Otava, 608 s., Keuruu 2001

Lehtikuninkaan säädyllinen elämä

Vaatimattomista talonpoikaisoloista Orimattilasta lähtöisin ollut Eero Erkko oli niitä viime vuosisadan nuoria suomalaisia jotka lahjakkuudellaan raivasivat tiensä sekä politiikassa että talouselämässä kansakunnan kaapin päälle. Jo säätyvaltiopäivillä vuodesta 1894 vaikuttanut Erkko valittiin myös ensimmäiseen yksikamariseen eduskuntaan. Hän toimi nuorsuomalaisen puolueen puheenjohtajana pariinkin otteeseen ja istui vielä kolmessa itsenäisen Suomen hallituksessa eri ministeripaikoilla.

Lehtimiehenä hän aloitti uransa Jyväskylässä ilmestyneen Keski- Suomen päätoimittajana ja jatkoi sitä vuodesta 1890 Päivälehden, myöhemmin Helsingin Sanomien päätoimittajana eräin pakollisin katkoksin aina kuolemaansa saakka vuonna 1927. Poliitikko- lehtimies yhdistelmä oli tavanomainen vuosisadan vaihteen Suomessa, jolloin selkeitä yhteiskunnallisia tavoitteita varten perustetut lehdet valtaosaltaan tunnustivat jotain väriä ja olivat aatteen palveluksessa.

Pakolliset katkokset aiheutuivat sortokauden painokanteista ja kagaaliin kuuluneen Erkon karkotuksesta ulkomaille sekä kansalaissodasta. Maanpakolaisena USAssa Erkko perusti New Yorkiin Amerikan Kaiku-nimisen menestyvän sanomalehden. Liikemieskykynsä hän osoitti perustamalla Suomeen palattuaan hyvin menestyneen autoja maahantuoneen ja moottoriveneitä valmistaneen yrityksen ”Erkko & Markoff”.

Lehtimiehenä Erkon uran alku ei ollut helppo. Keski-Suomen päätoimittajaksi hän livahti kun tehtävään aiottu nuorempi veli Ruuto siitä ensin kieltäytyi, ja kun Päivälehden ensimmäinen näytenumero marraskuussa 1890 oli se ”heiveröinen, itse asiassa surkea”, kuten Zetterberg aikalaisarvioihin yhtyen toteaa. Nuorsuomalaiselle pääkaupunkilehdelle oli kuitenkin niin vahva sosiaalinen tilaus, että lehti jäi henkiin.

Alkuvuosien Päivälehti ja sitä seurannut Helsingin Sanomat eli Uuden Suomettaren varjossa eikä häikäissyt ylivoimallaan. Sen merkittävä levikin nousu alkoi vasta ensimmäisen maailmansodan aikoihin, vaikkei lehti vielä 20-luvullakaan ollut läheskään samanlainen valtakunnallinen instituutio kuin tänään. Noina vuosina lehti alkoi kuitenkin olla myös tuottoisa liikeyritys eikä liene sattuma, että aiemmin vain muodollisella panoksella lehteen sijoittanut Erkko maan itsenäistymisen aikoihin parissa vuodessa hankki haltuunsa neljänneksen ja enemmänkin Sanoma oy:n osakkeista. Niinpä Erkon vanhin poika Eljas saattoi isän kuoltua asettua liki perintöruhtinaan oikeudella ensin lehtiyhtiön ja kohta myös lehden johtoon syrjäyttäen toimituksellisessa johdossa siihen saakka istuneet edistyspuolueen aatteenvartijat. Nuorsuomalainen puolue oli koko olemassaolonsa ajan jakaantunut kahteen osaan, pääskysiin ja varpusiin, joita nykyterminologian mukaan voisi luonnehtia uusliberaaliksi ja sosiaaliberaaliksi siiviksi. Kun puoluekenttä syksyllä 1918 ryhmittyi uudelleen lensivät lähes kaikki monarkiaa kannattaneet pääskyset kokoomuksen pesään, tasavaltalaisten varpusten perustaessa edistyspuolueen. Erkko lukeutui ståhlbergilaisiin varpusiin, mutta hänkin horjui kesällä 1918 monarkistien suuntaan.

