Etusivu 2004 tammikuu 2004
1.1.2004

Enhancing export control on small arms; the International Arms Trade Treaty and other initiatives, kansainvälinen workshop, Helsinki, 3.6.2004

Ladies and Gentlemen,

I am very pleased to welcome you to Finland and to this workshop that deals with an issue about which Finland, and I personally, care a great deal. I know that you have already begun your deliberations, and I´m told that you´re off to a good start. Let me now try to speed you on your way with a few brief comments of my own. Please feel free to respond afterward if I manage to stir – or even disturb – your thoughts sufficiently.

During the past decades, globalization has changed tremendously our international environment. When speaking about globalization, we usually think of its largely positive economic consequences. However, its impact has been significant in other fields too, and not always positive.

Excessive and destabilizing proliferation of small arms and light weapons is clearly one of the negative consequences of globalization. The easy availability of these arms fuels conflicts around the world. These are the weapons that are actually used to kill people in the hundreds of thousands in mostly internal conflicts. Ninety percent of the casualties are civilians. Eighty percent of them are women and children. These weapons matter, particularly to the poor and the weak.

On the other hand, there is another reality that must be acknowledged in order to make real progress toward curbing the negative consequences of small arms globalization. Arms exports and imports are legitimate trade, and they fulfil legitimate defense needs, including those of my own country. We cannot and should not try to ban small arms trade, but we can and we must control it, nationally, regionally and globally. The arms trade is trade but it is not just any trade.

Many of the small arms and light weapons in use in today´s conflicts have been supplied from abroad earlier or are locally produced, often through licensed production. But there continues to be fresh supply in significant quantities, whether licit or illicit. And let us not forget that most of the small arms now in illicit circulation began their life as licit. Therefore, responsible arms export policies based on transparent criteria, or factors for consideration, are a vital tool in curbing illicit supply. They are also a vital means to inspire confidence among exporting nations that the arms they export stay with the intended recipients, and are used for the intended purposes. Export controls do not hinder exports; in the case of responsible exporting nations, only export controls make international transfers of these lethal weapons of war possible in the first place.

Terrorism has rightly come to be seen as a global threat, particularly if terrorists are able to lay their hands on weapons of mass destruction. One of the ways to combat this truly frightening possibility is to enhance export controls on relevant technology and materials, and that is being done. While the focus in rightly on weapons of mass destruction, controls on conventional arms transfers, including transfers of small arms and light weapons, cannot and should not be ignored in this context. Terrorists may want to get hold of nuclear, biological or chemical weapons as their doomsday goal but they are also after conventional weapons here and now. Stronger export control on small arms and other conventional weapons are therefore a necessary tool in fighting terrorism as well.

It is the responsibility of all states to prevent small arms ending up in the hands of those who use them to violate human rights or to perpetrate terrorist acts. It is in our common interest that this threat to peace, human security and post-conflict recovery is dealt with in a comprehensive manner, addressing both supply and demand.

On the supply side, export controls provide a key tool in combating the illicit trade in small arms and light weapons.

It is the responsibility of states to ensure that the arms that are exported stay with the intended recipients, for intended purposes. States are accountable for the transfers of military equipment. Arms exporting states have a particular responsiblity to ensure that the small arms and light weapons they export do not end up in the hands of those, whether governments or other actors who violate human rights and international humanitarian law.

The adoption of comprehensive national arms export controls are necessary but national controls are not in themselves sufficient even if they were strictly enforced by all states. And we know that they are not always strictly enforced by all. To be truly effective, international cooperation and a certain degree of international harmonization of national rules and practices appear to be necessary. The soon-to-begin work on identification and tracing of small arms and light weapons to prevent them from falling into wrong hands and to recover them if they do, points toward a growing realization of this common necessity.

The UN Conference on the Illicit Trade in Small Arms and Light Weapons in All its Aspects in 2001 recognized the essential role of export controls in its Programme of Action. Under paragraph 11, states undertake to assess applications for export authorizations according to strict national regulations and procedures that are consistent with the existing responsibilities of States under relevant international law. This is not much more than a beginning but it is a beginning on which to build further progress . And even a long journey starts with the first step, as age-old Chinese wisdom tells us.

Factors that states should take into account in authorizing transfers of small arms and light weapons have already been developed regionally, in Europe and elsewhere.

The arms trade policy followed by European Union member states is based on the common rules agreed in 1998, the so-called code of conduct on conventional arms exports. With the enlargement of the European Union last month, ten new states came formally within the orbit of these rules. In practice, they had aligned themselves with the EU code of conduct much earlier, as many other countries continue to do. The code of conduct sets common political criteria that are applied nationally by EU member states when they issue, or deny, licences for arms exports to non-EU countries; criteria such as observance of human rights in the recipient country, the risk of aggravating conflicts, and the extent of compliance with international non-proliferation commitments.

The EU code of conduct is an evolving instrument. Presently, the code is undergoing a review process in order to further enhance its functioning and to ensure that it is applied in a coherent way by all member states. In addition, the issue of the overall scope of the code needs to be revisited. In Finland’s view, specific references to arms brokering, transit, transhipment, licensed production overseas and intangible transfers need to be added to the code in order to make clear that it applies to all kinds of transfers of arms.

More could also be done in order to increase transparency of the arms export policies of EU member states. Member states already publish annually a common report divulging some information on their arms exports in an aggregate form. In the future, the code could also oblige member states to publish annually separate national reports detailing, for example, their exports by weapons category and the values of the actual arms exported. More information regarding decisions by EU member states to deny export authorizations could also be published. Finland already publishes such a detailed national report. Moreover, all our decisions regarding license applications are publicly available upon request.

The idea of transforming the code into a legally binding instrument has also been raised during the ongoing review process. Finland is strongly in favour of enhancing the binding status of the code. Furthermore, we feel that it would be useful to include a commitment to regularly review the functioning of the code, with a view to making adjustments, as necessary. Self-evidently, any future modifications of the code must strengthen and not weaken the code.

Similar criteria for arms exports have been agreed within the Organization for Security and Cooperation in Europe (OSCE). There have also been important initiatives in this regard in Latin America and Africa in particular. I am sure we will hear more about them during this workshop.

However, despite national controls and some regional harmonization, trade in small arms and light weapons remains largely unregulated internationally. Active inputs by governments and non-governmental organisations are needed to push the issue. There must also be willingness by all governments to seriously explore all relevant ideas and initiatives that are being put forward.

Finland supports efforts to seek agreement on international principles for responsible arms trade policy. Human rights and humanitarian considerations must be taken into account in all arms trade. Obligations can be derived from many existing agreements within the ambit of human rights law and humanitarian law. It’s time to move forward, toward creating common international rules for responsible trade in small arms and light weapons.

We consider that efforts toward gaining the broadest possible support for the principles laid down in the draft Framework Convention on International Arms Trade Transfers are worthwhile and important. The principles in the draft convention are not criteria that have been adopted only by states belonging to a specific region or a specific group of countries. The aim of the draft convention, as we see it, is to codify and determine the obligations binding all nations in the world. Finland, for her part, is ready to support initiating a process that would aim at concluding an international arms trade agreement along these general lines.

There are also a number of other important initiatives on the table aiming at strengthening international export controls, such as the Transfer Controls Initiative propounded by the United Kingdom. Finland participated actively in both Lancaster House conferences and is prepared to work constructively with our British friends on their proposal.

One initiative does not necessarily exclude the other. The different efforts can complement each other by generating more support for stronger export controls worldwide. We should ensure that all the useful work on enhancing export controls on small arms which currently takes place in parallel at different regional and international fora at some point is brought together within one general framework. For us, the appropriate framework is the UN process on small arms and light weapons initiated by the 2001 conference. The common task is to find new ways of strengthening and developing the rather modest export control commitments agreed upon within the framework of the programme of action.

