Valtion tilinpäätös vuodelta 2007 kertoo, että mainittuna vuonna valtio myönsi erilaisia verohelpotuksia yhteensä 12,9 miljardia euroa. Summa on noin kuudennes valtion kaikista verotuloista. Kun helpotukset myönnetään vähennyksinä, alennuksina, maksun lykkäyksinä tai vapautuksina yleisestä verokannasta, on kyse täysin menoihin verrattavista kustannuksista. Niitä eivät kuitenkaan koske mitään kehykset tai muutkaan valtiontalouden kurissapitämiseksi tarkoitetut menosäännöt. Tähän vääristymään on puuttunut myös finanssineuvos Rauno Niinimäki äskeisessä kirjoituksessaan Helsingin Sanomissa. Häntä kauhistuttaa myös se, että fiskaalisilta vaikutuksiltaan suuriakin verohelpotuksia on päätetty pikavauhtia ilman kunnollista valmistelua ja yhteiskunnallista keskustelua, viimeisimpinä esimerkkeinä puun myyntitulon verotuksen kevennys tai kotitalousvähennyksen korotus. Tämä myös kasvattaa tuloeroja, sillä alennukset suosivat suurituloisia ja erityisintressejä ja hyödyttävät pienituloisia vähän jos lainkaan. Finanssineuvos on oikealla asialla painottaessaan sitä, että veropohja on pidettävä mahdollisimman laajana ja monin tavoin verotuksen selkeyttä ja taloudellista käyttäytymistä vääristävät verohelpotukset pieninä. Niinimäki käyttäisi veroalennusvaran veroasteen yleiseen alentamiseen, mutta hänen kriittinen näkymyksensä verohelpotuksita pätee vaikka tuo 13 miljardia käytettäisiin mielummin hyvinvointivaltion ja sen palveluiden ylläpitämiseen ja kehittämiseen. Se että veroaukot ovat jatkuvasti kasvaneet ei ole virkamiesten syytä, vaan kuuluu niihin asioihin, joista poliitikot kantavat täyden vastuun – myös ne puolueet, jotka ovat olleet hallitusvastuussa ennen nykyistä porvarihallitusta, vaikka harvoin on oppositiokaan alennuksia vastustanut. 27.6. 2009
Börje Isakson, Två dygn som förändrade Sverige. 1809 års revolution, Natur & Kultur, 394 s., Juva 2009
Ruotsi vallankumouksen kourissa
Suomen sodan ja Ruotsin ajan päättymisen 200-vuotismuistoa on huomioitu monin tavoin Suomessa, sekä juhlallisuuksien, seminaarien että kirjojen muodossa. Näkökulma on ollut ymmärrettävästi korostetun suomalainen ja keskittynyt siihen mitä Suomelle ja Suomessa silloin tapahtui ja miten Suomen asema Venäjän vallan alaisuudessa muodostui ja kehittyi. Ruotsin osuus on rajoittunut Napoleonia ilmestyskirjan petona pitäneen ja surkeaksi sodan johtajaksi osoittatuneen Kustaa IV Adolfin vähättelyyn. Hyvin vähän jos lainkaan on käsitelty sitä, mitä seurauksia vuoden 1809 muutoksilla oli Ruotsissa ja Ruotsin kehitykselle. Suomalaisten yleinen tietoisuus tästä rajoittuu suurin piirtein tietoon, että tappio sodassa johti Tukholmassa vallankaappaukseen ja kunigas Kustaa IV Adolfin syrjäyttämiseen sekä Napoleonin marsalkka Bernadotten valintaan uudeksi kruununprinssiksi, ja että tästä alkoi näihin päiviin jatkunut sotiin osallistumattoman Ruotsin pitkä rauhankausi.
Ihan näin yksinkertainen tai suoraviivainen ei tarina kuitenkaan ole. Vaikka vallanvaihdoksen dramaattisimmat tapahtumat kulminoituivat kahteen maaliskuun päivään vuonna 1809, kuten kirjan otsikkokin jo kertoo, ei Börje Isaksonkaan suinkaan rajoitu kirjassaan vain näiden päivien kuvaukseen vaan taustoittaa muutosta monien vuosien ajalta ja myös jatkaa seurausten arviointia aina ensimmäisen maailmansodan aikoihin saakka, jolloin Ruotsista lopullisesti tuli parlamentaarisesti hallittu demokraattinen valtio.
