Etusivu 2008
18.2.2008

”Valtion omistajuuteen kuuluu laaja yhteiskuntavastuu”. Kolumni Seurassa, 14.2.2008

Valtion omistusohjauksesta vastaava ministeri otti valtion 0,67 prosentin omistusosuudella reippaasti kantaa siihen, mitä mieltä Elisan tulisi olla islantilaisten suomalaiseen teleyhtiöön kohdistamasta palottelusuunnitelmasta. Sen sijaan siihen, miten StoraEnso haluaa menetellä Kemijärven selluloosatehtaan kanssa ei valtio hänen eikä pääministerin mielestä voi puuttua. Ei vaikka valtio ja kansaneläkelaitos yhdessä käyttävät 35 prosenttia yhtiökokouksen äänivallasta. 

Hallituksen toimettomuus on nimenomainen kannanotto yhtiön hallituksen päätöksen puolesta. Sitä, ettei tätä olisi etukäteen myös tarkistettu valtion edustajilta ennen päätösten tekemistä, on vaikea uskoa. Kuitenkin valtiolla olisi harvinaisen vahvat perusteet käyttää omistajavaltaansa yhtiössä ratkaisun muuttamiseksi. Jos valtio olisi ajoissa poikkeavan omistajan tahtonsa suoraan yhtiön johdolle kertonut niin tuskin siitä olisi avointa erimielisyyttä edes syntynyt.

Kemijärven tehdas ei ole kannattava vain StoraEnson omissa laskelmissa. Sille löytyisi useampiakin toiminnan jatkamiseen valmiita ostajia, jotka ovat edelleen kiinnostuneita alueen muutoin vajaakäyttöön jäävän puuraaka-aineen jalostamisesta.

Selluntuotannon päättyminen olisi aivan toisen luokan isku koko Koillis-Lapille kuin Voikkaan paperitehtaan alasajo oli Kuusankoskelle. Mikään muu korvaava toiminta ei vastaavia työpaikkoja Kemijärvelle tuo. Tarjottuun liimapalkkitehdas vaihtoehtoon on suhtauduttava erityisen epäillen. Alalla on ylituotantoa ja se kalastelee julkisia tukia, joita hallitus on valmis hyvin epävarmaan kohteeseen tarjoamaan.

Nyt valtion puuttuminen asiaan on vaikeampaa ja sillä olisi todennäköisesti yhtiön pörssikurssia lyhyellä tähtäyksellä laskeva vaikutus. Tämän pelko ei kuitenkaan ole hyväksyttävä peruste toimettomuuteen. Selvää myös on, että valtion omistajapolitiikka on otettava laajemminkin uuteen tarkasteluun. Toki valtion on omistajana edellytettävä yhtiöiltään, että ne pystyvät kannattavaan toimintaan avoimilla markkinoilla, mutta yhtä lailla sitä että ne kantavat laajaa yhteiskuntavastuuta.

Kansallisvarallisuuden jatkuva yksityistäminen ei enää ole perusteltua, vaikka valtion omistus voi toki tulevaisuudessakin muuttaa muotoa. Myyntitulojen käyttö valtiovelan lyhentämiseen on lyhytnäköistä politiikkaa. Toki myydäkin voidaan, jos ollaan myös valmiita investoimaan uusiin yrityksiin, joissa valtion omistus voi olla esimerkiksi. ylipäätään riittävän suomalaisomistuksen varmistamiseksi perusteltua.

17.2.2008

Pentti Airio, Yrjö Keinonen. Puolustusvoimien komentaja, Otava, 335 s., Keuruu 2007

1203250947_Keinonen.JPGKomentajan nousu ja tuho

Yrjö Keinosen nimittäminen marraskuussa 1965 puolustusvoimien komentajaksi vain vajaat kaksi vuotta sen jälkeen kun hänet oli ylennetty kenraalikuntaan herätti jo heti tuoreeltaan runsaasti huomiota ja kritiikkiä. Vielä enemmän kritiikkiä syntyi sen jälkeen kun kohta nimityksen jälkeen paljastui, että Keinonen oli 50-luvun lopulla liittynyt, upseereiden poliittisen toiminnan kiellon vastaisesti, maalaisliittoon joksikin aikaa. Komentajanimityksen esitteli keskustan puolustusministeri Arvo Pentti, joka oli jo aikaisemmin tehnyt työtä Keinosen kenraaliylennyksen eteen.

