Otava, 224 s., Keuruu 2004

Kohteliaasti ja perinteisesti Nokian Nallesta

Björn Westerlund oli Kari Kairamon edeltäjä Nokia-konsernin pääjohtajana aikana, jolloin Nokia oli vielä hyvin toisenlainen, selluloosaa, pehmopaperia, kumisaappaita, kaapeleita ja yksinkertaista elektroniikkaa tuottava monitoimialayritys. Kehitys, joka johti nykyisenkaltaisen Nokian syntyyn, ei ollut jälkikäteenkään katsoen mitenkään ennakoitavissa vielä Westerlundin aikana, puhumattakaan siitä että hänellä olisi ollut tällaiseen kehitykseen johtava visio.

Jyrki Vesikansan kirja ei kertaa Nokian historiaa, eikä Martti Häikiön tuoreen kolmiosaisen Nokian historian ilmestyttyä sellaisen kirjoittamiseen ole vähään aikaan aihettakaan. Mutta mikään Westerlundin varsinainen elämäkertakaan ei Vesikansan kirja ole, vaan paremminkin ”itse asiasta kuultuna” -tyyppinen päähenkilön ehdoilla ja hänen haastatteluihinsa perustuva elämäkerrallinen kooste.

Yli 90-vuotias Westerlund oli aikanaan Suomen teollisuusjohtajien kärkikaartia, ei ainoastaan Suomen Kaapelitehtaan ja sitten Nokia-yhtymän pääjohtajana, vaan myös elinkeinoelämän järjestöjohtajana. Vesikansa korostaa myös Westerlundin roolia TVO:n ydinvoimalahankkeen läpiajamisessa. Vierailipa Westerlund muutaman kuukauden V.J. Sukselaisen hallituksen kauppa- ja teollisuusministerinä 60-luvun alussa.

Westerlund kuului niihin, joita voi pitää idänkaupan kultaisten vuosien ns. punaisena vuorineuvoksena. Aatteellista punaisuutta tällainen nimike ei edellytä. Teollisuusjohtajien joukossa Westerlund kuitenkin kävi jonkinlaisesta liberaalista, joka ymmärsi myös hyvissä ajoin orientoitua Kekkosen taakse ja olla kannattamatta seuraajansa junailemaa teollisuuden epätoivoista yritystä kammeta Koiviston presidenttitietä Karjalaisen ehdokkuudella.

Näistä aineksista olisi voinut saada hyvinkin mielenkiintoisen ja uutta tietoa tuottavan elämäkerran, mutta sellainen ei ole kuulunut Vesikansan ambitioihin. Tällaisena kohtelias ja myötäsukainen kirja parhaimmillaan herättelee paikoin lisäkysymyksiä, jotka jäävät vastausta vailla. Vesikansa ei pahemmin problematisoi niitä asioita, joissa on ollut toimittajana toteuttamassa Nokian tai teollisuuden tiedotusstrategiaa tavalla, jossa journalismin periaatteet alistettiin vallankäyttäjien toiveita palvelemaan. Hyvä kuitenkin että sentään kertoo tällaista tapahtuneen.

kesäkuu 2004

Granta, 288 s., Chatham 2004

Kertomuksia Stasimaasta

Anne Funder on australialainen juristi, germanisti ja tv-journalisti joka on kirjoittanut pääasiassa omien (itä-)saksalaistuttaviensa ja haastattelemiensa entisten Stasi-työntekijöiden kokemuksiin perustuvan ruohonjuuritason kuvauksen edesmenneestä Saksan demokraattisesta tasavallasta. Valtion virallista nimeä ei paljoakaan välitetty käyttää itäblokin (ja Suomen) ulkopuolella, eikä Stasiland ole yhtään huonompi tapaa kuvata reaalisosialistisen DDR:n todellista olemusta.

