Pierre Schori, Draksåddens år. 11 september, Irakkriget och världen efter Bush, Leopard, 233 s., Falun 2008

1207633666_schori.JPGRuotsalaista realismia

Pierre Schorilla on takanaan pitkä ura keskeisenä Ruotsin sosialidemokraattien ulkopoliittisena asiantuntijana ja toimijana siitä alkaen, kun Olof Palme nimitti hänet Ruotsin ulkoministeriön poliittiseksi valtiosihteeriksi. Ruotsin hallituksessa hän oli viisi vuotta kehitysyhteistyöministerinä, sitten lyhyen aikaa europarlamentin jäsenenä ennen nimittämistään Ruotsin YK-suurlähettilääksi v. 2000. Hänen uusin kirjansa on eräänlainen muistelmateoksen ja pamfletin yhdistelmä, joka keskittyy hänen kauteensa YK:ssa sekä Yhdysvaltain roolin ja politiikan arviointiin.

Schori on Palmen poikia ja palaa toistuvasti miltei nostalgisesti aikoihin, jolloin Palme oli maailmalla tunnettu ja kantaaottava vaikuttaja. Myös Ingvar Carlssonin kanssa Schorilla oli läheinen yhteistyösuhde mikä säilyi myös sen jälkeen kun Carlsson otti naisen ulkoministeriksi ennen tehtävään jo valmistautunutta Schoria vuonna 1994. Sen sijaan Göran Perssonia kohtaan Schori esittää aika rajua kritiikkiä mm. tämän demonstratiivisesta ja jopa Ruotsin yksisilmäisintä Israelin ystävää Per Ahlmarkia jäljittelevästä Israel-myötäilystä, hampaattomasta USA-politiikasta sekä populistisista pakolais- ja EU:n itälaajentumista epäilevistä puheista. Entisistä sosialidemokraattisista ulkoministereistä Östen Unden ja Sten Andersson – jonka sukset menivät Perssonin kanssa pahasti ristiin – saavat erityisesti kiitosta, samoin kuin Anna Lindh, mutta vuonna 1994 ulkoministeriksi tullutta Lena Hjelm-Wallinia ei kirjassa edes mainita. Erityistä kiitosta saa tietysti myös ruotsalaisten oma vävypoika Kofi Annan, jonka henkilökohtaiseen ystäväpiiriin Schori kuuluu.

 Maailmanpolitiikkaa YK:ssa tai missä tahansa muuallakin käsittelevä kirjoittaja joutuu keskeisesti pohtimaan Yhdysvaltain roolia, maan tekemisiä ja tekemättä jättämisiä. Schorin kausi YK-lähettiläänä alkoi vuosi ennen terrorihyökkäystä New Yorkin kaksoistorneja vastaan, joiden romahtamista Schori seurasi virkahuoneensa ikkunasta. Sen jälkeen maailmanpoliittista agendaa hallitsi George W. Bushin julistama sota terrorismia vastaan ja Afganistanin ja Irakin käsittely YK:ssa.

Schori seurasi kasvavalla kriittisyydellä USA:n voimapolitiikkaa ja sitä, miten maa maanitteli, manipuloi ja uhkaili YK:ta saadakseen sen legitimoimaan hyökkäyksensä ensin Afganistaniin – mikä oli perusteltua ja oikeutettua – ja sitten Irakiin, jolle ei sen enempää ollut poliittista kuin laillistakaan oikeutusta. Jo YK:ssa nähtiin, ettei Bushin hallitus ollut kiinnostunut Hans Blixin johtamien joukkotuhoaseita jäljittävien asetarkastajien työstä vaan ainoastaan siitä, että saisi YK:sta jonkinlaisen valtakirjan suunnitelmilleen hyökätä Irakiin.

Hyökkäys Irakiin oli ollut Bushin ja Cheneyn tavoitteena jo ennen syyskuun 11. päivää ja terrorihyökkäystä yritettiin sitten tahallisen valheellisesti käyttää luomaan olematon linkki Al Qaidan ja Saddam Husseinin välille. Kuten nyt tiedämme, on Bush joutunut tunnustamaan, ettei sen enempää väitteille Saddamin joukkotuhoaseista kuin Al Qaida-yhteyksistä ollut katetta. Irak ei ollut enää – tai vielä silloin – uhka muiden maiden turvallisuudelle, vaikka Saddamin diktatuuri muutoin kuului maailman kammottavimpiin hallituksiin. Mutta kun Yhdysvallat sitten aloitti sotansa kelpasivat monet lähes vastaavat pahikset mukaan sen kokoamaan ”halukkaiden koalitioon”.

