Arvoisat kuulijat!

Se seikka että Suomi on jatkuvasti niiden erilaisten kauneuskilpailujen kärjessä, joissa arvioidaan eri maita niiden kilpailukyvyn, osaamisen, hallinnon tehokkuuden, ympäristön hoidon tai korruption vähäisyyden perusteella on asia, joka eri puolilla maapalloa noteerataan ja johtaa siihen, että saan Suomen edustajana vastata kysymyksiin, mikä on meidän menestyksemme salaisuus.

Monet Suomessa – kuulun itsekin heihin – ovat tosin sitä mieltä etteivät kaikki asiamme ole suinkaan niin hyvin hoidettuja kuin mitä nämä kauneuskilpailut kertovat. On kuitenkin hyvä muistaa, että valtaosa maailman maista ja ihmisistä varmasti koska tahansa vaihtaisi omat ongelmansa meidän ongelmiimme. Mitä sitten ovat ne asiat, joita osaamme tehdä muita paremmin?

Suomen menestystekijät voidaan tiivistää viiteen asiaan: osaaminen, yrittäminen, yhteistyö, tasa-arvo ja pohjoismainen hyvinvointivaltio.

Yleispiirteiltään nämä eivät ole kiistanalaisia. Viimeinen voi kuitenkin nostattaa kulmakarvoja, sillä ns. pohjoismainen hyvinvointivaltio on asia josta viime vuosina on otsikkotasolla paremminkin haluttu kuvata kilpailukyvyn esteenä kuin menestystekijänä. Siksi onkin mielenkiintoista, miten maailmalla on vähitellen alettu tehdä johtopäätöksiä siitä, että ei vain Suomi vaan kaikki viisi pohjoismaata ovat yleensä mainitsemieni menestysvertailujen kärkikymmenikössä. Atlantin yli vilkuillaan jo aiempaa harvemmin malleja etsittäessä, muualla Euroopassa halutaan tietää mikä on pohjoismaiden suhteellisen menestyksen salaisuus.

Osaaminen on menestystekijöistä tunnustetuin ja haasteellisin. Jo vuosikymmeniä sitten havaittiin, ettei talouden kehitys enää perustunut pääoman ja työn määrälliseen lisääntymiseen, vaan kolmanteen tekijään, jota voimme nimittää myös osaamiseksi. Tätä kuvaamaan on otettu käyttöön inhimillisen pääoman ja sen kartuttamisen käsitteet.

Osaaminen yhdistetään usein yksipuolisesti vain korkeampaan tietoyhteiskunnan osaamiseen ja huipputeknologian saavutuksiin, joista Suomi maailmalla tunnetaan. On kuitenkin alleviivattava sitä, ettei meillä olisi näillä aloilla huippusaavutuksia ilman hyvin toimivaa, kattavaa ja erilaisten alojen hyvälaatuista osaamista tuottavaa perusopetusjärjestelmää.

Opetusjärjestelmämme kansainvälisissä testauksissa, joista OECD-maiden hallitusten kehittämä PISA-tutkimusohjelma on tunnetuin, suomalaisnuorten osaamisen on arvioitu olevan maailman huippua kaikilla tutkituilla alueilla. PISA-ohjelmahan selvittää kolmen vuoden välein 15-vuotiaiden nuorten osaamista lukutaidon, matematiikan ja luonnontieteiden sisältöalueilla. Tutkimuksen ensimmäisen osan (PISA 2000) pääalueena oli lukutaito, PISA 2003:n pääalueena matematiikka ja tänä vuonna toteutettavan kolmannen jakson tutkimuskohteena on erityisesti luonnontieteiden osaaminen. Kaiken kaikkiaan tutkimusohjelmalla pyritään selvittämään, miten nuoret hallitsevat tulevaisuuden yhteiskunnan, työelämän kehityksen ja laadukkaan elämän kannalta keskeisiä tietoja ja taitoja, ei niinkään perusopetuksen opintosuunnitelmien sisältöjen hallintaa. Suomalaisnuorten osaamisessa korostuu tasaisuus eikä sukupuolesta tai perhetaustasta johtuvia eroja ole juuri havaittavissa. Kotitaustan vaikutus on Suomessa selvästi alhaisempi kuin muissa OECD-maissa.  

Suomen menestymiseen koulutuksen ja opetuksen alalla on monta syytä, joista mielestäni tärkeimmät ovat:

 – Suomen koulujärjestelmä takaa kaikille lapsille ja nuorille yhdenvertaiset mahdollisuudet perusopetukseen sosiaalisesta asemasta, asuinpaikasta, sukupuolesta ja etnisestä taustasta riippumatta. Opetus on maksutonta ja kaikkien saatavilla on ilmainen kouluruoka, koulumatkatuki ja oppilashuolto.

  – Suomessa opettajakoulutus on korkeatasoista yliopistollista opetusta ja opettajan työtä arvostetaan.

  – Suomessa koulutuksen järjestämisvastuu on kunnilla, eli lähellä lapsia ja nuoria ja heidän kotejaan. 

  EU:n Lissabonin strategian mukaan EU:n tulisi kehittyä maailman kilpailukykyisimmäksi talousalueeksi sekä dynaamiseksi tietoyhteiskunnaksi vuoteen 2010 mennessä.

  Brittiläisessä The Economist – aikakauslehdessä arvioitiin äskettäin, että tavoitteen toteuttaminen on vaikeaa eurooppalaisen opetusjärjestelmän puutteiden vuoksi.

Heikkouksista The Economist listasi oppimismahdollisuuksien epätasaisen jakautumisen, opettajien alhaisen koulutustason ja opettajan ammatin heikon arvostuksen. Lehden mukaan eurooppalainen opetus on jäänyt kiinni teollisen aikakauden ajattelutapaan, vaikka olisi ollut syytä sopeutua jälkiteolliseen maailmaan, missä tarvitaan kipeästi uusia innovaatioita. Innovaatiot voivat tulla mistä vain, niihin kaivataan epätavallista ajattelua ja matalia hierarkioita, minkä vuoksi ikäluokan kaikkien nuorten tulisi saada tasa-arvoinen koulutusmahdollisuus.

