Morten Jentoft: Mennesker ved en grense. En beretning om folk i Öst-Finnmark i historiens drama

Gyldendal, 304 s., Gjövik 20051114751665_jentoft.jpg

Ihmisiä arktisessa yössä

Norjan pohjoisen lapin Finnmark on, kuten nimikin kertoo, vanhaa kveenien eli ruijansuomalaisten asuma-aluetta. Kolmen poh­joismaan pohjoisimmat kolkat ovat aluetta, jolla vielä sata vuotta sitten eritaustaiset ja erikieliset ihmiset, suoma­laiset, ruotsalaiset, norjalaiset, venäläiset ja saamelaiset liikkuivat vapaasti ra­joista tietämättä tai ainakin piittaamatta. Kuten Ruotsin ja Suomen Lapissa, on kommunisteilla ollut Pohjois-Norjassa suurempi kannatus kuin muualla maassa.

Norjan television toimittajan Morten Jentoftin kirja on kertomus siitä, minkälaisiin tilanteisiin ja ristipaineisiin monet Finn­markin asukkaat joutuivat toisessa maailmansodassa ja millaisia kauas sodan jälkeiseen aikaan ulottuneita seurauksia siitä heille oli. Kun saksalaiset keväällä 1940 hyökkäsivät Norjaan joutuivat paikalliset kommunistit hämmennyksen tilaan, sillä Natsi-Saksa ja Neuvosto­liitto olivat liittolaisia eikä Neuvostoliitto tukenut minkään­laista vastarintaa. Vasta kun Saksa hyökkäsi Neuvostoliit­toon saattoivat kaikki kommunistit – joista osa tosin oli jo aiemmin­kin osallistunut vastarintaan – täysipainoisesti liittyä Saksan vastustajiin.

Norjan vastarintaliikettä johti Nygaardsvoldin maanpakoon joutu­nut hallitus Lontoosta käsin. Finnmarkissa oli kuitenkin luonnol­lisinta hakeutua kontaktiin lähimmän Saksaa vastaan taistelevan valtatekijän eli Neuvostoliiton kanssa. Monet norjalaiset kommu­nistit hakeu­tuivat jo ennen sodan laajentumista Venäjän puolelle, ja sodan alettua joukko kasvoi. Stalinis­ti­nen Neu­vostoliitto ei suinkaan ottanut heitä kovin avosylisesti vastaan, vaan heidät tuomittiin laittomasta rajanylityksestä ja internoitiin leirei­hin. Paranooi­seen ta­paansa NKVD epäili loikkareita vakoi­li­joiksi ja kohte­li heitä sen mukaisesti. Kuitenkin nämä norjalai­set olivat usein ideologisesti motivoituneita, käyttö­kelpoi­sia ja itse asiassa korvaamattomia apulai­sia linjojen taakse lähetetyil­le neuvostopartisaanijoukoille.

Puna-armeijan avuksi rekrytoidut norjalaiset joutuivat vannomaan uskollisuudenvalan Neuvostoliitolle. NKVD tulkitsi tätä siten, että nämä norjalaiset olivat sitoutuneet jatkamaan Neuvostoliiton agent­tei­na myös sodan päätyttyä. Osa suostui tähän, enemmän tai vähem­män vastahakoisesti.

Norjassa kommunistit olivat olleet erityistarkkailun kohteena jo ennen sotaa, jolloin sittemmin Quislingin poliisiministerinä toiminut Jonas Lie johti Finnmarkissa heidän kartoitustaan ja seurantaansa. Myöhemmin sodan aikana saksalaisia vastaan vasta­rintaa tehneet norjalaiskommunistit nousivat hetkeksi kansallis­sankareiksi, mikä myös näkyi kommunistien verrattain korkeina kannatuslukuina pohjoisessa sodanjälkeisissä vaaleissa. Mutta kylmän sodan aikana tiukasti USA:n kanssa liittoutunut viral­linen Norja ja sen valtapuolue Arbeiderpartiet piti heitä lähtö­kohtai­sesti vihol­lisen agentteina. Vasta vuonna 1992 kuningas Harald puheessaan partisaanimuistomerkillä Kibergissä pyysi virallisen Norjan puolesta anteeksi sitä syrjintää ja vainoa, jotka Neuvos­toliiton rinnalla saksalaisia vastaan toimineet norjalaiset saivat sodan jälkeen kokea.

