Soitannollinen ilta Potsdamissa

Vuonna 1747 Preussin kuningas Fredrik Suuri kutsui luokseen tuolloin 62-vuotiaan säveltäjän Johann Sebastian Bachin. Yksi Bachin pojista, itse asiassa niihin aikoihin isäänsä tunnetumpi säveltä­jä Chris­tian, oli Fredrikin hovissa muusikko, mutta Leip­zigissa asunut vanha Bach ei kuulu­nut kuninkaan ihailijoihin. Se oli kuitenkin kutsu josta ei voinut kieltäytyä.

Potsdamin linnassa Fredrik kuljetti Bachia linnan lukemattomissa saleissa ja pyysi Bachia soittamaan jotain jokaisella linnan kym­menistä pianoista – kyse oli silloin vielä uudesta instrumentista joka oli merkittävästi laajentanut säveltaiteen mahdollisuuksia – kunnes itse asettui yhden pianon soittajan paikalle ja soitti lyhyen omanaan esittelemänsä 21 nuotin kappaleen. Sen jälkeen hän esitti Bachille haasteen: luoda tämän teeman ympäril­le oma laa­jempi sävellysteos, kuusiosainen fuuga.

Minun kompetenssissani ei ole kuvata eikä ymmärtää haasteen laajuutta eikä lopputulosta, Bachin mestariteoksiin luettua lyhyessä ajassa syntynyttä Musikalisches Opfer-teosta, joka monimuotoisuudellaan ja taituruudellaan epäilemättä ylitti kunin­kaan odotukset.

Fuugan mestarin ja Preussin kuninkaan ainoaksi jääneen koh­taami­sen ja sen seurauksien ympärille rakennettu Gaines’n kirja on eräänlainen kaksoiselämäkerta, jossa Bachin ja Fredrikin samanai­kaiset, mutta yhtä tapausta lukuunottamatta toisiaan kohtaamatto­mat elämänkulut kerrotaan juohevasti ja mielenkiintoi­sella taval­la. Gaines ei kuitenkaan ole historioitsija (eikä myöskään sak­sankielentaitoinen) eikä hänen kirjansa ole alkupe­räislähteisiin perustuvaa tutkimusta. Sen sijaan hän on sujuvaky­näinen musiikkia tunteva ja rakastava journalisti, jonka kirja sopii hyvin niille joilla ei ole tarvetta aiheeseen liittyvään syvempään perehtymi­seen.

Fredrik Suuren musikaaliset harrastukset ovat paljon vähemmän tunnettu asia kuin Preussin itsevaltiaan ja valistusfilosofi Voltairen ”ystävyys”. Lainausmerkit ovat paikallaan, sillä mis­tään todellisesta ystävyydestä ei ollut kyse, vaan molemminpuoli­sesti laskelmoidusta suhteesta. Fredrikin mielenterveydeltään horjuva isä, preussilaisuuden esikuva Kaarle Fredrik keräsi parimetrisiä jättiläisiä kuninkaan henkilökohtaiseen vartiokaar­tiin, poika keräsi taiteilijoita, tiedemiehiä ja muita aikansa kuuluisuuksia hoviinsa ilman, että hän pohjimmiltaan arvosti tai välitti heistä tai heidän aatteistaan. Vaikka Voltairen ja kunin­kaan suhde on kirjas­sa vain sivujuoni, tulee sekin mielenkiintoi­sesti kirjatuksi.

heinäkuu 2006

Erkki Vettenniemi on historiantutkija ja harrastuksensa vakavas­ti ottava pitkän matkan hölkkääjä, siis saman hengen lapsia kuin tätä kirjoittava kaimansakin, tosin molempiin minua perusteelli­semmin omistautuneena.

Vettenniemen useat ulottuvuudet yhdistyvät hänen suomalaisen juoksun varhaisvarheita selvittävässä tuoreessa suurtyössään. Kirjan perusteellisuus ja vankka tutkijanote puhuttelee lähinnä historioitsijoita: kirja ei todellakaan ole suunnattu senteis­tä ja sekunneista kiinnostuneille penkkiurheilijoille. Ja vaikka Tahko Pihkala, Viktor Heikel, Ivar Wilskman ja muut urheiluelä­mämme perustajahahmot esiintyvät kirjassa laajasti, ei se liioin tarjoa juurikaan uutta aineistoa urheilun henkilö­histo­riasta kiinnos­tuneil­le. Vetten­nimen pe­rushaaste on kertoa miten Suomes­ta yht’­äkkiä Hannes Kolehmai­sen vuoden 1912 Tukholman olym­piakisamene­styksen jälkeen tuli muuta­maksi kym­meneksi vuodek­si johtava juok­sun suurvalta maail­massa?