Tuottaakseen esim. PISA-tutkimusten merkeissä suurta ja myönteistä kansainvälistä huomiota saaneita tuloksia on tärkeätä, että suomalainen koulujärjestelmä perustuu jatkossakin koko ikäluokan erilaisten lahjakkuuksien hyödyntämiseen ja osaamisen monipuoliseen kehittämiseen; että sen kaikille avoin ja maksuton luonne säilyy ja että sen puitteissa tapahtuu riittävästi ennakkoluulotonta kokeilua ja kehittämistyötä.

On toisin sanoen tärkeätä, että sen kaltainen työ ja ne tulokset joista Suomalainen yhteiskoulu on tullut tunnetuksi, saavat jatkossakin tilaa ja tunnustusta. Arvokasta tässä työssä on se, ettei SYK ole koskaan nähnyt tehtäväänsä suppeasti vain opetusohjelmien läpiviemisenä. Inspiroivat oppitunnit, taitavat opettajat ja hyvät oppikirjat ovat tietenkin tarpeellisia – ja SYKn opettajat kunnostautuivat jo minun kouluaikanani ahkerina uusien oppikirjojen tekijöinä, kuten me kaikki opettajiemme tulevien kirjojen koemonisteita tavanneet hyvin muistamme – mutta ne eivät yksin riitä. Oppilaiden kokonaiskehityksestä on kyettävä kantamaan laaja-alaista vastuuta, missä SYK on myös hyvin onnistunut, kuten sen aikaansaannokset kulttuurin ja monipuolisen harrastustoiminnan alalla vuosien mittaan osoittavat.

Tässä yhteydessä sallittakoon hetkellinen poikkeama näennäisobjektiivisuudesta täyssubjektiivisuuteen. Useimpien ihmisten koulumuistot ovat dialektisiä ja koostuvat mukavista ja vähemmän mukavista elementeistä. Ajallinen etäisyys ja ymmärryksen kasvu kuitenkin muuttavat näitä arvioita, ja ainakin SYKlaisten osalta yleensä myönteiseen suuntaan.

Olen hyvin tietoinen siitä, miten etuoikeutettu olen ollut saadessani nauttia tämän koulun tarjoamasta laadukkaasta opetuksesta, sen antamista virikkeistä ja sen kehittämistä valmiuksista. Mutta tällaiseen eliittiin kuuluminen on kolkuttanut myös omaatuntoani. Tätä pohdin jo 13 vuotta sitten eräänlaisessa muistelmakirjassani näin:

”Onko SYK:n kaltaisen erikoiskoulun ylläpitäminen miten perusteltua? Aktiivisena yhtenäiskoulun ja koulutuksellisen tasa-arvon kannattajana olin valmis myös SYK:n lopettamiseen 70-luvulla. Olin mukana kaupungin peruskouluneuvottelukunnassa ratkomassa korvaavien koulujen asemaa Helsingissä enkä nähnyt erityistä syytä niiden puoltamiseen. Useimpien kohdalla oli sitä paitsi kyse enemmän kiinteistökeinottelusta kantakaupungilla sijainneiden arvokkaiden koulutonttien kanssa kuin koulupolitiikasta. Monien kompromissien seurauksena pääkaupunkiin kuitenkin jäi kymmenkunta yksityiskoulua.”

”Sittemmin olen liennyttänyt suhtautumistani näihin nimenomaan silloin, kun ne Steiner-koulujen tai SYK:n tavoin todella edustavat kokeilua ja vaihtoehtoisuutta. Valitettava realiteetti on, että on osoittautunut ylivoimaisen vaikeaksi saada sellaista riittävässä määräin mahtumaan kunnalliseen koululaitokseen. Erikoiskoulut eivät kuitenkin saisi perustaa erikoisasemaansa taloudellisten tai muiden seikkojen perusteella tapahtuvaan piirijaon sivuuttavaan oppilasvalintaan.”

Suomalaisen yhteiskoulun historiassa ja maineessa yhdistyy suomalaisuus ja kansainvälisyys, edelläkävijyys ja kokeilu, vapaamielisyys ja kulttuuri. Nämä ovat keskeisellä sijalla omissakin koulumuistoissani. Niitä vaalivalle ja kehittävälle kouluille täytyy olla tulevaisuudessakin tilaa.

Arvoisat kuulijat,

Suomessa monet ovat pitäneet pitkään kiinni kuvitelmasta Suomesta eristäytyneenä pussinperänä, jota globalisoituvan maailman haasteet eivät koske. Näin ei ole itse asiassa koskaan ollut. Me emme voi kehittää talouttamme, ylläpitää hyvinvointiamme tai taata turvallisuuttamme linnoittautumalla rajojemme taakse. Avoimet rajat tuovat kuitenkin mukanaan enemmän mahdollisuuksia kuin uhkia. Globalisaation haittoihin täytyy vastata vahvennetulla eurooppalaisella ja maailmanlaajuisella yhteistyöllä, sillä isonkaan maan omat voimavarat eivät siihen riitä.

Euroopan unionilla on jo näyttöjä siitä miten se on vaikuttanut merkittäviin kansainvälisiin prosesseihin. Kioton ilmastosopimus, kansainvälinen rikostuomioistuin, Lähi-idän rauhansuunnitelma tavoitteenaan luoda rauhassa elävä Palestiinalaisvaltio Israelin rinnalle, viimeaikaiset edistysaskeleet YK-reformeissa ovat asioita jotka eivät olisi syntyneet ilman EU. Mutta joistain saavutuksistaan huolimatta Eurooppa ei kuitenkaan ole vielä sellainen uskottava maailmanlaajuinen vaikuttaja globaalien haasteiden ratkaisemisessa, jollaisen kansalaiset EU-maissa euroepäileviä suomalaisia myöten haluavat sen olevan. Hyvä uutinen on, että perustuslakisopimuksen epäilijöistäkin suurin osa haluaa kehittää unionin yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa.