Keinonen sinnitteli kolme ja puoli vuotta komentajana ennen kuin joutui pyytämään ennenaikaista eroa – vaihtoehtona olisi ollut erottaminen. Prikaatinkenraali Pentti Airio on eläköidyttyään tehnyt maanpuolustuskorkeakoulussa väitöskirjan Keinosen urasta, noususta ja tuhosta, jonka siviiliversio tämä Otavan julkaisema elämäkerta on. Kirjan Helsingin Sanomissa arvioineen Jukka Tarkan mielestä opinnäytteen muokkaaminen kansanpainokseksi on epäonnistunut ja hän moittii kokonaisuuden hajoamista vaikeaselkoisiksi pirstaleiksi, jollainen hataruus alkuperäisessä väitöskirjassa olisi perustellut sen hylkäämistä. Oma arvioni on vähän armeliaampi, kenties siksi että aihe on sen verran tuttu, etten erityisemmin joutunut eksyksiin.

Ainutkertainen tarina kenraalin elämäkerta todella onkin. Reservinupseerina sotaan joutunut Keinonen kävi jatkosodan aikana kadettikoulun, sai rintama-ansioistaan Mannerheim-ristin ja päätti sodan majurina. Sodan jälkeen hän oli toista vuotta pidätettynä ja vangittuna asekätkennän johdosta, suoritti sen jälkeen yliopistossa upseerinuran jatkuessa filosofian maisterin tutkinnon yliopistossa ja sotakorkeakoulun. Hän oli hyvä kirjoittaja, kuten hänen eronsa jälkeen julkaistut neljä osin omaelämäkerrallista sotaromaania ja muistelmat osoittavat. Häntä pidettiin ansioituneena rintamakomentajana ja alaisistaan huolehtivana esimiehenä ja kouluttajana sekä erittäin kunnianhimoisena tavalla, joka johti hänet käyttämään hyvin kyseenalaisia keinoja uransa edistämiseksi.

Näillä ominaisuuksillaan Keinonen keräsi pienemmältä joukolta alaisiaan rajatonta ihailua, mutta vielä enemmän vihamiehiä. Kenraalikunnassa lähes kaikki inhosivat häntä, merkittävimpänä poikkeuksena Adolf Ehrnrooth, jonka suositus Keinosen puolesta oli tärkeä ellei ratkaiseva hänen komentajanimitykselleen. Lausunnoissaan Ehrnrooth pani kaikki muut kilpailijat matalaksi, mutta tähän saattoi vaikuttaa myös pettymys siitä että hänen omat komentajahaaveensa oli torpedoitu sillä ettei hänelle myönnetty erivapautta jatkaa virassa ja olla kenraalikunnan vanhimpana kilpailemassa tehtävästä kuin halu edistää Keinosen uraa. Joka tapauksessa myöhemmin Ehrnroothkin katui kantaansa.

Airio antaa tunnustusta Keinoselle sekä rintamaupseerina että hänen puolustusvoimien komentajana toimeenpanemistaan varusmiesten motivaatiota kohentaneista uudistuksista, jotka eivät aina olleet upseerikunnan mieleen. Myös liikunnan ja pr-työn merkityksen korostaminen jäivät Keinosen pysyviksi ja tunnustetuiksi uudistuksiksi, mutta tyypillisesti molempia vääristi Keinosen oma näihin liittynyt pyrky. Keinonen vietti mieluummin aikaansa hiihtoladuilla kuin virantoimituksessa – myös silloin kun pääesikunnassa tuskailtiin komentajan poissaoloa Tshekkoslovakian miehityksen ja pari kuukautta myöhemmin tapahtuneen Kosyginin yllätysvierailun aikana – ja manipuloi puolustusvoimien kilpailusääntöjä oman menestyksensä varmistamiseksi. Oman kesähuvilan edustuskäyttöön saamisella perusteltu kunnostaminen koitui konkreettisimmin hänen uransa kohtaloksi ja päättyi eron jälkeen aloitetussa oikeusprosessissa sakkotuomioon. Kaikista näistä hän olisi saattanut selvitä, jos hän muutoin olisi tyydyttävästi hoitanut virkaansa. Kaiken lisäksi hän myös sotkeutui turvallisuuspoliittisiin lausuntoihinsa tavalla, joka saattoi jo presidentti Kekkosenkin ottamaan nimittämäänsä kenraalin etäisyyttä.

