Fourth Estate, 454 s., St.Ives plc 2003

Skotlantilaiset maailman valloittajina

Valistuksen aate ja aika liittyy mielikuvissamme useimmiten Ranskaan ja sen valistuksen suuriin nimiin: Rousseau, Montesquie, Voltaire jne. Mutta juuri Voltairelta löytyy sitaatti: ”Katsomme Skotlantiin kun haemme ideaamme sivistyksestä”.

Valistus oli aatemurros, jolla oli useita keskuksia. Yksi niistä oli juuri Skotlanti, vaikka se ensi kuulemalta ei todellakaan tunnu erityisen lupaavalta kasvualustalta modernille ajattelun ja toiminnan vapautta korostavalle edistysuskoiselle filosofialle.

Skotlanti oli menettänyt itsenäisyytensä ja oman parlamenttinsa vuonna 1707, jolloin siihenastinen personaaliunioni muutettiin yhdeksi yhtenäiseksi Skotlannin, Englannin ja Walesin yhdistäneeksi Yhdistyneeksi Kuningaskunnaksi, jossa kaikki valta keskittyi Lontooseen. Skotlannissa John Knoxin johtama uskonpuhdistus oli nostanut valta-asemaan reformoidun kirkon, joka pitkään tunnettiin vanhalla maan pohjoismaisiin siteisiin viittaavalla skottinimellään Kirk. Se edusti puhdasoppisinta ja tiukkapipoisinta kalvinismia. Vielä vuonna 1697 nuori 18-vuotias ylioppilas oli tuomittu hirtettäväksi varomattomista jumalanpilkaksi tulkituista puheistaan

Molemmat saattoivat itse asiassa myötävaikuttaa valistuksen kukoistukseen juuri Skotlannissa. Itsenäisyyden menetys ei ollut kivuton asia skoteille, joista osa vuosina 1715 ja 1745 nousi kapinaan ja halusivat nostaa valtaan heille läheisemmän Stuart-suvun kruununtavoittelijan. Nämäkin kapinat ja niiden kukistaminen olivat ajan tavan mukaan raakoja tapahtumia. Kuitenkin itsenäisyyden menetys oli myös aukaissut samalla Englannin ja sen siirtomaiden markkinat skoteille, jotka lyhyessä ajassa ottivat haltuunsa leijonan osan Brittein saarten siirtomaakaupasta. Vaurastuminen tuki valistusta, ja valistus tuki vaurastumista.

Myös Skotlannin presbyteerinen kirkko oli omalla tavallaan edistyksen vauhdittaja. Protestanttinen etiikka yleensä ja erityisesti sen reformoitu muoto korostivat säästäväisyyden, ahkeruuden ja yritteliäisyyden hyveitä. Kansankielisen Raamatun opiskelun korostaminen ja kirkon ylläpitämä kouluverkosto nostivat lukutaidon Skotlannissa korkeammalle kuin muualla saman ajan Euroopassa.

Skotlanti jakaantui klaanien hallitsemaan, köyhään ja taantumukselliseen Ylämaahan ja urbaanimpaan, avoimempaan ja edistyksellisempään Alamaahan. Alamaa ja siellä sen suuret kaupungit, Glasgow, Edinburgh ja myös Aberdeen ja niiden yliopistot, olivat skottivalistuksen tyyssijat.

Valistusajan Skotlannin suuria nimiä olivat esimerkiksi filosofiassa Adam Ferguson, Henry Home, David Hume, Frances Hutchison ja Adam Smith – joka on syytä pitää enemmän moraalifilosofina kuin ekonomistina sanan nykyaikaisessa mielessä – insinööritaidoissa Thomas Telford ja James Watt, kirjallisuudessa James Boswell, Robert Burns ja Walter Scott sekä rakennustaiteissa Robert Adam. Näiden ja lukuisten muiden skottien aatteet ja elämäntyö tulevat Arthur Hermanin kirjassa asianmukaisesti esitellyksi.