Tapahtumasarjan luonnehtiminen vallankumoukseksi on pitkälti vakiintunut tapa Ruotsin historiankirjoituksessa – muita vallankumouksia ei maan historiankirjoitus edes tunne – mutta voi kysyä oliko kyse sittenkin enemmän vallankaappauksesta kuin varsinaisesta vallankumouksesta. Kustaa IV Adolfin vallasta syrjäyttäneet salaliittolaiset olivat suppea joukko tyytymättömiä aatelisia, jotka nojasivat armeijaan eivätkä missään vaiheessa ajatelleet kansannousuun turvautumista. Nimitystä vallankumous puoltaa kuitenkin vallanvaihdoksen pidemmän aikavälin seurausten kauaskantoisuus sekä se, että syrjäytettyä kuningasta ei jäänyt suremaan kuin enää hyvin pieni joukko ruotsalaisia. Syitä kuninkaan epäsuosioon oli myös paljon muitakin, kuin vain huono sotamenestys. Maan talous oli ollut kuralla jo pitkään eikä hallitsijalla ollut mitään näitä heikkouksia kompensoivia henkilökohtaisia ominaisuuksia, vaan päinvastoin paljon rasitteita ja vihamiehiä.
Börje Isakson ei ole historiantutkija vaan useita historiaakin käsitteleviä kirjoja tehnyt journalisti. Tässä teoksessa hän nojaa laajasti vanhempaan tutkimukseen sekä aikalaismuistelmiin ja kuvauksiin. Näin teksti näyttää paikoitellen lähes kaunokirjalliselta, vaikka se Isaksonin esipuheen mukaan perustuu dokumentteihin, joihin tietenkin on myös suhtauduttava lähdekriittisesti.
Isakson avaa monia asioita laajemmin ja kuvaa monia henkilöitä monipuolisemmin kuin mitä Suomessa yleensä tunnetaan. Ja vaikka tämän päivän näkökulmasta vuoden 1809 suuret muutokset tuntuvat selviltä ja vaihtoehdottomilta, välittää Isaksonin kuvaus myös sen, miten moni liki sattumanvaraisesti toteutunut asia olisi voinut päätyä myös toisin. Tällainen on esimerkiksi se, miten Suomen ja Ruotsin nykyinen raja määräytyi. Ruotsin vanhan vallan vallan aikana Suomi alkoi vasta Kemijoelta, mutta kauaksi länsipohjaan edenneet venäläiset vaativat sen vetämistä Kalix-joelle. Yhdessä vaiheessa Ruotsi oli tähän jo suostunutkin, mutta perui sen viime hetkellä ennenkuin se ehdittiin kertoa venäläisille.
Syrjäytetyn Kustaa IV Adolfin tilalle kuninkaaksi oli oikeastaan vain yksi vaihtoehto, hänen setänsä ja Kustaa III veli, jo vanha ja sairaalloinen herttua Kaarle. Varsinainen köydenveto käytiin kruununprinssin valinnasta. Jokin Napoleonin suosikki oli tähän haussa alusta alkaen, mutta ensimmäinen valinta päätyi Tanskan kuninkaan poikaan Kristian Augustiin, jonka toivottiin tuovan myös Norjan myötäjäisenä mukanaan. Kruununprinssinä Karl August nimen ottanut Kristian kuoli kuitenkin jo 1810, monien myöhemminkin avoimeksi jääneiden aikalaisepäilyjen mukaan myrkytettynä. Tämä käynnisti huhukampanjan, jonka mukaan kruununprinssin kuoleman takana olisivat olleet Vaasa-suvun jatkoa valtaistuimella ja vahvaa kuningasta halunneet kustaviaanit. Kruununprinssin hautajaisissa tähän uskoneet kiihotetut kansanjoukot ryöstivät kreivi ja valtaneuvos Axel von Fersenin hänen vaunuistaan ja pahoinpitelivät hänet kuoliaaksi. Fersenistä tuli näin vain vähäisellä verenvuodatuksella toteutetun vuoden 1809 vallankumouksen tunnetuin uhri.
Tämän jälkeen Ruotsin säädyt valitsivat Napoleonin marsalkan Jean-Babtiste Bernadotten uudeksi kruununprinssiksi. Se ei ollut läpihuutojuttu, sillä säädyt ja kuningas olivat aluksi kuolleen kruununprissin veljen Fredrik Kristanian kannalla, mutta Ranskan konsuli Jean Fournierin taitava lobbaus rahakkainen lupauksineen käänsivät mielialat Bernadotten kannalle. Vaikka häntä pidettiin Napoleonin kandidaattina ei keisarikaan ollut hankkeesta kovin innostunut vanhana jakobiinina pitämänsä marsalkan kuninkuudesta, mutta antoi kuitenkin suostumuksensa todeten, että ”ruotsalaiset ovat tottuneita hulluihin kuninkaisiin, joten hän sopii hyvin heille”. Näin kai voidaan jo vuodesta 1818 Ruotsin valtaistuinta hallussaan pitäneistä muistakin Bernadotteista todeta.