Näitä tapahtumia ja ihmiskohtaloita Jentoft valaisee myös yksit­täis­ten ihmisten ja perheiden kokemusten kautta. Yksi näistä ihmisis­tä oli Osvald Harjo, vakaumuksellinen kommunisti ja suo­mensukui­nen mies kuten monet kirjan henkilöistä. Harjo joutui talvisodan aikana kovaan ristipaineeseen, kun neuvostohyökkäys ei oikein istunut ideaalikuvaan sosialistisen valtion käyttäytymi­sestä. Hän kuitenkin auttoi talvisotaa paenneita suomalaiskommu­nisteja ja joutui sen vuoksi Lien ja suomalaispoliisien kuulus­teltavaksi, mutta selvisi sillä kertaa ehjin nahoin.

Syksyllä 1940 Harjo kävi salaa Neuvostoliiton puolella ja lupau­tui välittämään tietoja saksalaisista Moskovaan. Harjon työn merkitys kasvoi kun sota alkoi, mutta elokuussa 1942 saksalaiset pidättivät hänet vakoilijana. Harjon kuulusteluihin Kirkenesissä osallistuivat myös suomalaispoliisit, jotka osoittautuivat Harjon mukaan Gestapoakin pahemmiksi kiduttajiksi. Lokakuussa Harjon onnistui kuitenkin paeta Neuvostoliiton puolelle, missä hänet kuitenkin vangittiin ja tuomittiin leirille saksalaisvakoo­jana.

Neuvostovankeudesta Harjo vapautui vasta 13 vuotta myöhemmin Stalinin seuraaji­en halutessa parantaa suhteita hänen vapautta­mistaan vaatineeseen Norjan hallitukseen. GULAG oli karsinut nyt Harjon kommunismin ja hän julkaisi kokemuksistaan katkeran kirjan Moskva kjenner ingen tårar. Harjo oli tunnetuin, muttei ainoa samankaltaisia kokemuksia kerännyt norjalainen. Monet menehtyivät ehtimättä kertoa tarinaansa, mutta oli myös niitä joiden kokemuk­set yhteistyöstä Neuvostoliiton kanssa eivät olleet sel­laisia että se olisi johtanut heidät aatteensa hylkäämiseen.

Jentoft on kertomuksensa huolellisesti dokumentoiva journalisti. Hän on hyödyntänyt hyvin laajasti arkistoja – niin Murmanskin KGB:n asiakirjoja kuin suomea taitavana myös suomalaisarkistoja. Tapahtumat joista kirja kertoo ovat jääneet toisen maailmansodan maantieteelliseen ja poliittiseen marginaaliin, eivätkä ne vai­kuttaneet laajemmin sodan kulkuun. Niiden selvittäminen ja tal­lentaminen on kuitenkin arvokas lisä historiantutkimukselle Suomessakin.

toukokuu 2005

 

Statement at the EAPC Senior Civil Emergency Planning Committee, Helsinki, 26.4.2005

Mr Chairman, Ministers, Chairpersons of the NATO Planning Boards and Committees, Ladies and Gentlemen,

I am pleased to have the honour to deliver the concluding words at the EAPC Senior Civil Emergency Planning Committee, meeting in plenary session at the Finlandia Hall in Helsinki. This is the fourth time that the plenary is gathering outside Brussels, and I am sure you have had a fruitful meeting here in Helsinki.

Civil emergency planning activities is a growing sector of the NATO Partnership for Peace and the only sector that is almost entirely open to the partner countries.

Like Sweden, Finland has actively contributed to the further development of the sector. In her speech at the EAPC Summit in Istanbul last year, President Halonen confirmed that Finland considers NATO’s activities in the Civil Emergency Planning sector useful and very important also in the EAPC-context. Finland’s interests and commitment to the civil emergency planning were reaffirmed in the Government’s recent Report on Finnish Security and Defense Policy that was approved by Parliament last December.

