Phoenix, 533 s., Lontoo 2003

Pehmeä ja väärinymmärretty fasisti?

Italian diktaattori ja kaikkien fasististen itsevaltiaiden esikuva Benito Mussolini oli oikeastaan aina vasemmistolainen sosialisti, joka joutui ottamaan vallan äärivasemmiston uhkaaman Italian sekasortoisten olojen järjestämiseksi ja joka käytti valtaansa tarpeetonta väkivaltaa välttäen. Itse asiassa Mussolini tuomitsi jyrkästi kaikki fasistien ylilyönnit ja Hitlerin seuraankin hän ajautui vain siksi, että ranskalaiset ja ennen muuta englantilaiset olivat niin typeriä, etteivät ymmärtäneet Mussolinin halua viedä sivistystä Abessiniaan.

Mikään rasisti ei Mussolini ollut, johtavissa fasisteissa oli myös juutalaisia ja yksi pitkäaikaisimmista Mussolinin monista rakastajattarista oli juutalainen. Mussolini omaksuikin juutalaisvastaisen lainsäädännön vasta myöhään 30-luvun lopulla saksalaisten vaikutuksesta, mutta ei luovuttanut Italian juutalaisia tuhoamisleireille. Ranskan juutalaisiakin hän pelasti paljon enemmän kuin Oskar Schindler.

Vaikka Mussolini olikin kansansa rakastama niin hän oli kuitenkin myös pettureiden ja vihollisten ympäröimä. Kuningas ja fasistien suurneuvoston enemmistön petturit syrjäyttivät hänet syksyllä 1943. Mussolini kuitenkin palautettiin valtaan Hitlerin kommandojen vapauttamana Hitlerin suojattina Pohjois-Italian fasistisen Salon tasavallan muodollisena johtajana.

Kaikki edellä pitää paikkansa, jos uskoo historiantutkijoitten vakiintuneita totuuksia kyseenalaistavaan revisionistiseen koulukuntaan kuuluvaa brittitutkija Nicholas Farrelia.

Saattaa olla, että että Mussolinia on joskus käsitelty yksipuolisesti vain demonisoituna diktaattorina. Yhtä lailla on niin, ettei myöskään Mussolinin vastustajia kannata idealisoida, ei varsinkaan sitä kommunisteilta käskynsä saanutta epämääräistä partisaanijoukkoa, joka huhtikuussa 1945 ilman oikeudenkäyntiä teloitti antautuneen Mussolinin ja hänen viimeisen rakastajattarensa Clara Petraccin ja ripusti heidän ruumiinsa pää alaspäin bensa-aseman katokseen.

Mussolinin maineenpalautus, jos se nyt on ollut Farrellin tarkoitus, on kuitenkin epätoivoinen tehtävä. Farrell on myös sillä tavoin rehellinen tutkija, että hänen laajasta ja kattavasti dokumentoidusta tekstistään voi päätyä myös Farrellin tulkinnoista poikkeaviin johtopäätöksiin. Mussolini ei varmaan ollut häntä Farrelin mukaan loppuun saakka ihailleen Hitlerin veroinen psykopaatti. Silti hänestä ei saa salonkikelpoista vahvaa johtajaa, joka vain poikkeusoloissa turvautui koviin otteisiin.

Mussolinin ominaisuuksiin kuului myös naisten brutaali alistaminen. Farrell kertoo ohimennen Mussolinin ihastelleen Nietschen näkemyksiä ruoskan käytöstä naisiin, mutta ei kerro sovelsiko hän käsitystään myös käytäntöön. Naiset olivat Mussolinille käyttöesineitä ja yhdyntä heidän kanssaan muistutti raiskausta. Mussolinin ei kuitenkaan tarvinnut Berijan tavoin lähettää salaista poliisiaan hakemaan itselleen uhreja – niitä naisia, jotka suorastaan jonottivat päästääkseen hänen luokseen riitti muutoinkin.

tammikuu 2005

Nation Books, 468 s., New York 2003

Punikki ja musta lista

 30-luvun suuri pulakausi miljoonien työttömien armeijoineen ja fasisimin nousu loi monien epämääräisesti radikaalien ja oikeudenmukaisempaa ja sosiaalisempaa yhteiskuntaa halunneiden mieliin tilanteen, jossa valinta näytti olevan fasismin ja kommunismin välillä. Vaikka kommunismi ei Yhdysvalloissa koskaan minkäänlaiseksi joukkoliikkeeksi yltänyt, oli sillä kuitenkin yllättävän paljon vetovoimaa intellektuellien keskuudessa yleensä ja aivan erityisesti Hollywoodissa.