Ja kuten presidentti Kekkonen yli 30 vuotta sitten tässä salissa ETYK:in huippukokouksessa totesi, ”turvallisuus ei ole aidan panemista vaan oven avaamista”.

Kun suomalaiset ovat oppineet pitämään itsestään selvänä oikeutenaan että voivat jossain elämänsä vaiheessa elää ulkomailla, vaihto-oppilaina, opiskelemassa, lyhytaikaisesti tai pitempään töitä tekemässä, lomailemassa, eläkettään nauttimassa tai vain elämänkokemusta keräämässä, tulee meille vielä haasteeksi se, miten saamme Suomeen, huonosta ilmastollisesta kilpailukyvystämme huolimatta houkuteltua edes vastaavan määrän muualta tulevia ihmisiä niin, ettemme jäisi vain luovuttavaksi osapuoleksi tässä vaihdossa. Aktiivinen maahanmuuttopolitiikka on suomalaisen hyvinvointivaltion, kulttuurin ja osaamisen säilymisen ja kehittymisen elinehto.

Koululaitos on avainasemassa myös siinä, miten hyvin Suomi kehittyy monikulttuurisena ja -etnisenä maana, jossa maahanmuuttajaväestö voi elää hyvin kotoutuneena ja sopeutuneena suomalaiseen yhteiskuntaan.

Siinä onnistuaksemme tarvitsemme ennakkoluulottomuutta, suvaitsevaisuutta ja vieraiden kulttuurien ymmärtämistä; mutta myös oikealla tavalla omien arvojemme kunnioittamista mitä esimerkiksi tulee sananvapauteen, uskonnolliseen suvaitsevaisuuteen tai naisten ja tyttöjen tasa-arvoon ja oikeuksiin. Näihin kohdistuvia rajoituksia ei tule suvaita. Tämä on iso haaste niin kouluissa ja työpaikoilla kuin tiedotusvälineissä ja ulkopolitiikassa. Esimakua siitä saatiin ns. pilapiirros kriisin aikana. On järkevää toimia niin, ettei vastakkaisuuksia ehdoin tahdoin lietsota kenenkään uskonnollista vakaumusta loukkaamalla; mutta sananvapauteen eikä oikeuteen kritikoida myös uskontoja ei saa liioin puuttua. 

On erityisesti korostettava tasa-arvon merkitystä. Kaikenlainen sukupuolisyrjintä ja eriarvoisuuden ylläpitäminen ovat ihmisoikeusrikkomuksia, mutta myös suunnaton jarru yhteiskuntien menestykselle. Tasa-arvon osalta oikeaa suuntaa osoittivat aikanaan jo SYK:n perustajat, jotka halusivat nimenomaan perustaa suomalaisen yhteiskoulun, mikä ei siihen aikaan suinkaan ollut vielä itsestäänselvyys.

Suomen ulkopuolelta tulevilla oppilailla, niin ulkomaalais- kuin suomalaistaustaisillakin, on paljon annettavaa omalle yhteiskunnallemme. Suomalaisessa yhteiskoulussa on aina ollut oppilaita, jotka ovat kasvaneet osan elämästään ulkomailla ja saanet vaikutteita muista kulttuureista ja tavoista. Heidän ansiostaan kouluun on kulkeutunut tavanmukaisesta poikkeavaa ajattelua ja kokemuksia toisenlaisista toimintatavoista. Näillä oppilailla on varmasti ollut keskeinen merkitys avarakatseisen, suvaitsevaisen ja innovatiivisen ajattelun kehittämiseksi koulussa.

PISA-tulosten maineen myötä ulkomaisia vierailijoita on virrannut suomalaisiin kouluihin mm. Saksasta ja Iso-Britanniasta. Opetuksen suunnittelijoita ja tiedotusvälineiden edustajia eri puolilta maailmaa on kiinnostanut Suomen menestys.

Samalla myös kiinnostus suomalaisten ja ulkomaiden koulujen väliseen yhteistoimintaan on kasvanut.

Nuorten välinen vuorovaikutus mahdollisimman varhaisessa vaiheessa opettaa ymmärtämään erilaisuutta ja on mitä mainiointa suvaitsevaisuus- ja rauhankasvatusta. Globaalissa maailmassa kaikki ovat toisistaan tavalla tai toisella riippuvaisia. Vaikka usein kilpailemme keskenämme, on hyvän elämän eteen työskenneltävä yhdessä muiden kanssa.

Suomen kehitysyhteistyössä on perinteisesti tuettu köyhimpien maiden opetussektoreiden kehittämistä, ja painoa on pantu erityisesti tyttöjen, vammaisten ja vähemmistöjen lasten opetusmahdollisuuksien edistämiseen. Tänään on entistä tärkeämpää, että koko globaalin pallon voimavarat saadaan yhteiseen käyttöön.

Perus- ja lukio-opetuksen avulla luodaan arvo- ja tietopohja, jonka kautta myös maailmanlaajuiset kehityksen, köyhyyden ja ekologisen tasapainon kysymykset voidaan saada hallintaan. 

Tässä ihmiseen ja tietoon luottavassa valistuksen hengessä toivotan kaikille koulun työntekijöille ja oppilaille innovatiivista koulutyötä sekä menestystä myös tulevaisuudessa näissä haasteellisissa tehtävissä.

Kiitos!

Hyvät osanottajat,

toivotan teidät tervetulleiksi tähän ulkoasiainministeriön, Euroopan neuvoston parlamentaarisen yleiskokouksen Suomen valtuuskunnan ja Kansainvälisten ihmisoikeusasioiden neuvottelukunnan tilaisuuteen. Tilaisuuden tarkoituksena on keskustella erityisesti tavoitteistamme Euroopan neuvostossa EU:n puheenjohtajuuskaudellamme.

Itävalta ja Suomi ovat yhteisessä puheenjohtajuusohjelmassaan sitoutuneet edistämään Euroopan kansalaisten turvallisuutta ja sosiaalista hyvinvointia, vakautta, ihmisoikeuksia ja demokratiaa. Tavoitteenamme on Unionin ulkoisen toimintakyvyn kehittäminen ja kansainvälisen aseman vahvistaminen. Näihin tavoitteisiin pääseminen edellyttää Unionin esiintymistä yhtenäisesti kansainvälisillä areenoilla.

