Ajatus-kirjat, 327 s., Jyväskylä 2002

Vankka tietopaketti NATO:sta

Se suomalaisten suuri enemmistö, joka suhtautuu kielteisesti tai epäilevästi Suomen mahdolliseen jä senyyteen Pohjois-Atlantin puolustusliitossa Natossa, voi suhtautua lähtökohtaisen epäluuloisesti Tuomas Forsbergin tuoreeseen Nato-kirjaan. Onhan sen tekijä, ulkopoliittisen instituutin johtajana toiminut valtiotieteiden tohtori Forsberg yksi niistä tutkijoista, joilta säännönmukaisesti pyydetään lausuntoa, kun halutaan perustella sitä, miksi Suomen tulisi liittyä Natoon.

Epäluulo on turha, sillä Forsberg haluaa olla ennen muuta tutkija eikä propagandisti. Tämä tutkijaneetos heijastuu myös Nato-kirjassa, joka on vankka, hyödyllinen ja tasapainoisesti pohdiskeleva tietopaketti, johon jokaisen Nato-debatista kiinnostuneen kannattaa tutustua omasta Nato-kannastaan riippumatta. Kannattajat löytävät siitä vahvistusta uskolleen eikä vastustajan uskon sen perusteella tarvitse vielä horjua. Molemmat hyötyvät kuitenkin kirjan fakta-aineistosta omien näkemystensä tueksi.

Forsberg tuo kirjan esipuheessa reilusti julki oman uskontunnustuksekseen nimeämänsä asennoitumisen. Hän kirjoittaa, ettei ”usko asevaraiseen turvallisuuteen, mutta uskon siihen, että asevoimaa voidaan tarvita kansainvälisten konfliktien ratkaisemiseksi ja estämiseksi. Uskon kansainväliseen yhteistyöhön turvalli suuspolitiikan alalla ja kuvittelen, että sotia voidaan välttää sitä paremmin, mitä enemmän eri maiden asevoimat ovat tekemisissä toistensa kanssa myös rauhan oloissa.” Tämän voin minäkin vaivatta allekir joittaa eikä varmaan Forsbergkään katso,. että siitä sellaisenaan voitaisiin johtaa jokin yksi ainoa kanta Suomen mahdolliseen Nato-jäsenyyteen.

Toki Forsbergin tekstistä voi kaivaa esiin reunahuomautuksiin aihetta antavia kohtia. Sellainen on esimer kiksi kummastelu siitä, miten Nato-jäsenyyttä on vastustettu vuodesta toiseen terhakkaasti, ”vaikkei sitä ole oikein kukaan edes kannattanut”, ikään kuin me emme olisi jo vuosia olleet ”Päivälehden piirin” harjoittaman määrätietoisen kampanjoinnin kohteena. Se, että Forsbergin oma näkemys heijastuu jäsenyy den puolesta ja sitä vastaan esitettyjen argumenttien pohdintaan, on luonnollista. Valistunut lukija ottaa sen omassa arvioinnissaan huomioon.

Toukokuu 2002

Saksankielisestä alkuteoksesta kääntänyt Leo Metsar, Ilmaman, 365 s. Tartto 2000

Virolaista elämää

Viron edellisen presidentin Lennart Meren muistelmateos on syntynyt Neue Zürcher Zeitungin toimittajan Andreas Oplatkan kysymyksiin sanelluista vastauksista ja toimittajan kanssa käydyistä keskusteluista. Haastattelut on tehty saksan kielellä, jota diplomaattiperheen lapsena muun muassa Berliinissä koulua käynyt Meri täydellisesti hallitsee.

Harvat haastattelu- tai keskustelukirjat yltävät samalle tasolle kuin parhaat muistelmat tai pamfletit, joista kirjoittaja itse kokonaisuudessaan vastaa. Oplatkan ja Meren yhteistyön tulos on tästä selvä poikkeus. Kyse onkin pitkälti Meren itsensä sanelemista ja Oplatkan puhtaaksikirjoittamista muistelmista, joista toimittajan kysymykset olisi suhteellisen helposti voinut häivyttää kokonaan pois. Meren sanankäyttötaitoa ei tarvitse epäillä, onhan hän muun muassa radiotoimittajana ja dramaturgina työskennellyt kirjailija, joka Suomessa tunnetaan entisen Neuvostoliiton pohjoisia alueita ja suomalais- ugrilaisia kansoja käsittelevistä matkakirjoistaan.

