Amerikkalainen Prometheus
 
 
Atomipommin isä on se lyhyt ja iskevä luonnehdinta joka jäänyt hallitsevaksi kiteytykseksi J. Robert Oppenheimerin elämäntyöstä. Saksasta muuttaneiden vanhempien varakkaaseen amerikanjuutalaiseen perheeseen v. 1905 syntynyt Oppenheimer opiskeli 20-luvulla ydinfysiikkaa Cambridgessa ja Göttingenissä, missä hän 22-vuotiaana väitteli. Ennen sotaa hän toimi professorina Harvardissa ja Berkeleyssä, jossa oli erittäin suosittu ja arvostettu opettaja ja tutkimuksen ohjaaja. Fyysikkona hän oli aivan maailman huippua ja hänen panoksensa alan kehitykseen oli monissa kohdin uraauurtava, vaikkei hän koskaan Nobelin palkintoa saanutkaan. Syynä saattoi olla se, että hän tutkijana oli ehkä liian impulsiivinen ja kärsimätön, eikä aina välittänyt viedä itse loppuun projektejaan ennen kuin tarttui jo toiseen kysymykseen. Jo yksinomaan hänen työnsä astrofyysikkona sekä antimaterian ja mustien aukkojen hypotetisoijana ennen kuin niiden olemassaolo kokeellisesti ja havaintojen avulla voitiin osoittaa olisi voinut johtaa Nobelin palkintoon.

Toinen syy joka saattoi vaikuttaa hänen työnsä eräänlaiseen keskeneräisyyteen fyysikkona oli hänen laaja-alaisuutensa. Hän oli kiinnostunut myös muista tieteistä, kirjallisuudesta, kielistä – hänen hallitsemiensa monien kielten joukkoon kuului mm sanskriitti – filosofiasta ja maailmanparannuksesta. Viimemainittu piirre sai hanet pitämään 30-luvulla yhteyksiä myös kommunisteihin ja ottamaan osaa moniin kommunistien ylläpitämiin ja ohjaamiin kampanjoihin mm. Espanjan sisällissodan aikana hallituksen tukemiseksi ja lahjoittamaan varoja tällaisiin ja muihin anti-fasistisiin tarkoituksiin tai parempia työoloja ja rotuerottelun lopettamista vaativille liikkeille. Oppenheimer ei koskaan itse ollut puolueen jäsen, toisin kuin hänen vaimonsa Kitty, hänen nuorempi veljensä Frank ja hänen pitkäaikainen rakastajatterensa Jean Tatlock, jotka kaikki olivat olleet joitain vuosia puolueen jäseninä. 

Sodanjälkeisessä kylmän sodan ja mccarthyismin ilmapiirissä kaikki tällaiset vanhat yhteydet kommunisteihin otettiin tarkkaan syyniin ja demonisoitiin. Tietenkin kaikki kommunistipuolueet 30-luvulla olivat stalinistisia ja Kominternin jäseninä alistuneet Neuvostoliiton politiikan välikappaleiksi. Stalinin ja Neuvostoliiton ihailu ei kuitenkaan ollut se, mikä veti paljon myöhemmin tunnettuja tutkijoita, kirjailijoita, taiteilijoita ja elokuvantekijöitä 30-luvun Yhdysvalloissa tavalla tai toisella mukaan kommunistien toimintaan, vaan 30-luvun pulan ja fasismin nousun vahvistama käsitys siitä, että vapautta ja oikeudenmukaisuutta voitiin puolustaa vain tukemalla kapitalismin ja fasisimin jyrkimpinä ja suorapuheisimpina vastustajina esiintyneitä kommunisteja. Yhdysvalloissa suurin osa näistä ihmisistä tuki myös presidentti Rooseveltia ja katsoi jonkinlaisessa kansanrintamahengessä kuuluvansa hänen New Deal-ohjelmansa kannattajien vasempaan siipeen.
 