Zetterbergin sujuva elämäkerta kattaa hyvinkin tarkoin Erkon elämän kaikki vaiheet, kuten liki kuusisataasivuiselta opukselta sopiikin odottaa. Pääpaino on Erkon poliittisessa toiminnassa ja Zetterberg on välttänyt houkutukselta kirjoittaa samalla Sanoma Oy:n historiaa. Kuitenkin kuvaus Eero Erkosta jää jotenkin ulkokohtaiseksi ja vaillinaiseksi, ikäänkuin Zetterberg olisi aristellut esittää mitään kovin henkilö- tai perhekohtaista tai perusteellisemmin analysoida kohdettaan. Lukija jää aavistamaan, että myös Erkon puolisosta Maissista olisi saanut paljon enemmän väriä irti.

Helmikuu 2002

Otava, 282 s., Keuruu 2002

Tikusta asiaa

St. John’s Collegessa Cambridgen yliopistossa kokoontuneille historiantutkijoille annettiin tehtäväksi kirjoittaa essee, ei elefanteista vaan Winston Churchillista, jolloin suomalainen tietenkin valitsi aiheekseen Churchill ja Suomi. Tulos on nyt meidän kaikkien luettavissa.

”Winston Churchill ei koskaan vieraillut Suomessa. Hänen tietämyksensä Suomen historiasta, kultuurista ja poliittisesta järjestelmästä oli varsin suppea. Hänen kiinnostuksensa pohjoisen pienvaltion tapahtumia kohtaan oli rajallista ja hänen kanssakäymisensä suomalaisten kanssa hyvin ajoittaista. Suomella ei Churchillin elinaikana ollut huomattavaa kansainvälistä roolia eikä Isolla-Britannialla mitään suoranaista, perusluonteista intressiä Suomessa.”

Ylläoleva Ruotsilan kirjan johdannon ensimmäinen kappale kertoo kaiken oleellisen. Sen kertomiseen tarvitaan kuitenkin 240 sivua leipätekstiä ja päälle vielä 40 sivua tiheästi präntättyjä lähdeviittauksia ja pitkä lähdeluettelo.

Ruotsilan kirja on syntynyt Cambridgessä angloamerikkalaista antikommunismia koskeneen väitöskirjatyön sivutuotteena. Antikommunismi on myös se prisma jonka läpi Ruotsila tarkastelee sekä Churchillin Suomi-suhdetta ja vähän kaikkia muutakin. Churchillin kerrotaan olleen leppymätön antikommunisti ja bolshevismin vastustaja jo kaksikymmentä vuotta ennen lokakuun vallankumousta, mikä on vähintään terminologian tasolla anakronismi. Saman näkemyksen varassa Ruotsila omaksuu sellaisenaan Chruchillin näkemyksen vuoden 1918 sisällissodasta Suomessa pelkästään Leninin vallankumouksen jatkeena.

Näkökulmasta seuraa myös että kaikki Churchillin vastustajat leimautuvat herkästi, jolleivät kommunisteiksi, niin ainakin kollektivisteiksi, epämääräisiksi vasemmistoliberaaleiksi tai neuvostomyönteisiksi. Churchillin ulkoministeri ja seuraaja konservatiivijohtajana Anthony Eden määritellään Ruotsilan kuvauksessa johdonmukaisesti atribuutilla ”neuvostomyönteinen”.

Ruotsila ei ole käyttänyt uusia lähteitä, eikä esitä kovin kummoisia uusia tulkintojakaan, vaikka nostaakin esiin vähemmän tunnettuja Churchilliin liittyvuä tapahtumia ja suunnitelmia. Oikeutusta tutkimukselleen hän tuntuu kuitenkin hakevan vähän väkinäisellä ja ponnettomalla polemiikilla varhaisemman suomalaistutkimuksen kanssa.

Winston Churchillillä oli tunnetusti mahtipontinen retoriikka hallussaan ja se tuntuu tarttuneen myös Ruotsilaan. Hänen paikoin vaikeaselkoista ja kiemuraista tekstiä lukiessaan tulee aika ajoin mieleen, miten paljon paremmalta se kuulostaisi englanniksi käännettynä. Se ajatuksellinen ja kielellinen selkeys joka kirjan alussalainattua johdantokappaletta leimaa katoaa loppua kohden. Kirjassa on myös jonkin verran lähinnä huolimattomuuden tiliin pantavia ajoitus- ja asiavirheitä.

Helmikuu 2002

Laffont, 1105 s., Pariisi 1997

Kommunismin musta kirja

Olen vihdoin saanut luettua Kommunismin mustan kirjan loppuun saakka. Vaikka kaikki yli 1000 sivua olen avannut, on tunnustettava, etten ole aivan jokaista lukenut yhtäläisellä tarkkuudella. Jossain vaiheessa teloituksista, kidutuksista, nälänhädistä ja vankileireistä lukeminen alkaa jo turruttaa. Kirja onkin laajan dokumentaatioaineistonsa osalta eräänlainen käsikirja, josta tarvittaessa voi etsiä lähempää tietoa.

