Etusivu 2005 toukokuu 2005
29.5.2005

Marcus Rediker, Villains of All Nations. Atlantic Pirates in the Golden Age

Verso, 240 s., Bath 2004

Mustan pääkallolipun alla1117399831_villains.gif

Sana piratismi tuo tänä päivänä ensimmäisenä mieleen tekijäoi­keuksia loukkaavan äänitteiden ja kasettien rikollisen kopioinnin ja levittämisen. Vanhakantainenkaan piratismi eli merirosvous ei sekään ole maailmasta kokonaan kadonnut, vaan se on vakava riesa Aasian vesillä. Laajasti ottaen tällaisen piratismin kohteiksi joutuivat myös sukelluslomallaan Indonesiasta Filippiineille kaapatut Risto Vahanen ja Seppo Fränti.

 Varsinaisen merirosvouden kulta-aikaa oli kuitenkin 1700-luvun alku, jolloin myös edelleen elävät mielikuvat ja legendat meri­rosvoista syntyivät. Merirosvousta esiintyi ajoittain laajamit­taisesti sekä ennen – ennen kaikkea 1600-luvulla – että myöhem­minkin, mutta määrällisesti ja vaikutuksiltaan se oli laajinta Espanjan perimyssodan päättymistä v. 1713 seuranneen viisitoistavuotisen jakson aikana. Ajan sodat ja merisotaan liittyneen vihol­lislaivojen valtaamiseen erikoistuneiden kaappareiden toi­minnasta oli lyhyt askel merirosvouteen. Sitä ei enää harjoitettu minkään valtiollisen lipun vaan merirosvojen mustan pääkalloli­pun, Jolly Rogerin liehuessa.

 Enimmillään päätoimisia merirosvoja oli runsas kaksituhatta, mutta heidän määränsä riitti sekoittamaan ja terrorisoimaan Atlantin ylittävää ja sen rannikoilla harjoitettua kauppaa, jonka tuottoisin kohde olivat afrikkalaiset orjat. Joukko oli monenkir­javaa. Brittein saarilta kotoisin olivat suurin ryhmä, mutta kaikki muutkin merillä liikkuneet kansalaisuudet olivat joukossa edustettuina, mukaan lukien huomattava joukko piraattien vapautta­mia mustia orjia. Olipa joukossa neljä naistakin, joista kaksi Redikerin erikseen esittelemää tapausta ylsi erityi­seen kuului­suuteen.

 Elinikäodote merirosvouteen ryhtyneillä ei ollut pitkä. Vii­tisensataa päätyi hirsipuuhun. Mikä sitten kuitenkin sai niin monet ryhtymään alalle? Elämäntyönsä merirosvouden tutkijana tehneen Marcus Redikerin vastauksen mukaan kyse oli eräänlaisesta primitiivikapinoinnista sen aikaisten niin sota- kuin kauppa­laivastojen kurjia olosuhteita, kovaa kuria ja kapteenien har­joittamaa mielivaltaa vastaan.

 Redikerin mukaan merirosvot loivat omat yhteisönsä, vaikka mitään piraattivaltioita ei koskaan yritettykään perustaa esim. niille pikkusaarille, joita rosvot ajoittain miehittivät vapaasa­tami­naan. Kuitenkin kunkin rosvo­laivan mie­his­töt noudat­tivat toisistaan vain vähän poikkeavia sääntöjä ja menette­lytapo­ja. Niitä leimasi eräänlainen alkeisdemokratia jossa kapteenit ja muut erityistehtäviin nimetyt olivat miehistöko­kousten valitse­mia ja niille vastuullisia. Saaliinjakoa varten oli tarkat ja varsin egali­taristiset säännöt.

