Penguin Viking, 268 s., New Delhi 2004

Intia, USA ja ydinase

Toukokuussa 1998 Intia toimeenpani sarjan ydinkokeita Pokrhranin koealueella Tharin erämaassa. Kokeen valmistelut onnistuttiin pitämään niin salassa, että niin Yhdysvaltain ulkoministeriö kuin CIA:kin saivat siitä tiedon CNN-uutiskanavalta vasta tapahtuman jälkeen. Ydinkoe käynnisti Yhdysvaltain diplomaattisen offensiivin Intian saamiseksi mukaan ydinsulkuregiimiin ja täydelliseen ydinkoekieltosopimukseen (CNTBT). Yhdysvaltain intressi kohdistui sekä ydinaseiden leviämisen hillitsemiseen yleensä että erityisesti Pakistanin ja Intian potentiaalisen ydinvarustelukilvan estämiseen.

 Clintonin hallinnossa asia lankesi siihen saakka ennen muuta Venäjänsuhteiden hoitoon keskittyneen varaulkoministeri Strobe Talbottin hoidettavaksi. Talbottin intialaiseksi neuvotteluosapuoleksi tuli Jaswan Singh, joka prosessin aikana siirtyi pääministerin ulkopoliittisen kansliapäällikön paikalta ulkoasianministeriksi. Singh oli majurinarvoinen upseeri ennen politiikkaan siirtymistään. Hindunationalistisessa BJP-puolueessa Singh lukeutui maltilliseen siipeen ja oli julkisestikin ottanut etäisyyttä BJP:n puolifasitistisena iskujoukkona pidettyyn RSS-järjestöön.

 Talbott kertoo seikkaperäisesti pari vuotta jatkuneen neuvotteluprosessin vaiheet ja kaikki ne 14 tapaamistaan seitsemässä eri maassa, jotka hänellä sen puitteissa Singhin kanssa oli. Lopputulema oli, kuten Talbott sen suoraan myöntää, Intian voitto sillä Yhdysvallat joutui hyväksymään maan statuksen de facto-ydinasevaltiona saamatta oleellisia muutoksia Intian politiikkaan. Ja vaikka Singh henkilökohtaisesti yrittikin saada Intian mukaan CNTB-sopimukseen, ei siitäkään tullut mitään. Yhdysvaltain pyrkimysten menestysmahdollisuuksia ei parantanut se, että republikaanit senaatissa torjuivat USA:n mukaantulon presidentti Clintonin allekirjoittamaan ydinkoekieltosopimukseen.

 Neuvottelujen aihepiirin tärkeyttä ja vaikeutta kuvaa se, että prosessin aikana Intia ja Pakistan olivat Kashmirin Kargilin välikohtauksen vuoksi lähellä ajautua ydinsodan partaalle.

 Vaikka kirja rakentuukin tämän neuvotteluprosessin kuvaamisen ympärille on se samalla paljon laajempi kertomus Yhdysvaltain välillä ongelmallisista suhteista maailman suurimpaan demokratiaan, samalla kun siinä laajemminkin valotetaan molempien maiden (ulko)politiikan lähihistoriaa ja kehitystä. Se on myös hyvin luettava ja kuivakkaan huumorin sävyttämä kirja, onhan Talbott taustaltaan kirjoittava ammattijournalisti. Se mikä kirjassa jää kuitenkin ohueksi on Jaswan Singhin muotokuva. Ei ole syytä epäillä, etteikö päähenkilöiden välille prosessin kuluessa syntynyt jonkinlainen molemminpuoliseen kunnioitukseen perustunut ystävyyssuhde, mutta vaikeasti lähestyttävä ja oman arvonsa tuntenut Singh jää sittenkin jonkinasteiseksi arvoitukseksi ainakin lukijalle, jos ei myös Talbottille.