 Hollywoodin elokuvateollisuus oli erityisen kiitollinen kohde sodanjälkeiselle julkisuushakuiselle mccarthyismille. Legendaarisiksi nousivat kongressin antiamerikkalaista toimintaa tutkineen komitean kuulustelut. Niiden tarkoituksena oli ensin paljastaa miten kommunistit olivat soluttautuneet Hollywoodin ja vaikuttaneet kommunismia myötäilevien elokuvien tuottamisen hyväksi ja sitten puhdistaa nämä kumoukselliset koko elokuvateollisuudesta.

 Komitean ensimmäisinä haastettuina oli sittemin ”Hollywoodin kymmenikkönä” tunnettu ryhmä käsikirjoittajia ja elokuvaohjaajia. Ne jotka kieltäytyivät yhteistyöstä komitean kanssa eivätkä suostuneet nimeämään tuntemiaan kommunisteja tuomittiin oikeuden halveksunnasta vankilaan. Ilman mitään oikeudenkäyntiä ja todisteita paljon suurempi joukko joutui elokuvateollisuuden mustalle listalle eikä heillä pariinkymmeneen vuoteen ollut mahdollisuutta omalla nimellään tehdä mitään töitä Hollywoodissa. Iso osa lahjakkaimmista elokuvatyöntekijöistä joutui tosiasialliseen maanpakoon Eurooppaan.

 Norma Barzman jäi elokuvakäsikirjoittajana tunnetumman miehensä Ben Barzmanin varjoon, mutta on ilmeisesti osallistunut keskeisesti miehensäkin töihin. Ben Barzman yritettiiin myös haastaa antiamerikkalaisuutta tutkineen komitean kuulusteluihin, mutta hän onnistui välttelemään haastemiestä mm. asuntoa vaihtamalla. Tältä ajalta Norma Barzman kertoo, miten tuntematon Norma Jean Bakeriksi esittäytynyt nainen ajoi heidän asuntonsa eteen Los Angelesissa kertomaan, että muutaman korttelin päässä sheriffit pysäyttelivät autoja ja kyselivät, olivatko kuljettajat matkalla heidän osoitteeseensa. Barzmanit olivat järjestäneet aatetovereittensa kanssa kotonaan kokouksen, jossa oli tarkoitus keskustella solidaarisuustoimista Hollywoodin kymmenikön puolesta. Se oli kuitenkin samana aamuna peruttu, mutta tieto tästä ei ollut kulkeutunut sheriffeille. Mainittakoon, että varoituksen toimittanut Norma Jean Baker tuli sittemmin tunnetummaksi Marilyn Monroen nimellä.

 Barzmanit muuttivat Eurooppaan, missä he työskentelivät Englanissa, Ranskassa ja Italiassa elokuvakäsikirjoittajina, mm. yhteistyössä toisen maanpakolaisen Joe Loseyn kanssa. Euroopassakin USA:n hallitus järjesti heille vaikeuksia. USA:n lähestystö takavarikoi (laittomasti) Norma Barzmanin passin niin, ettei tämä seitsemään vuoteen voinut matkustaa Ranskan ulkopuolelle.

 Barzmanit olivat, kuten myös useimmat sen kiistäneet epäillyt, kommunistisen puolueen jäseniä. Hollywoodin ”kommunisteja” on tosin vaikea yhdistää 30-50-lukujen neuvostotodellisuuteen, josta heillä ei ollut mitään käsitystä. Useimpien kommunismi oli romanttisen idealismin sävyttämää ja perustui siihen, että kommunismin uskottiin olevan fasismin tärkein vastavoima. Eikä puoluekurikaan ollut kovin pitävää, esim. iso osa Hollywoodin kommunisteista uhmasi puolueen kieltoa psykoanalyysiin turvautumisesta. Norma Barzman ei Euroopassa enää liittynyt poliittisiin puoluejärjestöihin, mutta kertoo tehneensä lopullisen pesäeron kommunismiin vasta vuonna 1968. Aika myöhään, kuten hän itse toteaa.