Turvallisuusviranomaiset ovat keskeisessä asemassa kaikissa nykyajan totalitaarisissa valtioissa, mutta harvassa yhtä hallitsevissa asemassa kuin DDR:ssä. Ministerium für Statssicherheit eli valtiollisen turvallisuuden ministeriön Stasin henkilökunnan kokonaisvahvuus oli 97 000. Kun tähän vielä lisätään ne n. 173 000 joiden on arveltu olleen jonkinasteisessa tiedottaja-suhteessa Stasiin ns. Inofizielle Mitarbeiterina niin päästää 17 miljoonan asukkaan valtiossa sellaiseen valvontatiheyteen, mihin yksikään toinen totalitaarinen valtio ei ole yltänyt.

Funder on kirjassaan haastatellut sekä Stasin uhreja että sen agentteja. DDR:n oloissa Stasin uhriksi joutuminen ei edellyttänyt erityisen aktiivista tai sankarillista toisinajattelua; vastaavasti useimmat Stasin työntekijät olivat tavallisen harmaita byrokraatteja. Eräässä mielessä siksi että he vain toteuttivat määräyksiä, mutta myös siksi että jonkinasteisesti uskoivat sen tapahtuvan jonkun paremman aatteen nimissä. Harva Funderin jututtamista stasilaisista tuntee mitään katumusta, paremminkin ammattiylpeyttä.

Yksi näistä entisistä stasilaisista on Hagen Koch, joka vuonna 1985 erosi Stasista ja siirtyi armeijaan palvelukseen. Ero oli jonkinlainen pieni protesti, jonka laukaisi se ettei hän saanut lupaa osallistua isänsä hautajaisiin, koska niihin osallistui myös hänen liittotasavallassa asunut sisarensa. Ennen lähtöään Stasista hän otti mukaansa työhuoneensa seinältä irti ruuvaamaansa pienen kullatun muovikilven, jonka hänen toimistonsa oli saanut palkintona saavutettuaan kolmannen sijan Stasin sisäisessä kulttuurityön arvioinnissa.

Kolme viikkoa myöhemmin Stasin miehet ilmestyivät hänen kotiinsa vaatimaan kilpeä takaisin. Koch kielsi tietävänsä siitä mitään, eikä Stasin asettama kilven takaisinetsintätyöryhmä pystynyt ratkaisemaan tapausta. Neljä vuotta myöhemmin muurin kaaduttua Koch kiinnitti kilven olohuoneensa seinään. Kului neljä vuotta ja Saksan televisio kävi haastattelemassa Kochia hänen stasi-vuosistaan. Kochin vaatimuksesta kilpi oli mukana ohjelmassa. Muutama päivä ohjelman esittämisen jälkeen oven taakse ilmestyivät entisen DDR:n valtionomaisuudesta ja sen yksityistämisestä vastaavan Treuhand-viraston miehet vaatimaan kilpeä takaisin. Koch sanoi heille että voivat hakea sen tuomioistuimen päätöksellä ja heitti heidät ulos.

Kolme viikkoa myöhemmin Koch sai postissa tiedoksiannon syytetoimien käynnistämisestä häntä vastaan. Hän ei reagoinut tähän mitenkään. Kului taas joitain viikkoja ja samat miehet ilmestyivät ovelle. He ilmoittivat, että Koch saisi kuin saisikin pitää kilpensä, koska sen arvo oli niin vähäinen (16 entistä DDR:n markkaa) ja koska rikos oli vanhentunut. Sen sijaan he kertoivat uudesta syytteestä, joka koski väärää valaa kun hän v. 1985 oli Stasille valaehtoisesti ilmoittanut, ettei tiennyt mitään kilven katoamisesta. Tästäkään ei lopulta oikeudenkäyntiä aloitettu, mutta Kochin vaimo kuitenkin menetti jutun johdosta työpaikkansa.