 helmikuu 2005

Penguin Viking, 260 s., New Delhi 2005

Himalajan juurilla kituva demokratia

 Manjushree Thapa kuuluu köyhän Nepalin pääkaupungissa Katmandussa asuvaan hyvinvoivaan eliittiin – hänen diplomaatti-isänsä on toiminut myös maan ulkoministerinä – joka ei aiemmin kovinkaan paljoa ollut kiinnostunut politiikasta. Thapa on aiemmin kirjoittanut kirjallisuusesseitä, matkakuvauksia ja yhden romaanin, mutta heräsi muutama vuosi sitten havainnoimaan maansa kriittistä tilaa ja historiaa. Tuloksena on vastikään ilmestynyt eräänlainen reportaasikirja Forget Kathmandu. Kirjan ilmestyminen juuri kuningas Gyanendran toimeenpaneman palatsikaappauksen aattona ei ole sitä vanhentanut, vaan tehnyt siitä päinvastoin erityisen ajankohtaisen.

 Kirja lähtee liikkeelle kesäkuun 1. päivän 2001 tapahtumista. Illalla alkoi levitä huhuja kuninkaanpalatsissa tapahtuneesta joukkomurhasta, jossa kuningas Birendra Bir Bikram ja kymmenkunta muuta kuningasperheen jäsentä olisi saanut surmansa. Automaattiasein tehdyn verilöylyn toimeenpanijan kerrottiin olleen kruununprinssi Dipendran. Ensin Dipendran kuitenkin kerrottiin nousseen valtaistuimelle kuolleen isänsä seuraajana, mutta olleen kuitenkin estynyt hoitamasta toimiaan, jonka vuoksi hänen tehtäviään hoiti hänen setänsä, kuningas Birendran veli Gyanendra. Seuraavat uutiset kertoivatkin sitten myös kruununprinssin kuolleen ammuttuaan itsensä verilöylyn jälkeen. Kruununprinssin kerrotaan olleen vahvassa humalatilassa ryhtyessään ammuskelemaan, ja motiivina kerrottiin olleen se että kuningaspari olisi vastustanut hänen avioliittoaikeitaan sopimattoman vaimonvalinnan vuoksi. Prinssi Dipendra oli myös epätasapainoisen ihmisen maineessa.

 Thapan mukaan virallinen kertomus tapahtumista voi olla tottakin, mutta varmuudella sitä ei tiedä. Julkisuuteen annetut lausunnot ja nopeasti työnsä tehneen tutkijalautakunnan raportti olivat epätäydellisiä ja ristiriitaisia, ja vainajat haudattiin nopeasti ilman ruumiinavausta, joka olisi edes vähän voinut tarkentaa tapahtumien kulkua.

 Kuningas Birendraa oli pidetty hyväntahtoisena, mutta heikohkona hallitsijana, uuteen kuninkaaseen Gyanendraan suhtauduttiin jo lähtökohtaisesti epäluuloisesti, eikä asiaa edesauttanut se että Gyanendran poika Paras oli vähän öykkärimäisen playboyn maineessa ja vastuussa humalapäissään autollaan yliajamansa suositun laulajan kuolemasta.

 Thapa käy kirjassa tiheätahtisesti lävitse Nepalin historian, joka demokratian osalta on lyhyt. Maa sai kuninkaan antaman perustuslain vasta vuonna 1990. Politiikkaa dominoi kaksi puoluetta Kongressipuolue ja kommunistit. Jälkimmäisetkin ovat olleet mukana hallituksissa ja mutta molempia on vaivannut hajaannusta synnyttänyt puolueen johtajien keskinäinen kilpailu. Puolueriidat ja korruptio kalvoivat demokratian pohjaa. Oikealla luotettiin kuninkaaseen ja kuninkaalle uskolliseen armeijaan, vasemmalla kommunisteista erkani v. 1996 aseellisen taistelun aloittanut maolaisryhmä.

 Ensimmäinen askel kuninkaanvallan palauttamisen tiellä otettiin jo kolme vuotta sitten kun parlamentti hajotettiin ilman, että uusista vaaleista oli päätöstä. Tämä ei vielä herättänyt voimakasta vastarintaa, semminkin kun kohta saatiin aikaiseksi aselepo maolaisten kanssa ja myöhemmin myös puolueiden paluu hallitukseen. Se ei kuitenkaan johtanut kestävään rauhaan, vaan väkivalta on vain kiihtynyt. Siinä on puolin ja toisin syyllistytty vakaviin ihmisoikeusrikkomuksiin.