Keinonen pyrki oman asiansa edistämiseen myös harkitulla mielistelyllä. Eroprosessinsa aikana läheisimmät suhteet kepun K-linjaan omannut kenraali kertoi sosialidemokraateille aina olleensa mieleltään sosialidemokraatti, kokoomuslaisille olevansa kokoomuksen kannattaja ja Aarne Saarisen mukaan joillain illallisilla joilla oli mukana neuvostoliittolaisia olevansa neuvostojärjestelmän kannattaja. Minäkin olin kerran SKDL:n pääsihteerin Jorma Hentilän ja Päivän Sanomien päätoimittajan Eero Santalan kanssa erotetun Keinosen illallisvieraana, jolloin vaikutelmakseni jäi, että kutsun aiheena olisi ollut kenraalin tunnustelu poliittisesta urasta vasemmiston piirissä.

Airion kirja on perusteellista ja kohtuullisen tasapainoisesti tehtyä työtä, mutta jättää vielä monia kysymyksiä avoimiksi ja tulkinnanvaraisiksi.

Helmikuu 2008

4.2.2008

Tal vid Nordiska Rådets gemensamma presidie- och utskottsmöten. Stockholm, 29.1.2008

Bästa nordiska vänner, bästa medlemmar i Nordiska rådet,

Jag vill först av allt på allas våra vägnar tacka Sinikka Bohlin och den svenska delegationen för att ni välkomnat oss hit till Stockholm och för arrangemanget av dessa gemensamma rådsmöten. Jag vill också genast uttrycka min glädje över att så många representanter för Sveriges regering och årets ordförandeskap för Nordiska ministerrådet finns på plats här idag och också under våra möten i morgon. Jag tror vi kan se fram emot goda möten och intressanta diskussioner i både utskotten och presidiet.

När vi möttes senaste gång på sessionen i Oslo godkände vi tillsammans ett program för Nordiska rådets arbete under år 2008. Programmet kan betraktas som ambitiöst och som vanligt mycket vitt omspännande och kommer att förutsätta aktiva och gemensamma insatser av alla rådsorgan och alla rådsmedlemmar. En viktig förutsättning för genomförande av programmet är också ett nära samarbete med Nordiska ministerrådet. Jag tror att det finns rum för ytterligare utvecklande av detta samarbete och inbjuder för egen del ministerrådet till att gemensamt arbeta i denna riktning.

Arbetsprogrammet är ju godkänt av oss alla tillsammans och finns utdelat här så det finns inget behov för en detaljgenomgång av dess punkter. Jag vill i alla fall lyfta fram en del av dem vid detta tillfälle. Globaliseringen utgör som vi vet en högt prioriterad fråga också på den nordiska agendan. Nordiska rådet aktualiserade frågan inför sessionen i Köpenhamn 2006 och det nordiska toppmötet där och våra statsministrar gav redan då och ännu tydligare senare vid sitt möte i Finland sommaren 2007 globaliseringen som en utmaning också för det nordiska samarbetet sitt fulla stöd och bekräftade denna linje också under årets session. Globaliseringsfrågorna kommer i år att finnas på både presidiets och många utskotts dagordningar.

När det gäller globaliseringen tror jag att vi alla, både inom rådet och ministerrådet upplever en viss osäkerhet om vilket det konkreta innehållet i denna prioriterade fråga egentligen är. De globaliseringsprojekt vi tillsvidare hört om via den mycket knappa information som stått till buds utgör ännu inget klart svar på denna fråga. Det känns litet som om vi hade reserverat pengar för ett ändamål som vi inte riktigt är på det klara med. det är inte bra. Vi får lov att tillsammans försöka finna ”biffen”.