Kesäkuu 2009
Vanhasen piina jatkuu
Pääministeri Vanhanen on tuskaantunut siitä, ettei häneltä Euroopan neuvoston kokouksen jälkeenkään haluttu kysyä muusta kuin vaalirahoituksesta, mutta mediaa on tässä tapauksessa turha syyttää. Kongin kumahdus eduskunnan lähtiessä kesälomalle jätti muistikatkoisen pääministerin kehään horjuvana, mutta vielä pystyssä, mutta demokratian onneksi lehdistö jatkaa siitä mistä oppositio pääsi vasta aloittamaan.
Tähänastisen julki tulleen tiedon perusteella ennustan silti, ettei pääministerinvaihdosta ole vielä edessä. Opposition tarjoamat epäluottamuslauseet eivät Vanhasta kaada, hänen oma puolueensa ei ole häntä sivuun panemassa ja kokoomukselle sopii heikko pääministeri, jolla on entistä vähemmän mahdollisuuksia puuttua oikeistopuolueen vapaaseen huseeraamiseen ulko- ja talouspolitiikassa. Avainsana on kuitenkin ”tähänastinen”, sillä tuskin olemme vieläkään saaneet kaikkea tietoa siitä miten ja millä vaikutuksella keskustan vaalirahoitusta suhmuroitiin.
23.6. 2009
Rahoitussotkut juhannuseväinä
Eduskunnasta lähdettiin juhannuksen viettoon lähes samankaltaisissa tunnelmissa kuin kuusi vuotta sitten, jolloin Anneli Jäätteenmäen luottamuksen vieneet Irakgate-selittelyt johtivat pääministerin vaihtoon. Matti Vanhaselle ei vielä ole käynyt samoin, mutta pääministerin muistin valikoivuus keskustan vaalirahoituskähminnöistä on saattanut myös hänen asemansa vaakalaudalle. Samoin Kuntien Eläkevakuutuksen johdon toiminta ja suhteet Nova/kepu-konserniin joutuvat tarkkaan syyniin ja voivat johtaa toimiin. Oppositio on antaumuksella grillannut pääministeriä, eikä syyttä. Sitä on luonnollisesti harjoitettu myös siinä toivossa, että se elvyttäisi SDP:n kannatusta. Pelkään kuitenkin, että tämä sotku ei tahri vain kepua, vaan kalvaa vielä enemmän koko poliittisen järjestelmän luottamusta ja uskottavuutta. Sosialidemokraattien pitäisi nyt olla edelläkävijöitä ja tehdä oma puoluerahoituksensa kaikilta osin avoimeksi, muuten ei sanomaamme riittävästi uskota. Hyvää juhannusta kuitenkin kaikille! 19.6. 2009
Iranin teokratia horjuu
On mahdotonta sanoa, kuinka väärennetty Iranin presidentinvaalin virallinen tulos on. Ei ole poissuljettua, etteikö vaalien voittajaksi julistettu presidentti Ahmadinejad olisi selviytynyt toiselle kaudelle, vaikka ääntenlaskenta olisi sujunut ilman väärennöksiä. Rehellisistä ja vapaista vaaleista ei silloinkaan olisi kyse mullahien teokratiassa, jossa itse itsensä nimittäneet uskonnolliset johtajat ensin määrittävät, keitä ylipäätään saa ehdolle asettaa ja voivat myös mitätöidä kaikki presidentin päätökset – näinhän tapahtui Iranin edellisen uudistusmielisemmän presidentin Khatamin aikana.
Mellakoinnissa ei purkaudu vain pettymys vaaliväärennökseen vaan laajemmin tyytymättömyys diktatoriseen teokratiaan. Ahmadinejadin ydinuho ja köyhiä kosiskeleva populismi ei ole tuonut parannusta inflaatiosta ja huonosta taloudenhoidosta kärsivien iranilaisten asemaan. Se että tyytymättömyys nyt purkautuu kaduilla mielenosoituksissa ei välttämättä kuitenkaan johda välittömään muutokseen. Eriväriset vaaliväärennöksiä seuranneet, Ukrainassa ja muualla nähdyt pehmeät vallankumoukset ovat johtaneet tuloksiin silloin, jos hallitsijat ovat myös menettäneet itseluottamuksensa ja epäröivät turvautua niin laajamittaiseen väkivaltaan kuin vallassapysyminen edellyttäisi. Valitettavasti Iranissa ei taida olla vielä tällaista tilannetta, minkä suhteen tietysti toivon olevani väärässä.