Amerikkalaisen professorin Hermanin teos ei kuitenkaan ole ensisijassa aatehistoriallinen vaan paremminkin yleisesitys Skotlannin historiasta ja skotlantilaisten laajalle ulottuneesta vaikutuksesta. Hän käsittelee ja esittelee erityisesti skottisiirtolaisten merkitystä Pohjois-Amerikassa, niin nykyisen Kanadan kuin Yhdysvaltojen synnyssä ja kasvussa, sekä Australiassa ja vähän kaikkialla maailmassa, mukaan lukien tietenkin Brittien saaret.

Esimerkiksi Yhdysvaltain itsenäisyyssodassa skotit olivat avainpaikoilla molemmin puolin: erityisesti Irlannin kautta siirtokuntiin muuttaneet Ulsterin skotit itsenäisyysliikkeen riveissä ja suoremmin Skotlannista muuttaneet lojalistien joukoissa. Kolmasosa itsenäisyysjulistuksen allekirjoittajista oli skotlantilaista syntyperää. Itsenäisen Kanadan ensimmäinen pääministeri oli skotti John MacDonald ja kahdeksan sen kymmenestä perustaja isästä oli skotteja.

Suuri osa kirjasta onkin paikoin luettelonomaista kerrontaa skottien vaikutuksesta ja osuudesta eri puolilla maailmaa niin politiikan, sotimisen, teollisuuden, kaupan kuin kulttuurinkin saroilla. Kyse on sellaisesta skottilaisuuden ylistyslaulusta että Hermanilla on epäluulojen hälventämiseksi esipuheessaan aihetta korostaa, ettei hänellä itsellään ole skottilaisia juuria.

kesäkuu 2003

Penguin Books, 285 s., St Ines plc. 2002

Amerikan Huuskonen

Michael Moore on amerikkalainen elokuvaohjaaja, jonka tunnetuin elokuva on Roger & Me. Se kertoo siitä, mitä General Motorsin päätös 80-luvulla lopettaa kokonaan autotuotanto Mooren kotikaupungissa Flintissä Michiganissa merkitsi työttömäksi joutuneille ihmisille ja koko kaupungille, jonka ainut merkittävä työnantaja GM oli. Dokumentin kehyskertomuksena oli Mooren sitkeä ja tulokseton yritys päästä haastattelemaan GM:n pääjohtaja Roger Smithiä. Se oli loistelian, humoristinen ja satuttava satiiri, josta tuli myös kaupallinen menestys. Katsojia eniten koskettanut kohta elokuvassa oli se, jossa valkoinen toimeentulotuen varassa elävä nainen murjoi hengiltä lemmikkikaninsa myydäkseen sen lihana saadakseen rahaa välttämättömään elantoonsa. Moore kertoo, että vuosien varrella sadat ihmiset ovat pysäyttäneet hänet tai kirjoittaneet hänelle, miten tuo kohtaus heitä kosketti, ja miten kuvottavaa tuon lemmikin nuijiminen oli. Sen perusteella elokuva myös luokiteltiin lapsille sopimattomaksi. Sen sijaan kukaan ei ole koskaan kommentoinut Moorelle kaksi minuuttia ennen mainitun kohtauksen jälkeen elokuvassa näytettyä tilannetta (aitoa dokumenttia), jossa valkoinen poliisi ampui ja tappoi kadulla mustan Teräsmies-kaapuun pukeutuneen miehen, jolla oli kädessään muovinen lelupistooli.

Moore on myös poliittinen aktivisti, joka tuki viime presidentinvaaleissa vihreiden ehdokasta Ralph Naderia. Hänen elokuvillaan, tv-ohjelmillaan ja kirjoituksillaan on aina myös sanoma. Niin myös Stupid White Men -kirjalla, jonka nimi jo kertoo paljon.