The first biennial meeting of states to consider the implementation of the programme of action which was held last year under the able guidance of Ambassador Inoguchi of Japan made a valuable contribution by reviewing progress, or lack thereof, and keeping the momentum for more.

The second biennial meeting will take place in July 2005. Finland is honoured that the chairman of this workshop, Ambassador Patokallio, has been nominated as the EU candidate to chair the second biennial meeting. The meeting will pick up from where the first biennial meeting left off, reviewing further progress and preparing the substantive ground for the main event, the review conference of 2006. Discussions of one important substantive item which we hope will be ready by the second biennial meeting are about to get under way. I refer, of course, to the open-ended working group on an international instrument for the identification and tracing of illicit small arms and light weapons. Finland strongly supports an early and concrete result from the working group and will work actively toward that end in the course of its deliberations.

On a broader note, we hope and expect that, by the review conference in 2006, the process toward general acceptance of the need for stronger set of international rules and principles on transfers of small arms and light weapons, such as the draft framework convention, will have gained sufficient momentum among states so that a decision to initiate negotiations could be taken at the conference and the negotiations themselves could start soon thereafter. This workshop is part of the process that hopefully in not too distant future will lead us to those goals.

Before concluding, I wish to draw your attention to an interesting initiative on an international tax on arms transfers recently put forward by the Presidents of Brazil and France. The idea, as I understand it, is to use the funds collected through this kind of taxation to finance the global fight against poverty. While you may not have the time or inclination to discuss it at this workshop, I wanted to remind you of this initiative because of its relevance to small arms, and because I think that it is a proposal that merits serious consideration. I know perfectly well that the idea of any such tax raises a whole host of legitimate questions as to definitions, scope, levying and disbursement but none of these questions should lead to its dismissal out of hand.

Thank you.

1.1.2004

Tuusula-seuran Tuusula-päivän juhlassa, 25.7. 2004

Juhlapuhe

Otin mielelläni kutsun vastaan, sillä siitä kun minusta tuli puolituusulalainen on tänä vuonna kulunut 50 v. 50 v. sitten vanhempani ostivat Tuusulan rantatieltä huvilan, joka siitä alkaen on ollut perheemme käytössä. Alkuun se oli hyvinkin ahkerassa kesäkäytössä, sitten välillä harvemmin; nyt se on taas käytössä paikkana jossa asun isomman osan vuodesta.

Vanhempieni suhde Tuusulaan on tätäkin vanhempaa perua. Isoisäni V.V. Tuomioja oli 20- ja 30-luvulla Syvärannan vakituisia kesäasukkaita ja isoäidilläni Hella Wuolijoella oli vähän Tuusulan rajan väärällä puolella Mäntsälässä vv. 1940-54 talo, jota hivenen suurellisesti kutsuttiin Jokelan kartanoksi.

50 v. sitten kotiporttimme ohitse Tuusulan rantatietä kulki Helsinki-Lahti tie. Liikenne oli vilkasta, vaikka ihan koko sitä automäärää joka nyt kulkee kaikkea kolmea sen jälkeen rakennettua uutta tietä pitkin ei sentään nähty. Liikennemäärien vuoksi oikaisutie oli kuitenkin jo rakenteilla, ja kohta saatiin valmiiksi myös uusi Helsinki-lahti pikatie. Jo tämä pikatiekin oli aikansa ihme, muistan miten vastaamme joskus 50-luvun lopulla tuli Mäntsälän suoralla tuhatta ja sataa ajava kilpa-auto, jolla Curt Lincoln silloisilla nopeusrajoituksettomilla teillä täysin laillisesti viritteli ajoneuvoaan Eläintarhan ajoja varten.

Rantatien toisella puolella aukeni pienemmille lapsille vielä salaperäinen seikkailumaailma, Tuomalan kylän suursuo. Vähän myöhemmin 60-luvun alussa sen riihiladosta tuli kylän nuorison salaisten ja hurjien frappis- eli pilsneribileiden pitopaikka.

Tunnustettava on, että en vielä 50 v. sitten oikein ymmärtänyt kuinka kulttuurihistoriallisessa ja muutoin arvokkaassa ympäristössä sain viettää kesiäni. Halosenniemessäkin olen vieraillut kun se vielä oli yksityiskäytössä.

Museotaloja kiinnostavampi paikka silloin oli taistelukoulun hiilimurskaratainen urheilukenttä. Siellä, Tuomalan pyrinnön jäseneksi kirjattuna, olen voittanut ensimmäisen palkintolusikkani 11-vuotiaitten 60 metrin juoksun neljännestä sijasta.

Tuusulanjärvestä pyydettiin ja saatiin vielä 50 v. sitten rapujakin. Ravut ovat historiaa, mutta kalasaaliit ovat pysyneet hyvinä, kiitos järven hyväksi tehtyjen ponnistelujen. Tänään Tuusulanjärven tila on oleellisesti parempi kuin mitä pahimmillaan; mutta töitä sen kunnon säilyttämisen ja parantamisen eteen on edelleen tehtävä ja tehostettava. Ikävä kyllä levän ilmestyminen on yhtä varma vuodenkierron merkki kuin jäitten lähtökin.

X X X

Pitkään Jorvaksentien ohella Suomen ainut kestopäällystetty maantie kulki Helsingistä Hyrylään, josta haarautuivat Tampereen ja Lahden päätiet. Tuusula on siten ollut koko valtakunnan liikenteen keskeisiä väyliä, varsinkin kun Helsinki-Hämeenlinnan rautatie vedettiin Tuusulan kautta.

Rautatie synnytti Järvenpään ja Keravan kaupungit. Tänään Suomen kansainvälisen lentoliikenteen keskuksen sijainti Tuusulan naapurustossa vaikuttaa suuresti ja voittopuolisesti myönteisellä tavalla tuusulalaisten elinympäristön kehitykseen. Lentomelun tasokin on liikenteen jatkuvasti kasvusta huolimatta alentunut siitä mitä se pahimmillaan on ollut.

Tuusula naapureineen on pitkään ollut Suomen nopeimmin kasvavia seutukuntia. Kasvu on tavoiteltua ja väistämätöntä, mutta sen hallitseminen niin, että tasapaino säilyy ja kaikkien asukkaiden elämisen laatu nousee on erittäin haastava tehtävä.

Pitkässä kaaressa katsoen tässä tehtävässä on Suomessa kohtuullisen hyvin onnistuttu. Suomessa on vanhastaan osattu rakentaa hyvin ja siten, että rakennuskanta sopeutuu ympäristöönsä, kuten monet vanhat miljööt Tuusulassakin osoittavat.

Oli kuitenkin kausi, jolloin tämä rakentamisen ja luonnollisen ympäristön välinen yhteys katosi. Sen voi ajoittaa suurin piirtein siihen vaiheeseen, jossa rakentaminen alkoi eriytyä omaksi voittoa tavoittelevaksi liiketoiminnaksi, jossa ihmiset tai yhteisöt – firmatkaan – eivät enää rakentaneet ensisijassa omaan käyttöönsä vaan sijoitus- tai markkinointikohteita.

Tämän ajan jäljet näkyvät edelleen parantumattomina arpina niin vanhojen kirkonkylien maisemissa kuin vanhojen kaupunkien keskustoissa. Helsingin osalta HS:n purettuja rakennuksia esittelevä äsken päättynyt sarja on ollut kipeä mutta terveellinen ja tarpeellinen muistutus siitä, minkälaisia syntejä rakennustaidetta ja rakennetun ympäristön harmoniaa vastaan olemme tehneet. Siihen, voidaanko tästä esittää esimerkkejä myös Tuusulasta, en tässä puutu.