 Redikerin mukaan 1700-luvun merirosvous soveltui hyvin Eric Honsbawmin kuvaamien primitive rebels-yhteisöjen kaavaan. Mieleen nousee kuitenkin epäily, että Rediker saattaa innostuksessaan liioitella ja vähän idealisoidakin kuvaamiaan rosvoyhteisöjä ja niiden anarkistista demokratiaa. Asiasta enemmän kiinnostuneet voivat uppoutua Redikerin lähes viisikymmentä sivua kattavaan dokumentaatioon ja nootitukseen, useimmille riittänee kuitenkin kirjan sujuvasti ja värikkäästi, mutta asiassa pysyen kirjoitettu leipäteksti.

 toukokuu 2005

 

24.5.2005

”Den danska modellen – och den finska”, kolumni, Hufvudstadsbladet, 24.5.2005

Jag har blivit utnämnd till ”månadens hedersborgare” av

samlingspartiets ungdomsorganisation för att jag skall ha uttalat stöd

för den så kallade danska sysselsättningsmodellen. Om samlingspartiet

faktiskt omfattar de tankar jag gett uttryck för är jag för min del

beredd att ge partiet hederstiteln ”Årets socialist”.

Den danska modellen omfattar väsentligt mycket mera än den låga

tröskeln för att säga upp männi-skor, som tycks vara den enda egenskap

som högern känner till i modellen. Den omfattar nämligen också en

väsentligt högre arbetslöshetsersättning än i andra länder.

Jag har egentligen inte sagt någonting om just dessa delar av modellen.

Jag har uttryckt mitt stöd för de egenskaper i de danska och svenska

sysselsättningsmodellerna som mest skiljer sig från den finska. I

Danmark använder man tre gånger mera pengar för den aktiva

arbetskraftspolitiken. Också i Sverige ligger insatserna ungefär på en

två gånger högre nivå än i Finland.

Detta är den viktigaste skillnaden mellan oss och våra nordiska

grannar. Om vi satsade lika mycket på dessa ändamål skulle vi ha en två

procentenheter lägre öppen arbetslöshet än vad vi har i dag. Detta

skulle naturligtvis inte vara hela lösningen på arbetslöshetsproblemet.

Men samtidigt som vi fortsätter med vår långsiktiga politik där

kunnandet, företagsamheten och samarbetet är centrala instrument bör vi

inte lämna den aktiva arbetskraftspolitikens möjligheter så obrukade

som de är i dag.

Orsaken till att de inte utnyttjats till fullo är högerns motstånd och

de alltför strama budgetramarna, som drabbar också de viktigaste

utgifterna. Samlingspartiet har alltid motsatt sig åtgärder för

stödsysselsättning med motiveringen att en alltför liten del av dem som

får arbete på detta sätt senare får ett jobb på den öppna

arbetsmarknaden.

Men det skulle bara vara en tilläggsfördel. Det viktigaste är, att det

växande antal människor som har slagits ut från den öppna

arbetsmarknaden, får en möjlighet att ta sin plats i vårt

arbetsorienterade samhälle på ett sätt som hjälper dem också med att få

ordning på deras ofta komplexa livsproblem.

Det kostar naturligtvis och även om det utförda arbetet är till nytta

för både samhället och männi-skorna i fråga är det inte

konkurrenskraftigt på den öppna marknaden. För samhällets totala

välfärd är det dock lönsamt och motiverat.

Jag har inte tagit ställning till andra delar i den danska modellen.

Även om de knappast direkt kan tillämpas i Finland förtjänar de en

fördomsfri granskning. Det viktigaste är att inte sätta hinder för de

nödvändiga förändringar som innebär att gamla arbetsplatser försvinner

och ersätts med nya och bättre arbetstillfällen. Det behövs ett bättre

skydd i omställningen, inte för att förhindra förändringarna utan för

att möjliggöra sådana förändringar som bidrar till ökad tillväxt och

bättre sysselsättning.

Förändringarna borde inte vara någonting som man behöver frukta, de

borde vara välkomna på grund av de möjligheter de öppnar. Så är i dag

inte fallet för de människor som förlorar sina gamla och trygga

arbetsplatser.

Vi behöver ett omfattande och starkt omställningsskydd för att inte ge

anledning till denna fruktan. Vi fick en öppning i den riktningen i det

senaste inkomstavtalet, men den var än så länge långtifrån tillräcklig.