Meren isä George toimi Pariisissa asianhoitajana, kun hänet toisen maailmansodan alla kutsuttiin takaisin Tallinnaan. Näin hän seurasi läheltä Viron neuvotteluja Neuvostoliiton kanssa syksyllä 1940, joiden osalta Meri esittää ehkä vähän jälkiviisaastikin murskaavan arvion Viron silloisten johtajien naiiviudesta. George Meri ei hyväuskoisuutta jakanut ja yritti turhaan järjestää perhettään pois Virosta ennen kesän 1940 miehitystä. Kun kyyditykset Virosta Venäjälle kesäkuussa 1941 aloitettiin, vietiin myös Meri perheineen Siperiaan. Vieläkin on epäselvää, kuka ja millä perusteella laati kyyditettävien listat. Meren arvion mukaan kyyditettäviksi joutuivat kaikki, joiden nimi löytyi puhelinluettelosta. Koska Neuvostoliitossa puhelin oli vain nomenklatuurin jäsenille osoitettu ylellisyys ja etuoikeus, miehittäjän oli luontevaa pitää tätä toimivana kriteerinä myös Virossa. Karkeudestaan huolimatta menetelmä toimi Neuvostoliiton tarkoittamalla tavalla.

Tuhannet virolaiset menehtyivät GULAGissa, mutta Meren perhe oli onnekas ja selviytyi hengissä ja pääsi palaamaan sodan päätyttyä Viroon. Ihan selvää vastausta kirjasta ei löydy siihen, miksi George Meri siirrettiin Moskovaan vankilaan sellaisesta tuhoamisleiriin verrattavasta työleiristä, josta hengissä selviytyminen olisi ollut ihme. Meren serkulla, kommunisteihin lukeutuneella Arnold Merellä, saattoi olla jotain tekemistä tämän kanssa.

Sodan jälkeen George Merellä ja hänen perheellään oli yhtä ankeat olot kuin virolaisten enemmistöllä, mutta erityisiä vainotoimenpiteitä heihin ei kohdistunut. Lennart pääsi aikanaan Tarton yliopistoon ja valmistui sieltä ajallaan ja sai töitä opettajana, toimittajana ja dramaturgina.

Meren elämäkerta valottaakin niistä erilaisia selviytymisstrategioita, joita ihmisillä ja koko Viron kansalla oli neuvostovallan aikana. Selviytymistä edesauttoi se, että virolaiset kommunistitkin olivat sittenkin jonkinasteisia patriootteja. Meri antaa yllättävän positiivisen kuvan jopa Viron kommunistien pitkäaikaisesta ja aika huonomaineisesta johtajasta Johannes Käbinista. Varsinaisen roiston roolin Meri varaa quislingeiksi kutsumilleen Viron neuvostovallan alaisuuteen siirtymiseen vv. 1940-41 myötävaikuttaneille virolaisille.

Meri antaa erittäin suuren merkityksen Urho Kekkosen ensimmäiselle sodanjälkeiselle Viron-vierailulle ja sille, että hän Tarton yliopistossa piti vironkielisen puheen. Meri ei muutenkaan esitä suomalaisten suuntaan mitään moitteita, vaan päinvastoin ymmärrystä ja kiitoksia.

Viron itsenäisyyden palautumisen kaikki moninaiset vaiheet tulevat Meren kirjassa yksityiskohtaisesti ja mielenkiintoisesti valaistuiksi. Sitä, että itsenäisyys vielä palautuisi, Meri ei kertomansa mukaan koskaan ollut epäillyt, vaikka monet länsivaltioiden edustajat pitivät ajatusta epärealistisena aina Neuvostoliiton hajottaneeseen elokuun 1991 kaappausyritykseen saakka. Monet lännessä asettivat toiveensa Gorbatshoviin eivätkä siitä syystä täysimääräisesti tukeneet neuvostotasavaltojen itsenäistymistä, pikemmin päin vastoin. Meri ei Gorbatshoviin luottanut ja tapahtumat osoittavat hänen olleen oikeassa.