Kommunismin nimissä tehdyt rikokset eivät ole uusi asia. Niiden kieltäminen kävi kommunisteille itselleenkin mahdottomaksi viimeistään Hrutshevin kuuluisan yksitoista tuntia kestäneen puoluekokouspuheen jälkeen vuonna 1956. Kommunismin romahduksen jälkeen avautuneet arkistot ovat kuitenkin tuoneet vielä lisää karmaisevia yksityiskohtia julkisuuteen ja ennen kaikkea osoittaneet sen, miten pitkään hellitty myytti pahasta Stalinista hyvän Leninin perinnön turmelijana on yksinkertaisesti väärä. Punainen terrori oli nimenomaisesti Leninin siunaama ja alkuunpanema, Stalin vain lavensi sen mittasuhteita ja otti uhrikseen myös niitä, joiden kommunistista vakaumusta ei voinut asettaa kyseenalaiseksi.

Kommunismin nimissä tehtyjen rikosten dokumentointi näinkin yksityiskohtaisesti on perusteltua jo vähintään kunnianosoituksena sen miljoonille uhreille. Silti vielä tärkeämpää kuin tietää mitä ja miten kaikki tapahtui, on saada vastaus kysymykseen miksi.

Tämä on edelleen paikoin raivoisankin debatin aihe. Vastaaminen olisi helpompaa, jos kommunismi olisi ainoa aate, jonka nimissä 20. vuosisadalla on lahdattu miljoonia ihmisiä. Natsismi ja fasismi olisivat hyvin todennäköisesti päässeet samoihin absoluuttisiin lukuihin, jos olisivat selviytyneet toisen maailmansodan voittajina. Erimuotoinen antikommunismikin – myös demokratioiden tukemana – on sekin vaatinut uhrinsa, vaikka heistä kertovat voluumit paljon ohkaisemmiksi jäävätkin. Unohtaa ei sovi myöskään kolonialismin tai uskonnollisen fundamentalismin uhreja.

Muiden kuin kommunistien uhreista muistuttaminen ei vähennä kommunismin nimissä tehtyjen rikosten kauheutta eikä vapauta pohtimasta sitä, missä määrin kyse oli todella kommunismin nimissä tehdyistä ja missä määrin kommunismista itsestään lähteneistä rikoksista. Mustan kirjan kirjoittajat eivät lopullista vastausta anna, vaikka vahvasti vyöryttävätkin aineistoa sen tueksi, että itse kommunistinen ideologia proletariaatin diktatuureinen ja jesuiittamoraaleineen – ainakin siinä muodossa kuin Lenin ja hänen sellaiset seuraajansa kuten Mao, Kim Il-sung, Ceausescu, Pol Pot, Mengistu ja monet muut sen määrittivät ja sitä toteuttivat – on syyllinen.

Siellä täällä myös Mustassa kirjassa vilahtaa kommunistien johtoportaissakin niitä, jotka kauhistelivat aatteen aikaansaannoksia. Heidän kohtalokseen yleensä koitui liittyminen muiden uhrien joukkoon.

Kaikesta huolimatta joidenkin Mustasta kirjasta inspiraationsa saaneiden viritelmät suuren rikosprosessin nostamisesta kommunismia ja kaikkia sen kannattajia vastaan – mitä kirjan kirjoittajat eivät esitä – eivät tunnu kovin järkeviltä. Sinänsä on perusteltua, että kommunismin entiset – ja nykyiset, jos heitä löytyy – kannattajat saatetaan avoimesti ottamaan kantaa aatteensa nimissä ja toimesta tapahtuneeseen, vaikkei siihen uusia näytösoikeudenkäyntejä tarvitakaan.

Paras peruste tällaiselle prosessille olisi, jos se voisi vähentää vastaavien rikosten ja ihmisoikeusrikkomusten toistumisen mahdollisuuksia maailmassa. Se ei ole suinkaan varmaa, vaan lopputulos voi olla osin päinvastainenkin. On näet tärkeätä, ettei millekään aatesuunnalle, uskonnolle tai valtapyrkimykselle anneta liiallista erityisasemaa, joka vähentäisi muiden nimissä tehtyjen rikkomusten saamaa huomiota. Ennen kaikkea on tunnistettava ne olosuhteet, joissa tällaiset rikokset ylipäätään syntyvät. Köyhyys, tietämättömyys, demokratian, avoimuuden ja sananvapauden puute ovat tämän listan kärjessä.