20.5.2005

Colin Clifford: The Asquiths

JohnMurray, 528 s., St.Ives 2003

Asquithit sodassa1116568671_asquiths.jpg

Englannin toiseksi viimeisestä liberaali-päämi­nisteri Her­bert Asquithista on kirjoitettu jo pal­jonkin elämäker­toja. Colin Cliffordin kirja ei pyri kilpai­le­maan näiden kanssa vaan on eräänlainen perhe-elämä­kerta, jonka kohteena on Asquithin perhe ja lähipiiri.

 Asquith perheineen oli sekä julkiselta asemaltaan että henki­lögallerialtaan sellainen kohde, jonka voisi hyvinkin ottaa myös sellaisen kiehtovan ja hyvin myyvän yläluokkaisen saippuaooppe­rasarjan aiheeksi, joiden tuottamisessa brittitelevisio on osoit­tanut taitonsa. Cliffordin teos toimisi hyvin myös käsikirjoituk­sen pohjana.

 Asquithin ensimmäinen vaimo Helen kuoli lavantautiin jo v. 1894. Aqsquith avioitui kolme vuotta myöhem­min toisen kerran Margot Tennantin kanssa. Molemmat avioliitot lienevät olleet jossain määrin epäkonven­tionaalisia – Bradford tuntuu tässä suhteessa jättävän paljon rivien väliin – mutta Helen synnytti kuitenkin neljä ja Margot kaksi lasta eikä isyydestä esitetty epäilyjä. Siinä missä Helen oli vaatimaton ja vetäytyvä, kunnianhimoinen Margot oli suorapuheinen ja tunkeileva. Hän kyllä vastusti nais­ten äänioikeutta, mutta pyrki sitäkin voimakkaammin osallistumaan miehensä kautta.

 Herbert Asquithista tuli pääministeri vuonna 1908. Vaikka hänen seuraajansa David Lloyd George on se pääministeri joka muistetaan Englannin sodanaikaisena johtajana, oli Asquith kuitenkin tätä pitempään sodanjohtajana aina joulukuuhun 1916 asti. Hänet syr­jäytettiin eräänlaisessa Lloyd Georgen ja lehtikeisareiden palat­sikaappauksessa, jota Asquith eikä hänen elämäkerturinsa Clif­fordkaan koskaan antanut Lloyd Georgelle anteeksi. Siksi tämä teos ei yksin anna riittävästi eväitä sen arvioimi­seen, kumpi oli parempi sodanjohtaja.

 Oikeampi kysymys silti olisi, kumpi oli vähemmän syyllinen ka­tastro­faalisen maail­mansodan syntyyn, sen pitkittymiseen ja järjettö­mään teurastukseen. Enin osa kirjasta käsittelee perheen kohtaloita sota-aikana. Sotaan joutuivat myös Asquithin pojat. Raymond kaatui rintamalla v. 1916, Arthur (lempinimeltään Oc) kohosi prikaatinkenraaliksi jalkansa menettäneenä, Herbert (”Beb”) ja Cyril (”Cys”) selvisivät vaurioitta ja pojista nuorin Anthony (”Puffin”) oli liian nuori sotaan. Hänestä tuli myöhemmin tunnettu elokuvaohjaaja.

 Bradfordin kirja ei ole sen enempää sotahistoriaa kuin poliit­tista historiaakaan ja sosiaalihistorianakin se keskittyy vain yhden yläluokkaisen suvun vaiheisiin ja elämänolosuhteisiin. Omassa lajissaan se on kyllä huolellista ja laajasti dokumentoi­tua työtä, mutta ei varmaan tavoita suurempaa lukija­kuntaa Brit­tein saarien ulkopuolella.

 toukokuu 2005

13.5.2005

Clare Short: An Honorable Deception? New Labour, Iraq and the Misuse of Power

Irakin sodan englantilaisuhri1115880302_ClareShortAnHonourableD.jpg

The Free Press, 204 s., Chatham 2004

 Clare Short kärsi suuria omantunnontuskia kun Tony Blair liitti britit mukaan Yhdysvaltain hyökkäykseen Irakiin ilman YK:n tur­vallisuusneuvoston valtuutusta kaksi vuotta sitten. Toisin kuin ex-ulkoministeri Robin Cook, hän ei eronnut hallituk­sesta vielä silloin. Eron hetki koitti kuitenkin jo muutamaa kuukautta myö­hemmin. Short ei kehitysyhteistyöstä vastaavana ministerinä katsonut voivansa jatkaa, koska Irakin jälleenraken­nustoiminta ja avustaminen ei toteutunutkaan YK-johtoisesti ja YK:n selvällä mandaatilla, kuten Blair oli Shortille luvannut.

