SKS, 402 sivua, Vammala 2002

Paluumuuttajien ensimmäinen kausi

Ennen vallankumousta Pietari oli pitkään toiseksi suurin suomalaisten asuttama kaupunki Helsingin jälkeen. Itse Pietari tunnetusti perustettiin suomalaisten asuttamalle inkeriläismaaperälle. Pietaria ympäröivä maaseutu säilyi pitkään suomalaisvoittoisena. Suomen siirtyminen Venäjän alaisuuteen v. 1809 synnytti uuden, nyt ennen muuta Pietarin kaupunkiin suuntautuneen suomalaisten muuttoliikkeen. Enimmillään Pietarissa asui 1880-luvun alussa lähes 25 000 Suomen kansalaista. Joukossa oli korkeita virkamiehiä ja kenraaleja sekä liikemiehiä ja arvostettuja ja vauraita käsityöläismestareita. Valtaosa oli kuitenkin piikoja, työväkeä ja muuta leveämmän leivän perässä suurkaupunkiin hakeutunutta rahvasta. Oma lukunsa olivat rautatieläiset, jotka hoitivat Suomen valtion rautateiden omistamaa rataa ja Pietarin Suomen asemaa, jonka liikennöinnin suomalaiset hoitivat. Myös muualla Venäjällä, ennen muuta Aunuksessa ja vähäisemmässä määrin Kuolan niemimaalla oli pieniä, kotimaansa kansalaisuuden säilyttäneiden suomalaisten yhteisöjä.

Bolshevikkien kaapattua vallan olot Venäjällä muuttuivat levottomiksi ja sekasortoisiksi ja suomalaiset alkoivat hakeutua takaisin itsenäistyneeseen Suomeen. Pekka Nevalaisen etupäässä suomalaislähteisiin perustuva tutkimus kartoittaa kattavasti tämän maailmansotien välisen suuren paluumuuton vaikeudet ja monenkirjavat vaiheet.

Neuvosto-Venäjältä palaaminen ei ollut helppoa, sillä eräitä välivaiheita lukuunottamatta neuvostoviranomaiset eivät sitä erityisemmin edesauttaneet, paremminkin päinvastoin. Mutta ei isänmaakaan aina suhtautunut kovin myötämielisesti kotimaahansa paluuta tekeviin poikiinsa ja tyttäriinsä. Kielteisyys korostui, kun palaajiin liittyivät v. 1918 kansalaissodan jälkeen Venäjälle paenneet punaiset. Liike rajan yli ei ollut yhdensuuntaista. V. 1918 punapakolaisten lisäksi Venäjälle siirtyi myös 30-luvulla lapuanliikettä ja pulaa pakoon joukoittain suomalaisia. Useimmat pettyivät nopeasti, mutta paluu ei käynytkään yhtä helposti. Sama koskee myös niitä amerikansuomalaisia, joita 30-luvulla värvättiin Neuvosto-Karjalaan töihin ja jotka erehtyivät luopumaan ulkomaanpassistaan.

Nevalainen käsittelee lyhyesti myös suomalaisten kohtaloja Venäjällä ja paluupyrkimyksiä varsinaisen tutkimusajanjakson jälkeisenäkin aikana. Varsinaista tutkimusaihetta laajentaa myös katsaus suomalaisuuteen Neuvosto-Karjalassa, joka kuitenkin on lähinnä yhteenveto aikaisemmasta tutkimuskirjallisuudesta.

Oma lukunsa on Pekka Nevalaisen tyyli. Teksti on valtaosaltaan asiallista, jopa kuivakkaakin tutkimustekstiä, joka kuitenkin ajoittain hätkäyttää yliampuvan suorasukaisilla ja värikkäillä ilmauksilla. Kesken asiallista tekstiä Nevalainen saattaa yht’äkkiä kertoa, miten ”pöyhkeilevä” osastopäällikkö Ralph Enckell ”oli asiassa aivan vauhko” tai nimitellä Armas Äikiää sen enempää perustelematta ja esittelemättä ”ääliöksi”. Minusta tällaiset töksäytykset asiatekstissä ovat hauskoja, mutta eivät välttämättä juuri sillä tavoin kuin Nevalainen itse on ehkä tarkoittanut.