Ett av huvudmålen för rådets globaliseringsaktiviteter kommer i alla fall att vara förberedelserna för det internationella klimatmötet i Köpenhamn hösten 2009. Nordiska rådet kommer i det sammanhanget att pådriva aktivt nordiskt samarbete inom ministerrådet och mellan våra regeringar för gemensamma nordiska insatser vid mötet och gemensam nordisk profilering både inför och under mötet. Nordiska rådet önskar också bidra till en aktiv och synlig nordisk parlamentarisk dimension vid mötet. I samstämmighet med också statsministrarnas prioriteringar kommer rådets aktiviteter inom ramen för globaliseringsinitiativet att koncentrera sig till klimat, energi och miljö samt innovationer, forskning och internationell konkurrenskraft.

Vid sidan av dessa prioriteringar bör vi slå vakt om Nordens roll som föregångsregion för att globaliseringen skall styras också av globalt ansvar och solidaritet samt humanitära insatser. Norden får inte nöja sig med att vara en global vinnarregion. Finns det vinnare så finns det oftast också förlorare. Norden bör arbeta för en globalisering utan förlorare. Jag vill sammanfatta den här frågan på följande sätt: visst är det viktigt och nödvändigt, att de nordiska länderna kan anpassa sig till globaliseringens många krav för att upprätthålla den framgångsrika välfärdspolitiken vi har satsat på. Men minst lika viktigt är, att de nordiska länderna har en gemensam syn och ett konkret samarbete inom internationella fora för att åstadkomma en effektivare globaliseringshantering, som bidrar till, att också de sämst lottade både i våra länder och i världen som helhet kan ha nytta av globaliseringen.

Bästa åhörare,

Det regionala samarbetet har fått en allt mera central position inom det nordiska samarbetet och Nordiska rådets verksamhet. Det här gäller både bilateralt närområdessamarbete med våra grannar och nu i allt högre grad aktivt deltagande i bredare regionala samarbetsstrukturer inte minst inom ramen för den Nordliga dimensionen. Östersjösamarbetet med särskilt fokus på arbetet för att rädda Östersjöns miljö och å andra sidan samarbetet i de nordligaste områdena Arktis och Barentsregionen med tyngdpunkten på klimatfrågorna kommer också i fortsättningen att tillhöra tyngdpunkterna i vårt regionala samarbete. Även det bilaterala samarbetet med Ryssland och de baltiska republikernas baltiska församling kommer i år att ligga högt uppe på agendan. När det gäller samarbetet med de ryska parlamentarikerna kan detta ses som en mycket central del av arbetet för utvecklandet av en parlamentarisk dimension eller åtminstone ett parlamentariskt forum för den Nordliga dimensionen. Den frågan kommer vi att ägna en särskild parlamentarisk Nordlig dimensionsdebatt i samband med rådets session i slutet av oktober i Helsingfors.

Bland de områden som särskilt nämns i vårt arbetsprogram vill jag ännu särskilt poängtera det viktiga arbetet för att avlägsna gränshindren mellan våra länder och göra det lättare för både människor och företag att röra sig, bosätta sig, arbeta och etablera sig tvärs över gränserna i ett ännu öppnare Norden än vi har idag. Mycket har både tidigare och särskilt under senare år gjorts för denna fråga och vi har kunnat bokföra framsteg, men fortfarande är våra medborgares förväntningar och anspråk stora och utmanande. För att möta dessa förväntningar och försvara Nordens roll som föregångsland när det gäller gränsöverskridande integration återstår ännu mycket att göra. Frågan är ju också uppe vid vårt möte här idag och jag vet att vi alla ställer stora förväntningar på det nya gränshindersforum som i dessa dagar inleder sin verksamhet under minister Ole Norrbacks ledning.

Nordiska rådet kommer för sin del att ge sitt fulla stöd åt gränshindersforumet och ser fram emot nära samarbete. Gränshindersfrågan är viktig för medborgarna i våra länder och samtidigt är den ett exempel på samarbetet mellan rådet och medborgarsamhället genom föreningarna Norden. Samarbetet med medborgarorganisationerna och dialogen mellan dem och oss politiker i rådet är en oerhört värdefull tillgång för det nordiska samarbetet och en stor källa till inspiration och goda initiativ. Jag ser fram emot att vi kan fortsätta den dialogen med presidiet för Föreningarna Nordens Förbund i morgon.