Oppenheimer ei myöskään erityisemmin salaillut yhteiskunnallisia näkemyksiään ja hänet otettiin jo hyvin varhain 30-luvulla FBI:n tarkkailun kohteeksi. Enimmäkseen laittomin salakuuntelu- ja muin menetelmin hankittua aineistoa Oppenheimirista kertyikin lopulta kymmenien tuhansien sivujen kokoelma liittovaltiopoliisin arkistoihin. Oppenheimer oli jo Euroopassa tutustunut kaikkiin sen ajan etevempiin fyysikkoihin, joista monet myöhemmin Hitlerin noustua valtaan Saksassa hakeutuivat Yhdysvaltoihin. Näin maassa oli poikkeuksellisen laaja huippufyysikkojen keskittymä Yhdysvaltojen tultua mukaan toiseen maailmansotaan. Amerikkaan kertyneiden tutkijoiden pelko siitä, että Hitlerin Saksa saattaisi kehittää atomiaseen pani heidät esittämään ohjelmaa Yhdysvaltain oman atomipommin kehittämiseksi.
 
Näin sai alkunsa Manhattan-projekti, jonka keskus sijoitettiin Los Alamosiin New Mexicon autiomaahan. Se sopi hyvin autiomaata rakastavalle ja oman vapaa-ajan asuntonsa samoilta seuduilta hankkineelle Oppenheimerille. Projektin yleisjohtoon määrättiin, kenraali Leslie Groves, joka oikeistolaisine mielipiteineen ja sotilaalliseen käskytykseen uskovana ei olisi voinut olla kauempana projektin tieteelliseksi johtajaksi asetetusta Oppenheimerista. Groves kuitenkin tajusi Oppenheimerin nerouden ja luotti myös hänen aiemmin testaamattomaan kykyynsä suurisuuntaisen projektin vetäjänä, eikä myöskään välittänyt niistä viesteistä, joilla FBI yritti kyseenalaistaa Oppenheimerin luotettavuuden.
 
Kun ensimmäinen atomipommi räjäytettiin Alamogordossa heinäkuussa 1945 koko Manhattan-projektin tiedeyhteisö riemuitsi, mutta epäilyn siemenet siitä minkälaiset voimat nyt oli päästetty valloilleen ja minkälaisin seurauksin alkoivat saman tien itää. Myös tieto Hiroshiman pommituksesta otettiin vastaan kättentaputuksin. Pian monet jo alkoivat pitää tätä siviilikohteeseen kohdistettua joukkotuhoaseen käyttöä turhana tai anteeksiantamattomana tilanteessa, jossa se ei enää vaikuttanut sodan lopputulokseen yhtään mitään. Rooseveltin kuoleman jälkeen presidentiksi noussut Harry Truman ei koskaan tällaisia omantunnontuskia potenut ja hän myös näki, että Hiroshiman ja Nagasakin pommitus oli enemmänkin vahva viesti Stalinille kuin sodan lopettamiseksi tarpeellinen ratkaisu.
 
Vaikka tiedemiesten osuus päättyi pommin valmistukseen eivätkä he enää olleet sen käytöstä päättämässä oli Oppenheimer kuitenkin konsulttina ryhmässä joka sen käyttöä pohti esittämättä vastalausetta. Myöhemmin hän antoi selvästi omantunnontuskien painamana ristiriitaisia lausuntoja siitä, oliko käyttö oikeutettua vai ei. Oppenheimerin suhde Trumaniin jäi etäiseksi mutta hän jatkoi kuitenkin Yhdysvaltain demokraattista puoluetta kannattaneen ulkopoliittisen eliitin arvostamana asiantuntijana, jonka mielipidettä kysyttiin ja kuunneltiin – vaikka ei noudatettukaan –ydinaseita ja ydinvoimaa koskevissa kysymyksissä. Hänellä oli suora keskusteluyhteys mm. George Marshallin ja Dean Achesonin kanssa ja George Kennan ja Bundyn veljekset kuuluivat hänen ystäväpiiriinsä.
 
Oppenheimer halusi, kenties naiivisti, tarjota Neuvostoliitolle yhteistyötä atomiaseissa ja pidättäytyä vetypommin valmistuksesta estääkseen järjettömän varustelukierteen. Kun Yhdysvaltain Atomienergiakomission puheenjohtajaksi Eisenhowerin presidentttikaudella tuli Oppenheimeria inhonnut Lewis Strauss, hän halusi lopettaa Oppenheimerin konsulttisuhteen ja käynnisti uudelleen prosessin Oppenheimerin erottamiseksi turvallisuusriskinä, mihin tarkoitukseen FBI:n Edgar Hoover tarjosi innokkaasti apuaan. Myös senaattori McCarthy olisi ottanut Oppeheimerin kuulusteltavakseen, mutta Strauss ja Hoover pitivät Oppenheimiria liian arvokkaana kalana jotta hänet olisi jätetty epävakaan ja kohta asemansa menettävän alkoholisoituneen populistisenaattorin käsiteltäväksi. Kaikkia silloisiakin oikeusvaltiokäytäntöjä rikkoneen prosessin lopputulos oli, että kuulusteluissa nöyryytetty ja riepoteltu Oppenheimer menetti turvaluokituksensa. Keskeistä osaa kuulusteluissa esitti tapaus vuodelta 1943, jolloin neuvostoagentit välikäsien kautta lähestyivät Oppenheimeria saadakseen tältä tietoja atomipommiprojektista. Oppenheimer torjui lähentymisen eikä hänen osoitettu muutoinkaan syyllistyneen minkäänlaisiin epäilyttäviin tekoihin, mutta hänen ystäviensä suojelemiseksi antamansa osin ristiriitaiset kertomukset tapahtuneesta antoivat vastustajille aseita käsiin.