Vaikka Viron Venäjän-politiikkaa Meren presidenttikaudella on voitu pitää turhankin tiukkana ja nationalistisena, ei Meri tässä kirjassa mitenkään osoita kansallisuuteen kohdistuvia vihamielisiä tunteita sen enempää venäläisiin yleensä kuin Virossa asuviin venäläisiin erityisesti, ja hyvä niin. Meren kirja olisi suomeksikin kääntämisen arvoinen.

Kesäkuu 2002

Santerus, 502 s., Tukholma 2000

Gunnar Myrdalin kunnianpalautus

Gunnar Myrdalin ura oli nousujohtoinen aina vuoteen 1947 saakka. Ekonomistina hän oli yksi keskeisimmistä ns. Tukholman koulukunnan edustajista, jotka John Maynard Keynesin työstä itsenäisesti Ruotsissa hahmottelivat keynesiläistä työllisyys- ja kasvupoliittista ohjelmaa ratkaisuna 30-luvun pulaan. Julkkis hänestä oli tullut jo vuonna 1934 julkaistuaan yhdessä vaimonsa Alvan kanssa paljon huomiota herättäneen raflaavan pamfletin Kris i befolkningsfrågan. Laskeviin syntyvyyslukuin vedoten Myrdalit maalasivat yleisen väestökriisin perspektiivin ja esittivät siihen ratkaisuksi keskeisesti perhepolitiikkaan painottuneen sosiaalipoliittisen ohjelman. Sosialidemokraatteihin liittynyt Gunnar Myrdal valittiin myös valtiopäiville.

Vuonna 1938 Myrdal pestattiin vetämään mammuttimaista tutkimusta Yhdysvaltain mustan väestön asemasta, joka aikanaan ilmestyi nimellä An American Dilemma. Myrdal palasi Ruotsiin sodan aikana ja nousi nopeasti keskeiseen asemaan sodanjälkeistä talouspolitiikkaa suunnitelleen komitean johtajana. Tulevaa politiikkaa hän hahmotteli myös kirjassaan Varning för fredsoptimism, joka sisälsi paljon muutakin kun kirjan nimeen tiivistetyn näkemyksen maailmansodan päätyttyä odotettavissa olevasta uudesta lamasta. Kun sodanaikainen yhteishallitus v. 1945 korvattiin sosialidemokraattisella hallituksella tuli Myrdalista sen kauppaministeri.

Ministeriys päättyi keväällä 1947 kun Myrdal erosi ryhtyäkseen YKn Euroopan talouskomission pääsihteeriksi. Sitä ennen Myrdalista oli tullut Ruotsin haukutuin mies, joka leimattiin vastuulliseksi kaikista talouspolitiikan mahdollisista virheistä yleensä ja vuoden 1946 tuontisäännöstelyn palauttamiseen pakottaneesta valuuttakriisistä erityisesti. Porvarilehdistön ja opposition erityisen voimakas arvostelu kohdistui Myrdalin neuvottelemaan suureen Ruotsin ja Neuvostoliiton kauppasopimukseen ja siinä jälkimmäiselle myönnettyyn jättiluottoon, jonka otaksuttiin osaltaan vaikuttaneen valuuttakriisiin.

Aikalaisarvostelu on heijastunut myös myöhempään kirjoitukseen ja tutkimukseen, jossa Myrdalia on tuon ajan politiikasta jatkuvasti arvosteltu. Näin myös sosialidemokraattisessakin muistelmakirjallisuudessa. Myrdalin eroon vaikutti myös se etteivät hän ja vaikutusvaltainen finanssiministeri Ernst Wigforss koskaan yltäneet luonteittensa ja vähän politiikankin erilaisuuden vuoksi samalle aaltopituudelle.

Örjan Appelqvistin laaja ja perusteellinen tutkimus on Gunnar Myrdalin kunnianpalautus. Kohta kohdalta hän osoittaa, että Myrdal oli arvioissaan enemmän ja useammin oikeassa kuin väärässä, ja hänen väärässä ollessaankin muut olivat enimmäkseen samalla kannalla. Esim. suurluotto Neuvostoliitolle – joka hyväksyttiin valtiopäivillä lähes yksimielisesti – jäi reaalimaksatuksiltaan niin vähäiseksi ettei sillä ollut mitään vaikutusta valuuttakriisiin.

