James Gaines, Evening in the Palace of Reason. Bach meets Frederic the Great in the Age of Enlightenment, Harper Perennial, 336 s., St. Ives 2005

1151509703_fredriksuuri.jpgSoitannollinen ilta Potsdamissa

Vuonna 1747 Preussin kuningas Fredrik Suuri kutsui luokseen tuolloin 62-vuotiaan säveltäjän Johann Sebastian Bachin. Yksi Bachin pojista, itse asiassa niihin aikoihin isäänsä tunnetumpi säveltä­jä Chris­tian, oli Fredrikin hovissa muusikko, mutta Leip­zigissa asunut vanha Bach ei kuulu­nut kuninkaan ihailijoihin. Se oli kuitenkin kutsu josta ei voinut kieltäytyä.

Potsdamin linnassa Fredrik kuljetti Bachia linnan lukemattomissa saleissa ja pyysi Bachia soittamaan jotain jokaisella linnan kym­menistä pianoista – kyse oli silloin vielä uudesta instrumentista joka oli merkittävästi laajentanut säveltaiteen mahdollisuuksia – kunnes itse asettui yhden pianon soittajan paikalle ja soitti lyhyen omanaan esittelemänsä 21 nuotin kappaleen. Sen jälkeen hän esitti Bachille haasteen: luoda tämän teeman ympäril­le oma laa­jempi sävellysteos, kuusiosainen fuuga.

Minun kompetenssissani ei ole kuvata eikä ymmärtää haasteen laajuutta eikä lopputulosta, Bachin mestariteoksiin luettua lyhyessä ajassa syntynyttä Musikalisches Opfer-teosta, joka monimuotoisuudellaan ja taituruudellaan epäilemättä ylitti kunin­kaan odotukset.

Fuugan mestarin ja Preussin kuninkaan ainoaksi jääneen koh­taami­sen ja sen seurauksien ympärille rakennettu Gaines’n kirja on eräänlainen kaksoiselämäkerta, jossa Bachin ja Fredrikin samanai­kaiset, mutta yhtä tapausta lukuunottamatta toisiaan kohtaamatto­mat elämänkulut kerrotaan juohevasti ja mielenkiintoi­sella taval­la. Gaines ei kuitenkaan ole historioitsija (eikä myöskään sak­sankielentaitoinen) eikä hänen kirjansa ole alkupe­räislähteisiin perustuvaa tutkimusta. Sen sijaan hän on sujuvaky­näinen musiikkia tunteva ja rakastava journalisti, jonka kirja sopii hyvin niille joilla ei ole tarvetta aiheeseen liittyvään syvempään perehtymi­seen.

Fredrik Suuren musikaaliset harrastukset ovat paljon vähemmän tunnettu asia kuin Preussin itsevaltiaan ja valistusfilosofi Voltairen ”ystävyys”. Lainausmerkit ovat paikallaan, sillä mis­tään todellisesta ystävyydestä ei ollut kyse, vaan molemminpuoli­sesti laskelmoidusta suhteesta. Fredrikin mielenterveydeltään horjuva isä, preussilaisuuden esikuva Kaarle Fredrik keräsi parimetrisiä jättiläisiä kuninkaan henkilökohtaiseen vartiokaar­tiin, poika keräsi taiteilijoita, tiedemiehiä ja muita aikansa kuuluisuuksia hoviinsa ilman, että hän pohjimmiltaan arvosti tai välitti heistä tai heidän aatteistaan. Vaikka Voltairen ja kunin­kaan suhde on kirjas­sa vain sivujuoni, tulee sekin mielenkiintoi­sesti kirjatuksi.

heinäkuu 2006