Verso, 240 s., Bath 2004
Mustan pääkallolipun alla
Sana piratismi tuo tänä päivänä ensimmäisenä mieleen tekijäoikeuksia loukkaavan äänitteiden ja kasettien rikollisen kopioinnin ja levittämisen. Vanhakantainenkaan piratismi eli merirosvous ei sekään ole maailmasta kokonaan kadonnut, vaan se on vakava riesa Aasian vesillä. Laajasti ottaen tällaisen piratismin kohteiksi joutuivat myös sukelluslomallaan Indonesiasta Filippiineille kaapatut Risto Vahanen ja Seppo Fränti.
Varsinaisen merirosvouden kulta-aikaa oli kuitenkin 1700-luvun alku, jolloin myös edelleen elävät mielikuvat ja legendat merirosvoista syntyivät. Merirosvousta esiintyi ajoittain laajamittaisesti sekä ennen – ennen kaikkea 1600-luvulla – että myöhemminkin, mutta määrällisesti ja vaikutuksiltaan se oli laajinta Espanjan perimyssodan päättymistä v. 1713 seuranneen viisitoistavuotisen jakson aikana. Ajan sodat ja merisotaan liittyneen vihollislaivojen valtaamiseen erikoistuneiden kaappareiden toiminnasta oli lyhyt askel merirosvouteen. Sitä ei enää harjoitettu minkään valtiollisen lipun vaan merirosvojen mustan pääkallolipun, Jolly Rogerin liehuessa.
Enimmillään päätoimisia merirosvoja oli runsas kaksituhatta, mutta heidän määränsä riitti sekoittamaan ja terrorisoimaan Atlantin ylittävää ja sen rannikoilla harjoitettua kauppaa, jonka tuottoisin kohde olivat afrikkalaiset orjat. Joukko oli monenkirjavaa. Brittein saarilta kotoisin olivat suurin ryhmä, mutta kaikki muutkin merillä liikkuneet kansalaisuudet olivat joukossa edustettuina, mukaan lukien huomattava joukko piraattien vapauttamia mustia orjia. Olipa joukossa neljä naistakin, joista kaksi Redikerin erikseen esittelemää tapausta ylsi erityiseen kuuluisuuteen.
Elinikäodote merirosvouteen ryhtyneillä ei ollut pitkä. Viitisensataa päätyi hirsipuuhun. Mikä sitten kuitenkin sai niin monet ryhtymään alalle? Elämäntyönsä merirosvouden tutkijana tehneen Marcus Redikerin vastauksen mukaan kyse oli eräänlaisesta primitiivikapinoinnista sen aikaisten niin sota- kuin kauppalaivastojen kurjia olosuhteita, kovaa kuria ja kapteenien harjoittamaa mielivaltaa vastaan.
Redikerin mukaan merirosvot loivat omat yhteisönsä, vaikka mitään piraattivaltioita ei koskaan yritettykään perustaa esim. niille pikkusaarille, joita rosvot ajoittain miehittivät vapaasataminaan. Kuitenkin kunkin rosvolaivan miehistöt noudattivat toisistaan vain vähän poikkeavia sääntöjä ja menettelytapoja. Niitä leimasi eräänlainen alkeisdemokratia jossa kapteenit ja muut erityistehtäviin nimetyt olivat miehistökokousten valitsemia ja niille vastuullisia. Saaliinjakoa varten oli tarkat ja varsin egalitaristiset säännöt.
Redikerin mukaan 1700-luvun merirosvous soveltui hyvin Eric Honsbawmin kuvaamien primitive rebels-yhteisöjen kaavaan. Mieleen nousee kuitenkin epäily, että Rediker saattaa innostuksessaan liioitella ja vähän idealisoidakin kuvaamiaan rosvoyhteisöjä ja niiden anarkistista demokratiaa. Asiasta enemmän kiinnostuneet voivat uppoutua Redikerin lähes viisikymmentä sivua kattavaan dokumentaatioon ja nootitukseen, useimmille riittänee kuitenkin kirjan sujuvasti ja värikkäästi, mutta asiassa pysyen kirjoitettu leipäteksti.
toukokuu 2005