Huhtikuu 2003

Like, 311 s., Keuruu 2003

Karua kertomaa Tshetseniasta

Ilman Anna Politkovskajaa tietäisivät ihmiset Venäjällä ja sen ulkopuolella paljon vähemmän siitä mitä Tshetsheniassa tapahtuu. Rohkea toimittaja on tehnyt yli neljäkymmentä reportaasimatkaa Tshetsheniaan ja huolehtinut sitkeällä kirjoittamisellaan ja puhumisellaan siitä, ettei Tshetshenian sota ole päässyt kokonaan unohtumaan. Hänet on täydellä syyllä palkittu monilla journalisti- ja ihmisoikeuspalkinnoilla.

Bolshevikit kutsuivat tsaarin Venäjää kansojen vankilaksi, mutta päästettyään muutaman kansan – suomalaiset mukaanlukien – lokakuun vallankumouksen jälkeen vapaaksi etsimään omaa tietään onneen he Stalinin aikana pystyttivät vielä ankaramman vankilan pienille kansoille. Lievitystä ei tuonut se, että monet vanginvartijoista saattoivat Stalinin tavoin olla itse vähemmistökansallisuuksista peräisin ja että isovenäläisten asema ei ollut juurikaan parempi. Stalin mm. pakkosiirrätti ison osan Tshetshenian ja naapuritasavallan Ingushian väestöstä Keski-Aasiaan.

Jos ketkä niin tshetsheenit tuntevat Neuvostoliiton ajan kärsimyshistorian, vaikka Brezhnevin ajan pysähtyneisyyden kausi oli heidän kannaltaan parasta aikaa, kuten Politkovskajan kirjassa oleva lyhyt liite maan historiasta kertoo. Ja kuten Topeliuksensa tuntevat suomalaiset tietävät, on nyt käynnissä oleva, vaikkakin virallisesti päättyneeksi julistettu toinen Tshetshenian sota itse asiassa jo aika mones.

Anna Politkovskaja ei kuitenkaan kirjoita Tshetshenian historiaa eikä ole kenenkään asialla, vaan kertoo suoraan ja koruttomasti Tshetshenian todellisuudesta, likaisesta sodasta jossa inhimillisyys katoaa. Vaikka Venäjän viranomaiset herkästi syyttävätkin Politkovskajaa terroristien tukemisesta ei häneltä liikene mitään sympatiaa sellaiselle väkivallalle, jota myös tshetsheenit ovat käyttäneet, eikä hän tee yhdestäkään tshetsheenijohtajasta sankaria. Yksi tshetsheenien onnettomuuksista onkin, että myös heidän johtajansa ovat heidät pettäneet.

Politkovskaja kirjoittaa detaljoidusti katoamisista, suodatuspisteistä ja erityisoperaatioista ja niihin rutiininomaisesti liittyvistä sotarikoksista, rosvouksesta ja ihmisoikeusloukkauksista kidutuksineen, nöyryytyksineen ja murhineen. Uhrien ja heidän omaistensa haastatteluihin perustuvia kuvauksia ei voi lukea välinpitämättömänä: miten tällainen voi olla mahdollista?

”Federaalien” eli venäläisten sotilasosastojen, FSB:n ja muiden voimankäyttövirastojen menetelmät ja käytös ovat tietenkin, paitsi kansainvälisten sopimusten myös Venäjän omien lakien ja määräysten vastaisia. Kuitenkin vain yksi korkea-arvoisempi venäläisupseeri, eversti Budanov, on joutunut vastaamaan oikeudessa syytteisiin nuoren tshetsheenitytön raiskauksesta ja murhasta. Kuten Politkovskaja kuvaa, on tämänkin tapauksen käsittely edennyt kaikkea muuta kuin luottamusta herättävällä tavalla.