Schori seurasi läheltä sodan valmisteluja ja kertoo esimerkein siitä, minkälaisia menetelmiä ja uhkauksia amerikkalaiset käyttivät yrityksissään painostaa turvallisuusneuvoston jäsenmaita antamaan hyökkäykselleen valtuutus. EU-maista ja niiden johtajista Ranskan Chirac ja Saksan Joschka Fischer saavat Schorin kiitokset periaatteellisuudestaan ja pelottomuudestaan painostuksen edessä, kun taas brittien Tony Blair ja Espanjan Aznar ovat Schorin silmissä ansainneet maineensa Bushin sylikoirina. Ruotsin Göran Persson jää johonkin välimaastoon. Kun sota alkoi pääministeri tuomitsi valtiopäivillä hyvin yksiselitteisesti USA:n toimet kansainvälisen oikeuden vastaisina ja kansainvälistä turvattomuutta lisäävinä, mutta tyytyi sen jälkeen vaikenemaan.

Schori käsittelee ja arvioi myös kehitystä sekä Afganistanissa että Irakissa sotatoimien päättymisen jälkeen hyvin kriittisesti, samoin kuin EU:n lässähtänyttä aloitteellisuutta Lähi-idän rauhanprosessin eteenpäinviemiseksi.

Onko tämä anti-amerikkalaisuutta? Ei, vastaa Schori, joka tunnustautuu monessa suhteessa USA-faniksi sen jälkeen kun hän 14-vuotiaana teki ensimmäisen pitkän matkansa USA:n länsirannikolle. Schori suuntaa katseensa jo Bushin jälkeiseen aikaan, jonka uskoo tuovan parannusta transatlanttisiin suhteisiin. Mutta USA:n ja Euroopan arvoyhteisöön Schori suhtautuu kuitenkin realistisesti:

”Jatkuva puhe Atlantin ylittävästä arvoyhteisöstä ja konsensuksesta ei ole uskottavaa ja on toisinaan jopa valheellista ja kontraproduktiivista. Eurooppa edustaa toisenlaista yhteiskuntamallia, toisinaan myös toisenlaista maailmankuvaa, kuin USA. Me olemme vakaumuksellisia multilateralisteja ja tuemme johdonmukaisesti ja voimakkaasti Yhdistyneitä Kansakuntia, emme sotke Jumalaa tai vetoa häneen sisä- ja ulkopolitiikassa. Katsomme, ettei sivistysvaltioiden tule hyväksyä kuolemanrangaistusta, katsomme että  kaikilla kansalaisilla on oikeus ilmaiseen sairaanhoitoon ja opetukseen, ja ihmettelemme myös miksi EU:ssa on keskimäärin 87 ihmistä vankilassa 100 000 ihmistä kohden, kun USA:ssa luku on 685.”

”Pitäisi riittää, kun toteamme että meillä on ystävälliset suhteet, monia yhteisiä arvoja ja useita yhteisiä etuja, ja että vuoropuhelumme tulee painottua niihin asioihin, joista olemme sopineet yhdessä keskustelevamme ja mahdollisesti myös yhdessä ajavamme.”

Huhtikuu 2008

(Julkaistu Helsingin Sanomissa 8.4.2008)

Martti Turtola, Kenraali Johan Laidoner ja Viron tasavallan tuho 1939–1940, Otava, 301 s., Keuruu 2008

1206519193_Turtola.jpgViron johdon valinnat 1939 ja 1940 veivät maan itsenäisyyden

Oman historian käsittely ei ole yhdessäkään maassa helppo asia. Saksassa historioitsijat ja poliitikot ovat parhaiten kyenneet kohtaamaan oman vaikea menneisyytensä nk. vergangenheitsbewältigungin eli menneisyydenhallinnan merkeissä. Juuri 90-vuotispäivään viettäneessä Viron tasavallassa historian muistomerkit ja tulkinnat kuohuttavat edelleen, kuten Pronssisoturi-patsaan ympärillä käyty kiistely osoittaa. Virolaisten on vaikea myöntää sitä tosiasiaa, että virolaiset ovat eri aikoina olleet pahastikin jakaantuneita ja että maan omat johtajat myötävaikuttivat siihen, että Viro ilman pienintäkään vastarintaa antautui miehityksen edessä.