 Keitä ovat maolaiset? Siihen Thapakin hakee vastausta kertomalla aselevon aikana tekemästään laajasta matkasta maolaisten vahvimmille tukialueille. Yksiselitteistä vastausta ei Thapan kirjastakaan saa. Kiinalaiset eivät heitä Maon perillisiksi tunnusta eivätkä heitä tue, tukensa ja aseensa he saavat intialaisilta ryhmiltä ja ehkä kumousromantikoilta kauempaakin. Maolaisten ohjelmalliset vaatimukset eivät ole vallankumouksellisia vaan paremminkin hyvin reformistisia tai suorastaan sosialidemokraattisia. Keskeisin on vapaisiin vaaleihin perustuvan perustuslakia säätävän kansalliskokouksen koollekutsuminen, joka ratkaisisi myös monarkian tulevaisuuden. He ovat olleet valmiita neuvottelemaan vaatimuksistaan sekä muiden puolueiden että ainakin aiemmin myös kuninkaan kanssa. Maolaisten harjoittama terrorismi panee kuitenkin epäilemään heidän aikeitaan, jotka pahimmillaan voisivat merkitä Pol Potista mallia saaneen hirmuhallinnon perustamista.

 Nepalista ja sen historiasta on kirjoitettu varmasti perusteellisempiakin teoksia, mutta kirjallisena suorituksena ja henkilökohtaisen sävytyksensä ansiosta kannattaa Manjusrhee Thapankin kirja pitää mielessä, jos haluaa Nepal-tietojaan kartuttaa.

 helmikuu 2005

Maakunnasta valtioksi

Osmo Jussilan kokoava suurteos kertoo miten Haminan rauhansopimuksessa Venäjälle luovutetuista kahdeksasta itäisen Ruotsin maakunnasta kehittyi oma valtionsa, joka saattoi suotuisassa tilanteessa joulukuussa 1917 julistautua itsenäiseksi. Kirja ei ole perinteinen autonomian ajan Suomen historia, joka kattavasti kuvaisi Suomen ja suomalaisen yhteiskunnan kehitystä Venäjän vallan aikana. Sen näkökulma on yleisvaltakunnallinen, toisin sanoen kehitystä tarkastellaan rinnan suomalaisesta ja venäläisestä näkökulmasta.

Jokaisen maan valtiokehityksen ja historian tulkintaan liittyy poliittisia näkökohtia ja intohimoja. Näin on erityisesti Suomen osalta, jossa autonomian ajan historian ja Suomen oikeudellinen aseman tutkimus ja tulkinta olivat läpeensä poliittisia kysymyksiä. Suomen valtion synty ja oikeudet oli väkisin ajoitettava v. 1809 Porvoon maapäiville ja tarkoituksenmukaiseen tulkintaan siitä, mitä tsaari Aleksanteri siellä oikein lupasi ja vahvisti. Tänään Jussila voi jo ilmeisen perustellusti käyttää käsitettä maapäivät, mutta epäilen että vielä minun sukupolveni ylioppilaskokelaat olisivat saaneet pitkän miinuksen, jos reaalikokeessa olisivat erehtyneet kirjoittamaan maapäivistä valtiopäivien asemesta.

 Haminan rauhansopimuksessa Ruotsi ei luovuttanut Venäjälle ”Suomea” vaan kahdeksan sopimuksessa lueteltua itäistä maakuntaansa. Sekä käsitteenä että reaaliolemuksena Suomen valtiosta puhuminen 1800-luvun alussa on anakronismi. Kun itse J.V. Snellman erehtyi v. 1861 eräässä kirjoituksessaan toteamaan, että Suomesta oli vähitellen kehittynyt valtio, jollainen se ei vielä v. 1809 ollut, joutui hän nopeasti kotimaisen kritiikin edessä perääntymään suomalaiskansalliselle tulkintalinjalle, jonka mukaan valtio oli jo tuolloin ollut olemassa ja Venäjän taholta sellaiseksi tunnustettu.