Moore kirjoitti kirjansa kesällä 2001. Sen ensimmäinen 50 000 kappaleen painos oli valmiina syyskuun 10. päivänä toimitettavaksi samalla viikolla kirjakauppoihin. Seuraavana päivänä Moore itse soitti kustantajalle – Murdochin News Corporationin tytäryhtiölle – ja esitti jakelun siirtämistä muutamalla viikolla. Kun Moore sitten muutaman viikon kuluttua kysyi milloin kirja tulee ulos, kustantaja esitti, että kirja tulisi kirjoittaa kokonaan uudelleen ja poistaa siitä mm. presidentti Bushiin kohdistuva raju arvostelu, ja että Mooren tulisi korvata kustantajalle 100 000 dollarilla sen makulatuuriksi joutuvan painoksen painokulut. Sellaisenaan kirja ei enää 11.9. jälkeisissä tunnelmissa istunut isänmaallisen kustantajan imagoon. Moore kieltäytyi ”tarjouksesta” ja kustantaja jo painetun kirjan levittämisestä.

Kirja oli jo tuomittu hävitettäväksi, kun tapahtui ihme. Moore oli joulukuun alussa puhumassa n. sadan hengen ryhmälle New Jerseyläisiä kansalaisaktivisteja ja päätti puheensa asemesta lukea läsnäolijoille pari lukua kirjastaan, jota he koskaan eivät saisi luettavakseen. Muutaman viikon kuluttua Moore sai hätääntyneen soiton kustantajaltaan. Ilmeni, että yleisön joukossa oli paikallinen kirjastonhoitaja (kirjastonhoitajat USA:ssa ovat ilmeisesti samanlainen perussivistyksen hyväksi alipalkattua työtä tekevä naisryhmä kuin Suomessa), joka asiasta närkästyneenä oli internetissä käynnistänyt kampanjan tällaista kustantajasensuuria vastaan. Satojen, lopulta tuhansien kirjastonhoitajien sähköpostiviestikampanjan edessä kustantaja katsoi viisaammaksi perääntyä.

Kirja siis pääsi jakeluun, mutta kustantaja kieltäytyi kaikesta mainonnasta ja muusta markkinoinnista. Nyt nähtiin ”Huuskonen-ilmiö” USA:ssa. Samoin kuin Taisto Huuskosen Laps Suomen parikymmentä vuotta sitten ilman mitään kustantajan mainontaa nousi bestsellerlistan kärkeen Suomessa, tuli myös SWM:stä listaykkönen USA:ssa, mikä siellä tarkoittaa suomalaisittain jo astronomisia painosmääriä.

Tämän Tuhkimo-tarinan Moore kertoo Englannissa Euroopan markkinointia varten julkaistun painoksen esipuheessa. Sananvapaus näytti siis voittaneen ahtaissakin oloissa.

SWM ei ole suurta kirjallisuutta eikä yhteiskuntapoliittisena analyysinä aukaise uusia latuja. Se on kuitenkin hauskasti ja tunteella kirjoitettu, asiaväitteiltään dokumentoitu murskaava arvio USA:n viimeksi kuluneen neljännesvuosisadan aikaisesta politiikasta ja sen seurauksista. Ja vaikka keskeisenä kohteena ovatkin republikaanit ja George W. Bush myös hyvin henkilöön käyvällä tavalla, osansa saavat myös Clintonin demokraatit ja Al Gore, jotka Mooren mukaan ovat viime vuosikymmeninä lähinnä vain hyssytellen myötäilleet republikaanien oikeistovirtauksia. Oli Mooren teeseistä mitä mieltä tahansa, on se hyvä muistutus siitä, että rajuinta USA:han kohdistuvaa yhteiskuntakritiikkiä ovat aina tuottaneet amerikkalaiset itse.

kesäkuu 2003

Like, 92 s., Keuruu 2003

EI pahalle Natolle

Kun Espanjassa 80-luvun alussa valmistauduttiin kansanäänestykseen maan jäsenyydestä Pohjois-Atlantin puolustusliitossa Natossa kaksi sikäläistä rauhanaktivistia Javier Solana ja Alonso Puerta kirjoittivat pamfletin jonka nimi oli ”51 syytä sanoa Natolle ei”. Tätä pamflettia ei kuitenkaan koskaan julkaistu ja sen käsikirjoituskin on kadonnut.