Toki Politkovskaja kertoo myös humaaneista venäläisviranomaisista jotka ovat vaikeissa olosuhteissa pyrkineet pitämään kiinni laillisuudesta ja auttamaan hädänalaisia tshetsheenejä. Hän kertoo kenraaliluutnantti Anatoli Pozdnjakovista, presidentin sotarikoksia tutkimaan asettaman erikoiskomission johtajasta, jonka helikopteri ammuttiin alas Stinger-ohjuksella – näitä amerikkalaisten Talebaneille ja muille venäläisiä vastaan taistelleille afgaaneille toimitettuja ohjuksia on edelleen kateissa satoja – vain muutama minuutti sen jälkeen kun se oli noussut Groznyin kentältä mukanaan koko komission korkein johto ja sen sotarikoksista keräämä aineisto.

Helikopterin mukana tuhottiin viimeinen vakava yritys ylläpitää joitain pelisääntöjä likaisessa sodassa. Pudotus tapahtui muutama päivä syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen, jolloin kenelläkään ei ollut kiinnostusta kyseenalaistaa terroristeja syyllistänyttä virallista versiota tapahtuneesta, eikä kysyä sen Politkovskajan esiin kaivaman tiedon perään, jonka mukaan korkea-arvoisia kenraaleja kuljettanut ilma-alus oli päästetty poikkeuksellisesti matkaan ilman mitään taistelusuojausta.

Tshetshenian sota on osaltaan ilmaus siitä, miten Venäjällä on vielä matkaa aidon demokratian vaatimukset täyttäväksi oikeusvaltioksi. Vertailuna tulee mieleen Serbia, jossa vasta pääministerin murha aikaansai riittävän voimakkaan tahtotilan ryhtyä purkamaan kommunismin ja Milosevicin aikaisten voimankäyttöviranomaisten ja rikollisen mafian hämärää liittoa, joka oli Milosevicin kaatumisen vaalivoiton jälkeenkin pitänyt Serbian haurasta demokratiaa kuristusotteessaan.

Kirjan julkaisemisen jälkeen on Tshetsheniassa toimeenpantu kansanäänestys uudesta perustuslaista. Kansanäänestys toimeenpantiin sellaisella kiireellä ja sellaisissa olosuhteissa, ettei EU, ETYJ tai Euroopan neuvosto sen enempää kuin kansainväliset ihmisoikeusjärjestötkään voineet antaa sille sellaista lausuntoa, joka olisi sen legitimiteetin vahvistanut.

Vaikka kansainvälisoikeudellisesti Venäjän federaation ja Tshetshenian suhde katsottaisiinkin Venäjän sisäiseksi asia, niin sota, väkivalta ja ihmisoikeusrikkomukset eivät sitä ole. Euroopan unionin tulisi kyetä myös Tshetshenian suhteen sopimaan yhteisestä politiikasta joka auttaisi Venäjää vapautumaan sodan painolastista ja antaisi tshetsheeneille rauhan ja mahdollisuuden rakentaa kestävää tulevaisuutta.

huhtikuu 2003

Vastapaino, 95 s, Jyväskylä 2003

WTO kuritettavana

Susan George, amerikkalainen maanpakolainen, asuu nykyisin Ranskassa ja toimii Ranskan Attacin varapuheenjohtajana. Hän on julkaissut monia Brelton Woods – instituutioita (Maailmanpankki ja kansainvälinen valuuttarahasto), maailmankauppaa ja kehitystä käsitteleviä tutkimuksia ja kirjoja. Tänään hän on mm. Waldon Bellon, Martin Khorin ja Naomi Kleinin ohella kansainvälisen globaalisaatiokriittisen liikkeen tunnetuimpia ja vaikutusvaltaisimpia edustajia.

Maailman kauppajärjestö kuriin ei ole tutkimus, vaan taskukokoinen kampanjointi-käsikirja ja johdatus WTO-problematiikkaan. Sellaisena se on tehtävänsä hyvin täyttävä ja hyödyllinen opas tärkeään aihepiiriin.