1800-luvun jälkipuolen suomalainen nationalismi ja perustuslaillisuus nojasivat vahvasti suomalaisten omaan historian ja lakien tulkintaan. Se nostatti vastaavasti Venäjällä toisen tulkinnan Suomen asemasta. Ei sekään ollut sen virheettömämpää eikä objektiivisempaa kuin suomalainen tulkinta, mutta ei myöskään lähtökohtaisesti väärää eikä sillä tavoin uutta, että ns. sortovuodet voitaisiin selittää yksinomaan Venäjällä tapahtuneen suunnanmuutokset seurauksena. Tämä Jussilan perusteltu tarkastelutapa auttaa myös arvioimaan ja ymmärtämään kenraalikuvernööri Bobrikoffin ohjelmaa ja toimintaa objektiivisemmin ja riisuttuna siitä demonisoinnista, jonka kohteeksi hän Suomen historiankirjoituksessa pääsääntöisesti on joutunut.

Kuten Jussila itsekin toteaa edustaa hänen laaja teoksensa enemmänkin historian uutta tulkintaa kuin tutkimusta. Suomen autonomian ajasta on olemassa hyllyittäin tutkimuskirjallisuutta jota Jussila korrektisti käyttää hyväkseen. Jussila myös korostaa kirjoittaneensa hyvin vapaalla kädellä ja paljolti muistinvaraisesti. Se ei ole haitta vaan palvelee sujuvuutta silloin kuin kirjoittaja tuntee käsittelemänsä aiheensa ja ajanjakson niin hyvin kuin Jussila pitkän uran tutkijana tehneenä tekee.

  maaliskuu 2005

Simon & Schuster, 580 s., Reading 2004

Mediakeisari ja hänen imperiuminsa

Australialaisesta mediakeisari Rupert Murdochista on ehditty kirjoittaa jo useita teoksia: ainakin George Munster, Thomas Kiernan, Jerome Tuccille ja William Shawcross ovat tehneet hänestä elämäkertoja. Murdochin Newscorps yhtiön mediavalta ei rajoitu vain kolmelle englanninkieliselle markkina-alueelle Australiassa, Englannissa ja USA:ssa, vaan on Fox- ja Sky-tv-kanavien kautta jo maailmanlaajuista. Tällaisen vallan ja sen käyttäjän analyysiin on siten hyvin perusteltuja syitä.

Rupert Murdoch ei aloittanut tyhjästä, vaan kohtuullisen merkittävän australialaisen sanomalehtikeskittymän rakentaneen isänsä Keith Murdochin miljoonaperillisenä. Isä Murdoch oli poikaansa aidompi journalisti, vaikka Page asettaakin aika arkisiin eikä ihan miellyttäviin raameihin Keith Murdochin ensimmäisen maailmansodan aikaiset Australiassa legendaariset reportaasit australialaisten ja uusseelantilaisten joukkojen kohtalosta Gallipolissa. Jo Keith Murdoch harjoitti politiikkaa journalismin nimissä ja hän myös kultivoi suhteita poliittisiin päättäjiin omaksi ja lehtiensä eduksi.

Tämä on myös ollut Rupert Murdochille ominaista. Mutta toisin kuin yleensä ajatellaan, ei Rupert Murdoch ole suinkaan niin johdonmukainen uusliberalistinen oikeistoideologi kuin hänen maineensa edellyttäisi. 

Totta on että Murdochin Fox-tv on tunnettu amerikkalaisen oikeiston yltiöpatrioottisena äänitorvena ja että Murdochin Sun-lehti otti itselleen kunnian Margaret Thatcherin parista vaalivoitosta. Totta on myös, että Murdoch myös tehokkaasti myötävaikutti Cough Whitlamin työväenpuolueen hallituksen erottamiseen ja oikeiston vaalivoittoon Australiassa vuonna 1975. Tuossa tapahtumasarjassa kyse ei ollut vain Murdochin lehtikampanjasta vaan siitä, että hän oli itse aktiivinen konspiraattori yhteistyössä perustuslaillisesti kyseenalaisen Whitlamin erottamispäätöksen tehneen kenraalikuvernööri Kerrin ja tulevan oikeistopääministerin Fraserin kanssa.