Herkulliseksi tämän Elias Krohnin ja rauhanpuolustajien työryhmän oman pamflettinsa esipuheessa kertoman tarinan tekee tietenkin se, että Javier Solanasta tuli sittemmin Espanjan ulkoministeri ja että hänet siitä tehtävästä vuonna 1995 valittiin Naton pääsihteeriksi. Nykyisin Solana toimii Euroopan unionin yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan Korkeana Edustajana ja EU:n neuvoston pääsihteerinä.

Hauska juttu maailman ja mielipiteitten muuttumisesta, mutta onko se myös tosi vai pelkkää urbaania legendaa? Kysyin asiaa EU:n äskeisen Thessalonikin huippukokouksen käytävillä Javier Solanalta itseltään, joka enemmän hämmästyneen kuin hämmentyneen oloisena kiisti koskaan kuulleensakaan tällaisesta pamfletista, saatikka että olisi sellaista Puertan tai kenenkään muun kanssa koskaan kirjoittanut. Sitä Solana ei kuitenkaan kiistänyt, etteikö olisi kaksikymmentä vuotta sitten ollut Nato-jäsenyyden suhteen samalla kielteisellä kannalla kuin Espanjan sosialistipuolue PSOE:kin.

Sillä onko juttu tarua vai totta ei ole ainakaan sisällöllistä merkitystä tänään Suomessa käytävälle Nato-keskustelulle. Muodollista merkitystä sillä on sen verran, että se on määrännyt muodon Krohnin toimittamalle pamfletille. Ikävä kyllä, sillä Nato-jäsenyyden arvioinnin pusertaminen juuri viiteenkymmeneenyhteen argumenttiin on keinotekoisuudessaan väkinäinen ratkaisu.

Näin monen perusteen kaivaminen Nato-jäsenyyden vastustamiselle johtaa vääjäämättä toistoon ja päällekkäisyyteen, osin ristiriitaisiinkin perusteisiin. Tuntuu myös siltä kuin vähintään yhtä oikea nimi pamfletille olisi ollut ”51 syytä sanoa EI Yhdysvalloille”, siksi kantava ajatus USA:n ja sen aikeiden demonisoiminen on ollut kirjan tekijöille.

Tällä en tarkoita, etteikö olisi olemassa monia ihan hyviä ja kunniallisia syitä vastustaa Suomen jäsenyyttä Natossa. Olen niitä itsekin esittänyt ja on niitä myös tähän pamflettiin mahdutettu. Vierastan kuitenkin sitä valmista ja ennakkoluuloista maailmankuvaa jota pamfletti monessa suhteessa edustaa. Tällaisena se soveltuu parhaiten jo uskossaan valmiiden aktivistien käyttöön.

Paras kirjassa esitetty syy sanoa Natolle ei on sen viimeinen, 51. syy: ”Keksi itse!”

kesäkuu 2003

Seuil, 585 s., Lonrai 2003 (1. painos 1986)

Fasismin vetovoima

Kuinka läheistä sukua demokratianvastaiset äärimmäisyysliikkeet ovat toisilleen? Onko ideologinen ja käytännöllinen etäisyys kahden äärioikeistolaisen fasismin ja äärivasemistolaisen kommunismin välillä lyhyempi niiden suhteessa toisiinsa kuin näiden totalitaaristen aatteiden etäisyys liberaalia demokratiaa edustaviin aatteisiin? Tällainen kysymys oli sopimaton kylmän sodan aikana yleensä ja erityisesti Suomessa, jossa korkein tahokin jahtasi fasisteja saman aikaan kun kommunismin arvostelua vaimensi ulkopoliittinen sordino.

Yksiselitteistä vastausta ei ole, ja tilanteet ovat vaihdelleet eri aikoina ja eri maissa. Suomessa näiden aatteiden sukulaisuus on ollut vaikeasti havaittavaa, ja toisin kuin muualla ei eikä talvisotaa edeltänyt Hitler-Stalin sopimus tällaista tilapäistäkään lähentymistä synnyttänyt. Suomessa lapuanliike ja sen seuraajat eivät juurikaan onnistuneet rekrytoimaan merkittäviä nimiä työväenliikkeestä. Myöskään Suomen asema Saksan kanssasotijana jatkosodan aikana ei millän muutamaa yksilöä merkittävämmällä tavalla houkutellut sosialidemokraateista kansallissosialismin aatteellisia ymmärtäjiä.