Kära vänner,

Vid sidan av vårt egentliga arbetsprogram kommer vi detta år att få ägna alldeles särskild uppmärksamhet åt budgeten för det nordiska samarbetet. Som vi vet har ju vår budget behållits på samma nivå under en lång rad år och ingenting tyder på att våra regeringar skulle vara beredda att låta den växa. Våra statsministrar gav vid sitt möte i juni i uppgift åt samarbetsministrarna att i årets budget reservera 60 miljoner danska kronor för globaliseringsinitiativet. Vi vet att det lyckades att införa dessa miljoner i budgeten utan att det alltför mycket drabbade övrig verksamhet genom att det fanns en likviditetsreserv att ta till. I år har vi ingen sådan likviditetsreserv att tillgripa när det gäller att i budgeten för 2009 få med det anslag på 60 miljoner, som statsministrarna förutsätter att skall ingå i den.

Det här kommer att leda till ett större behov av prioriteringar och omprioriteringar än tidigare. De tillsvidare vaga uppgifter rådet har fått om ministerrådets planer för budgeten tyder redan nu på att vi står inför betydande problem. Problemen ser ut att gälla framförallt kulturbudgeten. Vi bör vara aktsamma med att inte undergräva det traditionellt tunga och betydelsefulla nordiska samarbetet inom kultursektorn. Vår gemensamma kultur- och värdebakgrund är en viktig hörnsten för hela det nordiska samarbetet. Den får inte riskeras. Det är viktigt att både i presidiet och i utskotten, liksom också i partigrupperna, redan nu grundligt diskutera budgeten utgående från detta tämligen uppenbara behov av omprioriteringar. Det blir inte lätt och det kommer också att förutsätta en öppen och transparent dialog mellan rådet och ministerrådet. Budgetgruppen står inför en viktig uppgift.

1.2.2008

Lars-Erik Hansen, Rickard Lindström. Per Albins folkhemsvisionär? Hjalmarson & Högberg, 283 s., Uddevalla 2007

1201885629_visionar.jpg

Rickard Lindström, Ruotsin kansallisdemari?

Ruotsalaiskirjailija, toimittaja ja poliitikko Ture Nerman julkaisi sodan jälkeen pamfletin ”1940 års män” jossa hän kovin sanoin suomi muutamia tunnettuja ruotsalaispoliitikkoja siitä, että he sodan aikana olivat omaksuneet hyvin saksalaisystävällisen ja kansallissosialismia ymmärtävän linjan. Yksi niistä ruotsalaispoliitikoista, joita Nerman suomi saksalaismyötäilystä, oli Rickard Lindström. Vuonna 1894 syntynyt  ja 1950 kuollut Lindström toimi mm SSU:n puheenjohtajana, kansanedustajana ja Social-Demokratenin päätoimittajana. Nermanin (ja vähän muidenkin) lyömä natsimyötäilijän leima jäi aika lähtemättömästi Lindströmiin.

Pientä ironiaa on siinä, että Ture Nerman on se joka ehkä eniten on Lindströmin jälkimaineen määrittänyt, sillä Nerman – jota Hansenin kirjassa ei kovin paljoa käsitellä – oli itsekin aikamoinen ideologinen moniottelija. Hän aloitti yhteiskunnallisen toimintansa sosialidemokraattina, siirtyi sitten sosialidemokraattisen vasemmistopuolueen, kommunistisen puolueen, trotskilaisen sosialistipuolueen kautta sodan jälkeen uudelleen sosialidemokraatteihin, jossa hän 60-luvulla profiloitui USA:n Vietnamin politiikan tukijana ja Ruotsin Nato-jäsenyyden kannattajana.