 Epäjohdonmukaiselta ja epäuskottavalta vaikuttavaa menettelyään Clare Short on joutunut selittämään eri tahoilla paljon ja pit­kään, eikä tämä kirjakaan tältä osin ole kovin vakuuttava. Se ei kuitenkaan ole oleellisinta kirjassa, joka dokumentoi selvästi ja ymmärrettävästi sen, ettei Short missään vaiheessa hyväksynyt laittomana ja moraalittomana pitämäänsä hyökkäys­sotaa. Hän ei vain tehnyt eroratkaisuaan silloin, kun jälki­viisauden valossa se olisi pitänyt tehdä. Lukijan arvioitavaksi jää, mikä osuus vii­veeseen oli lojaali­suudella ja mikä opportunismilla.

 Mielenkiintoisinta kirjassa on Shortin kuvaus Tony Blairin mediataitoihin keskittyvästä johtamistyylistä ja vallankäytöstä. Short pidättäytyy Blairin henkilökohtaisesta mustaamisesta ja antaa päinvastoin tunnustusta tämän monille sympaattisille piir­teille. Siitä huolimatta, tai paremmin ehkä sen ansiosta, kuvaus Blairista on sitäkin murs­kaavampi.

 Osin Shortin omia päiväkirjamerkintöjä käyttävä kirja ei kuiten­kaan suuria paljas­tuksia sisällä. Esim. hallituksen keskusteluis­ta ja neuvotteluista hämmästyttävintä ei ole se, mitä niissä puhuttiin, vaan se miten vähän Blairin johtamistyyliin ylipäätään kuuluu minkäänlainen avoimen keskustelun pohjustama kollektiivi­nen päätöksenteko. Tässä suhteessa brittien hallitus­muoto on tosiasiassa paljon monarkistisempi tai presidentillisem­pi kuin parlamentaarinen.

 Shortin kirja ei ole varsinainen muistelmateos, vaikka sisältää myös jonkin verran omaelämä­kerrallisia elementte­jä. Niihin liit­tyy myös Shortin kohdalla painiskelua brittimedian kanssa. Suomen iltapäivälehdistökin kalpenee (vielä) brittien keltaisen lehdis­tön rinnalla, niinpä brittipoliitikot näyttävätkin pitkälti antautu­neen Mur­doch-vetoisen lehdistön edessä.

 Kaiken kaikkiaan Shortin kirja on lähinnä poliit­tinen pam­flet­ti, jossa tekijä myös tulee kohtuulli­sesti koros­taneek­si omia ansioi­taan kehitysyhteis­työmi­nisterinä. Parla­ment­ti­paikkansa äskeisissä vaa­leissa säilyttänyt Short saattaa hyvin­kin toivoa myös kirjansa pohjus­tavan hänen paluu­taan Gordon Brownin halli­tukseen, jos tästä joskus Blairin seuraaja tulee.

 toukokuu 2005

9.5.2005

”Hyvinvointivaltion arvot ja tutkimus”, puhe HY:n valtiotieteellisen tiedekunnan 60-v. juhlassa, 9.5.2005

Tieteen tavoitteena on inhimillisen tiedon, ymmärtämisen ja osaamisen kasvattaminen. Vaikka tieteenharjoitta­minen tässä suhteessa on siis itseisarvoista, niin harva tieteen tekijä kuitenkaan tekee työtään ajattelematta ja pyrkimättä samalla siihen, että tämä myös lisää mahdollisuuksia tehdä maailmasta ihmisille parempi paikka elää.

 Yhteiskuntatieteitten osalta tämä yhteys on erityisen vahva. Yhteiskuntatieteilijöillä on myös muita suurempi valmius itsekin osallistua politiikkaan. Monen osalta tähän motivoi näkemys, että tieteellinen tieto ja sen johdonmukainen ja järkiperäinen sovel­taminen on avain yhteiskunnallisen kehityksen ohjaamiseen toivo­tulla tavalla.