Uuden rakentamiseen ei voi eikä tule kuitenkaan suhtautua kielteisesti. Jos jotain niin siihen tulisi suhtautua paljon rohkeammin eikä suinkaan lähtökohtaisesti pelätä kaupunkimaisen ympäristön rakentamista ja siihen liittyvää kerrostaloasumista. Mattona leviävät ja luontoa syövät pientaloalueet tai eristäytyvä haja-asutus eivät ole sopusoinnussa kestävän kehityksen vaatimusten kanssa millään tämän käsitteen kolmella kriteerillä: ekologisilla, taloudellisilla tai sosiaalisilla.

Suomi on kuitenkin niitä maita, jossa voimme puhtaalla omallatunnolla sanoa, että sodan jälkeinen asuinrakentamisen kausi ei ole ainoastaan parantanut itse asumisen tasoa ja laatua, jossa Suomi on ollut ja on edelleen jäljessä esim. muihin pohjoismaihin nähden – vaan myös voittopuolisesti merkinnyt ympäristön laadun parantumista, ainakin viimeisen kolmen vuosikymmenen ajalta.

Rakennetun ympäristön oma harmonia, rakentamisen kauneusarvot ja suhde luontoon ovat jälleen nousseet arvossa. Se on usein edellyttänyt turvautumista aikaisempaa tiukempaan rakentamisen ohjaukseen. Sitä on kritisoitu eikä se aina ole suinkaan virheetöntä, mutta sen tarpeellisuutta ei voi asettaa kyseenalaiseksi. Jos on jotain, jota palvotut markkinavoimat eivät automaattisesti tuota, niin se on harmoninen, terve ja kaunis ympäristö: ei ainakaan silloin, kun tarkastelukulma on maanomistuksen asettamia rajoja laajempi, kuten sen välttämättä tulee olla.

Tämä on myös tärkeä näkökohta tehdessämme asuntolainoitetun tuotannon tulevaisuutta koskevia ratkaisuja. Sen säilyttämisessä ja vahvistamisessa ei ole kysymys vain kohtuuhintaisen asumisen mahdollistamisesta, vaan myös asuntojen sisäisen ja ulkoisen ympäristön laadusta. Ilman aravaa ja HITAS:ta olisimme myös jälkimmäisen osalta paljon huonommassa tilassa.

Uuden ja paremman oireita on nähtävissä myös asuntomessuilla. Kun vielä kymmenen vuotta sitten – ja tämän rohkenen sanoa koska istuin silloin vielä itse Asuntomessujen hallituksessa – messukohteita kiertäessä sai koko ajan lisää tietoa siitä, minkälaisissa asunnoissa ei ainakaan itse soisi joutuvansa asumaan, niin nyttemmin kohteita voi jo tarkastella paljon hyväksyvämmällä mielellä – ainakin niin kauan kun hintalapusta ei tarvitse kantaa huolta.

X X X

Pitkään epäröin rohkenisinko lainkaan tarttua Kuumaan perunaan. Kuntien yhteistyö ja vielä enemmän sen puute on kuitenkin minua sen verran askarruttanut ja aikanaan työllistänytkin, että pakko sitä on käsitellä. Teen sen kuitenkin hyvin varovaisesti ja yleisellä tasolla.

Globalisaatio tulee harva se päivä otsikoissa vastaan. Käsitteen tarkoittama maailmanlaajuisen keskinäisen riippuvuuden kasvu tunnetaan ja tunnustetaan, sekä hyvässä että pahassa. Suomessakin teetetään nyt selvityksiä siitä, mitä kaikkea se merkitsee ja mitä globalisaation eduista osalliseksi pääseminen meiltä edellyttää.

Globalisoituvassa maailmassa suvereenit valtiotkin joutuvat tunnustamaan oman päätöksentekonsa rajallisuuden. Ne ovat myös oivaltaneet, että saadakseen takaisin markkinayhdentymisessä kadonneita talouden ja yhteiskuntakehityksen ohjausvälineitä niiden on hakeuduttava tehokkaaseen ylikansalliseen yhteistyöhön, mistä Euroopan unioni on tavoitteiltaan kunnianhimoisin esimerkki. Sama välttämättömyys koskee myös kuntien yhteistyötä Suomessa.

Ratkaisuja voi olla monenlaisia. Enää ei voi lähteä siitä, että ylikunnallisten ja seudullisten mallien täytyy olla samanlaiset koko maassa. Joskus järkevin malli voi olla myös kuntien yhteenliittyminen, minkä johtopäätöksen monet kunnat itse ovat tehneet, usein myös valtion huomattavien porkkanoiden ohjaamina.

Kainuu näyttää meille yhden hyvän esimerkin. Kainuussa valmistaudutaan uuden maakuntahallinnon ”kokeiluun”, kun kunnallisvaalien yhteydessä suorilla vaaleilla valittu maakuntavaltuusto aloittaa vuoden vaihteessa. Se on maakunnalle suuri haaste ja mahdollisuus.

Hallinto sinänsä ei ongelmia ratkaise, mutta huono ja tehoton hallinto aiheuttaa niitä paljonkin. Vastaavasti hallinto hyvin järjestettynä antaa mahdollisuuden resurssien kokoamiseen ja toimintojen tehostamiseen. Kainuussa sen voi toivoa merkitsevän myös luovien voimavarojen vahvistamista ja maakunnan houkuttelevuuden lisäämistä. Vaikka kainuulaiset toki odottavat niille myönnetyn laajennetun päätäntävallan ohella myös lisää voimavaroja muualta valtiolta, niin voimavaroja siirtävä aluepolitiikka ei ole enää ratkaisu, ratkaisevassa asemassa on maakunnan omien voimavarojen käyttö.

Olen iloinen jos Tuusula ja muut Keski-Uusimaan kunnat hakevat esimerkkiä Kainuusta ennemmin kuin pääkaupunkiseudulta. Tuusulan ja sen naapureiden kannattaa olla aktiivisia niin Kuuma-yhteistyön kuin laajemman seutuyhteistyön kehittämiseksi. Jos siinä ei onnistuta, mitä en kylläkään epäile, niin aina voi ottaa esiin Suur-Tuusulan uudelleenperustamisen.

1.1.2004

Loviisan rauhanfoorumi, turvallisuuspoliittinen seminaari, 7.8.2004

Käsityksemme turvallisuuteen kohdistuvista uhista on muuttunut. Ei vain suurvaltasodan uhka ole väistynyt, vaan ylipäätänsä perinteisen valtioiden välisen sodan todennäköisyys on vähentynyt, joskaan ei kokonaan poistunut.

Tässä ei ole kyse siitä, että ihmiskunta olisi evoluutiossaan vihdoin edennyt tasolle, jolla se ei enää halua turvautua väkivaltaan, niin toivottavaa kuin se olisikin. Kyse on paremminkin siitä, että sodankäynnin luonne, joukkotuho- ja muut aseet samoin kuin voimankäytöllä saavutettavissa oleva menestys suhteessa voimankäytön kustannuksiin ovat muuttuneet niin, että aseisiin turvautuminen on aiempaa harvemmin enää rationaalinen vaihtoehto. Näin etenkin silloin, kun vaihtoehdoista päätetään demokratian oloissa.