En ole aivan varma selvittääkö Vetten­niemikään tätä tyhjentäväs­ti. Sen hänen 1637 lähdeviitteel­lä varustettu työnsä kui­tenkin kertoo ettei se ainakaan johtunut mistään laajalle levin­neestä kansallisesta juoksuperinteestä ja -harrastuksesta. Päin­vastoin: juoksua pidettiin Suomessakin vielä vuosisadan vaihteen jälkeen epäluonnollisena liikkumista­pana ja kylähullujen harras­tuksena, jossa harvat kilpailut olivat lähinnä kansanhuveja joissa rekor­dien tavoittelu oli enintään sivuosassa. Miten muuten olisi voinut ollatkaan, kun metrijärjestelmään perustuvas­ta matkojen standardisoimisesta ei vielä tiedetty mitään eikä urhei­lukenttiä ollut olemassakaan, vaan kilpailuareenoina olivat maantiet ja raviradat, parhaimmillaan Turun ja Helsingin velod­romit.

Tarinansa Vettenniemi kertoo laajempaan aineistoon perustuen kuin kukaan aiemmin aihetta sivunnut tutkija. Materiaalia on ollut käytössä poikkeuksellisen paljon. Ehkä liikaakin, sillä se mitä tekijä on halunnut sanoa ei kovin helpolla aukea. Alansa perusteok­se­na kirja kuitenkin on kivijal­ka, johon jatkossa muut tulevat saman aiheen käsittelyn perusta­maan.

kesäkuu 2006

Punasuomalaiset Venäjän sotureina

Harjulan teos on melkoinen tiiliskivi, mutta luku-urakasta selviää nopeasti, jos ei lähde kahlaamaan kirjan sivumäärästä noin 450 vieviä liitteitä läpi. Toisaalta liitteissä on teoksen paras anti, yksityiskohtainen luettelointi arviolta lähemmäs 10 000 suomalaisen osalli­suudesta Venäjän sisällissotaan pääosin bolshevikkien ja vähäisesti myös valkois­ten puolella. Kaik­kia nimiä ei sentään luetteloida, mutta kaikki kokonaan tai osittain suoma­laisten muodostamat sotilasosastot ja niiden osal­listuminen taisteluihin käydään läpi. Henkilölistat eivät kuiten­kaan ole täydellisiä, vaan tyyppiä ”Venäjällä sotakouluista vuosina 1919-1922 valmistu­neita suomalaisia”, valitettavasti ilman selvitystä siitä miten valikoima on syntynyt. Liitteissä on myös laaja elämäkertahake­misto sekä poliittisista vaikuttajista että ”lähin­nä sotilaalli­sissa ja vakoilutehtävissä” Venäjällä toimineista suomalaisista. Luettelo ei tosin paljoa Kuka Kukin On-tyyppistä perustie­toa enempää kuitenkaan sisällä.

Harjula kuuluu niihin tutkijoihin jotka työnsä alussa haluavat arvioida aiemman tutkimuksen ja lähdeaineiston suorasukai­seen poik­ki- ja pinoon tyyliin. Toisten tutkijoiden kritiikittömyyden, lähteiden puutteel­lisuuden, asiavirheiden tai kielen viimeistele­mättömyyden arvostelu on tietenkin aina sallittua ja perusteltua tutkijoiden kesken. Harjulan omaan työhön ja tutkimustuloksiin liittyen tämä ei kui­ten­kaan ole ollut välttämätöntä, mutta se johtaa kriittisen lukijan kiinnittämään huomionsa samoihin puut­teisiin Harjulan omassa työssä, eivätkä ne ole vähäisiä.

Oireellisesti selvimmän kiitoksen aiemmasta kirjallisuudesta Harjulalta saa Ilkka Hakalehdon SKP-aiheinen väitöskirja vuodelta 1966. Vaikka aikalaisarvostelu siitä miten se oli liian riippu­vainen tärkeimmästä lähdeaineistostaan eli entisen Etsivän Kes­kuspoliisin arkistosta ja heijasti sen käsityksiä olikin liioi­teltua, niin myös Harjula on varsin suuresti ollut EK-aineiston johdateltavana. Harjula huomauttaa kyllä venäjää taitamattomien muiden tutkijoiden rajoitteista venäläisten lähteiden käytössä, mutta myöntää ettei ole itsekään ryhtynyt varsinaisiin arkisto­tutkimuksiin Venäjällä. Silloin kun Harjulan käytössä on EK-mappien ohella jokin muu vähän erilaisen kuvan antava lähde ei hän tätä problematisoi, vaan valitsee omaa asennoitumistaan parhaiten vahvistavan lähteen.

Oma lukunsa on Harjulan suomenkieli. Suhtaudun sinänsä sallivas­ti värikkäisiin tai tavanomaisesti poikkeaviin ilmaisuihin, jotka kuitenkin ovat ongelmallisia silloin kun ne hämärtävät sen mitä kirjoittaja oikein tahtoo sanoa, tai edustavat tahatonta (?) komiikkaa, tyyppiä ”Toiminnan kliimaksi ja lässähtäminen” väliot­sikkona. Jonkinlaisesta asenteellisuuden ja asiavirheen yhdis­tel­mästä on kyse silloin, kun Harjula kertoo miten Työväen urheilu­liitto perustettiin tammikuussa 1919 SKP:n ”jonkin­laiseksi peite­järjestöksi”.

Puutteistaan ja ongelmallisuudestaan huolimatta Harjulan uusi tutkimus lienee hakuteoksenomaisine aineistoineen paras ja täy­dellisin käytettävissä oleva katsaus aiheeseensa.

kesäkuu 2006