Princetonin yliopiston hallituksen jäsenenä Strauss yritti myös erottaa Oppenheimerin yliopiston tutkimuskeskuksen johdosta, mutta epäonnistui. Kun Eisenhower nimitti Straussin kauppaministeriksi vuonna 1958 kaatoivat senaatin demokraatit nimityksen ja kun Kennedystä tuli presidentti Oppenheimerille myönnettiin Fermi-palkinto eräänlaisena kunnianpalautuksena. Oppenheimer ei kuitenkaan palannut liittovaltion tehtäviin ja hän kuoli syöpään v. 1967.
 
Kai Bird ja Martin Sherwin kertovat Oppenheimerin koko elämäntarinan elävästi, perusteellisesti (lähdeviitteitä on yli 80 sivua) ja analyyttisesti. Pulitzer-palkinnon kirjastaan saaneet tekijät suhtautuvat Oppenheimeriin selvästikin myötätuntoisesti ja ymmärtävästi, hänen vaikeita luonteenpiirteitään, epäjohdonmukaisuuksiaan tai perhe-elämänsä vaikeuksia kuitenkaan peittelemättä. Erityisen ansiokkaasti he piirtävät kuvaa siitä kommunismia myötäilevästä ilmapiiristä, joka Yhdysvalloissa joissain älymystöpiireissä 30-luvulla vallitsi, samoin kuin macarhyismin ajan noitavainoja jäljitelleestä tunnelmasta. Tiedemieselämäkerta kyseessä ei kuitenkaan ole, mutta kirja antaa maallikolle silti riittävän ja vielä ymmärrettävän käsityksen siitä, mitä ydinfysiiikassa Oppenheimerin elinaikana tapahtui ja mikä hänen osuutensa tieteenalan kehitykseen oli.
 
Maaliskuu 2009

Suomi Napoleonin sotien tuotteena
 
 
Ranskan vallankumouksen mainingit ulottuivat laajalle ja vaikuttivat pitkään. Suomen asemaan vaikuttivat ratkaisevasti Napoleonin ja Venäjän keisarin Aleksanterin Tilsitin tapaamisessa sovitut järjestelyt, joiden seurauksena Venäjä aloitti myöhemmin Suomen sotana –  tällä nimellä myös Suomen ulkopuolella  –  tunnetun sodan. Sen lopputulos vahvistettin kaksi vuotta myöhemmin Haminan rauhassa,  jossa Ruotsilta jo valloitettu Suomi –  Haminan rauhansopimuksessa vain erikseen lueteltuina Ruotsin maakuntina –liitettiin Venäjän keisarin alaisuuteen erillisenä suurruhtinaskuntana. 
 
Oman ikäpolveni suomalaisten kuvaa Suomen sodasta on muokannut Runeberg ja hänen Vänrikki Stoolin tarinansa. Klinge tuntee Runeberginsa ja sympatisoi häntä, kuten hänen viisi vuotta sitten ilmestyneessä kirjassaan Poliittinen Runeberg ilmenee, mutta hän ei kuitenkaan ole mikään runebergilaisen historiantulkinnan ja sodankuvauksen propagoija, paremminkin päinvastoin. 
 