Ranskassa fasismilla oli sekä ennen sotaa että etenkin antautumisen jälkeen Vichyn hallituksen aikana myös merkittäviä (entisiä) vasemmistolaisia kannattajia. Philippe Burrinin tutkimus selvittää tätä laajasti ja yksityiskohtaisesti kolmen eritaustaisen vasemmistopoliitikon – Bergeryn, Deatin ja Doriotin – toimien pohjalta.

Gaston Bergery oli radikaalisosialistisen puolueen kansanedustajoka v. 1933 jätti puolueensa tyytymättömänä sen liian oikeistolaiseen linjaan. Hänen perustamansa järjestö aloitti anti-fasistisin tunnuksin, mutta silti Bergery vähitellen paljolti pasifistisista syistä ajautui myöntyvyyslinjalle ja fasismin ymmärtäjäksi. Sodan aikana hän toimi mm Vichyn hallituksen lähettiläänä Moskovassa ja Ankarassa. Hän välttyi tuomiolta sodan jälkeen, mutta ei erityisemmin katunut menneisyyttään toimien mm Petainin muistoyhdistyksen johtotehtävissä. Hän kuoli v. 1976.

Marcel Deat kuului sosialistipuolueeseen ja oli sen neo-sosialisteina tunnetun oikeistolaisen ryhmäkunnan johtaja. Hän käväisi 30-luvulla hallituksessa ja tuki kansanrintamaa v. 1936, mutta ajautui pian myöntyvyyspoliitikkona oikealle. Vichyn aikana hän pääsi vielä uudelleen hallitukseen v. 1944 ja pakeni eteneviä liittoutuneita Saksaan, jossa istui vielä Vichyn pakolaishallituksessa. Deat sai sodan jälkeen kuolemantuomion, mutta vältti sen toimeenpanon pakenemalla Italiaan, jossa kuoli v. 1955 luostarissa.

Jacques Doriot oli Ranskan kommunistien nouseva nuori tähti, politbyroon jäsen ja kommunistien vahvimman kannatusalueen Saint-Denisin paikalliskunkku, jonka kunnianhimo johti hänet sovittamattomaan ristiriitaan Moskovan tukeman puoluejohtaja Maurice Thorez’n kanssa. Hänet erotettiin koska hän vaati kansanrintamaa sosialistien kanssa aikana, jolloin kominterinin virallinen linja piti heitä vielä sosiaalifasisteina. Kun kansanrintama sitten syntyi oli Doriotista jo tullut kommunistien ja Neuvostoliiton leppymätön vastustaja.

Kolmikosta Doriot oli kiihkein natsityyppi jonka vuonna 1934 perustama Ranskan kansanpuolue omaksui myös aktiivisen antisemitismin ja osallistui juutalaisten luovutuksiin. Sodan aikana Doriot pyrki syrjäyttämään liian mietona pitämänsä Pierre Lavalin (hänkin poliitikko, jonka ensimmäinen koti lyhyen aikaa oli sosialistipuolue SFIO:ssa) Vichyn johdosta, mutta Doriot oli saksalaisillekin riski ja ideologisesta samanmielisyydestään huolimatta potentiaalisesti liian itsenäinen vaihtoehto. Sodan aikana hän taisteli vähän aikaa ranskalaisessa SS-legioonassa itärintamalla. Surmansa hän sai pakomatkalla Saksassa v. 1945.

Bergery, Deat ja Doriot eivät olleet mitään marginalisoituneita loosereita tai puhtaita opportunisteja. Kaikki olivat aikanaan varteenotettavia vasemmistojohtajia, joilla piti oli edessään loistava tulevaisuus. Kaikki he ajautuivat, vähän eri tavoin ja eri asteisesti fasismin myötäilijöiksi jo ennen sotaa. Burrin käy kirjassaan hyvin yksityiskohtaisesti lävitse heidän aatteellisen kehityksensä. Etenkin Deat ja Bergery kirjoittivat paljon ja Deat esitellään monissa biografioissa paitsi poliitikkona myös filosofina.

