Morten Jentoft: Mennesker ved en grense. En beretning om folk i Öst-Finnmark i historiens drama

Gyldendal, 304 s., Gjövik 20051114751665_jentoft.jpg

Ihmisiä arktisessa yössä

Norjan pohjoisen lapin Finnmark on, kuten nimikin kertoo, vanhaa kveenien eli ruijansuomalaisten asuma-aluetta. Kolmen poh­joismaan pohjoisimmat kolkat ovat aluetta, jolla vielä sata vuotta sitten eritaustaiset ja erikieliset ihmiset, suoma­laiset, ruotsalaiset, norjalaiset, venäläiset ja saamelaiset liikkuivat vapaasti ra­joista tietämättä tai ainakin piittaamatta. Kuten Ruotsin ja Suomen Lapissa, on kommunisteilla ollut Pohjois-Norjassa suurempi kannatus kuin muualla maassa.

Norjan television toimittajan Morten Jentoftin kirja on kertomus siitä, minkälaisiin tilanteisiin ja ristipaineisiin monet Finn­markin asukkaat joutuivat toisessa maailmansodassa ja millaisia kauas sodan jälkeiseen aikaan ulottuneita seurauksia siitä heille oli. Kun saksalaiset keväällä 1940 hyökkäsivät Norjaan joutuivat paikalliset kommunistit hämmennyksen tilaan, sillä Natsi-Saksa ja Neuvosto­liitto olivat liittolaisia eikä Neuvostoliitto tukenut minkään­laista vastarintaa. Vasta kun Saksa hyökkäsi Neuvostoliit­toon saattoivat kaikki kommunistit – joista osa tosin oli jo aiemmin­kin osallistunut vastarintaan – täysipainoisesti liittyä Saksan vastustajiin.

Norjan vastarintaliikettä johti Nygaardsvoldin maanpakoon joutu­nut hallitus Lontoosta käsin. Finnmarkissa oli kuitenkin luonnol­lisinta hakeutua kontaktiin lähimmän Saksaa vastaan taistelevan valtatekijän eli Neuvostoliiton kanssa. Monet norjalaiset kommu­nistit hakeu­tuivat jo ennen sodan laajentumista Venäjän puolelle, ja sodan alettua joukko kasvoi. Stalinis­ti­nen Neu­vostoliitto ei suinkaan ottanut heitä kovin avosylisesti vastaan, vaan heidät tuomittiin laittomasta rajanylityksestä ja internoitiin leirei­hin. Paranooi­seen ta­paansa NKVD epäili loikkareita vakoi­li­joiksi ja kohte­li heitä sen mukaisesti. Kuitenkin nämä norjalai­set olivat usein ideologisesti motivoituneita, käyttö­kelpoi­sia ja itse asiassa korvaamattomia apulai­sia linjojen taakse lähetetyil­le neuvostopartisaanijoukoille.

Puna-armeijan avuksi rekrytoidut norjalaiset joutuivat vannomaan uskollisuudenvalan Neuvostoliitolle. NKVD tulkitsi tätä siten, että nämä norjalaiset olivat sitoutuneet jatkamaan Neuvostoliiton agent­tei­na myös sodan päätyttyä. Osa suostui tähän, enemmän tai vähem­män vastahakoisesti.

Norjassa kommunistit olivat olleet erityistarkkailun kohteena jo ennen sotaa, jolloin sittemmin Quislingin poliisiministerinä toiminut Jonas Lie johti Finnmarkissa heidän kartoitustaan ja seurantaansa. Myöhemmin sodan aikana saksalaisia vastaan vasta­rintaa tehneet norjalaiskommunistit nousivat hetkeksi kansallis­sankareiksi, mikä myös näkyi kommunistien verrattain korkeina kannatuslukuina pohjoisessa sodanjälkeisissä vaaleissa. Mutta kylmän sodan aikana tiukasti USA:n kanssa liittoutunut viral­linen Norja ja sen valtapuolue Arbeiderpartiet piti heitä lähtö­kohtai­sesti vihol­lisen agentteina. Vasta vuonna 1992 kuningas Harald puheessaan partisaanimuistomerkillä Kibergissä pyysi virallisen Norjan puolesta anteeksi sitä syrjintää ja vainoa, jotka Neuvos­toliiton rinnalla saksalaisia vastaan toimineet norjalaiset saivat sodan jälkeen kokea.

Näitä tapahtumia ja ihmiskohtaloita Jentoft valaisee myös yksit­täis­ten ihmisten ja perheiden kokemusten kautta. Yksi näistä ihmisis­tä oli Osvald Harjo, vakaumuksellinen kommunisti ja suo­mensukui­nen mies kuten monet kirjan henkilöistä. Harjo joutui talvisodan aikana kovaan ristipaineeseen, kun neuvostohyökkäys ei oikein istunut ideaalikuvaan sosialistisen valtion käyttäytymi­sestä. Hän kuitenkin auttoi talvisotaa paenneita suomalaiskommu­nisteja ja joutui sen vuoksi Lien ja suomalaispoliisien kuulus­teltavaksi, mutta selvisi sillä kertaa ehjin nahoin.

Syksyllä 1940 Harjo kävi salaa Neuvostoliiton puolella ja lupau­tui välittämään tietoja saksalaisista Moskovaan. Harjon työn merkitys kasvoi kun sota alkoi, mutta elokuussa 1942 saksalaiset pidättivät hänet vakoilijana. Harjon kuulusteluihin Kirkenesissä osallistuivat myös suomalaispoliisit, jotka osoittautuivat Harjon mukaan Gestapoakin pahemmiksi kiduttajiksi. Lokakuussa Harjon onnistui kuitenkin paeta Neuvostoliiton puolelle, missä hänet kuitenkin vangittiin ja tuomittiin leirille saksalaisvakoo­jana.

Neuvostovankeudesta Harjo vapautui vasta 13 vuotta myöhemmin Stalinin seuraaji­en halutessa parantaa suhteita hänen vapautta­mistaan vaatineeseen Norjan hallitukseen. GULAG oli karsinut nyt Harjon kommunismin ja hän julkaisi kokemuksistaan katkeran kirjan Moskva kjenner ingen tårar. Harjo oli tunnetuin, muttei ainoa samankaltaisia kokemuksia kerännyt norjalainen. Monet menehtyivät ehtimättä kertoa tarinaansa, mutta oli myös niitä joiden kokemuk­set yhteistyöstä Neuvostoliiton kanssa eivät olleet sel­laisia että se olisi johtanut heidät aatteensa hylkäämiseen.

Jentoft on kertomuksensa huolellisesti dokumentoiva journalisti. Hän on hyödyntänyt hyvin laajasti arkistoja – niin Murmanskin KGB:n asiakirjoja kuin suomea taitavana myös suomalaisarkistoja. Tapahtumat joista kirja kertoo ovat jääneet toisen maailmansodan maantieteelliseen ja poliittiseen marginaaliin, eivätkä ne vai­kuttaneet laajemmin sodan kulkuun. Niiden selvittäminen ja tal­lentaminen on kuitenkin arvokas lisä historiantutkimukselle Suomessakin.

toukokuu 2005