Voi hyvin perustein katsoa, että senkaltainen analyysia ja tasapuolisuutta karttava sensaatiojournalismi, jota Murdochin lehdistö valtaosaltaan harjoittaa, on jo sellaisenaan luonteeltaan oikeistopopulistista. Ideologiaa voimakkaampi motiivi sille on kuitenkin rahanteko. On vaikea löytää Murdochista mitään kovin johdonmukaista poliittista linjausta, eikä ainakaan sellaista joka ei sujuvasti olisi käännettävissä sen mukaan, mitä väriä ne poliitikot edustavat, joiden vallassa kulloinkin on päättää Murdochin mediaimperiumille tärkeistä asioista.

Thatcherin hallitukselta Murdoch sai monopolilainsäädännön vastaisesti luvan hankkia omistukseensa Times-sanomalehden. Sitä varten hän joutui myöntymään paperilla tiukkoihin ehtoihin lehden toimituksellisen riippumattomuuden kunnioittamisesta, joita kaikkia hän seuraamuksetta jo kohta rikkoi. Thatcherin jouduttua luopumaan pääministerin tehtävistä ei Murdoch enää nojannut hänen konservatiiviseen seuraajaansa John Majoriin, vaan loi molemminpuoliseen hännystelyyn perustuvan suhteen Tony Blairiin, jonka hallitus ei ole sen jälkeen tehnyt mitään Murdochin mediaintressejä häiritsevää. Murdochia miellyttää sekä läheinen suhde vallankäyttäjiin että ne edut, joita he voivat hänen mediaimperiumilleen järjestää. Australian vuoden 1972 vaaleissa Whitlamia tukenut Murdoch ilmeisesti pettyi siihen, ettei tämä pääministeri osoittanut ”kunnioitusta” Murdochia kohtaan.

Yhdysvalloissa Murdochin lehdet ja tv-kanavat ovat täysin rinnoin olleet mukana Reaganin ja Bushin kampanjoissa vapauden puolesta pahuuden voimia vastaan, mutta se ei ole estänyt Murdochia hakeutumasta myös Kiinan johtajien suosioon. Aasian satelliitti-kanaviensa näkyvyyden varmistamiseksi Kiinan jättimarkkinoilla Murdoch on pitänyt visusti huolen siitä, että hänen kanavansa eivät välitä uutisia eikä muutakaan sellaista ohjelmaa, joka voisi Kiinan johtajia loukata. Toimintamahdollisuuksiensa varmistamiseksi Murdoch jopa kielsi omistamaansa kustannusyhtiötä julkaisemasta Hongkongin viimeisen brittikuvernöörin Kiina-kriittistä kirjaa.

The Murdoch Archipelagon kirjoittaja Bruce Page on itsekin kasvanut ja aloittanut journalistin uransa Australiassa ja tuntee siten hyvin Murdoch-maailman. Pagen kirja ei kuitenkaan ole varsinainen elämäkerta eikä myöskään systemaattinen tutkimus Murdochin media-imperiumista. Se on samanaikaisesti sekä pätevää tutkivaa journalismia että mediamaailman terävää analyysia. Pagen narratiivin keskeyttävät tuon tuostakin laveat pienoisesseet jotka pureutuvat median, yrityselämän ja politiikan moninaisiin ilmiöihin ja taustoihin.

maaliskuu 2005

Keppel Offshore & Marine, 357 s., Singapore 2004

Kazakstanin ulkoministerin muistelmat

Kun Neuvostoliitto vuonna 1991 hajosi ei Kazakstanista ainoastaan tullut, pyytämättä ja yllätyksenä, itsenäinen valtio ensimmäisen kerran historiansa aikana, vaan saman tien ydinasevalta. Neuvostoperäisistä ydinaseista se kuitenkin Ukrainan ja Valkovenäjän kanssa luopui nopeassa tahdissa, muun maailman huokaistessa helpotuksesta. Keski-Aasian entisistä neuvostotasavalloista pinta-alaltaan suurin ja väkiluvultaan Uzbekistanin jälkeen toiseksi suurin on kuitenkin monessa suhteessa parhaiten vakiinnuttanut asemansa ja kohtuullisessa määrin omaksunut niin markkinatalouden kuin demokratian periaatteet ja toimeenpannutkin niitä.