 Aate on kuitenkin täysin sivuosassa Barzmanin muistelmateoksessa. Kirja ei ole poliittista vaan paremminkin kulttuurihistoriaa ja sitä sävyttää tekijän tarkka asioiden ja ihmisten havainnointi sekä liiallisen tosikkoimaisuuden karttaminen.

 tammikuu 2005

Random House, New York 1999

Yhden kauden pääsihteeri

Aiemmin Egyptissä keskeisissä tehtävissä presidentti Mubarakin luottomiehenä mm. apulaisulkoministerinä toiminut Boutros Boutros-Ghali valittiin ensimmäisenä Afrikkalaisena YK:n pääsihteeriksi syksyllä 1991. Hänestä tuli myös ensimmäinen pääsihteeri, jota ei valittu uudelleen toiseksi kaudeksi. Hän sai kyllä turvallisuusneuvoston 15 äänestä 14, mutta puuttuva ääni kuului Yhdysvalloille, joilla yhtenä turvallisuusneuvoston viidestä pysyvästä jäsenestä oli tässäkin asiassa veto-oikeus.

Boutros-Ghalin jo joitain vuosia sitten ilmestyneessä muistelmakirjassa käydään hänen pääsihteerikautensa läpi pääsihteerin ja Yhdysvaltojen suhteiden näkökulmasta. Kirjassa käydään läpi Boutros-Ghalin valinta pääsihteeriksi, hänen toimikautensa tapahtumat YK:ssa ja kriisit Kamputsheasta Lähi-idän kautta Haitiin, kaikkien osalta korostaen erityisesti USA:n roolia ja päätyen uudelleenvalinnasta käytyyn kisaan.

Boutros-Ghali korostaa ymmärtäneensä hyvin koko ajan, että ilman toimivia ja hyviä suhteita Yhdysvaltoihin ja sen tukea ei YK:lla ja sen pääsihteerillä ole mitään mahdollisuuksia toimia tuloksellisesti. Samalla hän kuitenkin katsoi, ettei pääsihteeri myöskään voinut olla Yhdysvaltain uloke, vaan hänen tuli olla itsenäinen tarvittaessa kaikista hallituksista riippumaton toimija. Riippumattomuuttaan Boutros-Ghali ei missään katsonut käyttäneensä Yhdysvaltojenkaan etujen vastaisesti. Itse asiassa hän selittää useimpien ongelmien ja ristiriitojen johtuneen Yhdysvaltojen oman politiikan epäjohdonmukaisuudesta ja häilyvyydestä, mikä Clintonin vuosina ei ehken aina väärä tulkinta ollut.

Esimerkkinä siitä, miten pääsihteeri katsoi toimineensa Yhdysvallat huomioon ottavalla tavalla, oli YK:n lastenrahaston UNICEF:n johtajan vaali keväällä 1995. Suomen Elisabeth Rehnillä oli jo järjestön hallintoneuvoston enemmistön tuki takanaan, mutta Boutros-Ghali taivutti jäsenmaat kuitenkin puoltamaan oman amerikkalaisen ehdokkaansa Carol Bellamyn nimittämistä. Mutta tästäkään pääsihteeri ei saanut pisteitä valkoisesta talosta, sillä USA:n hallituksella oli toinen (mies)ehdokas, jonka nimittämistä se pääsihteerille oli varsin painokkaasti esittänyt. Bill Clinton on kuitenkin tässä YK-USA draamassa vain etäisempi henkilö. Sen keskiössä on Clintonin ensimmäisen kauden ajan maansa YK-suurlähettiläänä toiminut ja siitä ulkoministeriksi noussut Madelaine Albright. Kirjan viittaukset hänen ja Boutros-Ghalin molemminpuolisesta ystävyyden ja kunnioituksen vakuutuksista ovat yhtä uskottavia.