Valtioidenvälisen sodan perinteisten uhkakuvien tilalle ovat nousseet uudentyyppiset uhat, joiden seurauksena on alettu puhua ns. laaja-alaiseen turvallisuuteen kohdistuvista uhista. Ne muodostavat ison haasteen maailmassa, jossa niin kansalliset puolustusdoktriinit ja varustautumisratkaisut kuin kansainvälinen kollektiivinen turvallisuusjärjestelmäkin on perustettu perinteisten valtioidenvälisten sotien uhan varalle.

Tällaisia uusia turvallisuusuhkia ovat esimerkiksi ympäristön pitkävaikutteinen heikkeneminen tai äkilliset ympäristökriisit, ihmisperäiset luonnonkatastrofit, hajoavien valtioiden synnyttämät ongelmat, etniset konfliktit, eri uskontojen yhteentörmäykset, rajat ylittävä järjestäytynyt rikollisuus, ihmiskauppa, huumeet, HIV/Aidsin kaltaiset kulkutaudit, hallitsemattomat pakolaisvirrat, joukkotuhoaseiden leviäminen ja terrorismi.

Vaikka terrorismi vuoden 2001 syyskuun 11. päivän jälkeen esitetään useimmiten merkittävimpänä uhkana, ei näitä muita ole pidettävä lainkaan vähempiarvoisina. Terrorismi ei ole myöskään mikään uusi eikä yllättävä asia, vaikka syyskuun iskujen mittakaava olikin ennenkokematon.

Joukkotuhoaseiden kehittäminen ei sinänsä ole laitonta, ellei sitä tekevä maa ole liittynyt niitä koskeviin kieltosopimuksiin. Joukkotuhoaseet ovat vaarallisia kenen tahansa käsissä, mutta erityisesti silloin kun niiden hankintaan pyrkivät epävakaat ja epädemokraattiset hallitukset, joita on kutsuttu myös roisto- tai häirikkövaltioiksi. Suurin uhkakuva on, että joukkotuhoaseita päätyisi esimerkiksi tällaisten maiden myötävaikutuksella terroristien käsiin.

Ympäristön tilaa ei aina osata mieltää turvallisuusuhaksi, vaikka esim. ilmastonmuutoksen ilmeiset vaikutukset – sanottakoon näin varovaisesti, koska tieteellinen näyttö ei ole eikä voikaan olla sataprosenttinen – kuten myrskyjen ja muiden poikkeuksellisten sääilmiöiden lisääntyminen, ovat jo muuttaneet vakuutusyhtiöiden riskilaskelmia tuntuvasti. Ympäristöonnettomuuksiin varautumisen tärkeys ymmärretään jo paremmin, etenkin täällä Itämeren öljynkuljetusten ja turvallisuusteknologialtaan puuttellisten ydinvoimaloiden läheisyydesssä. SARS-epidemia tuotti uuden ulottuvuuden myös kulkutautien riskiarvioihin, mikä näkyy nyt lintuinfluenssan herättämänä pelkona. Eikä kyse ole vain uusista kulkutaudeista, vaan esimerkiksi jälleen myös omassa lähiympäristössämme näkyvästä vanhojen kansantappajatautien paluusta.

Monien uusien uhkien yhteys heikkohin tai hajoaviin valtiohin on ilmeinen. Kuitenkin esimerkiksi huumeet, ihmiskauppa ja rikollisuus voivat olla näistä riippumattomia turvallisuusuhkia myös järjestäytyneimmissä yhteiskunnissa.

Kaikille näille uusille uhille on ominaista se, ettei niitä usein jos lainkaan voi torjua perinteisin sotilaallisin välinein. Ja silloinkin kun sotilaallinen voimankäyttö on ollut välttämätöntä ja oikeutettua – kuten Afganistanissa Talebania ja Al Qaidaa vastaan – se ei koskaan ole yksin riittävä keino.

Virheellinen luottamus voimankäytön mahdollisuuksiin ja sen ylimitoitettu tai ihmisoikeuksia loukkaava käyttö voidaan myös lukea näiden uusien turvallisuusuhkien joukkoon.

Turvallisuutta ei takaa myöskään eristäytyminen. Rajoilla on yhä vähemmän merkitystä. Uhkien torjunta edellyttää siksi mahdollisimman laajaa monenkeskistä yhteistyötä, eikä mikään supervalta ole tästä poikkeus.

Euroopan sodanjälkeinen yhdentyminen on ollut alusta alkaen turvallisuuspoliittinen projekti, jonka yhtenä tavoitteena on ollut tehdä sota Euroopassa mahdottomaksi.

Yleinen käsitys on, että Euroopan unioni on jo ennen laajentumistaan 25 jäsenmaan ja 450 miljoonan asukkaan yhteisöksi ollut taloudellinen ja kauppapoliittinen supervalta, mutta sen poliittinen painoarvo on vähäinen ja sotilaalliset voimavarat pahasti puutteellisia.

Tosiasiassa tilanne ei ole aivan näin huono. Euroopalla on merkittävää puhevaltaa monissa keskeisissä maailmanlaajuisissa neuvotteluprosesseissa. Tätä valtaa se on myös käyttänyt menestyksekkäästi ja oikeiden asioiden edistämiseen.

YUTP:n ja ESDP:n kehittäminen oli myös keskeisesti esillä unionin uuden perustuslaki-sopimuksen valmistelussa.

Uudessa sopimusluonnoksessa on varauduttu mm. aiempaa vaativampien Petersbergin tehtävien suorittamiseen. Sopimuksessa esitetään myös uuden Euroopan puolustusmateriaali-, tutkimus- ja voimavaraviraston perustamista.

Perustuslakisopimuksen turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa koskevien artiklojen osalta saavutettiin kaikkien hyväksymä yhteisymmärrys jo varhain. Ns. turvatakuulauseke on saanut muodon, joka ei erottele jäsenvaltioita eri ryhmiin ja ns. rakenteellinen yhteistyö kriisienhallinnan voimavarojen kehittämiseksi on kaikille avointa.

EU:n sotilaallista turvalauseketta ei pidä väheksyä. Se korostaa joka tapauksessa unionimaiden keskinäistä solidaarisuutta, vahvistaa yhteistä turvallisuutta ja nostaa edelleen kynnystä sille että yksikään unionimaa voisi syyttään joutua hyökkäyksen kohteeksi.

Niin kauan kuin EU ei ole sotilasliitto ei artikla tee jäsenmaista sotilaallisesti liittoutuneita, mutta yhtä selvää on, etteivät EU-maat ole puolueettomia konfliktissa, johon jokin unionin jäsenmaa on joutunut.

Suomi on halunnut varmistaa, että rakenneyhteistyö saa sellaisen muodon, joka niin halutessamme mahdollistaa osallistumisemme siihen. Tällainen aktiivisuus rakenneyhteistyön muotoilussa on tietenkin jo itsessään osoitus periaatteellisesta osallistumisvalmiudesta. Suomessa on aina katsottu, että aktiivinen mukanaolomme unionin yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan ja siihen kuuluvan kriisinhallinnan kehittämisessä vastaa maan Eurooppa- ja turvallisuuspolitiikan tavoitteita.

Rakenneyhteistyön osalta on Suomessa nyt tarkasti arvioitava, minkälaista valmiuksien kehittämistä ja mahdollisia lainsäädäntömuutoksia tämä yhteistyö meiltä edellyttää. Nopean toiminnan joukkoihin osallistuminen Suomen tähänastista voimavaratavoitetta vastaavalla osuudella ei ole mikään resurssiongelma eikä sellaisenaan aiheuta puolustusjärjestelmäämme kohdistuvia varsinaisia muutoksia. Vaatimus 5 – 30 vuorokauden lähtövalmiudesta merkitsee kuitenkin sitä, ettei näihin tehtäviin voida käyttää samalla tavoin kuin nykyisin rauhanturvatehtäviin hakeutuvia vapaehtoisia reserviläisiä.