Ruotsalainen historioitsija Lars-Erik Hansen on ottanut nyt tehtäväkseen Lindströmin eräänlaisen maineenpalautuksen. Luonnollisesti siinä käydään läpi väitteet Lindströmin natsimyötäilystä ja pyritään osoittamaan, että Nerman ja muut ovat irrottaneet yhteyksistään ja ylitulkinneet niitä Lindströmin tekstejä, joiden perusteella hän tämän maineen on saanut. Lopputulemaksi kuitenkin jää, että Lindström oli reaalipoliittinen sopeutuja, joka otti vähintäänkin huomioon sen, että Saksa saattoi voittaa sodan ja että Saksan ja Hitlerin politiikassa oli piirteitä, jotka tuli ymmärtää reaktiona Versaillesin rauhansopimuksen Saksaa alistaviin ja nöyryyttäviin määräyksiin. Lindström piti myös bolshevismia kansallissosialismia suurempana vaarana. Ei hän mikään Natsi-sympatisööri ollut eikä hän tätä järjestelmää puoltanut Ruotsiin – tai Norjaan, jonka nukkehallitsija Quislingia hän koko ajan arvosteli – mutta jätti saksalaisten asiaksi sen, sopiko se Saksaan vai ei.

Sen jälkeen kun vasemmistosiipi vuonna 1917 erosi Ruotsin sosialidemokraattisesta puolueesta tuli Lindströmistä puolueen oikeiston johtava ideologi. Hänen linjauksensa merkitsivät mm. tiukkaa pesäeroa kommunismiin, valmiutta yhteistyöhön porvarillisten voimien kanssa ja puolustusystävällisyyttä. Merkityksellisimpänä Hansen pitää Lindströmin osuutta puoluejohtaja Per Albin Hanssoniin henkilöityneen kansankoti-ajattelun ja -politiikan kehittäjänä. Tämän päivän näkökulmasta kansankoti-politiikka merkitsi visionääristä avausta koko väestöön ulottuvaan laaja-alaiseen hyvinvointipolitiikkaan, jota myöhempinä vuosikymmeninä on alettu kutsua pohjoismaiseksi malliksi. Aikalaisnäkökulmasta se merkitsi myös selvää revisionistista irtiottoa luokkakantaisesta työväenpuolue-ajattelusta – vaikka Ruotsin puolue yhä edelleen on nimeltään Socialdemokratiska Arbetarpartiet – ja erityisesti maailmansotien välisen ajan kontekstissa vastaamista fasismin ja äärimmäisen nationalismin kansallista yhtenäisyyttä korostavaan kansalliseen ideologiaan. Ajan henkeen kuului, että myös sosialidemokraatit Ruotsissa pitivät rotuhygienistä ajattelua luonnollisena ja salonkikelpoisena. Valtion rotubiologisen instituutin perustaminen hyväksyttiin valtiopäivillä 20-luvun alussa suurella enemmistöllä myös sosialidemokraattien tuella.

Lars-Erik Hansen on tehnyt aatepoliittisen elämäkerran, jossa Lindströmin muu toiminta puolueessa ja vielä enemmän hänen henkilönsä jäävät sivuosaan. Aatepolitiikastakin Hansen rajaa Lindströmin marxismi-kritiikin tarkastelun ulkopuolelle. Lopulta jää tavallaan sekä esittämättä että vastaamatta kirjan alaotsikon kysymys. Valitusta näkökulmasta johtuu, ettei Hansen pohdi esim. sitä, miksi Lindström ei koskaan noussut puolueen aivan terävimpään kärkeen tai hallitukseen, mutta kirjasta välittyy sellainen käsitys, ettei hänessä ollut samanlaisia piirteitä jotka olisivat voineet nostaa hänet lähellekään Per Albin Hanssonin tai myöhemmin Tage Erlanderin maanisinä nauttimaa arvostusta. Lindströmillä oli myös alkoholiongelma ja se yhdessä sokeritaudin kanssa vei hänet ennenaikaiseen hautaan vasta 55-vuotiaana.