Suurimmaksi virheeksi Ruotsin sodanjälkeisessä talouspolitiikassa osoittautuu Appelqvistin arvioissa kruunun revalvaatio vuonna 1946. Myrdalkin oli sen kannalla – eikä sitä kukaan muukaan aikanaan kyseenalaistanut, mutta sen pääarkkitehti oli Myrdaliakin vaikutusvaltaisempi puolueeton valtiosihteeri ja keskuspankin valtuuston puheenjohtaja – ja siinä ominaisuudessa pääjohtajaakin vaikutusvaltaisempi – Dag Hammarskjöld.

Loppujen lopuksi Ruotsi selvisi sekä toisesta maailmansodasta että sodanjälkeisestä rauhanolosuhteisiin paluusta maineen kärsimistä kolhuista huolimatta varsin hyvin. Tässä Myrdalin panos jää myös plussan puolelle. Myrdalin ansiot Nobel-palkittuna ekonomistina ja sosiologina ovat pysyvästi tunnetut ja tunnustetut, mutta niitä on jääänyt varjostamaan käsitys Myrdalin epäonnistumisesta poliitikkona, minkä Appelqvist haluaa tutkimuksellaan oikaista.

Appelqvistin tutkimus tuskin herättää Suomessa laajempaa kiinnostusta, intohimoista puhumattakaan. Silti Suomenkin taloushistoriasta löytyy vaiheita jotka ansaitsisivat vakiintuneita tulkintoja ja käsityksiä ravistavaa tutkimusta.

Mainittakoon että yksi Appelqvistin eniten käyttämistä tutkimuksista on Cay Sevonin Ruotsin puolueettomuutta ja Euroopan sodanjälkeistä jälleenrakennuspolitiikkaa käsittelevä väitöskirja vuodelta 1995.

kesäkuu 2002

Editorial GA, 286s., Malaga 2002

Pajulahden urheiluopiston ylläpitämällä säätiöllä on ollut tapana muistaa yhteistyökumppaneitaan ja minuakin pienellä lahjalla. Tällä kertaa sain Eeles Landströmin Espanjassa painetut omakustannemuistelmat. Eeles Landström oli, jos nuoremmat eivät häntä enää tunnista, seiväshypyn kaksinkertainen Euroopan mestari ja olympiapronssimitalisti, urheilu-uransa jälkeen kaksi kautta liberaalien edustajana eduskunnassa ja sieltä pudottuaan jonkin aikaa Yleisradion apulaisjohtajana.

Landström on myös aiemmin julkaissut pari puhdashenkisen ylevää nuorisoromaania. Tietty partiolaishenki heijastuu tässäkin kirjassa, joka on paremminkin kokoelma lyhyitä muistikuvia kuin varsinainen muistelmateos.

Landströmin tausta amerikkalaisyliopistossa tittelinsä hankkineena huippu-urheilijana ja suuryrityksen sosiaalipäällikkönä merkitsi sitä, ettei hän kuulunut sellaisiin liberaaleihin, joita kohtaan 60-luvun radikaalit olisivat tunteneet erityistä luottamusta. Se heijastui nuoren radikaalitoimittajan Seppo Tikan kysymyksessä siitä, mitä mieltä Suomen kotien radio- ja tv-liittoon Georg C. Ehnroothin ja Margit Borg-Sundmanin kanssa liittynyt liberaaliedustaja Landström oli vapaista sukupuolisuhteista. Landströmin vastaus oli klassikko:”Kyllä ne paremmilta kuulostavat kuin pakolliset”.

Landström ei toisin sanoen ollut aivan sellainen tosikko ja porvari kuin miksi hänet oli helppo kuvata. Amerikasta häneen näyttää tarttuneen paljon amerikkalaisen liberalismin parhaita piirteitä, mikä näkyy muun muassa varhaisena tietoisuutena kaikenlaisen rotusyrjinnän tuomittavuudesta ja ehkä vähän sinisilmäisenäkin John F. Kennedyn ihailuna nuorena uuden ajan uudistushenkisenä demokraattipoliitikkona.