Yhtä selvää on, että EU-operaatioihin osallistumisen poliittisen ja moraalisen sitoutumisen aste tulee kasvamaan. Tulevaisuudessa meiltä edellytetään selvästi aikaisempaa vakuuttavampia perusteluja, jos katsomme ettemme anna johonkin operaatioon suomalaisia voimavaroja silloin kun niitä kysytään. On nimittäin muistettava, että ennen kuin tätä voidaan keneltäkään kysyä on unionissa täytynyt syntyä yksimielinen, siis myös Suomen hyväksymä päätös operaation käynnistämisestä.

Suomen jäsenyys Euroopan unionissa on tänä päivänä tärkein Suomen turvallisuuspoliittista asemaa määrittävä lähtökohta.

Voimme myös lähteä siitä, että EU:n rooli maailmanpolitiikassa tulee edelleen vahvistumaan yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kehittämisen myötä, kuten myös kriisinhallinnassa turvallisuus- ja puolustuspolitiikan merkeissä.

Analyysi Suomenkin turvallisuuteen vaikuttavista uusista uhista korostaa myös tarvetta osallistua monenkeskiseen yhteistyöhön uhkien ennaltaehkäisemisen ja syntyneiden kriisien hallinnan merkeissä. Laaja-alainen eurooppalainen lähestymistapa sopii erityisen hyvin Suomelle ja muille pohjoismaille.

Suomi ei ole samassa määrin kuin muut pohjoismaat kantanut vastuutaan kansainvälisestä kehitysyhteistyöstä, mutta erojen voi odottaa tasaantuvan. Sen sijaan kriisinhallintayhteistyössä Suomen panos ei ole voimavaroihimme nähden jäänyt kehenkään nähden toiseksi.

Suomen on jatkossakin kehitettävä ja lisättävä valmiuttaan osallistua yhteisiin siviili- ja sotilaallisiin kriisinhallintatehtäviin.

Kriisinhallintatehtäviin varautuminen ei ole ristiriidassa puolustusvoimiemme perinteisen ja toistaiseksi edelleen jatkuvan maanpuolustustehtävän kanssa.

Turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon laatimista ennakoiden on jo varsin paljon pyöritelty käsitteitä puolueettomuus ja liittoutumattomuus. Edellisestä puhuminen on jälkijättöistä eikä jälkimmäisenkään käyttö aina kovin selkeätä. EU-Suomi ei kylmän sodan jälkeisessä ja uusien turvallisuusuhkien maailmassa ole enää millään lailla voinut esiintyä tai pyrkinyt esiintymään puolueettomana maana.

Liittoutumattomuus on monitulkintaisempi asia, eikä sen eksegetiikkaan – teologiseen sanan selittelyyn – kannata jumiutua. Sotilaallinen liittoutumattomuus on jo selkeämpi käsite tarkoittaen sitä, että maa ei kuulu mihinkään sotilasliittoon tai ole osallisena sellaisissa sitoutumuksissa, jotka voisivat automaattisesti ilman sen omaa tahtoa ja päätöstä vetää maan mukaansa sotilaallisiin konflikteihin.

Tällainen sotilaallinen liittoutumattomuus on koettu Suomessa hyväksi ja meille sopivaksi valinnaksi. Se ei ole millään tavalla haitannut osallistumistamme sen enempää YK:n kuin EU:n kriisinhallintatehtäviin tai Naton johdettavaksi uskottuihin operaatioihin.

Naton ulkopuolella Suomi ei ole jäänyt ilman sellaista tietoa ja vaikutusta, jolla olisi meille oleellista merkitystä osallistuessamme Nato-johtoisiin operaatioihin tai muutoinkaan.

Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan linjaukseksi on vakiintunut jo useissa hallitusohjelmissa vahvistettu sotilaallinen liittoutumattomuus ja itsenäinen puolustus sekä aktiivinen osallistuminen EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kehittämiseen. Liittoutumattomuus on sidottu vallitseviin olosuhteisiin siten, että olemme todenneet että Suomella on myös olemassa liittoutumisen mahdollisuus – ns. Nato-optio – jos joskus katsomme aiheelliseksi luopua sotilaallisesta liittoutumattomuudesta.

Suomella ei kuitenkaan ole sellaista turvallisuus- tai vaikutusvaltavajetta, johon NATO-jäsenyys olisi ratkaisu. Siten syksyllä eduskunnalle esiteltävä turvallisuus- ja puolustuspoliittinen selonteko tulee edelleen perustumaan sotilaalliselle liittoutumattomuudella ja valmiudelle osallistua YK:n ja EU:n kriisinhallintaoperaatioihin.

1.1.2004

Turvallisuuspoliittinen selonteko – suuntaviivat tulevalle, STETE:n seminaari, Lohja, 20.8.2004

Hyvät kuulijat,

Hallitus viimeistelee parhaillaan myöhemmin syksyllä eduskunnalle annettavaa turvallisuus- ja puolustuspoliittista selontekoa. Laaja yhteisymmärrys vallitsee turvallisuusympäristön muutoksesta. Jo keväällä todettiin myös keskeiset turvallisuus- ja puolustuspolitiikan lähtökohdat jatkotyötä ohjaamaan. Selonteosta on tulossa kattava kokonaisuus, ja tässä keskityn vain eräisiin tärkeinä pitämiini painotuksiin.

Muuttuva turvallisuus leimaa tulevaa selontekoa. Vaikka laaja turvallisuuskäsite ei olekaan uusi asia, on selonteko huomattavasti aiempaa kokonaisvaltaisemmin ympäristön muutosta arvioiva. Tämän seurauksena myös turvallisuuteemme vaikuttavan politiikan on oltava laaja-alaista ja johdonmukaista. Eri politiikkalohkojen, kuten kehityspolitiikan ja ihmisoikeuspolitiikan tai kauppapolitiikan ja globalisaation hallinnan, merkitys turvallisuuspolitiikassa kasvaa.

Käsityksemme turvallisuuteen kohdistuvista uhista on muuttunut. Ei vain suurvaltasodan uhka ole väistynyt, vaan ylipäätänsä perinteisen valtioiden välisen sodan todennäköisyys on vähentynyt, joskaan ei kokonaan poistunut. Syynä tähän on se, ettei voimankäytöllä ole enää saavutettavissa sellaisia etuja kuin ennen. Aseisiin turvautuminen ei yksinkertaisesti ole enää rationaalinen vaihtoehto.

Valtioidenvälisen sodan perinteisten uhkakuvien tilalle ovat nousseet uudentyyppiset uhat, joiden seurauksena on alettu puhua ns. laaja-alaiseen turvallisuuteen kohdistuvista uhista. Ne muodostavat ison haasteen maailmassa, jossa niin kansalliset puolustusdoktriinit ja varustautumisratkaisut kuin kansainvälinen kollektiivinen turvallisuusjärjestelmäkin on perustettu perinteisten valtioidenvälisten sotien uhan varalle. Yhtä lailla haasteena on toimintaympäristön nopea muutos ja globalisaatiokehityksenkin myötä sen vaikutusten nopea välittyminen eri puolille maailmaa, jolloin kansainvälisen yhteisön totutut toimintatavat joutuvat koetukselle.

