Neokonservatiivit leninisteinä

Amerikkalainen Francis Fukuyama saavutti maail­manlaajuisenm kuuluisuuden v. 1992 julkaistulla ja suomeksikin ilmestyneellä kirjallaan The End of History. Siinä hän pyrki todistamaan, miten kylmän sodan jälkeen historia olisi päättynyt siinä mieles­sä, että yhteiskuntajärjes­telmistä paras eli liberaali­nen länsi­mainen demokratia olisi saavuttanut kommunismin romahduttua sellaisen johtoaseman, jossa sillä ei enää ollut vakavasti otet­tavia kil­pailijoita ja että historia siltä osin, kun se on ollut eri halli­tusjärjestelmien välistä kilpailua ja vastakkainasette­lua, olisi loppumassa.

Kaikki eivät tätä näkemystä sellaisenaan ole nielleet, varsinkin kun se on vähintään epäsuorasti liitetty ajatukseen, että voit­toisa liberaali demokratia tarkoittaisi nimenomaan sen Yhdysval­loissa toteutuneen muodon voittokulkua ja ylivertaisuutta. Epäi­lyä on ruokkinut se, että Fukuyama on ollut tunnetty neokonserva­tiivi, eli kuulunut siihen joukkoon kirjoittajia ja poliittisia vaikuttajia jotka ovat saavuttaneet keskeisen vaikuttaja-aseman George W. Bushin hallinnossa. Tähän joukkoon kuuluvat sellaiset nimet kuin Paul Wolfowitz, Bill ja Irving Kristol, Robert Kagan, Richard Perle, Donald Feith ym. Heidän vaikutusvaltansa on toteu­tunut erityisesti Dick Cheneyn ja Donald Rums­feldin kautta, joita itseään ei kuitenkaan tähän neokonservatiivien ydinryhmään lueta jo siitäkään syystä, etteivät he kuulu samalla tavoin ideolo­giaa kehittäviin ja sitä artikuloiviin ajattelijoihin, kuten ei Bush­kaan, jonka oikeampi viiteryhmä ovat oikeistolaiset kristityt fundamentalistit.

Fukuyama oli vielä mukana siinä hallinnon ulkopuolella toiminei­den neokonservatiivien joukossa, jotka syyskuun 11, päivän jäl­keen allekirjoittivat Bushille lähetetyn kirjeen, jossa vaadit­tiin toimia Saddam Husseinin syöksemiseksi vallasta, mutta ei enää hyväksynyt hyökkäystä Irakiin kun Bush sen myöhemmin toi­meenpani. Fukuyaman mielestä Bushin hallinto yliarvioi radikaa­lin islamin merkitystä ja vakavasti aliarvioi muun maailman kielteis­tä reaktiota Yhdysvaltain moninkeskiset instituutiot ja liitto­lais­ten mielipiteet sivuuttavaan unilateralismiin.

Tämä on tie­tysti hyvin ”eurooppalaista” kritiikkiä, mutta syy siihen että Fukuyama samalla irtisanoutui neokonservatiivisuudes­ta johtui siitä, että hän katsoi koulukunnan luopuneen ideolo­giansa yhdestä yhdestä keskeisestä lähtökohdasta, jossa kaikkeen ylhäältäpäin tapahtuvaan sosiaaliseen insinöörityöhön (social engineering) suhtaudutaan hyvin epäluuloisesti. Nyt neokonserva­tiivit itse ovat syyllistyneet samaan kuvitellessaan, että Irakin kaltaisiin maihin voitaisiin helposti rakentaa ja juurruttaa liberaalin demokratian (ja sen amerikkalaisen muodon mukaiset) instituutiot ja toimintatavat. Fukuyama on myös kutsunut tätä (ei tosin tässä kirjassa) ”leninismiksi”, uskomukseksi jonka mukaan historiaa voidaan muokata voiman ja tahdon oikeaoppisella käyttä­misellä.

Leninismi sopii tähän yhteyteen siksikin, että harvinaisen monella neokonservatiivien oppi-isällä on kuudenkymmenen vuoden taakse ulottuva tausta entisinä kommunisteina (tosin trotskilai­sina ennemmin kuin stalinisteina), kuten Fukuyaman kirjassa ole­vasta tiiviistä neokonservatiivisen liikkeen aatehistoriasta ilmenee.

Tänään Fukuyama tunnustautuu realistiseksi wilsonilaisuudeksi (rea­listic wilsonianism) kutsumansa suuntauksen edustajaksi. Se tarkoittaa vapauden ja demokratian levittämisen pitämistä Yhdys­valtain ulkopolitiikan tavoitteena, mutta katsoo ettei siinä voida saavuttaa tuloksia soti­laallisen voiman käytöllä, vaikka se poikkeuksellisissa tilanteissa välttämätöntä voi ollakin. Tätä ajatteluaan selvittävällä ja Bushin hallituksen virheitä ruoti­valla uudella kirjallaan Fukuyama ottaa etäisyyttä Kaganin ”mar­silaiseen” amerikkalaisuuteen ja lähestyy jo eurooppalaista ajattelutapaa.

toukokuu 2006

Aavikon kuningatar

Kaikki tietävät Arabian Lawrencen, mutta juuri kukaan ei ole edes kuullut toisesta englantilaisesta arabista, Gertrude Bellistä. Hän oli kuitenkin vähintään Lawrencen veroinen vaikuttaja ensimmäisen maailmansodan aikana ja sen jälkeisinä vuosina sen suhteen, miten lähi-idässä rajoja pantiin uusiksi ja valtaa jaettiin. Bellin merkitys jäi kuitenkin pimentoon, paitsi naisena silloin nykyistäkin paljon miehisemmässä maailmassa, myös siksi että toisin kuin julkisuutta hakenut ja sitä taitavasti hyväksikäyttänyt Lawrence, Bell torjui inhoten julkisuuden silloinkin kun sitä olisi ollut saatavissa.