Vaikka DDR:ään, Stasiin ja saksalaiseen byrokratiaan järjestelmään katsomatta liittyy paljon tällaisia naurettavan absurdin teatterin piirteitä, ei Stasi ja sen kanssa asioiminen ollut mitään naurun asia. Viranomaisten harjoittama jatkuva valvonta ja kiusaaminen ja opiskelu- ja työmahdollisuuksien tuhoaminen olivat lievemmästä päästä. Vaikka DDR:ssä ei keskitysleirejä ollutkaan – niiden perustamista koskevia hätätilasuunnitelmia kylläkin – niin sieltä löytyi myös erikoisvankiloita, joissa vankeja kidutettiin ja joissa he kuolivat hämärissä olosuhteissa. Näin kävi mm kirjailija Karl-Heinz Weberille, jonka monipolviset elämänvaiheet – samoin DDR:n vankiloissa istuneen lesken Miriamin – Funder kirjassaan kertoo.

kesäkuu 2004

Hjalmarson & Högberg, 666 s., Juva 2003

Ruotsin tuntematon ja vahva hyvinvointipoliitikko

Olof Palmen murhan jälkeen Ruotsin pääministeriksi ja sosialidemokraattisen puolueen puheenjohtajaksi nousi aiempi varapääministeri Ingvar Carlsson. Tätä edeltänyttä elämäänsä, pääministerivaihdon tunnelmia ja mm sukellusvenejahteja Carlsson on kuvannut aiemmassa puhuvasti otsikoidussa muistelmateoksessaan I skuggan av Olof Palme. Värikkään, mielipiteitä voimakkaasti jakaneen ja kansainvälisesti tunnetun tahtopoliitikon Olof Palmen rinnalla korostetun tavalliselta ja värittömältä näyttänyt Ingvar Carlsson onkin jäänyt turhan aliarvostetuksi edeltäjänsä varjossa.

Ehkä juuri tietty turhautuneisuus tähän heijastuu myös Ingvar Carlssonin tuoreessa muistelmateoksessa, jossa on poikkeuksellisen paljon hampaankolojen puhdistamisen piirteitä. Runsaat kuusisataasivuisen kirjan ensimmäiset 150 sivua käsittelevät Carlssonin pääministerikauden lukuisia väitettyjä väärinkäytös- ja rikosjuttuja – ”affärer” – joita sosialidemokraattien poliittiset vastustajat ja ennen muuta media pyörittivät häikäilemättömällä tavalla. Ne koskivat niin mm Palme-murhatutkimusten kieltämättä joskus kummallisia kiemuroita, Ruotsin turvallisuuspoliisin taitamattomia tai kyseenalaisia toimia sekä aseyhtiö Boforsin laittomia asekauppoja ja kauppoihin liitettyä lahjontaa.

Missään näissä jutuissa ei edes väitetty Carlssonin tai muiden ministereiden itse syyllistyneen laittomuuksiin tai väärinkäytöksiin. Mutta heidän väitettiin ja vihjailtiin toimineen salaillen, tietoa pimittäen tai muunnelleen tai ylipäätään taitamattomasti. Median ruokkiman ajojahdin seurauksena parikin oikeusministeriä joutui eroamaan, vaikkei kenenkään voitu osoittaa syyllistyneen lainvastaisuuksiin.

Carlsson pui näitä tapauksia ja median ja poliitikkojen käyttäytymistä niissä pitkään ja perusteellisesti. Lukijan on helppo tuntea syvää myötätuntoa selvästi jutuista pysyvän vamman sieluunsa saanutta Carlssonia kohtaan. Carlsson ei ainakaan kerro, että kukaan jutuilla herkutelleista poliitikoista tai tiedotusvälineistä olisi esittänyt jälkeenpäin itsekritiikkiä saatikka anteeksipyyntöjä käytöksestään. Sen sijaan hän rekisteröi toimittajien vastauksen kysymykseen, miksi he eivät penkoneet itse rikolliseen toimintaan syyllistyneen Boforsin asioita vaan tyytyivät setvimään, missä vaiheessa ministerit saivat tietoja tutkimuksista. Se johtui toimittajien mukaan siitä, että omistajien vallankäytöstä on niin paljon vaikeampaa saada tietoa kuin poliitikkojen toimista…