 Tämä kuulostaa vastaansanomattomalta – ainakin niin kauan kun emme kysy kuka toivoo ja mitä ja miten; ts. niin kauan kun emme tuo arvoja keskusteluun. Humen giljotiini pätee edelleen: siitä miten asiat ovat ei voi johtaa sitä miten niiden pitäisi ola.

 Siksi valistushenkinen yhteiskunnallinen insinöörityö – social en­ginee­ring – on aina ollut kiistanalaista. Erityisesti postmo­dernismin aikana se on nähty jopa vaaralliseksi. Zygmunt Bauman esimerksiksi näkee selvän yhteyden valistuksen edistysuskoon pohjautuvan rationaalisen muutoksen tavoittelun ja 20. vuosisadan keskistysleirien ja kansamurhien välillä.

 On mahdollista rakentaa looginen yhteysketju rationalistisen yhteis­kuntapolitiikan ja kansanmurhien välille. Ei ole vaikea osoittaa historiasta esimerkkejä, miten hyvät aikeet ja ihan­teet ovat voineet johtaa totalitarismiin ja rikoksiin ihmisyyttä vastaan, mutta tieteellisesti todistettua sääntöä ei tästä voi tehdä.

 Sen sijaan, että julistaisimme maailmanparannuksen yleensä ja tieteellisen maailmanparannuksen erityisesti vaarallisiksi ja torjuttaviksi pyrkimyksiksi, on perustellumpaa pyrkiä analysoi­maan miksi, miten ja millaisissa olosuhteissa ne voivat johtaa alkuperäisten tavoitteidensa groteskiin irvikuvaan.

 Tällainen puhe ja analyysi on tavanomaista ja perusteltua sil­loin, kun käsittelemme fasismia, natsismia, ns. tieteellistä sosialismia ja kommunismia. Kuitenkin samaan yhteyteen on pyritty liittämään myös 20. vuosisadan jälkipuoliskon hyvinvointivaltio, jos ei muuten niin sillä perusteella, että jotkut sen keskeiset suunnan­näyttäjät – kuten Suomessa Pekka Kuusi – ovat itse julis­tautuneet rationaali­sen yhteiskuntapolitiikan edustajiksi.

 Hyvinvointivaltiota ei kuitenkaan tule heittää pois postmodernin pesuveden mukana, vaikka se joidenkin nimenomainen tarkoitus onkin.

 Vaikka hyvinvointivaltion kritiikkiä tänään voidaan esittää uusliberalismin sanankääntein vastauksena maailman muutoksiin yleensä ja globalisaatioon erityisesti, niin pohjimmiltaan kri­tiikissä on hyvin vähän jos lainkaan sellaisia elementtejä, jotka eivät olisi olleet aina kaiken sosiaa­lipolitiikan kritiikissä esillä. Uusliberalisminkin uudistushakuisuus on oikeammin paluuta hyvin vanhaan luokkayhteiskuntamalliin.

 Uusliberaalit torjuvat tämän viittaamalla siihen, että eivät suinkaan kannata perinnöllisen aseman määrittämää luokkayhteis­kuntaa vaan avointa mahdollisuuksien tasa-arvoa ja markkinoiden määrittämää talouden ohjausta ja tulojen jakaantumista. He siis tavoittelevat eräänlaista markkinoiden diktatuuria, joka ei anna oikeutusta vapaalle ja kansalaisten tasa-arvol­le perustu­vien enemmistöjen ohjaamalle päätöksenteolle, jos se loukkaa mark­kinoiden toimintaa. Samalla tavoin proletariaatin diktatuuri halveksi enemmistöjä, jotka olivat ristiriidassa vallankäyttöjien tulkitseman työvä­enluokan tahdon kanssa.

 Tässä ei ole tilaisuutta eikä tarvetta mennä näiden kärjistetty­jen väitteiden lähempään analyysiin, vaan muistuttaa siitä, että arvot vaikuttavat aina hyvin monitahoisesti ja -tasoisesti sekä sii­hen, miten maailmaa tulkitaan, että siihen miten sen haluttai­siin toimivan.