Boutros-Ghalin viisivuotisen toimikauden lähestyessä loppuaan Yhdysvallat aloitti tiukan kampanjan pääsihteerin vaihtamiseksi. Boutros-Ghali aluksi otaksui sen intensiivisyyden heijastavan samanaikaisesti käynnissä ollutta USA:n presidentinvaalikampanjaa, jossa republikaanien ehdokas Bob Dole hankki aina vuorenvarmat aplodit oikeistokannattajiltaan mollaamalla pääsihteeriä tavalla, jonka hän tuntui kokeneen henkilökohtaisesti loukkaavana. Boutros-Ghali uskoi, että jos hän jaksaisi sinnitellä USA:n vaalien yli, niin Clinton vaalien jälkeen taipuisi muiden maiden Boutros-Ghalille antaman vankan tuen huomioonottaen hänen jatkokautensa hyväksymiseen. Siksi hän myös torjui erilaiset kompromisseiksi tarkoitetut tarjoukset yhden tai kahden vuoden toimikauden pidennyksestä.

tammikuu 2004

Tammi, 403 s., Pieksämäki 2004

Elämä voittaa jos ihmisiä harvennetaan

Voisiko elämä voittaa on kokoelma lähinnä 1990-luvulla mm Suomen Kuvalehdessä, Suomen Luonnossa, Elonkehässä ja Vihreässä Langassa julkaistuja Pentti Linkolan artikkeleita. Vaikka muodolliset aiheet vaihtelevat niin yhdestä ja samasta sanomasta on kaikissa kyse: elämän, siis luonnon ja ihmisen (tässä järjestyksessä) pelastamisen mahdollisuudesta.

Kirjan merkittävin ja eräänlainen avainartikkeli Linkolan ja linkolalaisuuden ymmärtämiseen on Väinö Linnan päivillä pidetyn esitelmän pohjalta Hiidenkivi-lehdessä v. 2000 julkaistu artikkeli Mietteitä ja muistoja vanhasta sivistyneistöstä – näkökulma vuosisadan aatehistoriaan.

Väinö Linnan Linkola kuittaa lyhyesti hyvänä kertojana, vaikkei hän upseereita eikä vanhaa sivistyneistöä ymmärtänytkään. Kansanihmistenkin kuvaus on vino ja ihannoitu, ”roskaväki on aliedustettu”. Linna ehkä antoi kansan syville riveille omanarvontunnon, mutta ei se leipään ja sirkushuveihin kiintynyttä kansaa mitenkään muuttanut. Linna itse kuitenkin saa armon hyvänä esimerkkinä säätykierrosta, kun hänen loppukautensa esseet olisivat voineet olla ”melkeinpä jonkin vanhan suvun humanistitutkijan kynästä”.

Linkola itse on tällainen vanhan hyvän suvun edustaja ja siitä hyvin itsetietoinen. Saattaahan hän ilman itseironian häivääkään oikaista jotain kriitikkoaan huomauttamalla, että ”kirjoitan yksi tai kaksi juttua vuodessa, ja ne ovat niin mietittyjä, pohdittuja ja tutkittuja, ettei erehtymisen mahdollisuutta ole”. Pentti Linkolan isoisä oli kansleri Hugo Suolahti ja isosetä lääkintakenraalimajuri Eino Suolahti. Edellinen kunnostautui kokoomuspoliitikkona, jälkimmäinen IKL:n kannattajana. Jos isoisä vastasi hyvin Linkolan sivistyneistö-ihannetta niin isosedän kiihko oli sitä luokkaa, että Linkolankin mukaan joistain sivistyneistön ihanteista, ainakin suvaitsevaisuudesta, oli luovuttava kun temperamentti tuli tielle. Tässä kohdin Linkola tosin tunnustaa olevansa lähempänä isosetäänsä kuin isoisäänsä. Varmaan myös siinä suhteessa, ettei Linkola tunne mitään myötätuntoa kansalaissodan punaisilla teloitettuja kohtaan, merkitsihän valittu teloitusten ja nälkäleirien linja nytkin kovin vähäisiä uhreja.