Muista Ingvar Carlssonin kriittisen arvioinnin kohteista nousevat eniten esiin oikeistojohtaja Carl Bildt, entinen hallituskolleega Kjell-Olof Feldt ja keskusammattijärjestön LO:n puheenjohtaja Stig Malm. Bildt on itsestään selvä maalitaulu jonka häikäilemätön ja ylimielinen politiikantekotyyli tunnetaan Ruotsin ulkopuolellakin. Feldtin ero valtiovarainministerin paikalta ja Carlssonin mielestä aiheeton muiden syyllistäminen talouspolitiikan vaikeuksista sekä vielä enemmän se, että Feldt julkaisi muita sosialidemokraatteja arvostelleen muistelmateoksensa Alla dessa dagar juuri vaalien alla ovat jääneet rasittamaan pitkään asiallista ja läheistä yhteistyötä tehneiden puoluetovereiden välejä. Malm puolestaan oli Ruotsin sosialidemokraattien ns. ruusujen sodassa hallituspolitiikan tiukin arvostelija, jonka populistiset välistävedot ovat jääneet kaivelemaan Carlssonia.

Kritiikistä huolimatta Carlssonin kirja ei suinkaan ole katkeran tai pettyneen miehen muistelmateos vaan avoin ja tasapainoinen tilitys. Itsekritiikki ei tosin ole kirjassa kovin keskeisessä roolissa. Merkittävämmäksi virheekseen Carlsson kirjaa liiallisen uskonsa kalliiksi tulleeseen vahvan kruunun politiikkaan ja kiinteiden valuuttakurssien pitävyyteen.

Carlsson käsittelee myös kohtuullisen laajasti Ruotsin Eurooppa-politiikkaa, joka hänen johdollaan vei Ruotsin EU:n jäseneksi. Hän näkee paljon vaivaa torjuakseen kritiikin, jonka mukaan Ruotsin päätös hakea EU-jäsenyyttä olisi syntynyt jopa paniikkiratkaisuna osana yhtenä viikonloppuna kokoon harsittua, markkinoiden vakuuttamiseksi tehtyä talouspoliittista pakettia. Carlsson itse ei jälkikäteenkään näe aihetta muuhun kuin sen harmittelemiseen, ettei ratkaisusta saatu hoidettua etukäteisinformaatiota yllätetyksi tulemisestaan mielensä pahoittaneelle presidentti Koivistolle.

Ingvar Carlsson on hyvin ruotsalainen ”rörelsemänniska”, kansanliikemies. Se tarkoittaa mm sitä, että isot ratkaisut pyritään ennalta ankkuroimaan laajan keskustelun jälkeen tehtyihin puoluelinjauksiin. Tässä suhteessa naapurimaamme poliittinen kulttuuri on kovin erilainen kuin vahvaa johtajuutta ihannoivassa Suomessa, jossa tällaista päätöksentekovalmistelua herkästi pidettäisiin heikkouden merkkinä.

heinäkuu 2004

Minerva, 257 s., Jyväskylä 2004

Suomi Neuvosto-Viron ystävällismielisenä ja vaarallisena naapurina

Virallisesti Suomi oli Neuvostoliiton ystävällismielinen naapuri, jolla oli yya-sopimukseen perustuvat erityissuhteet suureen naapurimaahansa. Samanaikaisesti Suomi oli kuitenkin kapitalistinen, luokkavihollisten hallitsema maa. Miten näissä oloissa Neuvostoliiton johdossa yleensä ja erityisesti Viron neuvostotasavallan johdossa koettiin suhteet Suomeen ja Suomen vaikutus sukulaiskansan asuttamassa Suomenlahden eteläpuolisessa neuvostotasavallassa? Siihen vastausta ovat hakeneet Jyväskylän yliopiston historian dosentti Heikki Roiko-Jokela ja tallinnalainen historian professori Mati Graf etupäässä virolaisarkistoista löytyneiden lähteiden perusteella kokoamassaan tiiviissä kirjassa. Samalla tulee valaistuksi myös pääpiirteissään Viron neuvostoajan meillä vähemmän tunnettu historia.