Ihmisoikeuspolitiikan alalla tavoitteenamme on erityisesti lisätä EU:n toiminnan yhtenäisyyttä ja johdonmukaisuutta niin unionin sisällä kuin sen ulkosuhteissakin. Ihmisoikeuksien valtavirtaistamista EU:n ulkopolitiikassa pidän erityisen tärkeänä, koska EU:n vaikuttavuus pohjautuu koherenttiin toimintaan. Suomi ja Itävalta ovat nostaneet naisten oikeudet painopistealueeksi puheenjohtajuus-kausiensa aikana. Itävallan kaudella on käynnistymässä laaja EU-kampanja ihmisoikeuspuolustajina toimivien naisten tukemiseksi. Suomen puheenjohtajuuskaudella täytäntöönpannaan myös muita EU:n yhteisesti hyväksymiä kuolemanrangaistukseen, kidutukseen ja lapsiin aseellisissa konflikteissa liittyviä ihmisoikeussuuntaviivoja. Euroopan neuvoston jäsenmaista Venäjän kanssa EU käy säännöllisiä ihmisoikeuskonsultaatioita kerran puheenjohtajuuskaudessa, ja seuraavat järjestetään ensi syksynä Suomen kaudella.

Euroopan neuvostolla on keskeinen rooli turvallisemman ja oikeudenmukaisemman Euroopan luomisessa. Euroopan ihmisoikeussopimus, Euroopan sosiaalinen peruskirja ja Euroopan kulttuuri-yleissopimus luovat ainutlaatuisen normipohjan ja mekanismit sitoumusten täytäntöönpanemisen valvomiseksi.

Vuosi sitten pidetty Euroopan neuvoston Varsovan huippukokous teki merkittäviä, järjestön tulevien vuosien toimintaa ohjaavia päätöksiä. Huippukokous määritti järjestön roolin ihmisoikeuksien, demokratian ja oikeusvaltion lujittajaksi, ja katsoi että kaikkien muiden toimintojen tulee edistää näitä ydintehtäviä. Suomi ja Unioni ajoivat voimakkaasti tämän päätöksen tekemistä. Euroopan neuvosto voi merkittävällä tavalla edistää maanosamme kansalaisten ja yhteiskuntien turvallisuutta. Ihmisoikeuksien, demokratian ja oikeusvaltion vahvistaminen EU:n lähialueille lisää maanosamme vakautta ja turvallisuutta. Unionin ja Euroopan neuvoston tulee täydentää toistensa työtä yhteisten päämäärien saavuttamiseksi. Suhteen tulee perustua yhteistyölle, ei kilpailulle tai toimintojen päällekkäisyyksille.

Euroopan neuvosto on tärkeä toimija useilla yhteiskunnan eri sektoreilla, minkä en näe olevan ristiriidassa Varsovan huippukokouksessa tehdyn priorisointipäätöksen kanssa. Vaikka järjestön tulee keskittyä ihmisoikeuksien, demokratian ja oikeusvaltion edistämiseen, se ei sulje pois muita tärkeitä yhteistyöaloja, kuten kulttuuria, koulutusta tai nuorisoyhteistyötä. Sektorikohtaisesti on tärkeää arvioida, mitkä toimintamuodot edistävät aidosti Varsovan prioriteetteja ja missä toiminnoissa Euroopan neuvoston puitteissa tapahtuva yhteistyö synnyttää todellista lisäarvoa.

Varsovan huippukokouksessa päätettiin myös Euroopan neuvoston ja Unionin suhteiden tiivistämisestä. Euroopan neuvostolla on Unionille paljon annettavaa. EU:n oma ihmisoikeusnormisto on vasta kehittymässä ja erityisiä mekanismeja ihmisoikeuksien soveltamisen valvomiseksi ei Unionilla toistaiseksi juurikaan ole. Euroopan neuvoston asiantuntemus näistä kysymyksistä on siten merkittävää ja järjestöjen yhteistyön tehostaminen on tältä kannalta tärkeää myös kehittyvälle Unionille. Euroopan neuvostolla on myös laajentuvaa EU:ta pidemmälle ulottuva jäsenpohja ja kokemusta toiminnasta mm. Unionin uusissa naapureissa ja Länsi-Balkanilla. Se voi siten tarjota myös Unionin kannalta merkityksellisen foorumin uusia naapureita koskevien tai yleiseurooppalaisten asioiden käsittelyyn erityisesti sellaisissa kysymyksissä, joissa Euroopan neuvostolla on normistonsa ja toimintansa puolesta hyvä asiantuntemus. Euroopan neuvosto on siten luonteva yhteistyökumppani Euroopan naapuruus-politiikan ja Länsi-Balkanin vakauttamis- ja assosiaatiopolitiikan näkökulmasta. Käytännön yhteistyön alalla järjestöt voisivat hyödyntää paremmin toistensa vahvuuksia esimerkiksi yhteistyöohjelmien puitteissa Unionin naapuruuspolitiikan ja Länsi-Balkanin vakautus- ja assosiaatiopolitiikan aloilla. Varsovassa päätettiin laatia asiakirja (Memorandum of Understanding) EU:n ja Euroopan neuvoston välisen yhteistyön ja poliittisen vuoropuhelun edistämiseksi. Asiakirjaa koskevat neuvottelut ovat yhä käynnissä, ja Euroopan neuvoston puheenjohtajamaa Romanian tarkoituksena on saada se hyväksyttyä vielä toukokuun ministerikokouksessa.