17.6. 2009
Arja Alho, Kovan tuulen varoitus. Into kustannus, 128 s. Keuruu 2009
Pippuri sen kirjoitti
SDP:ssä tyydytään yleensä selittämään toistuvat vaalitappiot sillä, että sanomamme ei mennyt perille tai että kannattajamme jäivät kotiin, uskotellaan kaiken olevan hyvin kunhan lopetamme itseruoskinnan ja kerromme muillekin kuinka kivaa meillä on uusiutuvassa liikkeessämme ja luotetaan siihen, että porvarihallituksen väärän politiikan tiukka arvostelu nostaa SDP:n taas sille kuuluvalle johtopaikalle. Yhteistä eri selittelyille on, että politiikka yleensä ja oma politiikka erityisesti loistavat poissaolollaan.
Tähän kaavaan Arja Alhon politiikkaan keskittyvä kritiikki ei istu. Uutispäivä Demarin joidenkin kirjoittajien mielestä vain eurovaaleissa ehdolla ollut on lunastanut mielipiteiden esittämislisenssin. Vaikka Alholla tämä lisenssi onkin epäilen, saako hän kuitenkaan juuri näiltä tahoilta kiitosta esittämästään rehellisestä ja avoimesta kritiikistä. Useimmat antavat kyllä luvan uusliberalismin periaatteelliselle kritisoinnille, mutta kun Alho liittää sen sellaisten hallitusten politiikkaan, joissa sosialidemokraatitkin ovat olleet mukana, ylittää se monien mielestä sopivaisuuden rajat.
Politiikan sisältöä ja politiikasta päättämisen muotoja ei voi eristää toisistaan. Voi perustellusti kysyä, olisiko uusliberalistista politiikkaa voitu Suomessa toteuttaa koetulla tavalla, jos se olisi perustunut aitoon ja avoimeen demokraattiseen keskusteluun ja vaihtoehtojen pohdintaan. Uusliberalismille ominaista on eri maissa aina ollut se, että se on liitetty TINA-oppiin, eli väittämään There is No Alternative. Tätä ainoan vaihtoehdon politiikkaa on ranskalaisittain kutsuttu myös penseé unique -nimellä ja se tunnetaan myös maailman taloussuhteiden hallinnointia aina finanssikriisiin saakka dominoineena Washingtonin konsensuksena.
Vaihtoehdottomuudesta Arja Alholla on omakohtaista kokemusta, kun hän Lipposen ensimmäisen hallituksen toisena valtionvarainminiserinä erehtyi julkisuudessa pohtimaan ns. endogeenisen kasvun teoriaan perustuvan vaihtoehtoisen talouspolitiikan mahdollisuuksia. Yleinen vastaus on, että hallituksen linjasta poikkeavan toisenlaisen politiikan pohdiskelu saatikka valitun linjan kritisoiminen ei saa tapahtua julkisuudessa, vaan avoin keskustelu tulee käydä sisäisesti. Arja Alho kertoo vakuuttavasti, miten tämä silloisessa hallituksessa oli mahdotonta, koska pääministeri jyräsi mahdollisuudet avoimeen keskusteluun. Omat havaintoni ja kokemukseni vahvistavat Alhon kertoman täysin.
Politiikan vaihtoehtojen hahmottelun ohella Alho kirjoittaa myös politiikan tekotavoista, kielestä ja demokratian haasteista niin yleensä kuin puolueen osalta. ”Olemmeko onnistuneet olemaan kansalaisyhteiskunnan tuntojen tulkki ja saavatko tehdyt päätökset sieltä oikeutuksensa” kysyy Alho, ja pamauttaa vastauksenaan ”että olemme poliitikkoina aikamoisia tunareita”. Lohdullisesti hän jatkaa, että ”on kuitenkin mahdollista tehdä asiat paremmin” ja esittää myös hyviä ajatuksia siitä mitä tämä käytännössä tarkoittaisi.
Arja Alhon Kovan tuulen varoitus on nopeasti luettu ja nopeasti kirjoitettukin kirja, eli juuri sellainen kuin ajatuksia ja keskustelua herättävän ajankohtaisen pamfletin kuuluukin olla. Se on kirjoitettu ennen EU-vaaleja, mutta varmassa ja oikeaan osuneessa uskossa siihen, ettei tekstiä tarvitse vaalien jälkeen tarkistaa.
Kesäkuu 2009