Civil Emergency Planning is a forum where Finland as well as the other PfP countries can bring a tangible contribution to the Partnership for Peace programme and where it is possible to learn and profit from the expertise and knowledge made available to partners. I am sure that this meeting has provided all participants, and not least the partners, with useful and concrete advice and guidance.

Finland contributes to and benefits from the opportunities provided by European integration and the enlarging zone of established democracy. At the same time, Finland, like any other country, encounters the formidable challenge of new cross-border security threats that are felt globally, regionally and locally. Terrorist attacks, such as the one in Madrid a year ago, warrant the enhancement of our international cooperation and contacts.

We have noted that civil emergency planning concentrates more and more on WMD issues, on the protection of societies and civilian populations and on after-care and rehabilitation. This meeting has proved that this observation holds true. In its broad sense, preparedness covers strengthening of our critical infrastructure and the security of supply.

Ladies and Gentlemen,

Security is indivisible. The capacity to respond to changing security threats and challenges calls for access to a variety of tools. In crisis management, civilian and military means should be combined in a coherent manner. Turning this principle into effective action is one of the most demanding tasks that we face today, and all international actors and individual states are trying to work out solutions to the dilemma.  It is clear that planning for crisis situations requires a very broad, well co-coordinated and optimally resourced focus, including recognition of the value of NGOs and other non-state actors.

NATO and the EU are in many ways complementary organizations. NATO’s strengths lie especially on the military side, whereas the EU is mostly a civilian organization. As both organizations operate also on fields where the other one is strong, close contacts and taking into account what the other one is doing is obviously needed to avoid overlap. It seems to me that this division of work has in practice worked quite well. However, as both organizations continue to evolve, we should keep an eye also on this aspect.

Finally Ladies and Gentlemen, I would like to thank you for participating in this EAPC Senior Civil Emergency Planning Committee in plenary session in Helsinki. It has been a success in terms of the number of participants, and I hope and trust that it has been successful also in enhancing cooperation in EAPC Civil Emergency Planning.

Peter Harry Brown ja Pat H. Broeske: Howard Hughes. The Untold Story

Timewarner, 486 s., St.Ives plc., 2005 (1. painos 1996)

Sairaskertomus

1114147913_0306813920.jpg

Peter Brownin ja Pat Broeskin eksentrisestä monimiljonääristä Howard Hughesta kirjoittaman elämäkertakirjan liitteissä on yli nel­jänkymmenen nimen (epätäydellinen) lista naisista – etu­päässä Hollywood-tähdistä (Ava Gardner, Jean Harlow, Ginger Rogers, Rita Hayworth, Katherine Hepburn ym) tai sellaiseksi pyrki­neistä – joita Hughes käytti tai yritti käyttää rakastajat­tari­naan. Käyttö sana tässä kuvaa suh­teiden laatua.

Toisessa liitelistassa luetellaan elokuvat, joiden tuottaja­na, joissain jopa ohjaajana, Howard Hughes oli mukana. Kolmannella listalla on lueteltu Hughesin saavutukset ja ennätykset arvoste­tulla ilmailun Harmon-patsaalla palkittuna lentäjänä.

Naiset, lentämi­nen ja elokuvat kietoutuivat Hughesin elämässä yhteen. Hughes hakeutui Hollywood-tuottajaksi tehdäkseen elokuvia lentä­misestä ja ennen kaikkea voidakseen studiopäällikkönä tarjo­ta lupauksia loisteli­aasta urasta valkokankaalla kauniille nuo­rille naisille, joihin hän silmänsä oli iskenyt. Myös lentäjän­taitojaan ja lento­ko­nei­taan hän käytti samanlaisiin viettelytar­koituksiin.

Näihin liitteisiin olisi myös voinut lisätä listan Hughesin todellisista tai luulotelluista taudeista ja sairauksista sekä hänen käyttämistä lääkeaineista. Kuollessaan v. 1976 72-vuoti­aana Hughes oli kipuja lievittäviä ja tajuntaa sumentavia lääke­aineita täyteen pumpattu, 20-luvulta alkaen syfiliksen vaivaa­ma ihmis­raunio, jonka kuolinsyyksi olisi Brownin ja Broeskin mukaan tullut todeta avustajien tahallaan tai tahat­to­masti häneen ruis­kuttama huumaavien lääkkeiden yliannos­tus.