Huippukokouksen pyynnöstä Luxembourgin pääministeri Jean-Jacques Juncker laati raportin EU:n ja Euroopan neuvoston välisistä suhteista ja antoi suosituksia suhteiden kehittämiseksi. Monet näistä suosituksista ovat Suomen tavoitteiden mukaisia kuten EU:n liittyminen Euroopan ihmisoikeus-sopimukseen. EU:n liittyminen Euroopan ihmisoikeussopimukseen toisi hyvän pohjan yhteisen eurooppalaisen ihmisoikeusalueen luomiselle, mutta edellyttää EU:ssa uuden oikeusperustan luomista. Tämä tukisi sitä Suomelle olennaista tavoitetta, ettei Eurooppaan saa syntyä kahta eri ihmisoikeusjärjestelmää. On tavoiteltava sitä, että EU:n uusi perusoikeusvirasto osaltaan parantaa tiedonkulkua ja yhteistyötä järjestöjen välillä. Tämä edellyttää toimivan ja riittävän laaja-alaisen yhteistyön aikaansaamista EU:n perustettavan perusoikeusviraston ja EN:n välillä alusta alkaen. Emme kuitenkaan täysin jaa Euroopan neuvoston piirissä tunnettua huolestuneisuutta siitä, että perustettava virasto heikentäisi Euroopan neuvoston keskeistä asemaan Euroopan ihmisoikeustoimijana. Me pyrimme varmistamaan, että Euroopan neuvosto on vahvasti edustettuna viraston hallintorakenteissa päällekkäisyyksien välttämiseksi, jolloin virasto voisi olla Euroopan neuvostolle myös mahdollisuus.

Raportissaan Juncker kiinnitti huomiota perustellusti myös demokratian perustan ja elinvoimaisuuden säilyttämiseen. Demokratian vakaan perustan säilyttäminen edellyttää myös, etteivät eurooppalaiset instituutiot vieraannu omista kansalaisistaan. Meille pohjoismaalaisille on tärkeää lisätä päätöksenteon avoimuutta ja edistää paikallisen ja alueellisen tason sekä kansalaisyhteiskunnan aktiivista osallistumista eurooppalaisen politiikan tekemiseen. Näitä tavoitteita ajamme myös Euroopan neuvostossa. Poliittisen vuoropuhelun lisäämiseksi huippukokous perusti Demokratian tulevaisuus -foorumin, jonka tarkoituksena on kerätä yhteen hallitukset, paikalliset ja alueelliset toimijat, kansalaisjärjestöt ja akateemiset piirit demokratian lujittamiseksi. Foorumin ensimmäinen kokous järjestettiin viime vuonna Puolassa, ja seuraavat kokoukset pidetään Venäjällä ja Ruotsissa.

Tasavallan presidentti Tarja Halosen aloitteesta perustettu Eurooppalainen romanifoorumi on hyvä esimerkki siitä, miten kansalaisjärjestöt voivat aktiivisesti vaikuttaa poliittiseen päätöksentekoon. Foorumi järjesti ensimmäisen täysistuntonsa viime vuoden lopulla, ja nyt se on vakiinnuttamassa toimintaansa eurooppalaisen romaniväestön oikeuksien edistäjänä. Suomi jatkaa foorumin aktiivista tukemista.

Vaikka Unionin demokratian, ihmisoikeuksien ja oikeusvaltiokehityksen tilaa voidaan pitää varsin hyvänä, on siinä aina parantamisen varaa. Yksikään EU-maa ei ole virheetön tässä suhteessa. Demokratia- ja ihmisoikeusnormistojen säilyttäminen edellyttää jatkuvaa huomiota, ja tässä tehtävässä Euroopan neuvoston merkitys monitorointimekanismeineen on korvaamaton.

Ensi viikolla pidettävä Euroopan neuvoston ministerikokous aloittaa Venäjän puolen vuoden puheenjohtajuuskauden. Suomen kannalta on myönteistä, että Venäjä on sitoutunut Euroopan neuvostossa tehtyjen sitoumusten täytäntöönpanoon ja uskomme, että alkava puheenjohtajuus sitouttaa Venäjää yhä tiiviimmin eurooppalaisiin perusarvoihin ja niiden täytäntöönpanemiseen. Me EU:n puheenjohtajana teemme parhaamme tämän kehityksen tukemiseksi.

Euroopan neuvostolla on tärkeä tehtävä kulttuurien ja uskontojen välisen vuoropuhelun edistäjänä. Viimeaikaiset ilmiöt Euroopassa ja sen ulkopuolella osoittavat selkeästi, että vuoropuhelua tarvitaan kaikilla tasoilla. Aktiivisia toimenpiteitä tarvitaan niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin. Molemmissa tapauksissa kansainvälisillä järjestöillä, kuten Euroopan neuvostolla, voi olla keskeinen tehtävä ehkäistä jännitteitä, lisätä vuorovaikutusta ja sovittaa konflikteja. Vuoropuhelun tulee olla kattavaa ja siihen tarvitaan hallitusten lisäksi koko yhteiskunta laaja-alaisesti, kuten demokraattisesti valitut edustajat, uskonnolliset yhteisöt, kansalaisjärjestöt ja ammattiyhdistysliike.

Näkisin tässä vaiheessa Suomen EU-puheenjohtajuuskauden tärkeimpinä tavoitteina Euroopan neuvostossa tukea huippukokouspäätösten toimeenpanoa – ihmisoikeuksien, demokratian ja oikeusvaltion lujittamista – tehostaa EU:n ja Euroopan neuvoston välistä yhteistyötä, lisätä avoimuutta ja kehittää vuoropuhelua kansalaisyhteiskunnan kanssa. Tämä tilaisuus on hyvä lähtölaukaus keskustella siitä, mitä me kansallisesti näemme tärkeänä edistää Suomen EU-puheenjohtajuuskaudella Euroopan neuvostossa, ja olen erityisen tyytyväinen siihen, että tänne on kerääntynyt näin monilukuinen osallistujakunta eduskunnasta, kansalaisjärjestöistä ja viranomaistahoilta. Toivotan kaikki vielä kerran tervetulleeksi ja toivon teidän aktiivisesti osallistuvan keskusteluun.