Isosetä kantoi kuitenkin Linkolan mielestä vastuuta kansakunnasta komeasti ja sivistyneistä käytöstavoista kiinni pitäen. Tätä taustaa vasten Linkola pitääkin melkoisen ”yllättävänä”, että Eino Suolahti suostui kesällä 1942 huvilallaan isännöimään SS-reichsführer Heinrich Himmleriä tämän Suomen lomamatkalla. Todellinen sivistyneistöhän Linkolan mukaan katsoi natsinousukkaita nenänvartta pitkin.

Linkolaa on usein nimitelty ekofasistiksi. Etiketti ei ole istuva, eikä vain siksi ettei hän pidä natsinousukkaista. Demokraatti Linkola ei tietenkään ole, vaan demokratia on hänelle ”kaikista tunnetuista onnettomin yhteiskuntajärjestelmä, tuhon raskas rakennuskivi”. Linkolalla on oma viisi vuotta sitten Suomen Kuvalehdessä julkaistu yhteiskunnallinen ohjelmansa, joka perustuu viisaan eliitin diktatuuriin.

Linkolan hahmottamaa yhteiskuntamallia ei ole missään vielä kokeiltu, mutta lähemmäksi tulee Pol Potin Kamputsea. Linkola kertoo hyväksyvästi, miten Pol Potin johtama Ranskassa opiskellut ”älymystöryhmä” – joka Linkolalla helposti samastuu sivistyneistöön – otti vallan ja arvioi ”ainoaksi mahdollisuudeksi väestön purkamisen maaseudulle kuokat käsissä”. Sitä että tällä tiellä murhattiin tai muuten kuoli kaksi miljoonaa ihmistä ei Linkola mainitse, mutta ei hänellä ilmeisesti mitään tälläkään tavoin toteutettua väestöharvennusta vastaan ollut.

Artikkelikokoelmassa on myös paljon arkisemmin luontoa ja siinä tapahtuneita muutoksia käsitteleviä kirjoituksia. Niissä kritiikistä osansa saavat niin tehometsänhoito kuin kissaihmisetkin, jotka ovat tuoneet Suomen luontoon täysin sopimattoman pedon maahamme.

Kirjan ensimmäinen artikkeli käsittelee Karjalaa ja lyö siinä hätkäyttävän teesin itärajastamme pöytään. Rajan toisella puolella helvetti, toisella paratiisi, eikä Linkolan helvetti ole luovutettu Karjala vaan nykyinen Suomi. Paratiisi on suloisessa luonnonsovussa elävä Karjala, jossa vinojen ja hajoavien tönöjen rinnalla stalininaikainen kerrostalokin saa armon, kun se avoimista ovista pääskyt lentelevät sisään ja ulos, puut ja pensaat törkkivät seiniä ja yrittävät akkunoista sisään. ”Ihminen suostuu kerrankin olemaan yhtä luonnon kanssa. Länsimainen luonnonystävä on lopullisesti myyty.” Tämän kanssa on linjassa se, että kirjan lopussa Linkola nimeää Yhdysvallat maailman pahimmaksi roistovaltioksi ja vetää yhtäläisyysmerkit Hitlerin ja Bushin yli-ihmismyyttien välille, ”erona sentään se, että saksalaisilla oli käsitykselleen vähän katettakin”.

Ei ole ihan helppoa arvioida, kuinka tosissaan Linkola ihmisten valtaenemmistöä puistattavine ekoutopioineen ja provokatorisine teeseineen on. Linkola on tunnetusti kiivas mies kun sille päälle sattuu, mutta on vaikea kuvitella hänen kuitenkaan käyttävän kirvestä muihin ihmisiin. Sanan säilä, jonka käytössä Linkola on etevä, on toistaiseksi riittänyt. Tosikon maineestaan huolimatta Linkola osaa tilaisuuden tullen käyttää myös huumoria aseenaan. Ehkä hän sittenkin pohjimmiltaan on humanisti vastoin tahtoaan?