Kun tehdään tiliä fasismista ja Vichyn hallituksesta on hyvä kuitenkin muistaa, etteivät joukot seuranneet laajemmassa määrin näitä itseilmottautuneita johtajia. Vichyn tukijat tulivat voittopuolisesti oikeistosta ja Petainin valtakirjaa vastaan äänestäneistä kansalliskokouksen jäsenistä 90 prosenttia tuli vasemmistopuoluesta.

heinäkuu 2003

Frances Fyfield, The Nature of the Beast, Time Warner, 376 s., St.Ives Plc. 2002

Leena Lehtolainen, Ennen lähtöä, Tammi, 376 s., Viborg 2002

Taavi Soininvaara, Koston Komissio, Tammi, 388 s., Viborg 2003

Kesä on murhan aikaa

Kesäloma on myös dekkaripokkarien aikaa. Olen enintään genren keskivertokuluttaja, enkä ainakaan minkäänlainen asiantuntija. Enemmän luen muita kuin kotimaisia dekkareita, mutta supermarket-tarjonta on tänä kesänä kuitenkin ohjannut etupäässä jälkimmäisten pariin.

Leena Lehtolainen lienee alan kruunaamaton painosten kuningatar tämän päivän Suomessa ja kyllä hän ammattitaitoisella otteella kirjoittaakin. Uskottavuus ja poliisityön detaljien hallinta on hänen vahvuuksiaan, ainakin ainokaisen hänen laajasta tuotannostaan lukemani Ennen lähtöä teoksen perusteella. Meikäläistä tietenkin kiehtoo myös kirjan sijoittaminen Espoon kunnallispolitiikan miljööseen. Tekijän käsitys ja kuvaus kunnallispolitiikan kiemuroista osoittaa alan hyvää ja (inho)realistista tuntemusta, vaikka murha ei toistaiseksi ole kuulunut espoolaiseen(kaan) kunnallispolitiikan repertuaariin.

Lehtolainen rakentaa juonensa hyvin ja kirjoittaa varmasti, tarjoamatta erityisempiä yllätyksiä, syvällisiä oivalluksia tai kirjallista taitokudontaa. Henkilökuvat jäävät tv-käsikirjoitustasolle – mikä ei ole vain huono asia, onhan etsivä Maria Kallio jo jonkinlainen tv-sankari. Lehtolaisen suvaitseva asennoituminen erilaisiin vähemmistöihin ja poikkeaviin ja hallittu tuohtumus sosiaalista eriarvoisuutta ja ympäristön tuhoamista kohtaan on miellyttävää ja tuo mieleen amerikkalaisen Sara Paretskyn.

Taavi Soininvaara rakentaa Koston komissionsa EU:n komission jäsenten salamurhista liikkeelle lähtevän megajuonen varaan. Siinä on Supolla selvittämistä kun veri roiskuu ympäri Eurooppaa, mutta lopussa tietenkin kaikki hyvin. Rakennelman suureellisuus jää kuitenkin epäuskottavaksi ja suoraviivaisen tarinan kerronta paperinmakuiseksi ja ohueksi. Se koskee myös Soininvaaran nykydekkareissa pakollista etsivien perhesuhteiden setvimistä. Kirjaa ei pelasta se, että Soininvaaraa voi myös luonnehtia käsitteellä politically correct ja hän panee supo -etsivänsä liittymään Attaciin ja Amnesty Internationaliin.

Frances Fyfield on minulle uusi tuttavuus, vaikka onkin julkaissut jo toistakymmentä kirjaa. Moniulotteista ja – kerroksista kerrontaa lopuksi yhteen kietoutuvan tarinan puitteissa. Kerronta etenee henkilökuvien täydentymisen ja syventymisen kautta vähän keskeneräiseksi jääneeseen ratkaisuun. Fyfield on kuitenkin kirjoittaja jonka väkivallalla mässäilemättömään tuotantoon saatan toistekin tarttua.

heinäkuu 2003