Madam Chairperson,

Distinguished Guests,

Ladies and Gentlemen,

On behalf of the Ministry for Foreign Affairs of Finland, I have the pleasure to wish you all welcome to this important seminar entitled “Channels of Influence in a Crisis Situation – How Can the International Community Support Conflict Resolution and Democracy?”

The world is more global and countries more interdependent than ever before. Incidents in one country may have serious repercussions in another. We all remember the financial crisis in Asia and the dramatic drop of the national currency values of the affected countries in 1997–1998; the whole series of events that started in Thailand, spread quickly to other South-East Asian economies, and soon also to Latin America and Russia, remains vivid in our minds. It took years for the most severely affected countries to recover. Also the recent incident of the so called ”cartoon crisis” is an example of how reactions to an isolated event in a distant country can quickly generate responses on a global scale.

Security is an essential element for development. Without security, there cannot be sustainable development, and without development, it is impossible to restore and maintain security. Insecurity prevents people from going to work and earn their living. Security is of utmost important in rural areas where people cultivate their land and depend on their crops to be able to feed their families. Lack of security restricts the movements of goods and people and, therefore, blocks the transport of agricultural produce to urban markets. Hence, insecurity jeopardizes entire nations’ food security and economic development.

Insecurity hinders states from providing health care and education. It prevents children from attending school and patients from accessing clinics and hospitals. Insecurity also breaks down the social networks which in many parts of the world serve as the only means of looking after children, orphans, and elderly and other vulnerable persons. One could, therefore, say that insecurity is a major obstacle to the exercise of people’s basic right to life, physical integrity, nutrition, education and health, to mention just a few examples.

Insecurity also breeds crime. Illicit trade in arms, drugs, precious minerals and other raw materials as well as human beings flourishes if the government is unable to exercise control. This is particularly true of insecure areas afflicted by a conflict. Small arms and light weapons flow easily across national borders, from the hands of one armed group to the possession of another. Conflicts may thus change their physical location or escalate into catastrophes affecting several countries. Examples are the hotspots in West Africa and in the Horn of Africa and the Great Lakes Region. Drug cultivation and trafficking prosper especially in Afghanistan and Colombia, which are both conflict-ridden countries. Eventually, the drugs produced in war areas end up also in our markets, enslaving addicts and contributing to higher crime rates.

All these linkages between insecurity, lack of development, non-respect for human rights and crime have one common denominator: they tend to prevail and become exacerbated in countries with a weak or fragile government and bad governance. These states are weak or fragile in that they cannot provide the basic security and services that their citizens are entitled to. Bad governance refers to corruption, misappropriation of public funds, political cronyism and general diregard for the rule of law.

In such unfortunate circumstances, the government is unable or unwilling to tackle the grave problems of poverty, income and wealth inequality, uneven regional development, weak border security, crime, rampant corruption and the weak management of natural resources. These, among many other factors, undermine conflict resolution and peacebuilding efforts and make the ground fertile for recurrent conflicts. The vicious cycle of insecurity tends to enhance itself in the long run.

International cooperation among states and other actors plays a key role in today’s world. Friendly and cooperative relations between countries is the only factor that effectively contributes to the prevention of disputes and the reduction of suffering and damage. Supported by this view, Finland’s foreign and security policy highlights the importance of deepening interaction and cooperation. Finland’s top priorities are to strengthen security in Finland, to enhance Finland’s international influence and to promote Finland’s interests in the world.

In terms of conflict transformation, international cooperation is of utmost importance. First of all, countries that support fighting factions are effectively undermining any meaningful efforts to build peace. International cooperation with the involved states can help to end financial and military aid to warring parties.

Second, international cooperation is important for development assistance. While security and development are the responsibilities of the national government, development aid channelled through multilateral arrangements helps them to fulfil these vital obligations. Support directed to national poverty-reduction strategies, various human rights structures and the promotion of good governance and the rule of law can all act as conflict-prevention instruments.

Democracy is one avenue to conflict prevention. Democracies respect people’s right to elect their leaders and to stand for office in free and fair elections. Even though democracy alone does not necessarily prevent conflicts, democracies are more likely to combine pro-poor development programmes with efforts to narrow excessive income and wealth disparities, initiatives fostering good governance, strengthening of the rule of law and respect for human rights than non-democratic societies. As a result, democracy is one factor among others to promote security.

Third, international cooperation is instrumental in reducing international organized crime and terrorism. Public authorities can abate illicit trade in arms, drugs, raw materials as well as smuggling and trafficking in human beings only by cooperating at the regional, continental and global levels. Efficient border control that is jointly coordinated among all the involved states plays a crucial role in efforts to control the routes of international crime. At the political level, the Kimberley Process and the European Union’s FLEGT Action Plan constitute successful attempts at breaking the baleful linkage between the exploitation of precious raw materials and financing conflicts. Furthermore, political dialogue at the highest possible level and long-term commitment to tackling the root causes of poverty and inequality, religious and ideological confrontation, and radicalization are the prerequisites of a sustainable endeavour to reduce terrorism.

Fourth, successful control of environmental and health hazards requires cooperation among states. Global threats to the environment and public health do not respect any national borders drawn on a map, which highlights the importance of political dialogue. Open and undelayed exchange of information on the geographical movements of the avian flu infectors has considerably helped countries, also Finland, to be prepared for this new threat to human security.

Finland’s development policy strongly promotes peace, security, human rights and democracy and Finland is committed to the promotion of the values and goals of the Millennium Declaration. Our development policy aims at eliminating the causes for conflict and at enhancing the possibilities for successful peacebuilding by means of focusing on the eradication of extreme poverty. In more detail, activities that help to achieve this goal include promotion of equality, human rights, democracy and good governance, prevention of environmental threats as well as increasing worldwide security and economic interaction.

In addition to the linkages between international cooperation and insecurity, I would like to highlight the holistic nature of conflict prevention and peacebuilding. We are working hard to increase coherence among different policy sectors, such as international trade, development cooperation, defence and security, and diplomacy. Coherence is particularly important because consistent action helps to avoid giving controversial messages to the world and making conflicting and even detrimental impacts on our partner countries. In order to be able to do the same at the global level, across all the state and non-state actors, we need international cooperation.