Kazakstanin pitkäaikainen ulkoministeri Kassymzhomart Tokaev on kaikkien maanmiestensä tavoin neuvostokasvatti, joka lahjakkaana nuorena onnistui pääsemään Neuvostoliiton arvovaltaiseen diplomaattiakatemiaan ja sieltä valmistuttuaan Neuvostoliiton ulkoministeriön palvelukseen. Tokaev lähetettiin Kiinaan opiskelemaan kieltä ja hän erikoistui Kiinan suhteisiin, toimien diplomaattina sekä Singaporessa että Beijingissä. Kiinankielen hallitsevana diplomaattina Tokaev seurasi läheltä Tienanmenin verilöylyyn tukahdutettua demokratialiikettä ja kirjoittaa mielenkiintoisesti ja ymmärtävästi senaikaisista kokemuksistaan.

Kovin paljastavia interiöörejä ei Tokajev ajastaan Neuvostoliiton ulkoministeriön MIDIn palveluksessa tarjoile. Esim. KGB ja turvallisuuselimet, joiden läsnäolo Neuvostoliiton ulkoasiainedustustoissa ei ollut vähäinen, eivät esiinny kirjassa lainkaan. Muutamat henkilökuvat, kuten mm neuvostodiplomaattien kärkikaartiin kuuluneesta Oleg Trojanovskista, ovat kiintoisia. Yritykset valaista Stalinin henkilökuvaa Trojanovskin kertomusten kautta jäävät kuitenkin onnettoman ohuiksi. Kun niiden pitäisi myös kertoa siitä, että Stalinilla oli huumorintajua, niin epäilen useimpien lukijoiden päätyvän niiden perusteella juuri päinvastaiseen arvioon.

Enin osa kirjasta käsittelee kuitenkin itsenäisen Kazakstanin ulkopolitiikkaa. Jos Suomi maailman mittakaavassa jo vanhana ja niin itsenäisyytensä kuin demokratiansa kauan sitten vakiinnuttaneena maana sekä integraatiotaan ja yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaansa kehittävän EU:n jäsenenä on selkeästi määritellyt paikkansa ja tarkastelee muuta maailmaa ja naapuristoaan tästä lähtökohdasta, ei Kazakstanilla ole sen enempää sellaista historiaa kuin toimintaympäristöäkään, johon se voisi nojata. Siksi sille on välttämätöntä ylläpitää mahdollisimman hyviä suhteita kaikkiin alueen suuriin vaikuttajiin, ei vain naapureihinsa Venäjään ja Kiinaan vaan myös Yhdysvaltoihin.

Yhdysvaltain suhteen on merkille pantavaa kuinka avoimen kriittisesti Tokajev käsittelee Clintonin demokraattista hallintoa ja kuinka myötäsukaisesti Bushin republikaaneja. Strobe Talbottin taipumus professorimaiseen luennointiin ja Madeleine Albrightin liian lyhyet hameet antavat aiheen negatiivisiin kommentteihin, kun taas Colin Powellin sympaattisuus ja Condoleeza Ricen kauniit sääret kirjataan positiivisesti. Ylimpään valtiomiesluokkaan Tokajev kuitenkin nostaa ex-ulkoministeri Henry Kissingerin. Tähän istuu hyvin, että venäläisistä korkeimman arvosanan saa Jevgeni Primakov.

Istuvan ulkoministerin kirjaksi Tokajevin teos on kiitettävän avomielisesti kirjoitettu. Teksti on sujuvaa ja toimii hyvänä johdatuksena Keski-Aasian ei vähiten energiavarojensa vuoksi ehkä merkittävimmän uuden tasavallan ja sen ulkopolitiikan ymmärtämiseen.

maaliskuu 2005