 Siihen voiko hyvinvointivaltio lentää, ts. onko se teoriassa mahdollinen vai tuhoontuomittu pyrkimys, ei kannata kuitenkaan liiaksi keskittyä, sillä sittenkin tärkemämpää on katsoa miksi se todellisuudessa kuitenkin lentää ja tutkia miten sen lentoa voitaisiin paran­taa.

 Arvopohjainen keskustelu ja arvoteoretisointi ei suinkaan ole turhaa, vaan sillä on myös paikkansa yhteiskunta­tieteissä. Yli­opisto on oikea ympäristö myös sen harjoitta­miseen. Vielä tär­keämpää on kuitenkin, arvojen mahdollisimman avoimen tunnusta­misen ja tunnistamisen jälkeen, pyrkiä arvovapaaseen tieteenhar­joittamiseen, vaikka se ei koskaan olisikaan täysin mahdollista.

 Tieteellisen tiedon rajallisuuden tunnustaminen yhteiskuntapoli­tiikassa ei saa johtaa turhaan vaatimattomuuteen sen suhteen, etteikö yhteiskuntatieteiden tuloksia olisi sekä toivottavaa että mah­dollista käyttää politiikan apuna. Politiikka tulee aina heijastamaan päättäjien arvoja ja mielipiteitä, eikä arvoja voi tieteellisesti määritellä oikeiksi tai tai vääriksi. Se ei kui­tenkaan tarkoita tieteellisen metodin hylkäämistä silloin kun hankitaan tietoa yhteiskunnasta ja eri politiikkavaihtoehtojen vaikutuksista.

 Päätöksentekijöillä tulee olla käytettävissään niin paljon tutkittua tietoa kuin mahdollista. Tällaista tietoa sinänsä on saatavilla, mutta sitä ei välttämättä saada tai oteta käyttöön siellä missä päätöksiä tehdään.

 On surullista havaita, että yhteiskuntatieteet olivat suositum­pia ja arvostetumpia silloin, kun sosiaalipolitiikkaa laajennet­tiin hyvinvointivaltion rakennusvuosina. Samanlainen valmius tutkimuksen käyttöön nyt, kun agendalla on paremminkin ollut sosiaalipolitiikkaan kohdistuvat säästöt, leikkaukset ja alasajo, olisi vähintään yhtä tärkeätä.

 Tämä ei johdu niinkään tutkimusvoimavarojen vähäisyydestä kun yhteiskuntatieteisiin kohdistuvasta vähättelystä – kommunismin romahdusta seurannut postmoderni ilmiö sekin.

 Mutta miksi suunnittelematon ja tutkimaton yhteiskuntapolitiikka olisi demokraattisessa yhteiskunnassa parempaa kuin suunnitteltu ja tutkimukseen perustuva? Näin kuitenkin tuntuu olevan, kun vertaa vaatimattomankin, mutta tarkoin suunnitellun ja tutkitun yhden miljoonan menonlisäysesityksen kohtaloa siihen, miten miljardi voidaan hyvin kevein ideologisin ja tutkimattomin perus­tein heittää vero­alennuksiin.

 Sopii myös kysyä, ovatko yhteiskuntatieteiden harjoittajat oman hiljaisen alistumisensa vuoksi itse osasyyllisiä tähän yhteiskun­tatutkimuksen devalvoitumiseen.

 Hyvinvointivaltion makrotasoista tutkimusta tarvitaan alkaen esim. siitä, mikä on hyvinvointivaltion koon ja laajuuden suhde kansalaisten tosiasialliseen hyvinvoin­tiin. Yhtä paljon sitä tarvitaan myös hyvinvointivaltion kehittämisesitysten – tai siihen kohdistuvien leikkausten – seurausten arvioimiseen.

 Hyvinvointivaltiotutkimusta tehdään monessa paikassa. Sitä tulisi tehdä paljon enemmän ja monipuolisemmin myös suoraan päättäjien kanssa vuorovaikutuksessa olevien ja avoimesti ar­vosidonnaisten tutkimuslaitosten ja think-tankien toimesta.