Helmikuu 2002

Otava, 447 s., Keuruu 2002

EVA Suomen pelastajana

Jukka Tarkan Uhan alta unioniin on jonkinlainen poliittisen pamfletin ja järjestöhistoriikin yhdistelmä. Sen sankareita ovat Max Jakobson ja Elinkeinoelämän valtuuskunta EVA, jotka pelastivat Suomen uhkaavalta joutumiselta Neuvostoliiton satelliitiksi, ellei suorastaan taistolaisvallankumoukselta.

Pelastajan sankaruuden alleviivaamiseksi on uhkakin maalattava mahdollisimman synkin värein. Tarkan Suomi oli 70-lvun alussa yleisradikalismin ja yya-sopimuksen suomettama maa. Radikaalit nakersivat vapaata talousjärjestelmää ja demokratiaa sisältäpäin, ulkoa kasvoi Neuvostoliiton painostus ja uhka. Sisäisen ja ulkoisen uhan yhtymäkohtana oli taistolaisuus ja sen myötäjuoksijat. Uhka ei väistynyt vielä sopimattomaan toimintaan syyllistyneen yliaktiivisen neuvostolähettiläs Aleksei Beljakovin kotiinkutsumisen myötä, sillä myös myöhemmin suurlähettiläänä maahan palannut KGB-residentti Vladimir Stepanov jatkoi aktiivista Suomen neuvostovaikutuspiiriin siirtämistä. Sitä varten hän oli ideoinut ajatuksen Suomen ja Neuvostoliiton yhteisistä sotaharjoituksista, jonka suomalaiset saivat torjutuksi.

Historiantutkijana Tarkka koittaa pysytellä tunnetuissa faktoissa ja dokumentoida lähteensä, mutta panee kirjaansa välillä myös sivukaupalla lähdeviitteetöntä kerrontaa kun tullaan erityisen vauhdikkaisiin tulkintoihin. Erikoinen tulkinta on esim. se, että Tarkan mielestä Suomi ja Neuvostoliitto 70-luvulla aloittivat yya-sopimuksen mukaiset sotilaalliset konsultaatiot. Kukaan muu ei ole keksinyt kutsua silloisia sotilaitten tavanomaisia keskusteluja tällä nimellä.

Erinomaisen hyvin vaaran vuodet kuitenkin osattiin 70-luvulla suomalaisilta peitellä. Jopa niin hyvin että alan epäillä olenko todella elänyt tuollaista Tarkan kuvaamaa aikaa. Se että eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan jäsenenä olin herttaisen tietämätön siitä miten Suomen itsenäisyyttä myös konkreettisesti (erotuksena vasemmistolaisesta puheesta, joka Tarkan mielestä ajoi samaa asiaa) kalvettiin ei toki todista, etteikö vaaraa ollut. Oleellisempaa on, etteivät ihmiset paljon lähempänäkään vallan ydintä tätä tulkintaa vieläkään allekirjoita.

Vaikka Tarkan besserwisserismi ja suunnaton oikeassa olemisen tarve tekevät lukukokemuksesta raskaan, on kirja silti kahdessa suhteessa hyvinkin mielenkiintoinen. EVAn perustamiseen ja sen toimintaan liittyvien ristiriitojen, suunnitelmien ja tapahtumien selvittely on historiikinomaisuudestaan huolimatta antoisaa. Tarkka näkee paljon vaivaa osoittaakseen aikalaisepäilyt EVAn salatuista tarkoitusperistä ja hämäristä toimintatavoista vääriksi, huomaamatta että joku saattaa lukea hänen tekstiään siten, että se paremminkin vahvistaa epäilyjen oikeaanosuvuuden.

Paljon kertoo sekin, että EVA päätettiin jättää rekisteröimättä. ”Järjestelyn trakoituksena oli estää uteliasta lehdistöä seuraamasta Evan rahoitusta ja rahankäyttöä”, kuten Tarkka sinänsä avoimesti kertoo, vaikkei jatkakaan kertomalla enempää yksityiskohtia siitä mihin ja miten rahaa käytettiin. Kritiikin torjuntaan lienee tarkoitettu muistutus siitä että kaikkiaan EVAn rahankäyttö jäi paljon vaatimattomammaksi kuin mitä puolueet samoina vuosina puoluetukena saivat rahoitusta.