Helmikuu 2008

16.1.2008

Vesa Vares ja Ari Uino, Suomalaiskansallinen kokoomus. Kansallisen kokoomuspuolueen historia 1929–1944, Edita, 666 s., Helsinki 2007

1201079761_kokoomus.jpgKokoomus kansanliikkeen johdatuksessa

Kokoomuksen historiankirjoitus on edennyt toiseen osaansa, joka epäilyksettä käsittelee nykykokoomuksen näkökulmasta kaikkein hankalinta aikaa sen historiassa, vuosia 1929–1944.  30-luvun alussa kokoomus eli historiansa oikeistolaisinta kautta, joka huipentui siihen, että sen vuoden 1932 puoluekokouksessa hyväksyttiin Edvin Linkomiehen isänmaallista kansanliikettä kiittävä ponsi, jonka mukaan ”puoluetta oli entistä suuremmassa määrässä ja entistä selvemmin johdettava kansanliikkeen hengessä”. Kun lapualaiset olivat ensin  saaneet eduskunnan karkottamaan kommunistit ja estämään heidän osallistumisensa vaaleihin, allekirjoitti puolueen lähes koko eduskuntaryhmä kansanliikkeen hengessä ryhmän välikysymyksen, jossa perättiin hallitukselta toimia sosialidemokraattisen puolueen lakkauttamiseksi.

Lapualaisterrorin sävyttämä oikeistovirta, joka oli vuoden 1930 vaaleissa tuonut puolueelle ennätykselliset 42 paikkaa ja kääntänyt presidentinvaalin niukasti puolueen ehdokkaan P-E Svinhufvudin hyväksi seuraavana vuonna, sai pahan kolauksen jo Mäntsälän kapinassa helmikuussa 1932. Oikealla odotettiin kuitenkin voitokkaan virran voimistumista, mutta vuoden 1933 eduskuntavaaleissa puolueen ja kansanliikkeen yhteinen lista menettikin ensin vaaleissa kymmenen paikkaa, jonka jälkeen kokoomus supistui vain 18 kansanedustajan puolueeksi, kun 14 yhteisiltä listoilta valittua edustajaa liittyi omaksi ryhmäkseen järjestäytyneeseen IKL:n eduskuntaryhmään.

Näiltä harharetkiltä puolue palasi hitaasti kansanvaltaiseen rintamaan, kun Paasikivi valittiin eroa IKL:ään korostavin tunnuksin vuonna 1934 puolueen puheenjohtajaksi ja kun mainittu ponsi seuraavana vuonna nimenomaisesti kumottiin. Kokoomuksen ja kokoomuslaisten puheista ja ohjelmista löytyi vain vähän jos lainkaan suoraan fasismia tai hitlerismiä Suomeen suosittavia lausumia – erotuksena näiden aatteiden pitämiselle Italialle ja Saksalle sopivina, joka oli paljon yleisempää – mutta myös lähes kaikki kokoomuksen ns. maltillisiin kuuluvat johtohenkilöt Paasikiveä myöten pohdiskelivat erimuotoisia demokratian rajoitustapoja, jotka olisivat rajoittaneet vaalioikeutta ja/tai tuoneet eduskuntaan myös korporatiivisia elementtejä.

Vuoteen 1939 ulottuvan osuuden kirjoittaja Vesa Vares on tarkka ja tunnollinen historiantutkija, mutta selvästi näkee, että hänellä on ollut haasteena kuvata näitä vaiheita nykykokoomuksen kannalta parhain päin. On oikein huomauttaa, ettei suomalaisten konservatiivien varovaista fasismin ja hitlerismin myötäilyä voi arvioida sen perusteella, mitä tänään tiedämme Auschwitzista. Sen sijaan ei ole kohtuutonta odottaa, että sitä tarkasteltaisiin sen valossa, mitä tiedämme vuoden 1918 tapahtumista Suomessa ja miten valkoisen terrorin toimeenpanijat katsoivat työnsä jääneen kesken.