Tämän toteaminen ei tarkoita sitä, että allekirjoittaisin kaiken sen mitä George WTO:sta kirjoittaa. Paikoin Georgen näkemykset moninkeskisen vapaakaupan turmiollisuudesta ovat ylimitoitetun fundamentalistisia eivätkä ennusta kansainvälisen työnjaon syventämisen tuomia kiistattomia etuja ja suhteellisen edun periaatetta. Samoin kritiikki kauppariitojen ratkaisuelintä – Dispute Settlements Boardia – kohtaan on periaatteelliselle tasolle nostettuna kyseenalaista. Itse näen WTO:n piirissä toteutetun sitovan kauppariitojen ratkaisumekanismin tärkeänä ja arvokkaana osana pyrkimyksestä sitoa myös suurvallat moninkeskiseen yhteistyöhön ja kansainväliseen oikeusjärjestykseen, jonka vaihtoehtona on vahvemman oikeutta toteuttava unilateralismi.

Susan George ei kuitenkaan aivan ehdottomasti esitä WTO:n lakkauttamista vaan näkee myös nykyisen WTO:n perusteellisen muuttamisen vaihtoehtona. Avoimeksi jää kuinka perusteellisesti se tulisi muuttaa. Monet konkreettiset esimerkit antavat kuitenkin osviittoja asioista, joissa WTO:n sääntöjä ja toimintatapoja minunkin mielestäni tulisi kehittää tavalla, joka paremmin vastaa moniin perusteltuihin huoliin siitä, miten ihmisoikeudet, ympäristönsuojelu, työn perusoikeudet, pienten ja vähemmistökulttuurien asema, kehitysmaiden tarpeet ja julkiset palvelut tulisi ottaa huomioon kaupan pelisäänöissä ja niiden tutkinnassa. Erityisen huomion kirjassa saavat palvelukauppaan ja GATS-sopimukseen liittyvät kysymykset. Niihin on Suomessakin syytä paneutua riittävällä kriittisyydellä.

toukokuu 2003

Norton Co, 798 s., New York 1969

Kun kylmän sodan rakenteet luotiin

Viime syksynä ostin New Yorkista sekä uusia että vanhoja kirjoja myyvästä kirjakaupasta – miksi sellaisia ei muutoin ole Suomessa? – Yhdysvaltain entisen ulkoministerin Dean Achesonin muistelmat. Kun ryhdyin tänä vuonna lukemaan, havaitsin että kirjassa oli Achesonin omistuskirjoitus rouva Madeleine Row’lle, jolle kiitokset kirjan kierrättämisestä, onhan kirja ollut jo vuosikymmeniä loppuunmyyty.

Kirjan komealta kalskahtava nimi viittaa siihen, että Acheson oli läsnä silloin kun YK, Bretton Woods-instituutiot, NATO ja muut kylmän sodan aikaisen maailman koossapitäneet keskeiset järjestöt luotiin ja sitoumukset tehtiin toisen maailmansodan jälkeen. Acheson ei vain ollut läsnä, vaan oli keskeinen vaikuttaja kaikissa ratkaisuissa.

Liikejuristina työskennellyt Acheson aloitti julkisen karriäärinsä Franklin D. Rooseveltin nimittämänä apulaisvaltiovarainministerinä v. 1933. Sodan aikana hän siirtyi State Deparmentiin vastaavaan tehtävään ja Rooseveltin kuoleman jälkeen, Harry Trumanin nimittämäksi ulkoministerin varamieheksi. Ulkoministeriksi hänet nimitettiin v. 1949 ja siinä tehtävässä hän toimi Trumanin presidenttikauden loppuun saakka.

Acheson dokumentoi muistelmissaan ministerikautensa keskeiset asiat ja prosessit ajalta, jolloin kylmän sodan maailman kahtiajako sinetöitiin. Suomen asemasta ja merkityksestä USA:n näkökulmasta terveen muistutuksen antaa se, ettei Suomi esiinny koko monisatasivuisessa kirjassa kuin kaksi kertaa, lähinnä maantieteellisessä yhteydessä. Se oli silti onnellisempi asema kuin monilla niistä maista, jotka esiintyvät kirjassa tiuhemmin.