Meikäläiselle 50-luvulla pikkupoikana urheiluherätyksen saaneelle lukijalle kuvaukset Landströmin urheilu-urasta, kilpailuista ja kilpakumppaneista ovat mielenkiintoisia, vaikka enemmän nostalgisista kuin uutuusarvoon tai kirjallisiin ansioihin liittyvistä syistä. Sama koskee myös Landströmin lyhyeksi jääneen poliittisen uran kuvausta. Noteeraamisen arvoista on se, että Rosenlew Landströmin työnantajana tuntuu paremminkin haitanneen kuin edistäneen liberaalipoliitikon poliittisia pyrkimyksiä.

Vanha urheiluvamma vei Landströmin työkyvyttömyyseläkkeelle jo 49-vuotiaana ja eläkepäiviään hän on sen jälkeen viettänyt tuhansien muiden suomalaisten tavoin Andalusian aurinkorannikolla.

heinäkuu 2002

Saqi Books, 154 s., Lontoo 2002

Terrorismin ja fundamentalismin maailma

Fred Hallidayn esseekokoelman nimi on sovellutus John Reedin klassisesta kuvauksesta bolshevikkivallankumouksesta Kymmenen päivää jotka järisyttivät maailmaa. Hallidayn kirjasta ei varmaan samanlaista klassikkoa tule. En kuitenkaan pidä kovin suurena liioitteluna kirjan kanteen otettua lainausta The Observer-lehden kirja-arvostelusta, jonka mukaan kyse on ”ylivoimaisesti parhaas- ta syyskuun 11. päivän katastrofia käsittelevästä kirjasta”. Tämä ei tietenkään sulje pois että parempiakin voidaan vielä kirjoittaa.

Mikään syyskuun 11. päivän dramaattisten tapahtumien kuvaus tai terrorismiverkostojen analyysi Hallidayn kirja ei ole. Al Qaidaa tuskin edes mainitaan kirjassa. Kyseessä on kokoelma osin aiemmin julkaistuja, mutta kuitenkin hyvin toisiinsa liittyviä artikkeleita ja esseitä islamista, terrorismista ja kansainvälisistä suhteista yleensä.

Halliday on lähi-itään erikoistunut kansainvälisen politiikan professori London School of Economics’ssa ja julkaissut aiemmin useita kirjoja aiheesta. Halliday käsittelee ns. lännen ja ns. islamilaisen maailman vastakkainasettulua monipuolisesti ja asiantuntevasti. Itse asiassa hän torjuu koko yksinkertaistavan asetelman, jonka markkinoinnissa erityisesti Samuel Huntingdon on bestsellerillään The Clash of Civilizations kunnostautunut.

Hyvin tervetullut on esim. tapa jolla Halliday analysoi erilaisia fundamentalismeja. Kaikki muslimit eivät ole fundamentalisteja tai terrorismin hyväksyjiä, eivätkä kaikki terroristit suinkaan ole muslimeja. Kuten Halliday historian ja nykyisyyden hyvin tuntien dokumentoi, löytyy fundamentalismia ja myös terrorismin käyttöä kaikista uskontokunnista, ml. juutalaisuudesta.

Vielä oleellisempaa on, että myös valtiot voivat harjoittaa terrorismia – itse asiassa koko Ranskan vallankumouksen ajalta periytyvä käsite on alunperin liittynyt vallankumouksellisen valtion vastustajiinsa kohdistuneeseen väkivaltaan. Samaa Leninin soveltamaa terrorismia on avoimesti puolustanut myös Trotski. Itse asiassa Hallidayn mukaan enin osa menneistä ja nykyisistä terroriteoista on vallassaolijoiden toimeenpanemia ja suunnattu niitä vastaan, joilla valtaa ei ole.

Tämä ei suinkaan tarkoita erilaisten terroritekojen suhteellistamista. Halliday tuomitsee yksiselitteisesti kaiken terrorin käytön ja huomauttaa myös sen tuloksettomuudesta.

Islamin maailman hyvin tunteva Halliday käsittelee kattavasti myös islamofobiaa – islamilaisuuden pelkoa – ja islaminvastaisuuden erilaisia ilmentymiä. Näiden ilmiöiden tunteminen, tuomitseminen ja niitä vastaan toimiminen on yhtä tärkeätä kuin antisemitisminkin kyseessä ollessa.

heinäkuu 2002