Gertrud Bell syntyi viktoriaanisessa Englannissa vuonna 1868 yläluokkaiseen kotiin, jossa isä oli varsin varakas, joskin ajan myötä vähemmän menestyvä teollisuudenharjoittaja. Tällaisen perheen tyttären ei suinkaan odotettu tekevän mitään itsenäistä uraa eikä nuorena Oxfordissa suoritettu historiantutkinto ollut vielä mikään uravalinta. Bellillä oli varaa ja joutilasta aikaa matkustella ja katsastaa sopivaa miestä, jollaista hän ei kuitenkaan koskaan löytänyt. Vuonna 1892 hän matkusti ensimmäisen kerran lähi-itään Iraniin. Tästä sai alkunsa pysyvä kiinnostus alueeseen jonka kieliä hän systemaattisesti opiskeli saavuttaen sujuvan taidon arabian, farsin ja turkin kielissä.

Bellin ensimmäiset matkat olivat amatöörin tutkimusmatkoja joissa yhdistyi journalistin ja harrastelija-arkeologin kiinnostus. Rohkeana, ennakkoluulottomana ja uteliaana hän kuitenkin pyrki ja pääsi vaivalloisten ja pitkien aavikkomatkojensa aikana paikkoihin joihin eurooppalaiset miehetkään eivät aiemmin olleet käyneet. Ensimmäisen maailmansodan alettua ja Arabiaa hallinneen ottomaanien valtakunnan liittouduttua Saksan kanssa Bellin kontaktit ja paikallistuntemus osoittautuivat Englannille arvokkaiksi, sen jälkeen kun brittiviranomaiset olivat voittaneet väheksyvät ennakkoluulonsa naisen käyttöön poliittisissa tiedustelutehtävissä.

Marraskuusta 1915 alkaen Bell työskenteli brittien Arab Bureaussa Kairossa mm. Lawrencen kanssa. Sieltä hän maaliskuussa 1916 siirtyi brittijoukkojen valtaamaan Basraan Irakissa armeijan ainoana naispuolisena poliittisena upseerina. Kun britit valtasivat Bagdadhin ja ryhtyivät vakavasti pohtimaan, mitä ottomaaneilta saaduille arabialueille tehtäisiin – ja miten luikerrella ulos eri arabitahoille annetuista epämääräisistä ja ristiriitaisista lupauksista – Bell oli avaintekijä siinä prosessissa ja niissä neuvotteluissa joiden lopputuloksena syntyi uusi Irakin valtio.

Irakin keinotekoisuus oli alusta alkaen ilmeinen, mutta Bellin taitoja ja suhteita on kiittäminen siitä, että kurdien, shiiojen ja sunnien pakonomainen yhteenliittäminen on onnistunut ja on jollain tavoin pysynyt kasassa näihin päiviin saakka. Irak perustettiin alunperin kuningaskuntana jonka johtoon asetettiin Bellin läheinen uskottu heimopäällikkö Feissal, joka itse olisi mielummin halunnut hallitsijaksi Damaskokseen. Se ei kuitenkaan käynyt päinsä, kun Ranska ja Englanti olivat jo sodan alussa sopineet arabien selän takana, että Syyria tulisi Ranskan hallintaan. Feisalin legitimiteetti hallitsijana ei ollut ainakaan yhtään suurempi kuin Saddam Husseinin – vaikka hallintakäytäntö saattoi olla vähemmän verinen – mutta Brittien tukema kuningashuone sinnitteli vallassa aina v. 1958 saakka.

Bell oli painostamassa omaa hallitustaan myöntämään Irakille itsenäisen valtion aseman v. 1925, mutta kovin pitkään hän ei luomuksensa vaiheita seurannut. Masennuksesta kärsinyt Bell päätti päivänsä unilääkkeiden yliannostukseen Bagdadissa seuraavana vuonna.

Bellillä oli miessuhteita, mutta avioon tai intiimiin suhteeseen ne eivät Janet Wallachin mukaan koskaan johtaneet. Wallach käsittelee kokonaisvaltaisesti Bellin henkilöä, ihmissuhteita, arkeologisia ja historiallisia harrastuksia – hän julkaisi aiheesta useita kirjoja – poliittista toimintaa sekä toimintaympäristöä. Vaikka Bell elämäntyöllään aukaisi monia ovia naisille ja oli oman aikansa ja alansa merkittävimpiä vaikuttajanaisia, ei hän koskaan ollut mikään naisasianainen, vaan päinvastoin naisten äänioikeusliikkeen järjestäytynyt vastustaja.

Wallachin kirja ilmestyin alunperin v. 1999, mutta Irakin lähimenneisyys on ylläpitänyt mielenkiintoa myös maan varhaisempaan historiaan ja kirjasta on koko ajan tullut uusia painoksia. Wallach ei sorru kiusaukseen ryhtyä tekemään Bellin ajasta johtopäätöksiä nykytilanteessa, vaan jättää sen valistuneen lukijan tehtäväksi.

Huhtikuu 2006