Viime eduskuntavaalien jälkeen huomautin, että vasemmiston kannatus Suomessa jäi alemmaksi kuin koskaan yksikamarisen eduskunnan aikana. Politiikassa ikävä totuus on, että äänten menetys voi päättyä varmuudella vasta sitten, kun niitä ei ole enää lainkaan jäljellä. Nyt näissä EU-vaaleissa 13 suomalaismepin joukkoon valittiin yksi SDP:n jäsen ja toinen sitoutumaton SDP:n listoilta. Vasemmiston kokonaiskannatus putosi jo alle neljännekseen, SKP:n ja STP:n äänetkin mukaanlukien, eikä tätä voi enää pitää edes isona yllätyksenä. Yllätys on enemmän se, miten huonosti vasemmisto pärjäsi muualla Euroopassa, pääosin erilaisista maakohtaisista syistä.

Se mitä kirjoitin kunnallisvaalien jälkeen pätee edelleen. Finanssikriisi on puhaltanut pois enimmän höttökuorrutuksen demaripuheista, mutta tukeva perusta on vielä hakusessa. Se ei löydy vain terävästä oppositioesiintymisestä, joka pahimmillaan voi näyttäytyä vieraannuttavana räksytyksenä, vaan oikealla ja uskottavalla näkemyksellä siitä, millaista hyvinvointivaltiota haluamme ja miten siihen päästään.

Kokoomuksen fantastinen mainostoimistomeininki on jo hiipumassa eivätkä vihreät ikuisesti saa anteeksi politiikkaa, jota heidän äänestäjänsä vieroksuvat. Muutenkaan demareilla ei ole ketään, jota tarvitsisi tai voisi peesata, vaan puolueen on haettava rohkea etunoja tulevaisuuteen. Riskejäkään ei äänten menetyksen pelossa pidä välttää, sillä varman päälle pelaaminen vie ne varmimmin. 

8.6. 2009

Katselin puoluejohtajien suurta vaalikeskustelua Ylen ykkösellä reilut viisi minuuttia, mikä sekin on enemmän kun mitä olen viimeisen parinkymmen vuoden ajan television vaalikeskusteluja seurannut. Oli hölmö idea viedä joukko Vuosaaren satama-alueelle ja istuttaa heidät puuseen valtaistuinta muistuttaville hökötyksille hytisemään sateisessa kesäillallassa ulkovaatteisiin kääriytyneinä. Kysymys kuuluu, ovatko puoluejohtajat jotka median jokaiseen tällaiseen hölmöilyyn lammasmaisesti alistuvat vielä hölmömpiä.

Enintään näistä mediakattauksen mukaisista vaalikeskusteluista voi toivoa, että ne eivät karkottaisi enemmän ihmisiä vaaliuurnilta kuin mitä sinne houkuttelevat.