Hän olisi kyllä voinut kuolla useasti aiemminkin, sillä liite­luettelon olisi myös voinut tehdä niistä neljästätoista vakavasta auto- tai lento-onnettomuudesta, joissa hän – aina itse ohjaimis­sa – oli mukana. Useissa Hughes loukkaantui pahoin itse, mutta kuolema kohtasi vain jalankulkijoita tai matkustajia.

Pysyviin parisuhteisiin Hughes ei kyennyt, hänen tuottamansa elokuvat eivät ole jääneet historiaan, eikä hän palkinnois­taan huolimatta erityisen taitavalta tai ainakaan luotet­tavalta lentä­jältä aiheuttamiensa onnettomuuksien valossa tuntu­nut.

Miljonäärinä Hughes oli perijä. Hänen omaisuutensa perustui hänen isänsä Howard Hughes vanhemman keksimään öljynporaustekno­lo­giaan, jota patenttia hyödyntänyt Hughesin perimä Hughes Tool Co oli vuosikymmeniä pojalle suuria rikkauksia tuottanut rahasam­po. Hughes nuorempi laajensi sammon turvin liiketoimiaan elokuvi­en tuotantoon, lentokoneiden rakentamiseen ja ilmailuun omistaen enimmillään RKO:n elokuvastudiot ja TWA lentoyhtiön, joista kuitenkin joutui lopulta luopumaan.

Oliko Hughes siis pelkästään perintönsä tärvellyt playboy-tuh­laajapoika, vai oliko hänellä myös omia ansioita liikemiehenä? Tähän ei tästä nais- ja sairaskertomuksiin keskittyvästä kirjasta valitettavasti löydy selvää vastausta. Nyt Hughe­sin liiketoimet, samoin kuin hänen poliittiset suhteensakin, jäävät hyvin ylimal­kaisen kuvauksen varaan. Brownin ja Broes­ken mukaan Hughes oli epäsuorasti syypää Waterga­te-murtoon, sillä Nixonin vaalitoi­mis­ton lähettämät murtomiehet etsivät Nixonille raskaut­tavia tietoja Hughesin vaalirahoitukses­ta voidakseen tuhota ne.

Brownin ja Broesken Hughes-elämäkerta ilmestyi jo kohta kymmenen vuotta sitten, mutta on päässyt uusiin painok­siin Martin Scorce­sen uuden The Aviator elokuvan suosion myötä. Oscar-ehdok­kuus ei ole asia joka houkut­telisi minua elokuviin, eikä kirjan perus­teella tapahtunut tutus­tuminen sen aihepiiriin­kään sitä tee.

 huhtikuu 2005

 

”Suomen tavoitteet syksyn YK-huippukokouksessa”, YK-liiton vuosikokousseminaari 20.4.2005

Kansainvälisen yhteistyön vahvistaminen ja multilateraalisen järjestelmän kehittäminen globaalihallinnassa ovat ajankohtaisia kysymyksiä valmistauduttaessa Yhdistyneiden kansakuntien syyskuun huippukokoukseen.

Viisi vuotta sitten pidetyssä vuosituhathuippukokouksessa asetimme yhdessä kunnianhimoiset tavoitteet köydyyden poistamiseksi ja inhimillisen kehityksen edistämiseksi. Ensi syksyn kokouksessa on tarkoitus katsoa, miten olemme tällä tiellä edenneet. YK:n jäsenmaiden suurena haasteena on päästä yhteisymmärrykseen niistä konkreettisista toimista, joita näiden tavoitteiden saavuttamiseksi yhä tarvitaan. Tarkoituksena on myös uudistaa YK:ta niin, että se voisi nykyistä tehokaammin vastata uuden vuosituhannen uusiin uhkatekijöihin. YK:n tulisi myös kyetä tehokkaammin toimeenpanemaan omia päätöksiään, jotta voisimme elää nykyistä turvallisemmassa maailmassa.