Virolaisten herkkyyden sai kokea Martti Turtola kun hän vuonna 2002 julkaistussa Konstantin Pätsin elämäkerrassa ei ainoastaan käsitellyt vuodesta 1934 Viroa johtanutta Pätsiä diktaattorina – toisin kuin Seppo Zetterberg kattavassa Viron historiassaan, jossa Pätsin hallinnosta ei d-sanaa käytetä – vaan myös hämäriä taloussuhteita Neuvostoliiton kanssa ylläpitäneenä pelurina, joka vuonna 1939 ja 1940 myöntyi viimeistä piirtoa myöten Neuvostoliiton vaatimusten edessä.

Martti Turtolan uusin kirja toistaa samat teesit kuin hänen Päts-elämäkertansa. Jos tuo kirja jo nosti melkoisen kohun Virossa niin samoin tekee aivan varmasti tämäkin teos, joka käsittelee Pätsin diktatuurin kakkosmiehen ja Viron sotavoimien ylipäällikön Johan Laidonerin osuutta vuosien 1939–40 tapahtumissa.

Turtolan toistuvasti ja selkeästi esittämä teesi on, että Päts ja Laidoner päättivät jo viimeistään vuoden 1939 alussa ottaa vakavasti harkittavaksi vaihtoehdoksi liittoutumisen Neuvostoliiton kanssa. Suomessa tunnetaan tätä nykyä hyvin lähetystösihteeri Boris Jartsevin Helsingissä 1938–1939 käymissä tunnustelevissa keskusteluissa  tekemät esitykset kahdenvälisistä turvajärjestelyistä rajatarkistuksineen, jotka Suomi yksiselitteisesti torjui. Samanaikaisesti Jartsev sai Hella Wuolijoen välityksellä tiedon siitä, että Viron oppositiojohtaja Jaan Tõnisson Pätsin ja Laidonerin jonkinasteisella valtakirjalla oli kiinnostunut Neuvostoliiton avusta ja suojeluksesta Saksan mahdollista aggressiota vastaan. Näin siitä huolimatta, että Laidoner vielä keväällä 1939 piti tiukkoja puolustustahtoa uhkuvia puheita, joiden yksiselitteinen osoite oli Neuvostoliitto.

Diktatorisesti hallitussa Virossa, jossa lehdet toimivat tiukasti sensuroituina ei puheiden pyörtäminen ollut hallitusvallalle hankalaa, ja kun Turtolan mukaan Päts ja Laidoner elokuussa juuri ennen Saksan Puolan sotaretken ja toisen maailmansodan alkua tekivät lopullisen ratkaisun vastarinnasta luopumisesta ja liittymisestä Neuvostoliiton turvallisuusetupiiriin ei sen läpivieminen ollut vaikeata. Kirjassaan Turtola hyvin yksityiskohtaisesti ja vakuuttavasti perustelee teesiään, joka on ainoa johdonmukainen selitys sille miten Laidoner ja Päts kaikissa vaiheissa aina Neuvostoliittoon liittymispyyntöä myöten toimivat Moskovan vaatimusten toteuttajina ja pitivät myös huolen siitä, että mitään vastarintaa tai oppositiota ei päässyt syntymään. Samalla hän yhtä perusteellisesti kumoaa jälkikäteen konstruoidut myytit, joilla Pätsin ja Laidonerin toimia on yritetty selittää esimerkiksi sillä, että Suomesta tai muualta ei pyydettyä tukea saatu tai että he laskivat voittavansa aikaa siksi kunnes Saksa aloittaisi sodan ja Viro vaihtaisi puolta Saksan suojelukseen.

Päts ja Laidoner eivät ratkaisujaan tehdessään voineet tietää, mihin ne lopulta johtaisivat eivätkä he ajatelleet niiden johtavan miehitykseen ja Neuvosto-Viroon. Vaihtoehtoja alistumiselle ei edes harkittu, vaikka vastarinnan mahdollisuudet eivät Turtolan mielestä ehkä olisikaan olleet niin toivottomia kuin jälkeenpäin on väitetty.