Demokraatteihin lukeutunut Acheson palveli 12 vuotta Rooseveltia, mutta kuului pikemminkin puolueensa oikeistoon kuin varsinaisiin New Deal-demokraatteihin. Rooseveltista hän kirjoittaa kunnioittavasti, mutta ei tunnustaudu tämän erityiseksi ihailijaksi. Acheson olikin leimallisesti Trumanin mies, vaikkei tätä lähemmin ennen Trumanin presidentiksi nousua tuntenutkaan. Vastaavasti Truman seisoi ulkoministerinsä takana, kun senaattori Joseph McCarthy otti hänet maalitaulukseen. Senaattorin ja republikaanien oikeiston syytökset Achesonin pehmeydestä kommunistien suhteen olivat absurdeja. Acheson oli tosin (sittemmin todella neuvostoagentiksi osoittautuneen) Alger Hissin ystävä, mutta myös tinkimätön kylmä soturi. Idealistisesta liberalismistakaan ei portugalin diktaattori Salazaria ja hänen järjestelmäänsä ylistävää Achesonia voi syyttää. Hän ei kuitenkaan ollut seikkailu- vaan reaalipoliitikko, joka osasi johtaa Yhdysvaltain politiikkaa maailmanlaajuisen vaaran vuosina niin, ettei atomiasein käytävää kolmatta maailmansotaa koskaan syttynyt.

Acheson itse kirjoittaa, miten hänestä sanottiin ”he does not suffer fools gladly”, tarkoittaen ettei omista kyvyistään hyvin tietoinen ihminen mielellään kuluttanut aikaansa tyhjänpäiväisissä tilaisuuksissa ja keskusteluissa etenkään itseään lahjattomampien ihmisten kanssa. Asenne paistaa myös muistelmista hyvin lävitse. Harva uskaltaisi esim. luonnehtia Ranskan entistä pää- ja ulkoministeri Georges Bidault’ta ”harakka-aivoksi”. Tuloksena on sangen nautinnollinen lukukokemus kiitos sen, että hyvin kirjoittavalla Achesonilla itsetietoisuuden ohella oli onneksi myös riittävästi itseironiaa ja sopiva määrä kuivaa englantilaistyyppistä huumoria.

Present at the Creation on ansaitusti tunnettu kansainvälisen politiikan historian perusklassikkona, jota kukaan perusteellisemmin aikakautta harrastava tutkija ei voi sivuuttaa.

toukokuu 2003

Urheiluopistosäätiö, 191 s., Keuruu 2003.

Säätiön bunkkeri

Työväen Urheiluliiton liittoneuvosto päätti tammikuussa 1952 perustuu Urheiluopistosäätiön nimeä kantavan säätiön, jolle se luovutti TUL:n omistaman Pajulahden urheiluopiston ja myöhemmin myös enimmän osan muusta liiton hallitsemasta kiinteästä omaisuudesta. Perustamispäätös tehtiin liitossa yksimielisesti ilman, että vähemmistönä olleet kommunistit olisivat sitä vastustaneet – ehkä siksi, että epäluuloistaan huolimatta he eivät olisi voineet päätöstä estääkään.

Kyse oli alusta alkaen liiton sosialidemokraattisen enemmistön hanke, jonka tarkoituksena oli liiton omaisuuden betonoiminen sosialidemokraattien hallintaan liiton kommunistien valtapyrkimysten ja myös valvontapyrkimysten ulottumattomiin. Säätiön historian kirjoittanut Eino Ketola antaa kommunistien 50-luvun alussa TUL:n varojen väärinkäytöksiin kohdistuneille syytteille melkoisen merkityksen omaisuudensiirtohankkeen katalysaattorina. Syytökset eivät Ketolankaan referoimina liene olleet aivan aiheettomia. Mihinkään tuomioihin ne eivät kuitenkaan koskaan johtaneet siksi, että TUL ei sosialidemokraattisen enemmistönsä päätöksellä koskaan ryhtynyt asianomistajana sellaisia vaatimaan.