5.6. 2009

Tänään on kulunut 20 vuotta siitä, kun Kiinan silloinen todellinen johtaja Deng antoi määräyksen käyttää raakaa väkivaltaa Tiananmenin aukion tyhjentämiseksi demokratia-liikettä edustaneista mielenosoittajista, mitä seurasivat muutkin mielipiteen ja sen esittämisen vapauteen kohdistuneet kiristykset ja rajoitukset.  Valtaa pitävän Kiinan kommunistisen puolueen johto katsoo epäilemättä itse, että demokratialiikkeen väkivaltainen tukahduttaminen osoittautui oikeaksi ratkaisuksi. Kiinan johtajat eivät pelänneet vain puolueen valta-aseman menetystä vaan myös sitä, että jättiläisvaltion vakaus ja häikäisevä taloudellinen kehitys olisivat voineet vaarantua ja monet potentiaaliset sisäiset ristiriidat kärjistyä. Demokratia-liikkeen länsimaisten tukijoiden odotukset, että demokratian kieltäminen ja ihmisoikeusloukkaukset johtavat myös talouden menestyksen hiipumiseen, eivät ainakaan vielä ole totetutuneet. Kiinan johto voi päinvastoin tuntea erityistä tyytyväisyyttä siitä, että vaikka Kiinankin talous on saanut kansainvälisen finanssikriisin myötä kolhuja, on sen kasvu edelleen jatkunut. Niinpä kriisin seurausten kanssa kamppaileva muu maailma kohdistaa nyt toiveensa ja odotuksensa siihen, että Kiinan vakaus tulisi koko maailmantalouden pelastajaksi.  Kiina ei ole mikään demokratia ja maassa loukataan ihmisoikeuksia laajassa mitassa, mutta sen nimittäminen totalitaariseksi valtioksi ei enää pidä paikkaansa. Se on autoritaarisesti hallittu maa, jonka vallanpitäjät voivat tarvittaessa turvautua koviinkin kurinpitotoimiin. Se on myös maa, jossa kansalaisten suuri enemmistö – vaikka tätä ei tietenkään sikäläisissä oloissa voi luotettavasti mitata – todennäköisesti on johtajiinsa tyytyväinen, niin kauan kun he tuottavat jatkuvasti lisääntyvää aineellista hyvinvointia eivätkä puutu ihmisten tekemisiin ja ajatuksiin silloin kun ne eivät suoraan haasta vallanpitäjiä. Tiibetiläisten huono kohtelu tuskin vaivaa nationalistiseen uhoon mieltynyttä kiinalaisten enemmistöä sen enempää, kuin siirtomaavallan todellisuus ranskalaisia tai brittejä ennen toista maailmansotaa.  Vaikka valtaapitävä puolue kantaa edelleen kommunistisen puolueen nimeä ei sillä ole enää mitään tekemistä sen enempää Marxin ja Engelsin kuin Pohjois-Korean absurdin mutta kuolettavan diktatuurivallan tai edes naapurimaissa maolaisiksi itseään kutsuvien liikkeiden kanssa. Kiinan kommunistinen puolue on pyrkinyt systemaattisesti ottamaan oppia muiden keskitettyä valtaa käyttäneiden epädemokraattisten puolueiden kohtalosta ja on pyrkinyt myös uudistumaan niin, ettei sille kävisi kuten näille kaikille on lopulta käynyt. Tämän tiettyyn rajaan saakka onnistuneen uudistumisen yksi seuraus on se, ettei marxilais-leninismistä tai maolaisesta ideologiasta ole edes näitä nimiäkään jäljellä. Kiinan ulkopuolella ollaan taipuvaisia ajattelemaan, että uuden jo monisatamiljoonaisen keskiluokan vahvistuminen ja laajentuminen luo myös pohjaa autoritaarisen vallan kaatavien uudistusvaatimusten nousulle. Tästäkään ei ole vielä juurikaan merkkejä näkyvissä. Voi olla paremminkin niin, että tämä vaurastuva keskiluokka pitää kommunistista puoluetta etujensa parhaana varmistajana maaseudun ja kaupunkien köyhälistön potentiaalista tyytymättömyyttä ja muutospyrkimyksiä vastaan. Kiina kuuluu niihin maihin, jotka eniten ovat hyötyneet globalisaatiosta. Globalisaatio ei kasvata vain Kiinan vaurautta ja vaikutusvaltaa, vaan myös sen riippuvuutta muusta maailmasta. Tässä onkin ehkä se vipu, joka pitkällä aikavälillä voi eniten vaikuttaa siihen, että Kiinan autoritaarisuus lientyy, keskittävä vallankäyttö rapautuu ja ihmisoikeudet tulevat paremmin toteutetuiksi. Sitä vipua pitää myös niiden, joille demokratia, tasa-arvo ja ihmisoikeuksien kunnioittaminen edustavat universaaleja arvoja, olla valmiita käyttämään vaikkei vuori silminnähden siitä vielä mihinkään liikkuisikaan. 3.6. 2009