We also need to view the elements of conflict prevention, conflict management and reconstruction as less compartmentalized. As much as Finland strives to contribute to security and prevent conflicts, all our partners are not secure countries. In conflict situations, the challenge is to ensure a smooth shift from development aid to life-saving humanitarian assistance and civil and military crisis management. In post-conflict situations, in turn, the external actors must readjust their operations gradually back to longer-term reconstruction and development.

The transfer from one form of operation to another is always difficult and requires cooperation. After a conflict, a massive return and resettlement of displaced people can lead to violent competition for the limited resources if the international community is unprepared to relaunch income generation programmes and create sustainable livelihoods. All the involved actors must see the situation from the same perspective, coordinate their activities, and eliminate unnecessary delays in changing from one form of operation to another. This naturally underlines the importance of international cooperation.

This seminar offers important insights into and facilitates exchange of ideas on conflict resolution, peacebuilding and promotion of democracy. It deals with the fundamental question of how to strengthen a fragile state in a crisis situation. The seminar also delves into the various forms of international cooperation and its possibilities to help a fragile state to recover from conflict and anchor more firmly on the path of development and improved security. We shall also hear about Finnish work in such difficult circumstances. These are all very important themes and will receive increasing attention during Finland’s upcoming Presidency of the European Union.

Nepal gives us an excellent example on how development and security are tightly interlinked. Nepal is one of the eight long-term partner countries of Finland’s development cooperation. Unfortunately, Nepal is also a fragile state where governance has not been particularly good. The conflict between the government and the Maoist rebels has required 13,000 lives since 1990. The number of internally displaced persons amounts to several hundred thousands. Poverty is widespread, regional disparities are huge, and inequalities between people – in terms of income, wealth, political participation, social inclusion and many other respects – are enormous. But the recent agreement to restore democracy and hold elections leading to a new constituent assembly with all parties, the Maoists included, taking part, may turn a decisive page in the troubled country’s history.

Madam Chairperson, ladies and gentlemen, I have now the great honour to declare this seminar opened. I wish you all a fruitful and inspiring seminar.

Thank you.

Tuloratkaisuja ei tule enää osta veroalennuksin
 

Suomelle EU-puheenjohtajuus merkitsee mahdollisuutta kertoa pohjoismaisen mallin mukaisen hyvinvointiyhteiskunnan kilpailukyvystä ja saavutuksista. Kaikkia kiinnostaa nyt se, miksi Suomi ja kaikki pohjoismaat ovat yleensä kärkikymmenikössä kansainvälisissä kilpailukykyarvioissa. Vastaus on tuttu osaamisen, yrittämisen, yhteistyön ja pohjoismaisen hyvinvointivaltion yhdistelmä.

Pohjoismainen hyvinvointivaltion verotusaste on jonkin verran muiden maiden keskiarvoa korkeampi. Tämä ei kuitenkaan ole ongelma niin kauan kun ihmiset katsovat saavansa riittävän vastineen verorahoilleen heidän vapautensa, osallistumismahdol-lisuutensa, terveytensä ja eläkepäivänsä turvaavalla tavalla.

Näin on Suomessa ollut. Suomalaisten enemmistö suhtautuu epäluuloisesti lisätarjouksiin suurista verojen alennuksista. He näkevät tärkeämmäksi korjata hyvinvointivaltion turvaverkkoihin syntyneet aukot ja ottaa täysimääräisesti käyttöön aktiivisen työvoimapolitiikan keinot vaikeammin työllistettävien palauttamiseksi työelämään. Tämä edellyttää maltillista ja viisasta koko kansantalouden kasvua vastaavaa julkisten menojen lisäystä.

Veroalennuksilla ei tulevaisuudessa tule enää tulosopimuksia ostaa. Jo viimeksi kävi niin, että työnantajien nimet muutaman vuoden sopimuksen alle ostettiin paljon pidempään negatiivisia vaikutuksia jättävällä varallisuusveron poistolla.

Kilpailuttaminen ja ulkoistaminen voivat parhaimmillaan tuoda tehoa hyvinvointipalvelujen tarjontaan, mutta ne eivät ole mikään taikakeino. Meillä on myös jo riittävästi esimerkkejä ideologisesti perustellun kilpailuttamisvimman synnyttämistä vahingoista.

Tämä on haaste myös EU:ssa sisämarkkinoilla silloin, kun painotetaan vain markkinataloudellista kilpailukykyä. Tämä on ollut keskeinen asia myös ns. palveludirektiivin käsittelyssä. Onneksi alkuperäinen esitys on Euroopan Parlamentin käsittelyssä oleellisesti parantunut.

Keskeistä käsittelyssä on ollut vastaanottajamaaperiaatteen yksiselittein vahvistaminen ja alkuperämaaperiaatteen torjuminen. Se tarkoittaa sitä, että direktiivin voimaantullessa Suomessa ja muissa maissa noudatetaan edelleenkin palvelujen tarjoamisessa niin työoikeuden, sosiaaliturvan kuin kuluttajasuojan osalta sen maan lainsäädäntöä, jossa palveluyritys toimii.

Tämä on keskeinen periaate myös Euroopan avoimilla työmarkkinoilla. Toivotamme tästä päivästä alkaen työnhakijat myös kaikista uusista EU-maista Suomeen tervetulleiksi, mutta Suomessa työtä tehdään Suomen työlainsäädännön ja meidän yleissitovien työehtosopimusten määräämissä puitteissa.

Mr/Mme Chairperson, Ladies and Gentlemen

Humanitarian action is facing new challenges. The nature of present day conflicts is changing. The discussions concerning our relations with different parties, notably the Muslim world, also influence and shape the ground.

Let me therefore elaborate some key factors that have given rise to the present challenges in the field of humanitarian action and human rights.

Mr/Mme Chairperson,

Firstly, I would like to refer to the often rather complicated issue related to the root causes of conflict situations.