YK:n pääsihteeri Kofi Annanin pääsiäisen alla yleiskokoukselle antama raportti ”In larger freedom” tarjoaa kunnianhimoisen lähtökohdan tälle työlle. Raportissa ja siten myös syyskuun kokousagendalla köyhyyden poistaminen, turvallisuus ja ihmisoikeudet linkittyvät toisiinsa. Jäsenmaiden velvollisuutena on nyt vastata rakentavasti raporttiin sisällytettyihin ehdotuksiin. Tämä edellyttää vahvaa poliittista tahtoa mutta myös halukkuutta vaikeisiinkin kompromisseihin.

Suomi antaa täyden tukensa YK:n pääsihteerin ponnisteluille. Tarkoituksenamme on osallistua aktiivisesti syyskuun huippukokouksen valmisteluihin sekä kahdenvälisissä kontakteissa että EU:n kautta. Aiomme huolehtia myös siitä, että kansalaisjärjestöt voivat toivomustensa mukaan osallistua päätöksentekoon sen kaikissa vaiheissa. Kansalaisyhteiskunnan vilkas mukanaolo vahvistaa YK:n uskottavuutta ja edesauttaa myös kokoukselle asetettujen tavoitteiden saavuttamista.

Pääsihteerin raportin läpileikkaavana teemana on kehityksen, turvallisuuden ja ihmisoikeuksien kolmiyhteys. Suomi tukee tätä laajaa turvallisuuskäsitettä. YK:n ja koko kansainvälisen yhteisön on pystyttävä nykyistä paremmin vastaamaan globaaleihin uhkakuviin, koskevat ne sitten terrorismia, sotilaallisen väliintulon uhkaa, köyhyyttä tai ympäristön rappeutumista. Kaikki nämä uhat voivat aiheuttaa kuolemaa tai lyhentää elämää suuressa mittakaavassa. Samoin ne voivat vähentää valtioiden mahdollisuuksia toimia kansainvälisen järjestelmän perusyksikkönä. Uhat ovat siis toisiinsa liittyviä. Kuten pääsihteeri itsekin toteaa, YK:n on kuluvalla vuosituhannella pystyttävä vastaamaan yhtä tehokkaasti niin HIV/AIDS:n kuin terrorismin uhkaan, köyhyyteen yhtä tehokkaasti kuin ydinsulkuun.

Suomi korostaa kehitysagendan osalta kokonaisvaltaista lähestymistapaa. Köyhyyden radikaali vähentäminen ja naisten ja lasten aseman parantaminen ovat prioriteetteja. Me olemme kaikki hyvin tietoisia siitä, että vuosituhannen kehityspäämäärien saavuttaminen on haasteellinen tehtävä. Tämä edellyttää toisaalta sitä, että kehitysmaat täyttävät niille asetetut velvoitteet mm. demokratiavajeen korjaamisen ja kansallisten resurssien mobilisoinnin osalta. Yhtä tärkeää on, että teollisuusmaat panevat täytäntöön omat sitoumuksensa. Pääsihteerin ehdotuksen mukaan kehitysavun tason tulisi yltää 0,7 prosenttiin bruttokansantuotteesta vuoteen 2015 mennessä ja 0,5 %:iin seuraavien kolmen vuoden aikana. Lisäksi pääsihteeri tekee 0,7 prosentista eräänlaisen valtion sitoutuneisuuden mittarin YK-tavoitteisiin ja globaalihallintaan. Kehitysavun määrää tullaan tarkastelemaan jatkossa muun muassa turvallisuusneuvoston vaihtuvia paikkoja täytettäessä. Tämä on hyvä muistaa Suomenkin mahdollisen TN-kauden lähestyessä.

Tämä on kova haaste myös Suomelle. Virallisesti tavoittelemme edelleen 0,7 prosentin saavuttamista vuoteen 2010 mennessä. Olemme euromääräisesti nostaneet kehitysyhteistyöpanostamme varsin merkittävästi, mutta nopean talouskasvun oloissa se ei juurikaan vaikuta bkt-prosentteihin. Viime vuoden luku on alustavien tietojen mukaan jäämässä 0,35 prosenttiin. Nykyisillä päätöksillämme olemme mahdollisesti jo tänä vuonna jäämässä odotettua nopeammin kasvaneen EU-maiden kehitysyhteistyön bkt-osuuden keskiarvon alapuolelle. Hallitus kantaa yhdessä vastuun näistäkin päätöksistä ja päättää myös yhdessä niiden tarkistamisesta. Ulkoministeriössä olemme valmiita avamaan keskustelun hallituksessa kehitystyön kasvuohjelman nopeuttamisesta, jotta Suomella tältä osin olisi uskottavammat eväät YK:n Major Eventiin syksyllä.