Syksystä 1944 alkaen Viro oli parinkymmenen vuoden ajan suomalaisille käytännöllisesti katsoen suljettu maa. Avautuminen tapahtui kun presidentti Kekkonen vuoden 1964 vierailullaan sai vauhditettua seuraavana vuonna tapahtunutta laivaliikenteen aloittamista. Muutoinkin Kekkosen aikanaan myös paljon arvosteltu vierailu ja vironkielisen puheen pitäminen Tarton yliopistossa osoittautui Viron kansallishengen säilymiselle tärkeäksi tapahtumaksi. Kuten Graf ja Roiko-Jokela kirjassaan kertovat oli vierailu kommunistiselle isäntäväelle ja erityisesti Moskovalle todella arka asia.

Laivaliikenteen tuoma suomalaismatkailu nosti Tallinnan koko Neuvostoliiton kolmanneksi suosituimmaksi ulkomaalaisten turistien kohteeksi. Matkailijoiden tuomista taloudellisista eduista huolimatta Moskovan puoluevirkailijat pitivät sitä järjestelmälle kovin vaarallisena ja yrittivät huonolla menestyksellä sitä kontrolloida. Sama koski 60-luvulla alkaneita Suomen television lähetyksiä, joita koko pohjoisen Viron väestö saattoi seurata ja joiden katselua viranomaiset eivät kyenneet sen enempää teknisin keinoin kuin määräyksinkään estämään. Suomen televisiossa ei tietenkään tuolloin esitelty mitään tahallisen neuvostovastaista propagandaa, mikä todennäköisesti vain vahvisti ohjelmien neuvostoviranomaisten kannalta kielteisiä vaikutuksia.

Kansalaisyhteiskunnan tasolla suomalais-virolaiset suhteet ovat heimoveljeydestä huolimatta olleet samalla myös tietyllä tavoin dialektisesti jännitteisiä. Tätäkin puolta Grafin ja Roiko-Jokelan teos valaisee mielenkiintoisella tavalla.

heinäkuu 2004

Basic Books, 357 s., New York 2004

Myytti liberaalista amerikkalaismediasta

Meillä Euroopassa on ollut mahdollisuus seurata reaaliaikaisesti toiseen Irakin sotaan johtanutta kehitystä sellaisten tiedotusvälineiden kautta, jotka eivät ole olleet suoranaisia osapuolia. Enimmäkseen ne ovat vaikeissakin paineissa – myös ja nimenomaan Englannissa – suurin piirtein pitäneet ohjanuoranaan objektiivista analyysia ja uutisointia jota välineiden omistajien tai edes päätoimittajien omat ennakkoluulot eivät ole kohtuuttomasti päässeet ohjaamaan.

Kun Yhdysvaltain ulkoministeri Colin Powell piti suoraan televisioidun dramaattisen puheensa YK:n turvallisuusneuvostossa viime vuoden maaliskuussa tarkoituksenaan vakuuttaa maailma Irakin joukkotuhoaseiden olemassaolosta ja Saddam Husseinin yhteyksistä terrorismiin oli eurooppalainen media alusta pitäen skeptinen ja toi raportoinnissaan selvästi esiin sen, miten heikkoon tai olemattomaan todistusaineistoon väitteet perustuivat. Sen sijaan amerikkalaismedia, vain muutaman kunniallisin poikkeuksin, levitti väitteitä kiistattomina totuuksina ja asetti vielä niitä epäilleiden isänmaallisuuden kyseenalaiseksi. Jälkeenpäin osa mediasta on sentään osannut hävetä rooliaan hallituksen Irak-propagandan kritiikittöminä levittäjänä. Lopputulos kuitenkin on, että amerikkalaisten enemmistö edelleenkin elää siinä käsityksessä, että Saddamilla oli jotain yhteyksiä Al Qaidaan, vaikka usko joukkotuhoaseiden löytymiseen on jo hiipumassa.