Turtola esittää näkemyksensä selkeästi ja perustellusti, tosin vähän myös sellaiseen sävyyn että hyökkäys on paras puolustus odotettavissa olevan rajun virolaiskritiikin edessä. Hän on voinut nojata kirjoittaessaan jo Päts-elämäkertaa varten tekemäänsä tutkimustyöhön ja ennen kaikkea sen jälkeen ilmestyneeseen Magnus Ilmjärven alun perin englanniksi kirjoitettuun väitöskirjaan Silent Submission.  

Ansioistaan huolimatta Turtolan työ jättää kuitenkin toivomisen varaa. Vuosiin 1939–1940 keskittyvä teos ei ole varsinainen Laidoner-elämäkerta, vaikka kenraalin aiemmatkin elämänvaiheet käydään kursorisesti lävitse. Perusteellisempikin työ olisi saattanut jättää päähenkilön yhtä tulkinnanvaraiseksi tai jopa arvoitukselliseksi kuin nyt on käynyt. Perusteellisempikaan arkistotutkimus tuskin kumoaisi Turtolan perusteesiä, mutta voi olla, että se silti täydentäisi ymmärrystämme lisäävällä tavalla näiden vuosien tapahtumien ja valintojen taustoja.

Maaliskuu 2008

(Julkaistu Kouvolan Sanomissa  26.3 2008)

Martti Turtola, Kenraali Johan Laidoner ja Viron tasavallan tuho 1939–1940. Kirjoitus Kouvolan Sanomissa 26.3.2008

Viron johdon valinnat 1939 ja 1940 veivät maan itsenäisyyden

  

Oman historian käsittely ei ole yhdessäkään maassa helppo asia. Saksassa historioitsijat ja poliitikot ovat parhaiten kyenneet kohtaamaan oman vaikea menneisyytensä nk. vergangenheitsbewältigungin eli menneisyydenhallinnan merkeissä. Juuri 80-vuotispäivään viettäneessä Viron tasavallassa historian muistomerkit ja tulkinnat kuohuttavat edelleen, kuten Pronssisoturi-patsaan ympärillä käyty kiistely osoittaa. Virolaisten on vaikea myöntää sitä tosiasiaa, että virolaiset ovat eri aikoina olleet pahastikin jakaantuneita ja että maan omat johtajat myötävaikuttivat siihen, että Viro ilman pienintäkään vastarintaa antautui miehityksen edessä.

Virolaisten herkkyyden sai kokea Martti Turtola kun hän vuonna 2002 julkaistussa Konstantin Pätsin elämäkerrassa ei ainoastaan käsitellyt vuodesta 1934 Viroa johtanutta Pätsiä diktaattorina – toisin kuin Seppo Zetterberg kattavassa Viron historiassaan, jossa Pätsin hallinnosta ei d-sanaa käytetä – vaan myös hämäriä taloussuhteita Neuvostoliiton kanssa ylläpitäneenä pelurina, joka vuonna 1939 ja 1940 myöntyi viimeistä piirtoa myöten Neuvostoliiton vaatimusten edessä.

Martti Turtolan uusin kirja toistaa samat teesit kuin hänen Päts-elämäkertansa. Jos tuo kirja jo nosti melkoisen kohun Virossa niin samoin tekee aivan varmasti tämäkin teos, joka käsittelee Pätsin diktatuurin kakkosmiehen ja Viron sotavoimien ylipäällikön Johan Laidonerin osuutta vuosien 1939–40 tapahtumissa.

Turtolan toistuvasti ja selkeästi esittämä teesi on, että Päts ja Laidoner päättivät jo viimeistään vuoden 1939 alussa ottaa vakavasti harkittavaksi vaihtoehdoksi liittoutumisen Neuvostoliiton kanssa. Suomessa tunnetaan tätä nykyä hyvin lähetystösihteeri Boris Jartsevin Helsingissä 1938–1939 käymissä tunnustelevissa keskusteluissa  tekemät esitykset kahdenvälisistä turvajärjestelyistä rajatarkistuksineen, jotka Suomi yksiselitteisesti torjui. Samanaikaisesti Jartsev sai Hella Wuolijoen välityksellä tiedon siitä, että Viron oppositiojohtaja Jaan Tõnisson Pätsin ja Laidonerin jonkinasteisella valtakirjalla oli kiinnostunut Neuvostoliiton avusta ja suojeluksesta Saksan mahdollista aggressiota vastaan. Näin siitä huolimatta, että Laidoner vielä keväällä 1939 piti tiukkoja puolustustahtoa uhkuvia puheita, joiden yksiselitteinen osoite oli Neuvostoliitto.

