös kehitysyhteistyöksi.

Oikea menettely olisi tietenkin jättää kehitysyhteistyövarat ennalleen ja olla tyytyväinen siihen, että jatkossa se 0,7 prosentin BKT-osuus johon Suomi lukemattomia kertoja ja tämäkin hallitus on sitoutunut, käy vähän realistisemmaksi ja helpommin saavutettavaksi. VM:n kehyleikkuri on tähän asti toiminut vain yhteen suuntaan eli oikeuttanut leikkauksiin silloin kun BKT:n kasvu jää ennakoitua heikommaksi, ei koskaan korotuksiin silloin jos se on ennakoitua vahvempaa.

Kokoomukselta ja kepulta ei tällainen nihkeys kehitysyhteistyön suhteen ole uutta tai odottamatonta, mutta joillekin voi olla yllätys se, että vihreätkin ovat osallistumassa leikkauskampanjaan omantuntonsa hinnalla.

20.8. 2009