Klinge, jonka kiinnostus on aina keskittynyt enemmän eliitteihin yleensä ja yliopistoeliittiin erityisesti, myöntää kyllä että rahvas teki Pohjois-Suomessa vastarintaa ihan omaehtoisestikin ja kävi jonkinlaista sissisotaa venäläisjoukkoja vastaan. Paljon oleellisempaa Suomen tulevaisuudelle kuitenkin oli, että sivistyneistö – aateli, papit ja porvarit – laajalti koko eteläisessä Suomessa olivat valmiita heti pyydettäessä antamaan uskollisuudenvakuutuksensa uudelle keisarivallalle, jonka armeija hyvällä käytöksellään ja päällystönsä sivistyneisyydellä ja tanssiaisillaan hurmasi suomalaiset.
 
Napoleonin varjo ulottui Suomen ylle ja johti sotaan, jonka lopputuloksesta ei oikeastaan ollut missään vaiheessa epäilystä. Viaporin antautumisesta on tehty suomalainen dolchstosslegende, jossa Viaporin komentaja Cronstedt petti isänmaansa ja luovutti aiheettomasti ”Pohjolan Gibraltarin” viholliselle, mutta tälle ei ole mitään todellista katetta. Viapori ei ollut suinkaan mikään Gibraltar vaan strategisesti vähemmän onnistuneelle paikalle sijoitettu ranskalaisten rahoittama keskeneräinen rakennelma, joka olisi venäläisten pommituksessa joutunut antautumaan nopeamminkin. Mitään merkittäviä apuvoimia Ruotsista, joita sotasuunnitelmien mukaan piti piiritetyssä linnoituksessa odottaa, ei ollut odotettavissa. Tällaisen  retkikunnan valmisteluakaan ei oltu aloitettu, joten Cronstedtin tekemä antautumissopimus oli rationaalinen ihmishenkiä säästänyt teko, jolla ei ollut vaikutusta sodan lopputulokseen.
 
Viapori ei Klingen mukaan ylipäätään ollut Ruotsin käsissä mikään puolustuksellinen linnake, vaan se oli hyökkäystukikohta jollaiseksi se nimenomaan oli rakennettukin. Vielä Suuren Pohjan sodan jälkeen Ruotsissa oli haviteltu Uudenkaupungin rauhassa menetettyjen alueiden ainakin osittaista takaisinvaltaamista ja aloitettu siinä tarkoituksessa vuosien 1741 ja 1788 sodat, joissa sillä ei kuitenkaan ollut mitään menestyksen mahdollisuuksia. Suomalainen eliitti ymmärsi ajan merkit paremmin ja oli siksi valmis alistumaan valtaukseen, vaikka se yleisesti pitikin G.M. Sprengtportenia isänmaanpetturina eikä innostunut tämän ”aatelistasavaltalaisista” ajatuksista, (jotka eivät vielä tarkoittaneet kuninkaan korvaamista tasavallalla). Viimemainittu on ilmeisesti Klingen ikioma käsite, jota hän olisi voinut enemmänkin avata. Ainakaan sen googlaaminen ei suomeksi tuottanut yhtään viitettä.
 
Suomen eliitin reaalipoliittinen asennoituminen Venäjän alaisuuteen siirtymiseen koitui lopulta ensimmäisen oman valtakunnallisen hallintonsa ja vähitellen laajentuneen autonomian saaneen Suomen onneksi, jopa paljon suuremmassa määrin kuin kukaan edes osasi aluksi odottaa tai toivoa. Lopputulema kuitenkin oli, kuten Klinge sen ilmaisee, se että syntyi kaksi Ruotsia ”joista toisen nimenä oli Suomi”. Ilmaus voi olla myös elegantti tapa riisua aseista niitä kriitikoita, jotka ovat pitäneet Klingen keisariajan historiantulkintoja aivan liian venäläismyönteisinä  ja Ruotsi-kriittisinä.
 
Klingen teos ei perustu uuteen tutkimukseen, vaan nojaa laajasti ja kattavasti olemassaolevaan kirjallisuuteen, jota tekijä osaa käyttää ajatuksia herättävällä ja ehkä vähän provosoivallakin tavalla. Vaikka kirja joissain suhteissa muistuttaa enemmän esseekokoelmaa – erillisinä esseinä toimisivat esimerksiksi Frans Mikael Franzenin elämän tai tanssiaisten merkityksen kuvaus – kuin kattavaa ja systemaattista historiankirjoitusta, saa siitä kuitenkin erinomaisen kuvan Suomen synnystä Napoleonin ajan myllerryksissä. Klingen maneereihin tottumaton voi niistä ehkä ärsyyntyä, mutta niihin kannattaa suhtautua kirjoittajan aitouden takaavina tavaramerkkeinä.
 
Maaliskuu 2009