Diktatorisesti hallitussa Virossa, jossa lehdet toimivat tiukasti sensuroituina ei puheiden pyörtäminen ollut hallitusvallalle hankalaa, ja kun Turtolan mukaan Päts ja Laidoner elokuussa juuri ennen Saksan Puolan sotaretken ja toisen maailmansodan alkua tekivät lopullisen ratkaisun vastarinnasta luopumisesta ja liittymisestä Neuvostoliiton turvallisuusetupiiriin ei sen läpivieminen ollut vaikeata. Kirjassaan Turtola hyvin yksityiskohtaisesti ja vakuuttavasti perustelee teesiään, joka on ainoa johdonmukainen selitys sille miten Päts ja Laidoner kaikissa vaiheissa aina Pätsin allekirjoittamaa Neuvostoliittoon liittymispyyntöä myöten toimivat Moskovan vaatimusten toteuttajina ja pitivät myös huolen siitä, että mitään vastarintaa tai oppositiota ei päässyt syntymään. Samalla hän yhtä perusteellisesti kumoaa jälkikäteen konstruoidut myytit, joilla Pätsin ja Laidonerin toimia on yritetty selittää esimerkiksi sillä, että Suomesta tai muualta ei pyydettyä tukea saatu tai että he laskivat voittavansa aikaa siksi kunnes Saksa aloittaisi sodan ja Viro vaihtaisi puolta Saksan suojelukseen.

Päts ja Laidoner eivät ratkaisujaan tehdessään voineet tietää, mihin ne lopulta johtaisivat eivätkä he ajatelleet niiden johtavan miehitykseen ja Neuvosto-Viroon. Vaihtoehtoja alistumiselle ei edes harkittu, vaikka vastarinnan mahdollisuudet eivät Turtolan mielestä ehkä olisikaan olleet niin toivottomia kuin jälkeenpäin on väitetty.

Turtola esittää näkemyksensä selkeästi ja perustellusti, tosin vähän myös sellaiseen sävyyn että hyökkäys on paras puolustus odotettavissa olevan rajun virolaiskritiikin edessä. Hän on voinut nojata kirjoittaessaan jo Päts-elämäkertaa varten tekemäänsä tutkimustyöhön ja ennen kaikkea sen jälkeen ilmestyneeseen Magnus Ilmjärven alun perin englanniksi kirjoitettuun väitöskirjaan Silent Submission.  

Ansioistaan huolimatta Turtolan työ jättää kuitenkin toivomisen varaa. Vuosiin 1939–1940 keskittyvä teos ei ole varsinainen Laidoner-elämäkerta, vaikka kenraalin aiemmatkin elämänvaiheet käydään kursorisesti lävitse. Perusteellisempikin työ olisi saattanut jättää päähenkilön yhtä tulkinnanvaraiseksi tai jopa arvoitukselliseksi kuin nyt on käynyt. Perusteellisempikaan arkistotutkimus tuskin kumoaisi Turtolan perusteesiä, mutta voi olla, että se silti täydentäisi ymmärrystämme lisäävällä tavalla näiden vuosien tapahtumien ja valintojen taustoja.

Maaliskuu 2008

(Julkaistu Kouvolan Sanomissa  26.3 2008)

Historia ja politiikka. Kolumni Seura-lehdessä 12-13/2008

Historia ja politiikka

Historiantutkimus ja politiikka ovat Suomessa olleet yleinen yhdistelmä aina J.R. Danielson-Kalmarista L.A. Puntilaan ja Keijo Korhoseen. Yhdistelmästä on parhaimmillaan etua. Olen itsekin historiantutkimusta tehneenä aina korostanut, miten tärkeää on historian tunteminen. Jos ei tiedä miten ja mistä nykyiseen olemme tulleet, ei kykene ottamaan myöskään tulevaisuutta haltuunsa. Ja niillä jotka eivät historiaa tunne on myös suurempi vaara jäädä historian vangeiksi.