Tällaisia uusia turvallisuusuhkia ovat esimerkiksi ympäristön pitkävaikutteinen heikkeneminen tai äkilliset ympäristökriisit, ihmisperäiset luonnonkatastrofit, hajoavien valtioiden synnyttämät ongelmat, etniset konfliktit, eri uskontojen yhteentörmäykset, rajat ylittävä järjestäytynyt rikollisuus, ihmiskauppa, huumeet, HIV/Aidsin kaltaiset kulkutaudit, hallitsemattomat pakolaisvirrat, joukkotuhoaseiden leviäminen ja terrorismi.

Vaikka terrorismi vuoden 2001 syyskuun 11. päivän jälkeen esitetään useimmiten merkittävimpänä uhkana, ei näitä muita ole pidettävä lainkaan vähempiarvoisina. Terrorismi ei ole myöskään mikään uusi eikä yllättävä asia, vaikka syyskuun iskujen mittakaava olikin ennen kokematon. Mutta tosiasia on, että Suomikin voi osana ”länttä” joutua nykyisen fundamentalistisen terrorismin kohteeksi, jos emme pidä ennaltaehkäisystä huolta.

Ulkoisen ja sisäisen turvallisuuden yhteys kasvaa. Samalla on kuitenkin varottava kaikkien ilmiöiden ”turvallistamista”, uhkakuvien näkemistä sielläkin missä niitä ei ole. Oikeusvaltioperiaatetta on noudatettava tinkimättä ja Suomessakin on tarkkaan mietittävä viranomaisten toimivaltuuksien laajuus.

Joukkotuhoaseiden kehittäminen ei sinänsä ole laitonta, ellei sitä tekevä maa ole liittynyt niitä koskeviin kieltosopimuksiin. Joukkotuhoaseet ovat vaarallisia kenen tahansa käsissä, mutta erityisesti silloin kun niiden hankintaan pyrkivät epävakaat ja epädemokraattiset hallitukset, joita on kutsuttu myös roisto- tai häirikkövaltioiksi. Suurin uhkakuva on, että joukkotuhoaseita päätyisi esimerkiksi tällaisten maiden myötävaikutuksella terroristien käsiin.

Ympäristön tilaa ei aina osata mieltää turvallisuusuhaksi, vaikka esimerkiksi ilmastonmuutoksen ilmeiset vaikutukset – sanottakoon näin varovaisesti, koska tieteellinen näyttö ei ole eikä voikaan olla sataprosenttinen – kuten myrskyjen ja muiden poikkeuksellisten sääilmiöiden lisääntyminen, ovat jo muuttaneet vakuutusyhtiöiden riskilaskelmia tuntuvasti. Ympäristöonnettomuuksiin varautumisen tärkeys ymmärretään jo paremmin, etenkin täällä Itämeren öljynkuljetusten ja turvallisuusteknologialtaan puutteellisten ydinvoimaloiden läheisyydessä.

SARS-epidemia tuotti uuden ulottuvuuden myös kulkutautien riskiarvioihin, mikä näkyy nyt lintuinfluenssan herättämänä pelkona. Eikä kyse ole vain uusista kulkutaudeista, vaan esimerkiksi jälleen myös omassa lähiympäristössämme näkyvästä vanhojen kansantappajatautien paluusta.

Vaikka Suomen lähialueiden osalta vakaus perinteisessä mielessä onkin vahvistunut EU:n ja Naton laajentumisen myötä, yhteistyön kehittäminen edelleen juuri näiden turvallisuuteen kohdistuvien uusien uhkien ja riskien vähentämiseksi niin naapurimaiden, pohjois- ja Baltian maiden kuin laajemmin koko Itämeren alueella on ensiarvoisen tärkeää.

Monien uusien uhkien yhteys heikkoihin tai hajoaviin valtioihin on ilmeinen. Kuitenkin esimerkiksi huumeet, ihmiskauppa ja rikollisuus voivat olla näistä riippumattomia turvallisuusuhkia myös järjestäytyneimmissä yhteiskunnissa.

Kaikille näille uusille uhille on ominaista se, ettei niitä usein jos lainkaan voi torjua perinteisin sotilaallisin välinein. Ja silloinkin kun sotilaallinen voimankäyttö on ollut välttämätöntä ja oikeutettua – kuten Afganistanissa Talebania ja al-Qaidaa vastaan – se ei koskaan ole yksin riittävä keino. Toisaalta kannattaa pitää mielessä, että ylimitoitettu tai ihmisoikeuksia loukkaava voimakäyttö voi johtaa myös uhkien vähenemisen sijaan niiden kasvuun.

Turvallisuutta ei takaa myöskään eristäytyminen. Rajoilla on yhä vähemmän merkitystä. Uhkien torjunta edellyttää siksi mahdollisimman laajaa monenkeskistä yhteistyötä, eikä mikään valtio ole tästä poikkeus. Uhkien kestävä torjunta vaatii myös sitkeää ja vuosikymmeniäkin kestävää taustatekijöihin vaikuttamista, jonka tulokset eivät näy heti eivätkä ole otsikoissa.

Arvoisat kuulijat,

Selonteossa Euroopan unionin merkitys on keskeinen. Euroopan sodanjälkeinen yhdentyminen on ollut alusta alkaen turvallisuuspoliittinen projekti, jonka yhtenä tavoitteena on ollut tehdä sota Euroopassa mahdottomaksi. Suomen jäsenyys Euroopan unionissa on tänä päivänä tärkein Suomen turvallisuuspoliittista asemaa määrittävä lähtökohta.

Voimme lähteä siitä, että EU:n rooli maailmanpolitiikassa tulee edelleen vahvistumaan yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan (YUTP) kehittämisen myötä, kuten myös kriisinhallinnassa yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan (ETPP) merkeissä. Euroopan unionilla on myös hyvät edellytykset toimia turvallisuuden edistäjänä laaja-alaisesti ja pitkäjänteisesti esimerkiksi kehitysyhteistyössä ja kauppapolitiikassa. Suomelle johdonmukaisuuden lisääminen unionin ulkoisessa toiminnassa on eräs keskeisiä tapoja vahvistaa unionin toimintakykyä.

YUTP:n ja ETPP:n kehittäminen ja unionin toimintakyvyn vahvistaminen olivat myös keskeisesti esillä unionin uuden perustuslakisopimuksen valmistelussa.

Sopimuksessa on varauduttu mm. aiempaa vaativampien Petersbergin tehtävien suorittamiseen. Sopimuksessa vahvistetaan myös uuden Euroopan puolustusmateriaali-, tutkimus- ja voimavaraviraston perustaminen.

Perustuslakisopimuksen turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa koskevien artiklojen osalta saavutettiin kaikkien hyväksymä yhteisymmärrys jo varhain. Perustuslaillisen sopimuksen vahvistaminen jäsenmaissa on vielä monen kysymysmerkin takana erityisesti aikataulun osalta. Ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa koskevien artiklojen osalta näyttää kuitenkin siltä, että valtaosaa ryhdytään soveltamaan heti sopimuksen ratifiointiaikataulusta riippumatta.

Ns. turvatakuulauseke kattaa kaikki unionin jäsenmaat ja ns. pysyvä rakenteellinen yhteistyö kriisienhallinnan voimavarojen kehittämiseksi on kaikille avointa.

EU:n sotilaallista turvalauseketta ei pidä väheksyä. Se korostaa unionimaiden keskinäistä solidaarisuutta, vahvistaa yhteistä turvallisuutta ja nostaa edelleen kynnystä sille, että yksikään unionimaa voisi syyttään joutua hyökkäyksen kohteeksi.

Niin kauan kuin EU ei ole sotilasliitto ei artikla tee jäsenmaista sotilaallisesti liittoutuneita, mutta yhtä selvää on, etteivät EU-maat ole puolueettomia konfliktissa, johon jokin unionin jäsenmaa on joutunut.