Even if recent studies have shown evidence of a decrease in the number of conflicts and fewer casualties of these conflicts globally speaking, it is acknowledged that the nature of conflicts is becoming increasingly complicated. ”Traditional” international conflicts, for which instruments of humanitarian law were originally primarily intended, rarely occur anymore. A clear trend has also been a growing proportion of civilian casualties, including women and children, who are often intentionally targeted.

In many cases, the causes of conflicts can be identified to lie in shortcomings concerning human rights protection and the rule of law.  Discrimination of segments of society and obstacles to democratic participation create room for frustration and anger. Inequality with regard to the use of natural resources, for instance, can provoke tension and conflict.

Human security can be compromised as a result of wide-spread corruption and lack of good governance at different levels of society. In many cases, fragile states, characterized by breakdown in governance, are also among the poorest.  

In such complex situations, the limits of humanitarian law are put to test. Is it enough to act on the basis of the traditional humanitarian concepts when the real issue at stake is related to large-scale human rights violations? Ensuring the survival of the victims may necessitate not only humanitarian assistance but also protection. The United Nations endeavours to combine relief, development and peace-keeping into integrated missions, especially in crisis situations on the African continent.

On the other hand, if a less traditional, more comprehensive framework for humanitarian action is sought, how can the notion of the neutrality and impartiality of humanitarian assistance be secured? In order to maintain the credibility and viability of humanitarian action, decisions to provide assistance have had to be based on humanitarian criteria as opposed to political considerations. Even if, in a sense, channelling assistance to a certain target or recipient is always a political decision, it has been crucial to be able to point out that humanitarian needs and considerations have been the decisive factor.   

Issues related to human rights are at stake when discussing the concept ”ethics in aid”. Gender issues are a case in point: it is necessary to ensure adequate gender sensitivity and knowledge of women´s rights also in the context of humanitarian assistance. On the other hand, humanitarian actors are sometimes accused of being involved in issues they should stay away from, because they are seen to be too sensitive, and of allegedly protecting the ”wrong” groups. 

In this context, I would also like to refer to the plight of children in armed conflict. As UNICEF points out in its most recent ”State of the World´s Children” report, conflict heightens the risk of children becoming exposed to abuse, violence and exploitation – with sexual violence often employed as a weapon of war. Child recruits are denied access to education and protection and do not often have access to the basic health care services. Displaced people, refugees and persons who have been separated from their families are also deprived of these rights.

The EU has adopted special guidelines on children in armed conflict, thus indicating that it prioritizes and acknowledges the acute nature of the problem. Addressing the issue of children affected by conflicts is a cross-cutting issue linked with crisis management, humanitarian assistance as well as development policies. The EU possesses various tools to address the different aspects of the problem. This is also a typical example of the need to act in a coherent and consistent manner: only by using different instruments together to protect and assist children affected by armed conflict can we expect to reach results.

Mr/Mme Chairperson,

The other set of issues related to the changing realities surrounding humanitarian assistance, which I would like to touch upon, is the challenge of dialogue and understanding between different cultures – or sometimes a lack of it.  Analysing these issues is of importance also to organizations acting in the field of humanitarian relief.  

Humanitarian organizations can be secular or faith-based. The European Commission’s humanitarian aid department ECHO has partnership agreements with two hundred European and international aid organizations, including such denominations as Catholic, Protestant, Evangelical, Interchurch, Pentecostal, Baptist and Islamic. These organizations can be faith-based but their professional humanitarian work must follow the basic principles of humanity, impartiality, neutrality and independence.

As I have stated in earlier contexts, I believe that the tensions that surfaced in the form of various reactions to the so-called ”cartoon crisis” have been building up for a long time, and with increasing force after September 11th. Had it not been the unfortunate cartoons, sooner or later, some other event could have ignited more or less the same kind of reactions.

The many unresolved conflicts affecting Muslims have contributed to these frustrations – notably of course the Israeli-Palestinian conflict. Pictures from the West Bank but also from Abu Ghraib and Guantanamo have widely lead to the understanding – however wrongly – that the war on terror is in fact a war on Islamic terrorism or, to take it one step further, even on Islam.

In order to avoid such erroneousconceptions that can easily be abused by extremists, it is essential to be conscious of various signals that we give, notably in the area of counter-terrorism but also otherwise. It is particularly important that human rights standards and the rule of law are respected when combating terrorism, also so as not to give ground for allegations of double standards.

Policies aimed at supporting democracy and human rights are, of course, important from the point of view of addressing the causes of tensions and extremism in the long run. However, such policies can only succeed if they are seen to be consistent and credible, and if we can convincingly argue that we implement the same standards ourselves.

Not all causes of frustration are imported, of course. There is a failure by all too many governments to deliver the reforms and improvements that their citizens have the right to expect in terms of democracy, respect for human rights and concrete economic and social development. But also these failures have been used – sometimes through a deliberate policy of the governments who actually are to blame for them – to deepen the rift between the West and Muslim countries.

Such deepeningdivisions are of course to some extent contradictory in the globalizing world, where, on the other hand, interaction and interdependency are clearly on the increase. Societies, including our own, are becoming increasingly multicultural.  The EU should seek to engage itself in an enhanced dialogue with mainstream moderate Muslims, both internationally and at the level of the Member States. 

Last December, the European Union adopted a Strategy for combating Radicalization and Recruitment to Terrorism.  The key message of this strategy was to ensure that the voices of mainstream opinion prevail over those of extremists, and we took upon ourselves to promote yet more vigorously security, justice, democracy and opportunity for all.  Also here in Finland we should examine more closely how we can best enhance dialogue and tolerance. 

Mr/Mme Chairperson,

The Red Cross plays a significant role as a promoter of tolerance: the Red Cross and Red Crescent Societies are active all over the world. Much of the work is carried out by the national societies in this domain. The organisation naturally follows its principles and takes a neutral attitude towardssuch matters as religions, and is able to address issues related to racism, the situation of refugees and migrants as well as other vulnerable groups in an efficient manner. A very good example is the Finnish Red Cross, which has over the years strongly promoted tolerance and respect for the dignity of all individuals in this country.

With these words I wish you a successful seminar.

Thank you.