Historiasta ei tule tehdä politiikan kohdetta. On tutkijoita joiden oma vahva poliittinen lähetystehtävä on usein heikentänyt heidän tutkimustyönsä laatua, mistä niin Kekkosen kunnian rakentajien kuin sen nakertajienkin työt ovat antaneet esimerkkejä. On poliitikkoja, jotka haluavat politiikan tai suorastaan lakien määrittävän historiallisen totuuden.

Olisi toivottavaa että esimerkiksi venäläiset tai serbit – ja monin osin ranskalaiset tai britit – kykenisivät tarkastelemaan oman historiansa vähemmän kunniakkaita vaiheita yhtä avoimesti kuin ns. menneisyydenhallintaan uppoutuneet saksalaiset. Turkinkin pitäisi kyetä käsittelemään sitä mitä armenialaisille tehtiin ottomaanien valtakunnassa vuonna 1915, mutta esimerkiksi Ranskan kansalliskokouksen yritys säätää laki, jolla tämän kansanmurhan kieltäminen olisi kriminalisoitu, ei asiaa ainakaan auttanut.

Hallitusten ei ylipäätään pitäisi yrittää ohjailla historiantutkimusta myöskään totuuskomissioilla tai vastaavilla. Hallituksilta vapaa ja avoin historiantutkimus tarvitsee ennen kaikkea arkistojen pitämistä avoimina ja tutkimustyön riittävää resurssointia.

Mitä enemmän olen historiaa tutkinut, sen tärkeämmäksi olen ymmärtänyt sen, että historia ja politiikka pidetään erossa toisistaan. Se ei ole helppoa, kuten sain havaita, kun yritin historioitsijana arvioida Tali-Ihantalan ns. torjuntavoiton merkitystä. Vaikka nimenomaisesti totesin, ettei se olisiko puna-armeija Stalinin niin halutessa päässyt Helsinkiin vuonna 1944 tai ei, millään tavoin vähennä tähän puolustustaisteluun osallistuneiden suomalaisten sotilaiden kunniaa ja sankaruutta, niin jo kysymyksen esittäminen on otettu poliittisen riepottelun kohteeksi. Tärkeintä Suomelle tietysti oli, että voimamme riittivät ratkaisevalla hetkellä puna-armeijan pysäyttämiseen tilanteessa, jossa sillä voimalla jota jatkaminen Helsinkiin olisi vaatinut oli tärkeämpää ja kiireellisempää käyttöä Berliinin suunnalla.

SDP – yhdessä sen teemme! Kolumni Uutispäivä Demarissa 19.3.2008

SDP – yhdessä sen teemme!

Sosialidemokraattisilla arvoilla ja liikkeemme saavutuksilla – pohjoismaisella hyvinvointivaltiolla ja laajalla kansanvallalla – on suomalaisten vankka tuki. Vaikka kannatuksemme siten tulisi olla reilusti päälle 30 prosentin, olemme jämähtäneet vähän päälle 20 prosentin tasolle. Ne heikommassa asemassa olevat ihmiset, joilla olisi eniten voitettavaa politiikan kautta, pysyvät vaalipäivinä kotona, vanhat kannattajat passivoituvat ja uusia ei näy. Ohjelmiamme pidetään kyllä hyvinä, mutta uskottavuutemme niiden toteuttajana on heikko, kun emme ole riittävän ajoissa ja tehokkaasti puuttuneet tuloerojen kasvuun ja yhteisten palvelujen rapistumiseen.

SDP on osoittanut taitonsa hallinnoida politiikkaa, mutta emme ole onnistuneet määrittämään sen suuntaa. Meidän ei tarvitse etsiä kannatusta suuntaamalla keskustaan, vaan meidän tulee uskottavalla aloitteellisuudella määritellä se, missä politiikan keskusta on.

Politiikka tulee palauttaa politiikkaan. Puoleen tulee olla avoin ja houkutteleva, ei viihdeorganisaationa vaan poliittisen päätöksenteon välineenä. Sen tulee alkaa siitä, että puolueen koko jäsenistö voi johdon valinnassa ja asiakysymyksissä suoraan osallistua päätöksentekoon.