Porvaripuolueen historiankirjoitus ja -tulkinta on erilaista kuin työväenpuolueiden myös siksi, että puoluejärjestöllä ei ollut ollenkaan samanlaista roolia ja merkitystä kuin vasemmistossa. Vares huomauttaa, ettei puolueen linjasta kamppailtu alhaalta ylös järjestöllisiä voimasuhteita mitaten, vaan ylätason johtajien kesken. Tutkimukselle ongelma on myös, että puolueen perus- ja piirijärjestötason aineistoa on säilynyt niukanlaisesti, kun taas 30-luvulla johtajat kirjoittivat paljon kirjeitä ja pitivät päiväkirjaa. Siten Paasikiven päiväkirjat ovat tässäkin tutkimuksessa ahkerasti viitattu lähde. Paljon huomiota kirjassa saa myös puolueen lehdistö ja aivan erityisesti kamppailu Uudesta Suomesta, joka puolueen pää-äänenkannattaja-asemastaan huolimatta jäi radikaalioikeistolaiselle kannalle vielä pitkäksi aikaa sen jälkeen, kun puolue muutoin oli palautettu konservatiivisille linjoille.

Kokoomuksen nuorten ja naisten toiminnasta ei kirjassa ole paljon kerrottavaa. Naiset olivat kuuliaisia kahvinkeittäjiä, heitä oli eduskuntaryhmässä vain muutama, eikä IKL:ään siirtynyt ”Hurja-Hilja” Riipinen  räväkkyydestään huolimatta ollut samanveroinen vaikuttaja kun puolueen kansanedustajana 20-luvulla toiminut Tekla Hultin, jonka kaltaisia vaikuttajanaisia kokoomukseen ilmaantui uudelleen vasta vuosikymmeniä myöhemmin. Naisten protesteja ei esim. kuulunut, kun Satakunnan kokoomus vuoden 1930 vaalien alla ei asettanut yhtään naisehdokasta, ”koska pidettiin tärkeänä, että kommunismin vastustamisen merkeissä vaaleihin käytäessä eduskuntaan saadaan miehisiä voimia”.

Nuoret olivat yhtä marginaalisia ja puolue jätti liki suosiolla nuorisokentän IKL:n käsiin. Se saattoi tosin olla puolueen onnikin, sillä muutoin olisi saattanut käydä kuten Ruotsin oikeistopuolueelle. Högerpartietin nuorisojärjestö Sveriges Nationella Ungdomsförbundet alkoi 20-luvun lopulta alkaen kasvaa todelliseksi joukkojärjestöksi, joka ajautui radikaalille kansallissosialistisille linjalle niin, että se vuonna 1934 oli erotettava puolueesta.

Siihen nähden miten tärkeää kokoomuksen tulevaisuudelle rajanveto IKL:ään oli, olisi voinut toivoa vielä perusteellisempaa selvitystä siitä, miten kokoomuslaisuus ja lapualaisuus toimivat yhdessä, miten ero tapahtui ja kuinka yksittäiset kansanedustajat tekivät valintansa jäädäkö kokoomukseen vai  mennäkö IKL:ään. Nyt jako toteutui 18–14 suhteessa, mutta olisi jonkin arvion mukaan voinut toteutua luvuin 13–19 IKL:n hyväksi. Ylipäätään eduskuntaryhmän toiminnasta olisi voinut kirjoittaa enemmänkin ottaen huomioon, että oikeistopuolueessa sen merkitys suhteessa puoluejärjestöön on varhemmin ollut paljon korostetumpi kuin vasemmistopuolueissa.

Ari Uinon kirjoittama osuus kokoomuksesta sotavuosina 1939–1944 on Vareksen kirjoittamaan osuuteen nähden eduskuntapainotteisempi. Muutakaan poliittisen toiminnan foorumia ei sotien aikana ollut, vaikka eduskunta sinänsä suhteessa hallitukseen ja sen sisärenkaaseen oli noina vuosina poikkeuksellisen syrjässä erityisesti ulkopolitiikan osalta. Tästä osuudesta Uino selviää ilman suurempia selittelytarpeita. Kokoomus takertui Saksaan loppuun asti senkin jälkeen, kun sen tappio maailmansodassa alkoi olla kaikkien nähtävissä. Uinon mukaan näin tapahtui siksi, että kokoomuksen rivikansanedustajat hahmottivat vaihtoehtoina vain taistelun ja tuhon. Paasikiven ymmärtämää sopeutumisen vaihtoehtoa ei heidän mielestään ollut, koska vastustaja oli barbaari.

Tammikuu 2008