Kehityspäämäärät on nähtävä myös osana laajempaa kehitysagendaa. Suomi on omalta osaltaan ottanut aktiviisen roolin globalisaation ohjaamisessa oikeudenmukaisempaan suuntaan. Globalisaation sosiaalisen ulottuvuuden maailmankomission työn tulokset ja Helsinki-prosessi tukevat omalta osaltaan laajaa turvallisuutta.

Kestävän kehityksen periaate toimii läpileikkaavana linjauksena pääsihteerin raportissa. Kestävän kehityksen tavoitteet liittyvät läheisesti köyhyystavoitteisiin On tärkeää, että ympäristönäkökulma tulee vahvasti esille syksyn loppuasiakirjassa. Myös tasa-arvokysymykset liittyvät vuosituhattavoitteisiin. Suomen lähtökohtana on se, että sukupuolinäkökulma valtavirtaistetaan syyskuun huippukokouksessa. Sukupuolten tasa-arvon edistäminen ja naisten aseman parantaminen ovat avainasemassa kaikkien vuosituhattavoitteiden toteutumisen kannalta.

Pääsihteeri antaa raportissaan suuren painoarvon ihmisoikeuksille. Ihmisoikeuksien nostaminen YK:n agendalle läpileikkaavana teemana on tärkeä tavoite, onhan aktiivinen ihmisoikeuspolitiikka yksi Suomen ulkopolitiikan kulmakiviä. Tämän perustavoitteen ohella on huomionarvoista, että ihmisoikeusnäkökohdat huomioidaan kattavasti myös raportin muissa osioissa. Pääsihteerin peräänkuuluttama suojeluvastuu on avainasemassa myös ihmisoikeuksien suojelun kannalta. Ihmisoikeuksia on kunnioittettava terrorismin vastaisissa toimissa ja myös rauhanturvaamistehtävissä. Suomi pitää tärkeänä, että YK kiinnittää erityishuomiota seksuaalisten väärinkäytösten ehkäisemiseen YK:n rauhanturvaoperaatioissa.

Uusista turvallisuusuhkista huolimatta YK:n ja sen peruskirjan merkitys ei ole vähentynyt. Itsepuolustus on YK:n peruskirjan ja sen vakiintuneen tulkinnan mukaan sallittu vain vastauksena tapahtuneeseen hyökkäykseen. Valtioiden itsepuolustusoikeus ja turvallisuusneuvoston laajat toimivaltuudet puuttua ennaltaehkäisevästi turvallisuusuhkiin mahdollistavat kuitenkin voimankäytön niissä tapauksissa, kuin se on välttämätöntä. Suomi tukee pääsihteerin näkemyksiä siitä, että turvallisuusneuvosto vahvistaisi nämä peruskirjan näkemykset uudelleen. Pidämme tervetulleena myös esitystä, jonka mukaan turvallisuusneuvosto hyväksyisi voimankäytön osalta tietyt periaatteet.

Nämä peruskriteerit ovat 1) uhan vakavuus (onko uhka tarpeeksi selkeä ja vakava antaakseen aihetta sotilaalliselle voimankäytölle); 2) asianmukainen tarkoitus (ensisijaisena tarkoituksena on pysäyttää tai torjua uhka – mahdollisten muiden motiivien sijasta); 3) viimeinen keino (onko kaikkien ei-sotilaallisten vaihtoehtojen käyttöä harkittu); 4) suhteessa olevat keinot (sotilaallisen toiminnan mittakaavan, keiston ja intensiteetin oltava pienin mahdollinen) ja 5) tasapaino seurauksiin nähden (onnistumisen mahdollisuuden pitää olla todellinen, voimankäyttö ei ole oikeutettua, jos sillä todennäköisesti vain pahennetaan tilannetta). 