Suomi on halunnut varmistaa, että pysyvä rakenneyhteistyö saa sellaisen muodon, joka niin halutessamme tekee mahdolliseksi osallistumisemme siihen. Tällainen aktiivisuus rakenneyhteistyön muotoilussa on tietenkin jo itsessään osoitus periaatteellisesta osallistumisvalmiudesta.

Suomi onkin alustavasti keskustellut eräiden muiden unionimaiden kanssa yhteistyömahdollisuuksista nopean toiminnan joukon kokoamisessa. Monestakin syystä näyttäisi yhteistyö luonnollisimmalta ja tuloksekkaimmalta pohjoismaisessa piirissä ja nimenomaan Ruotsin kanssa.

Rakenneyhteistyön osalta on Suomessa nyt tarkasti arvioitava, minkälaista valmiuksien kehittämistä ja mahdollisia lainsäädäntömuutoksia tämä yhteistyö meiltä edellyttää. Rakenneyhteistyöhön liittyviin, mutta jo nykyisen unionisopimuksen pohjalta perustettaviin nopean toiminnan joukkoihin osallistuminen Suomen tähänastista voimavaratavoitetta vastaavalla osuudella ei ole erityisen merkittävä resurssikysymys ja se on sovitettavissa sotilaalliseen kriisinhallintaan nykyisinkin osoitettuihin määrärahoihin. Se ei myöskään sellaisenaan aiheuta puolustusjärjestelmäämme kohdistuvia varsinaisia muutoksia. Vaatimus 10 – 30 vuorokauden lähtövalmiudesta merkitsee kuitenkin sitä, ettei näihin tehtäviin voida käyttää samalla tavoin kuin nykyisin rauhanturvatehtäviin hakeutuvia vapaehtoisia reserviläisiä.

Yhtä selvää on, että EU-operaatioihin osallistumisen poliittisen ja moraalisen sitoutumisen aste tulee kasvamaan. Tulevaisuudessa meiltä edellytetään selvästi aikaisempaa vakuuttavampia perusteluja, jos katsomme ettemme anna johonkin operaatioon suomalaisia voimavaroja silloin kun niitä kysytään. On nimittäin muistettava, että ennen kuin tätä voidaan keneltäkään kysyä on unionissa täytynyt syntyä yksimielinen – siis myös Suomen hyväksymä – päätös operaation käynnistämisestä.

Hyvät kuulijat,

Analyysi Suomenkin turvallisuuteen vaikuttavista uusista uhista korostaa tarvetta ja vastuuta osallistua monipuolisesti monenkeskiseen yhteistyöhön uhkien ennaltaehkäisemisen ja syntyneiden kriisien hallinnan merkeissä. Laaja-alainen eurooppalainen lähestymistapa sopii erityisen hyvin Suomelle ja muille pohjoismaille.

Suomi ei ole samassa määrin kuin muut pohjoismaat kantanut vastuutaan kansainvälisestä kehitysyhteistyöstä, mutta erojen voi odottaa tasaantuvan. Tuoreessa kehityspoliittisessa ohjelmassa kehityksen ja turvallisuuden yhteys on tunnustettu. Kriisinhallintayhteistyössä Suomen panos ei sen sijaan ole voimavaroihimme suhteutettuna jäänyt kehenkään nähden toiseksi.

Suomen on jatkossakin kehitettävä ja lisättävä valmiuttaan osallistua yhteisiin siviili- ja sotilaallisiin kriisinhallintatehtäviin. Konfliktineston ja siviilikriisinhallinnan merkitys kasvaa jatkossa entisestään, jos kansainvälinen yhteisö pyrkii vakavasti ennaltaehkäisemään erilaisten kriisien puhkeamista avoimiksi konflikteiksi. Meille tämä vastuunkanto on tärkeä omaakin turvallisuuttamme lisäävä tekijä.

Sotilaallisiin kriisinhallintatehtäviin varautuminen ei ole ristiriidassa puolustusvoimiemme perinteisen ja toistaiseksi edelleen jatkuvan maanpuolustustehtävän kanssa, vaan kansallinen ja kansainvälinen toiminta muodostavat toisiaan tukevan kokonaisuuden.

Turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon laatimista ennakoiden on jo varsin paljon pyöritelty käsitteitä puolueettomuus ja liittoutumattomuus. Puolueettomuuden osalta voi todeta, ettei EU-Suomi kylmän sodan jälkeisessä ja uusien turvallisuusuhkien maailmassa ole enää millään lailla voinut esiintyä tai pyrkinyt esiintymään puolueettomana.

Liittoutumattomuus on monitulkintaisempi asia. Sotilaallinen liittoutumattomuus on jo selkeämpi käsite tarkoittaen sitä, että maa ei kuulu mihinkään sotilasliittoon tai ole osallisena sellaisissa sitoumuksissa, jotka voisivat automaattisesti ilman sen omaa tahtoa ja päätöstä vetää maan mukaansa sotilaallisiin konflikteihin.

Tällainen sotilaallinen liittoutumattomuus on koettu Suomessa hyväksi ja meille sopivaksi valinnaksi. Se ei ole haitannut osallistumistamme YK:n tai EU:n kriisinhallintatehtäviin tai Naton johdettavaksi uskottuihin operaatioihin. Naton ulkopuolella Suomi ei ole jäänyt ilman sellaista tietoa ja vaikutusta, jolla olisi meille oleellista merkitystä osallistuessamme Nato-johtoisiin operaatioihin.

Selonteossa valmisteluissa olemme lähteneet siitä, että liittoutumattomuus sidotaan vallitseviin olosuhteisiin siten, että Suomella on myös olemassa liittoutumisen mahdollisuus – ns. Nato-optio – jos joskus katsomme aiheelliseksi luopua sotilaallisesta liittoutumattomuudesta. Naton kehitystä seurataan tarkoin.

Suomella ei kuitenkaan ole sellaista turvallisuus- tai vaikutusvaltavajetta, johon Nato-jäsenyys olisi ratkaisu. Siten syksyllä eduskunnalle esiteltävä turvallisuus- ja puolustuspoliittinen selonteko tulee edelleen perustumaan puolustuskyvyn kehittämisen osalta sekä uskottavan kansallisen puolustuksen kehittämiselle että vahvalle valmiudelle osallistua kansainvälisiin kriisinhallintaoperaatioihin.

1.1.2004

Arab Reforms and the Challenges for EU Policies- seminaari, 16.9.2004

It is a great honour for me to participate in the opening session of this conference on Arab reforms and challenges for EU policies.

This event is part of the campaign entitled ’A Thousand and One Steps’ arranged by the Finnish Ministry for Foreign Affairs. The purpose of the campaign is to offer information and events related to the Arab world. This conference is one of the highlights of this project.

I want to thank the organizers – The Finnish Institute of International Affairs, the Institute for Middle Eastern and Islamic Studies and the Gulf Studies Center – for making this conference possible.

* * *

In my remarks I would like to talk about Arab reforms from the Finnish perspective – why the Arab world matters to us and how we want to respond to current challenges. As I represent one of the member states of the European Union, it should not come as a surprise to anyone that this perspective is also a broader European one.

But it is also the perspective of an outsider. It is not for me, or for any Foreign Minister from outside the Arab world, to dictate what should be done in order to produce change. The Arab world has to assert control over its own development agenda. We stand ready to cooperate and help if asked to do so.

There is also a pragmatic element within our positive attitude: namely that it is in our own interest to see a more stable and a more prosperous Arab world. Europe, the Mediterranean area and the Middle East are joined together by geography and shared history. And our geographical proximity to one another is a reality that underpins our growing interdependence.