Tästä kommunismilta suojautumisesta ei liiton elimissä koskaan avoimesti puhuttu säätiötä perustettaessa. Sen sijaan viitattiin mahdolliseen valtakunnanliiton syntymiseen, jonka varalta TUL:n omaisuus olisi hyvissä ajoin siirrettävä porvarien ulottumattomiin.

Se, mitä säätiötä perustettaessa ei ajateltu eikä tiedetty oli, että siitä tulisi keskeinen väline kohta alkavassa TUL:n sosialidemokraattien ja saman tien koko sosialidemokraattisen työväenliikkeen sisäisessä, hajaannukseen johtaneessa välienselvittelyssä. Säätiötä perustettaessa Väinö Leskinen oli TUL:n puheenjohtaja ja Eino A. Wuokko pääsihteeri eikä siihen, että säätiön toimielimet miehitettiin saman hengen miehillä – naiset olivat silloin vielä vain näytteen omaisesti johtopaikoilla edustettuna – vielä liittynyt mitään suunniteltua osapuolirakentamista. Tilanne muuttui kun TUL:n sosialidemokraattinen ryhmä jakaantui ja Pekka Martinin organisoima ryhmittymä, osin kommunistien sivustatuella, nosti Pekka Tervon Leskisen tilalle puheenjohtajaksi v. 1955 liittokokouksessa. Pian sen jälkeen myös pääsihteeri vaihdettiin. SDP:n veljessota pääsi hyvään vauhtiin.

Kesällä 1955 urheiluopistosäätiö hankki siltasaarelaisen talon kivijalasta toimistohuoneiston, jota ryhdyttiin kutsumaan Bunkkeriksi. Kun Leskinen havaitsi v. 1955 puoluekokouksen jälkeen, ettei hänellä ollutkaan enemmistöä puoluetoimikunnassa, laajeni bunkkerissa johdettu toiminta koskemaan TUL:n takaisinvaltauksen lisäksi koko sosialidemokratian haltuunottoa. TUL:n osalta työ epäonnistui, samoin SAK sekä SDP:n nais- ja nuorisoliitto jäivät myöhemmin TPSL:ksi järjestäytyneiden skogilaisten käsiin. Pääpalkinto, itse SDP, kuitenkin vallattiin v. 1957 ylimääräisessä puoluekokouksessa leskisläisten käsiin.

Tämän jälkeen urheiluopistosäätiön toiminta keskittyi taas enemmän liikuntapolitiikkaan. Kun leskisläiset hävisivät TUL:n, oli säätiö keskeinen toimija ja rahoittaja TUL:n rinnakkaisjärjestön TUK:n synnyttämisessä. Säätiö oli yksi hiertävä tekijä kun 70-luvulla päästiin lopulta työväen urheilun jälleenyhdistämiseen 70-luvulla. Säätiö ei kuitenkaan ollut pelkkä valtapolitiikan väline vaan se myös ylläpiti ja kehitti Pajulahden urheiluopistoa ja toteutti Helsingin urheilutalohankkeen. Tämäkin puoli tulee Eino Ketolan kirjassa hyvin esitellyksi.

Tätä perinteistä, sinänsä hyvin kirjoitettua järjestöhistoriaa mielenkiintoisempi puoli kirjassa kuitenkin on Ketolan kuvaus Bunkkeri-ajan poliittisesta järjestökamppailusta. Ketola kirjoittaa hyvin avoimesti osapuolihistoriaa, eikä salaa mielipiteitään. Lasse Lehtisen näkemyksiin yhtyen – mutta omien johtopäätöstensä riippumattomuutta niistä korostaen – Ketola mm. kirjoittaa, miten säätiön ”omaksuma poliittinen rooli hidasti myös sosiaalidemokraattisen puolueen suomettumista”. Osapuolisuudestaan huolimatta Ketola on siinäkin suhteessa Juhani Suomen kaltainen historiantutkija, että dokumentoi ja asettaa kaikkien arvioitavaksi tietonsa joita voi myös tulkita vähän eri lailla kuin kirjoittaja itse tekee.

toukokuu 2003