YK:lla on pitkät, lähes 60-vuotiset perinteet rauhanturvatoiminnassa. Suomi on osallistunut aktiivisesti rauhanturvatoimintaan vuosikymmenten ajan. Paraikaa Euroopan unioni ja YK pohtivat sitä, miten ne voisivat vahvistaa yhteistyötään kriisinhallinnassa. Tuemme pääsihteerin esitystä alueellisten toimijoiden aktiivisesta roolista kriisinhallinnassa. YK:n ja alueellisten järjestöjen yhteistyö niin sotilaallisessa kuin siviilikriisinhallinnassakin on tärkeää. Suomi pyrkii omalta osaltaan kantamaan vastuunsa kriisinhallinnassa osallistumalla aktiivisesti kriisinhallintaoperaatioihin. Paraikaa keskustelemme rauhanturvalain uudistamisesta RT-operaatioiden muuttaessa luonnettaan.

YK:n syyskuun huippukokous tarjoaa kansainväliselle yhteisölle mahdollisuuden vahvistaa ponnistelujaan vuosituhattavoitteiden saavuttamiseksi. Huippukokouksen päämääränä on myös entistä turvallisempi maailma. Näiden tavoitteiden saavuttaminen edellyttää, että maailmanjärjestö kykenee uudistamaan omia instituutioitaan ja toimintatapojaan. Suomen lähtökohtana on YK:n kokonaisvaltainen uudistuminen. Se merkitsee yleiskokouksen arvovallan palauttamista, talous- ja sosiaalineuvoston työn tehostamista sekä turvallisuusneuvoston reformia.

Pääsihteerin raportiin sisällytetyt konkreettiset ehdotukset yleiskokouksen arvovallan kohentamiseksi ja toiminnan järkeistämiseksi ovat tervetulleita. Yleiskokouksen on otettava sille kuuluva rooli ja käsitellä enevässä määrin ajankohtaisia asioita. Näin kaikki valtiot kokisivat sen  toiminnan nykyistä tärkeämmäksi ja mielekkäämmäksi. Talous ja sosiaalineuvoston osalta Suomi pyrkii aktiivisesti vahvistamaan konkreettisia ECOSOCIn tehostamispyrkimyksiä. Niitä ovat mm. agendan uudistaminen ja sisältöön keskittyminen proseduraalisten päätöslauselmien sijasta.

Suurin huomio on toistaiseksi kohdistunut turvallisuusneuvoston uudistamiseen. Tehtävä on vaikea, mutta momentum saattaa vihdoinkin olla käsillä. Turvallisuusneuvoston reformin epäonnistuminen ei kuitenkaan saisi johtaa koko uudistuspaketin kaatumiseen. Sen vuoksi olisi hyvä, jos toimenpiteestä päästäisiin yhteisymmärrykseen jo hyvissä ajoin ennen syyskuun huippukokousta. Suomi tukee sekä uusien pysyvien että vaihtuvien jäsenten lukumäärän lisäämistä turvallisuusneuvostossa, mutta ilman veto-oikeuden laajentamista. Suhtaudumme myönteisesti myös uuden rauhanrakentamiskomission perustamiseen, vaikka sen osalta on ratkaistava monia käytännön kyysmyksiä. On tärkeää, että uudella elimellä on linkki  talous- ja sosiaalineuvostoon.

YK:n uudistamispyrkimysten tavoitteena on vahvistaa monenkeskeistä järjestelmää. Syyskuun huippukokous on valtaisa haaste maailmanjärjestön jäsenkunnalle. Onnistunut tulos edellyttää laajaa sitoumusta ja vahvaa poliittista tahtoa meiltä kaikilta. Tässä tilanteessa meidän on oltava kunnianhimoisia ja toimittava yhtä suurella kiireellä kuin ovat tarpeemmekin. Uhat on kohdattava välittömästi. Yksikään valtio ei voi toimia yksin tämän päivän maailmassa.