So, it is clear that our motives include self-interest. A more democratic world is a more peaceful world. In this context, I would like to quote my good friend Commissioner Chris Patten who has said: ”Promoting human rights, democratisation, and the rule of law promotes peace and stability. This is a doctrine of pre-emption to which the EU can happily subscribe.”

This thinking links our policy to the European Security Strategy which was endorsed last December. In the security strategy the Middle East is made a priority.

* * *

Concern about the status quo in the Middle East and its political and socio-economic consequences has recently led to a proliferation of ideas and initiatives seeking to promote change. The problem with these initiatives is that they have usually originated in Western countries.

Today the situation is somewhat different. The need for reform is more widely recognised in the Arab countries themselves. People ranging from the authors of the Arab Human Development Reports to the participants in the Arab Reform Conference of last March at the Bibliotheca Alexandrina are calling for greater civil and political freedom.

However, the progress to this point has been slow. Until late in the twentieth century, those trends were gradual and received hardly any attention. But now, for over a decade more attention has been given to the issue of governance also in the Arab world itself – although it has not always been described by that term.

All this has happened against the combined backgrounds of economic stagnation, inexorable demographics and popular alienation from traditional political life. But people have begun to realize what kind of consequences there will be if the region or some individual countries fall behind the global trend towards greater freedoms and development.

In retrospect, the conference in Alexandria has become even more meaningful since the Arab League Summit in May approved a reform document with principles identical to those of the Alexandria Declaration. This document was the type of reaction we were looking for after starting our dialogue on reform with Arab countries. The document was a significant step forward even if it failed to address the issue of mechanisms for implementation.

* * *

There has been criticism that the EU’s interest in the Arab countries is long overdue. Lengthy indifference to what is happening in the Arab world has placed many of the countries there in the position of societies lacking in prospects, thus preventing the region from being developed naturally. This criticism is partly justified. For us, democratisation in the Arab world was not such a priority as it was in many other parts of the world.

This shortcoming is now being rectified. The EU’s interest, involving action in this field, has already produced some results even if our approach has been somewhat cautious.

Most notably, the Euro-Mediterranean Partnership, or Barcelona Process, created in 1995, formally enshrined a political commitment to foster political pluralism in the Maghreb and Mashrek countries. Today, some 700 million euros in aid are contributed annually through the MEDA programme. We also have a partnership with the countries of the Gulf Cooperation Council.

In the coming years, some countries in the Arab world will also benefit from the new European neighbourhood policy which will generate new partnerships.

These instruments and frameworks are essential elements of the EU Strategic Partnership with the Mediterranean and the Middle East which was adopted by the European Council in June. The core objective of EU policy is to encourage, support, facilitate and promote reform and modernisation, political pluralism, democracy, the rule of law and economic development and growth in the Middle East.

Once again, I want to underline that the key word here is partnership. The strategy should be implemented in partnership with the countries willing to commit themselves to agreed goals and methods. A partnership should not be perceived as a one-way street, a vehicle for the imposition of Western values and interests. The process should be of mutual interest and should be consonant with the value systems of both sides. While democracy can be encouraged from outside, it is best built from within.

As for the various actors engaged, I do think that, in addition to officials, the partnership should involve a broad range of partners on both sides – NGOs, business organizations, grass root organizations, religious groups, schools, academia and the media.

We should adopt a positive attitude towards an active dialogue with those Islamic organizations and political parties which do accept the principle of pluralism.

It is obvious that our offer of partnership does not appeal to everyone. One of the issues we still have to tackle is how to promote reform in unwelcoming territory – that is to say in countries with governments that are not enthusiastic about our objectives or the idea of partnership, governments that indeed fear their own downfall or serious internal disturbances as a consequence of reforms.

Despite these inherent apprehensions, these countries cannot be ignored as they are very likely to become sources of concern anyway.

* * *

Of profound interest to Europe and the whole world is the Arab response to the Arab-Israeli conflict. This has a direct link to the debate on reform. Moreover, our credibility in the eyes of the Arab world demands our full involvement in international efforts to resolve this longstanding conflict.

Even though the UNDP reports show some sympathy for the argument that the Arab-Israeli conflict has been both a cause and an excuse for slow Arab development, they do not entirely accept that explanation. We too should firmly and repeatedly reject its use as an excuse, as that would be counter to the interests of the countries in the region. It is clear that neither reform nor progress on the peace process can be a pre-condition for the other.

Yet there can be no long-term stability without the resolution of the Arab-Israeli conflict. The peaceful settlement of the Israeli-Palestinian conflict would have an enormously positive impact on the whole region. That is why the EU, together with other members of the Quartet, should continue to push towards this end as a top priority.

We still see the Road Map as the basis for reaching a negotiated agreement resulting in two viable, sovereign and independent states, Israel and Palestine, living side by side in peace and security. This vision is not only shared by the Quartet. It is now also endorsed by the United Nations Security Council in its resolution 1515.

After the publication of the Gaza withdrawal plan, the role of the Road Map may have become more blurred. The withdrawal as such is welcome but if accompanied by new measures which are clearly contradicting with the Road Map such as the expansion of settlements, the misgivings about ”Gaza first” turning into ”Gaza last” are understandable. Therefore some action is needed in order to re-establish the Road Map as the frame of reference. The Quartet and the European Union have clearly identified five elements in accordance with which the withdrawal has to be implemented. The first requirement is that we should adhere strictly to these terms at the same time as we try to give them more operational content.

It is also clear that the Road Map as a document needs some updating. For example, the timetable put forward in the original version is no longer valid.

During our deliberations we must see that the ability of the Palestinian Authority to function as the central governing organisation in the Palestinian territories is maintained. This requires implementation of reforms as envisaged in the Road Map. Elections are a test criterion of willingness and ability to continue reform. Under the current circumstances local elections are feasible and therefore we want to encourage the Palestinian Authority to proceed with the electoral process. The international community should assist where needed.

In general it is true that elections alone do not make a democracy. Yet they must be embedded in society. In addition to Palestinians, several countries in the Middle East will be holding elections in the next few years and we should pay particular attention to them.

I would also like to emphasise the role of independent but responsible media as a key element in any democratic society. When functioning appropriately, the media can also play a role in educating people. We should support all efforts to strengthen progress towards that goal.

Before I conclude, I would like to say something about the important subject of women and development in the Arab world. Enhancing the participation of women in economic and political life should of course be high on our agenda. No country can succeed in the long run if half its population are denied their basic rights. If this happens we are faced with a litany of problems.

The 2002 Arab Human Development conference concluded that ”Society as a whole suffers when a huge portion of its productive potential is stifled, resulting in lower family incomes and standards of living.” So critical is the empowerment of Arab women to the authors of the report that they list it as one of three central components of a strategy for rebuilding society. Other components are human rights and freedom and the acquisition and consolidation of knowledge by Arab nations.

Fortunately, the situation is gradually changing, as we can see. In Morocco King Mohamed VI has announced sweeping reform of the legal status of women. His reform overturns the legal definition of women as inferior to men and establishes equality under law. Importantly, the reforms were introduced within the context of Islamic law.

Another promising development occurred in 2002, when the Emir of Bahrain announced parliamentary elections, as well as municipal elections that would permit women candidates to run for office. This move represented a significant step forward for women’s rights, political and economic reform, and the Emir’s plan for achieving broader political participation in Bahrain. In the United Arab Emirates, the education system has been reformed to ensure equal learning opportunities. Women there go to school alongside men, and are provided with education up to and including university level.