helmikuu 2004

Rowolht, 315 s., Hamburg 2003

Brechtin naiset kanssakirjailijoina ja rakastajattarina

Hiltrud Häntzschelin kirja ei ole ensimmäinen Bertolt Brechtin naisia käsittelevä, ja tuskin jää myöskään viimeiseksi. Brecht on niitä teatterintekijöitä ja kirjoittajia, joiden työt ovat jääneet eloon ja joita esitetään jatkuvasti, ja joiden tekijä myös herättää jatkuvaa mielenkiintoa, jopa intohimoja. Brechtin naissuhteita ovat aiemmin käsitelleet mm Sabine Kebir, Carola Stern ja John Fuegi.

Vappu Tuomioja on kirjassaan Sulo, Hella ja Vappuli kuvannut omaa ensitapaamistaan Brechtin kanssa Marlebäckissä kesällä 1940 ja miten epäsympaattisen vaikutuksen ”aika töykeästi, itsestään selvänä asiana (…) häneen kohdistetun ihailun” vastaanottanut Brecht oli aluksi tehnyt. Kuva muuttui täysin, kun Brecht Suomen suviyössä intoutui puhumaan ja esittämään teatterintekijän koko repertuaaria käyttäen ajatuksiaan ja näkemyksiään kaikki kuuntelijansa lumoavalla tavalla. Marlebäckissäkin Brechtillä oli mukanaan naiskaartinsa, johon sillä kertaa kuuluivat hänen vaimonsa näyttelijä Helene Weigel, sihteerinä esitelty Margarete Steffin ja tanskalaisnäyttelijä Ruth Berlau, jonka talon emäntä Hella Wuolijoki Weigelin pyynnöstä karkoitti talostaan. Berlau jäi kuitenkin läheiseen metsään telttaan asumaan, asumisjärjestely, jonka variaatioita Brecht toteutti jalkavaimojensa kanssa muuallakin.

Brechtin naiset eivät olleet hänelle vain naisia, vaan samalla myös tärkeitä yhteistyökumppaneita. He olivat kaikki itsekin kirjallisesti lahjakkaita ja osallistuivat Brechtin kirjallisiin töihin. Kuitenkin vasta kymmenen vuotta sitten ilmestyneen John Fuegin erittäin kriittisen, jopa vihamielisen Brecht-elämäkerran jälkeen on alettu systemaattisemmin tutkia, kuinka merkittävä heidän osuutensa Brechtin tuotannossa on todella ollut. Monet ovat sitä mieltä, että esim. Elisabeth Hauptmannin osuus Dreigrosschenoperiin on paljon suurempi kuin Brechtin oma osuus. Vain harvan työn osalta on olemassa yksiselitteinen kaikkien osallisten allekirjoittama sopimus, kuten Brecht-Wuolijoen Puntilasta, joka on kirjattu kahden tekijän tasaveroisen yhteistyön tulokseksi, vaikka Brecht itse ei tätä myöhemmin halunnutkaan muistaa.

Hiltrud Häntschel ei kirjassaan yritäkään antaa selvää vastausta erilaisiin tekijäsuhteita koskeviin kysymyksiin, vaan kuvaa kunkin naisen kohdalla heidän omaa taustaansa, yhteistyötään ja yhteiseloa Brechtin kanssa, sekä myöhempää elämää. Tuberkuloosiin jo v, 1941 kuollutta Steffinia lukuun ottamatta kaikki muut Häntschelin kirjassa käsitellyt Brechtin naiset elivät paljon Brechtiä pitempään, kaikki myös jollain tavoin Brechtille uskollisina pysyen, vaikkei Brecht heitä koskaan vastavuoroisella uskollisuudella palkinnut.

Vaikka Häntschel kerran polemisoikin juuri mainitun Fuegin kanssa, ei hän laajemmin käsittele aiempaa Brecht-kirjallisuutta. Häntschel ei myöskään ole kirjoittanut mitään uutta Brecht-elämäkertaa, paremminkin Brechtin seitsemän naisen rinnakkain kulkevat pienoiselämäkerrat.

helmikuu 2004