Sosialidemokraattien linjaa ei tarvitse piirutella suuntaan tai toiseen, mutta keinot ja välineet joilla hyvinvointivaltio rakennettiin eivät kaikki enää globalisaation aikakaudella toimi.

Omana elinaikanani on maailman väkiluku noussut 2,3 miljardista 6,3 miljardiin. Määrä kasvaa vielä 9 – 10 miljardiin ennen kuin kasvu tasaantuu. Ihmisen ja luonnonympäristön suhde sekä kansojen ja valtioiden kanssakäyminen on järjestettävä eri lailla ja elintapojamme on tarkistettava niin, että ne kestävät luonnon kestokykyä koettelevassa kymmenen miljardin ihmisen maailmassa.

Ihmisen toiminnot maapallolla ovat rikkoneet luonnon asettamia rajoja. Tapamme käyttää luonnonvaroja ei pidä huolta uusiutuvien luonnonvarojen uusiutumiskyvystä eikä ota huomioon uusiutumattomien luonnonvarojen ehtymistä. Tämä on johtanut myös uusiin aseellisiin konflikteihin, jotka edelleen syventävät ympäristökriisejä.

Vasta ilmastonmuutos, jonka voimistamat myrskyt, tulvat ja kuivuus aiheuttavat jo nyt tuntuvia taloudellisia menetyksiä, on pakottanut päättäjät myöntämään, että näin ei voi jatkua.

Meillä saattaa olla parhaimmassakin tapauksessa vain muutama vuosikymmen aikaa sopeuttaa ihmisen toiminnot maapallolla ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävän kehityksen vaatimuksiin. Ekologisesti kestävä kehitys on kaiken perusta, mutta sitä ei ole mahdollista saavuttaa ilman sosiaalista ja taloudellista kestävyyttä.

Sosialidemokraattinen liike on sekä arvopohjaltaan että historiallisten näyttöjensä perusteella se, jolla on parhaat edellytykset johtaa tällaista yhteiskuntakehitystä. Kestävä kehitys saavutetaan vain keinoin, jotka lisäävät sekä kansallisesti että maailmanlaajuisesti tasa-arvoa ja yhteisvastuuta – siis sosialidemokraattisin keinoin.

Pohjoismaiden menestys osoittaa, että kilpailukyky, vastuullinen ympäristöpolitiikka ja yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus eivät vain ole yhdistettävissä, vaan tukevat ja edellyttävät toisiaan. Globalisaatio ei pakota hyvinvointipolitiikasta luopumiseen. Se pakottaa meidät kuitenkin ajamaan parempaa globalisaation hallintaa sekä Euroopan unionissa että maailmanlaajuisesti.

Markkinatalouden keinoja  on käytettävä innovatiivisesti hyväksi kestävän kehityksen toteuttamiseksi, mutta markkinayhteiskunta on torjuttava. On tärkeää, että ihmisillä on riittävän laaja repivältä ja eriarvoistavalta kilpailulta suojattu elämänpiiri, jossa keskeiset elämänhallinnan riskit on yhteisesti vakuutettu. Terveyspalveluihin ja koulutukseen ei saa tuoda luokkayhteiskunnan paluuta merkitseviä rinnakkaisjärjestelmiä. Syrjäytymisessä ei ole kyse vain aineellisesta toimeentulosta vaan koko yhteiskunnan turvallisuuden ja viihtyvyyden vaarantavasta yhteisöllisyyden heikkenemisestä.

Markkinoilla toimivat yritykset on lainsäädännöllä ja kansainvälisillä sopimuksilla saatava kantamaan riittävää yhteiskuntavastuuta. Ensimmäiseksi sitä on edellytettävä valtion omistajapolitiikalta.

Demokratia ei voi hyvin. Kansalaisten enemmistö haluaa laadukkaita julkisia palveluja ja hyvän sosiaaliturvan, ja hyväksyy sen edellyttämän verotuksen, mutta saakin tuloeroja lisäävällä tavalla toteutettuja veronalennuksia, jotka eivät korvaa palvelujen ja turvan heikentämistä.

Vaikka puolueilla olisi miten tarkasti kuuntelevat korvat se ei auta, jos kuultua ei ymmärretä tai se ei vaikuta tekoihin. Tämä on SDP:n haaste johon on vastattava sekä omassa toiminnassamme että uskottavalla ja oikeita tuloksia tuottavalla politiikalla.