Se että tällainen mediakäyttäytyminen voi edelleenkin herättää kummastusta johtuu mediatutkija Eric Altermanin mukaan siitä, että niin monet uskovat vielä myyttiin liberaalien – mikä amerikkalaiskontekstissa tarkoittaa ”vasemmistolaista” – hallitsevasta asemassa amerikkalaismediassa. Alterman osoittaa perusteellisessa ja yksityiskohtaisin esimerkein varustetussa kirjassaan, ettei tällainen käsitys, jos se koskaan on ollut oikeutettu, ole ainakaan vuosikymmeniin monestakaan syystä vastannut todellisuutta.

Mediakenttä on ensinäkin yhtäältä keskittynyt ja toisaalta pirstaloitunut. Keskittymistä on merkinnyt suurten mediakonsernien markkinaosuuksien kasvua. Rupert Murdoch – nykyisin Yhdysvaltain kansalainen – on iso kunkku myös USA:n mediamaailmassa. Kuten Alterman häneen ja muihin suuromistajiin viitaten muistuttaa, ”you are only as liberal as the man who owns you”. Pirstaloitumista on taas edistänyt uusien kaapelitelevision ja internetin kaltaisten välineiden kasvu. Se on osaltaan myös merkinnyt konservatiivien asemien vahvistumista. Paikallisradiossa heidän asemansa on myös perinteisesti vahva. Paikallisradion oikeistoguruista kansainvälistäkin kuuluisuutta on saavuttanut ylipainoinen rääväsuu Rush Limbaugh. Sallittakoon tässä tällainen henkilöönkäyvä esittely, koska se on Limbaughin omien kommenttien tavaramerkki.

Altermanin keskeisin teesi on, että ne tiedotusvälineet – alkaen sellaisista instituutioista kuin New York Times tai Washington Post – joita Yhdysvalloissa ja maan ulkopuolella on totuttu pitämään liberaaleina medioina, eivät todellisuudessa sellaisia enää ole. Koko mielipideilmasto on USA:ssa viimeisen parinkymmenen vuoden aikana siirtynyt oikealle. Yhä paremmin järjestäytyneet konservatiivit ovat myös ottaneet maalitaulukseen vapaamielisen lehdistön ja sen väitetyn vasemmistokallistuman sillä seurauksella, että liberaalit ovat joutuneet pelästyneinä perääntymään ja antamaan palstatilaa ja lähetysaikaa oikeistolaisille kolumnisteille ja kommentaattoreille. Oikeistohyökkäys on onnistunut jo siinä määrin, että konservatiivit hallitsevat mediakenttää myös ns. liberaalisissa medioissa, kuten Alterman laajaan aineistoon ja monien esimerkkitapausten läpikäyntiin nojaten osoittaa.

Alterman ei kiistä, etteivätkö demokraattien kannattajat olisi selvänä enemmistönä toimittajien keskuudessa. Kuitenkin viime presidentinvaaleissa se ei millään tavoin näkynyt ainakaan Al Gorea suosivana raportointina. Paremminkin oli niin, että toimittajakollektiivi koki Goren kylmänä, itsevarmana ja etäisenä ihmisenä ja antoi kielteisen käsityksensä värittää koko vaalikampanjanaikaista uutisointia, samalla kun Bush käsiteltiin uskomattoman helläkätisesti.

Kuten muistetaan Bush sai vähemmän ääniä kuin Gore, mutta voitti ääntenlaskun. Amerikkalaismedia ei juurikaan ollut kiinnostunut selvittämään sitä miten temppu pohjustettiin Floridassa – se jäi brittitoimittaja Greg Palastin ansioksi – ja julisti ääntenlaskun vielä jatkuessa Bushin ennenaikaisesti voittajaksi, juuri kuten Bushin median johdattamisessa ylivertainen kampanjaorganisaatio halusikin.

heinäkuu 2004