Tariq Ali: Fear of Mirrors. A Novel

Alhamra, Islamabad 2001 (1. painos Englannissa 19981113555161_tariq.gif

Peilisodan antisankareita

Pakistanilaissyntyinen Oxfordissa opiskellut Tariq Ali tuli tunnetuksi yhtenä vuoden 1968 opiskelijaliikkeen johtajista Englannissa. Tuottelias Ali kirjoitti paljon politiikkaa ja historiaa käsitteleviä teoksia ja teki elokuviakin, ennen kuin julkaisi ensimmäisen romaaninsa v. 1990. Vaikka Ali on julkaissut jo useitakin romaaneja, voi häntä edelleen pitää ensisijaisesti poliittisena kirjoittajana, ellei suorastaan aktivistina. Hän kuuluu sekä kustannusyhtiö Verson johtajistoon että New Left Review-lehden toimituskuntaan.

Fear of Mirrors on kommunismin romahduksen jälkeen kirjoitettu tilinteko kommunismin kanssa. Ei niin, että Ali milloinkaan olisi neuvostojärjestelmän kannattaja. Ali kuuluu siihen uusvasemmis­ton 60-lukulaiseen polveen, joka ei koskaan ole stalinismille tai sen brezhneviläisille perillisille kumar­tanut. Moskovasta katsot­tuna hän kävi vaarallisesta trotskilaisesta.

Tariq Alin romaanissa Vladimir Meyer, professorinvir­kansa Saksan jälleenyh­distämisen jälkeen menettänyt DDR-läinen dissidenttikom­munisti, selvittää kommunististen van­hempiensa menneisyyttä komintern-agentteina itselleen ja Länsi-Saksaan jo aiemmin loi­kannutta ja siellä näyttävää karriää­riä SPD:ssä luo­valle pojal­leen. Vlady on aikanaan pelastanut DDR:ssä vierastyön­tekijänä asuneen vietnami­laisystävänsä Saon hengen tämän jouduttua paikal­listen skinien pa­hoinpitelemäksi. Markkinareformeja toteuttavassa Vietnamissa Saosta on tullut entisen Neuvostoliiton tuotteilla ase­kauppoja tekevä sikarikas liikemies, joka venäläiskontak­tiensa avulla saa ostettua Vladyn vanhempien KGB-kansiot.

KGB-arkistoista paljastuva totuus on Vladylle järkytys. Vladyn äiti Gertrude osoittautuu apuriksi, joka houkut­teli Vladyn isän Ludwi­gin Stalinin agenttien järjestä­mään murha­väijy­tykseen vuonna 1937. Näin siksi, että mm Kim Philbyn rekry­toijana kun­nostautunut Ludwig oli Stalinin puhdis­tusten kauhis­tuttamana päättänyt kat­kaista siteensä Mosko­vaan ja loikata länteen.

Lisää paljastuksia seuraa. Gertrude petti myös DDR:n demokra­tisointia ajaneet dissi­denttikommu­nistit, joiden äitihah­mo hän oli. Gertude raportoi kaiken DDR:n vakoilupomo Klaus Winterille, joka itsekin andropo­vilais-gorbatshevilaisena uudistajana mani­puloi ryhmää omiin tarkoituksiinsa. Lopulta selviää, että Winter suojeli Vladya todennäköisimmin siksi, että hän eikä Ludwig oli Vladyn todelli­nen isä.

Monimutkainen ja monitasoinen kertomus pysyy kuitenkin melko hyvin kasassa ja on muutamia yksityiskohtia lukuun otta­matta myös sillä tavoin hyvin uskottava, että voisi olla tosikin. Tariq Ali tuntee ajan historian ja sekoittaa kertomuk­seen Philbyn ohella muitakin reaalisesti olemassa olleita henkilöitä heidän omilla nimillään. Muissa henkilöissä on myös selvästi todellisil­ta esikuvilta lainattuja piirteitä. Klaus Winter esimerkiksi on hyvin Stasin legendaarisen vakoilupäällikön Markus Wolffin kal­tainen hahmo, kun taas Ludwig on ilmiselvästi Philbyn värvääjän ja Sveitsissä murhatun Ignace Reissin hahmo.

Tariq Alin romaani on mielenkiintoisem­pi histo­riallisena avain­romaanina kuin kaunokirjal­lisena suorituksena.  Kirjan henkilö­hahmot jäävät enemmän arkistoista poimituiksi kuin eläviksi ihmisiksi.

huhtikuu 2005