EVAlla ei suinkaan ollut ns. elinkeinoelämän jakamatonta tukea takanaan. Epäilijöitä oli muitakin kuin idänkaupalla rikastuneiden vuorineuvoston piirissä. Ongelmalliseksi muodostui suhde Sanoma Oy:öön, erityisesti sen jälkeen kun EVAn kaavailut julkisen sanan ohjailusta ja aktiivisuus Uuden Suomen pelastusoperaatiossa tulivat julki. Nythän tämä on vain historiaa, kun Helsingin Sanomista on tullut Max Jakobsonin (ja vähän Tarkankin) pää- äänenkannattaja.

Eniten Tarkan kirja panee kuitenkin ajattelemaan eliitin asemaa ja vaikutusta Suomessa. Toki täysin yhtenäistä eliittiä ei Suomessa onneksi ole, mutta eliitinkin eri segmenttejä yhdistää epäluuloinen ja holhoava suhde kansaan. Tässä suhteessa Tarkan markkinakuria ja managerivaltaa propagoiva kirja käy myös hyvin havainnollisesta oheislukemistosta Anu Kantolan poliittista hallintaa 90-luvun talouskriisissä käsittelevälle väitöskirjalle. Vastoin vaistojaan eliitti joutui alistumaan EU-kansanäänestykseen. Tämäkin koettelemus kääntyy lopulta Tarkan kuvauksessa EVAlaiseksi sankarikertomukseksi, jossa hyvät voimat kuitenkin voittivat vaikka lehdistön valtaosa olikin jäsenyyttä vastaan.

Jakobsonin, Tarkan ja EVAn projekti on tunnetusti vielä kesken niin kauan kun Suomi ei ole NATOssa.

Maaliskuu 2002

Macmillan, 561 s., Chatham 2001

Lenin-setä asui Venäjällä

Vladimir Ilyich Uljanov, alias Lenin, tuntuu jo niin tutulta ja loppuunsaakka käsitellyltä aiheelta, että kaiken jo lukeneensa luullut lukija tarttuu Robert Servicen uuteen Lenin-elämäkertaan epäluuloisesti. Suotta, sillä englantilaisen historioitsijan teos osoittautuu kertakaikkiaan mainioksi oppaaksi yhden viime vuosisadan keskeisimmän vaikuttajan henkilöön ja elämäntyöhön.

Kenties aika on vasta nyt kypsä tällaiselle teokselle, eikä vain siksi että Neuvostoliiton romahdus on vapauttanut tähän asti tarkoin pimitettyä arkistomateriaalia tutkijoiden käyttöön. Kyse on myös siitä että NKPn olemassaollessa Leniniin sen perustajana ja vielä Gorbatshovinkin ylimpänä ikoninaan pitämään vallankumousjohtajaan oli kutakuinkin mahdotonta suhtautua sillä etäisyydellä ja objektiivisuudella joka tasapainoisen henkilökuvan laatiminen edellyttäisi. Tämä koskee niin Lenin-kultin vaalijoita kuin sen kaatajiakin.

Robert Service on onnistunut maalaamaan Leninistä muotokuvan, joka on yht’aikaa sekä inhimillinen ja ymmärtävä että armoton ja tarkka. Tarkoin selvitetyt Leninin perhesiteet, kotieläimet, tapasidonnaisuus, itsepäisyys ja rakkauselämä – kolmiodraama Inessa Armandin ja Nadezha Krupskajan kanssa – pudottavat Leninin jalustaltaan tavallisten kuolevaisten joukkoon oikeastaan aika sympaattisella tavalla. Yhtä tarkasti selvitetään myös Leninin dogmaattisuus, häikäilemättömyys, kylmäverisyys ja kovaluonteisuus, joita ilman bolshevikit tuskin olisivat valtaa pystyneet kaappaamaan ja hallussaan pitämään.

Vaikka Servicen empaattinen analyysi onnistuukin palauttamaan sankarimyyttien hävittämän Leninin inhimillisiin mittasuhteisiin ei se kuitenkaan tee hänestä sitä sympaattista setähahmoa joka taistolaislauluissa Suomessakin koitettiin tehdä tutuksi.

Kuolemansairas Lenin alkoi tunnetusti ottaa etäisyyttä puolueen pääsihteeriksi nostamaansa Staliniin ja esitti kuuluisassa testamentissaan tämän erottamista. Tästä ei kuitenkaan voi päätellä että kommunismin historia ja tulokset olisivat väistämättä olleet kovin erilaisia, jos leniniläisiä periaatteita olisi kunnioitettu.

Lenin oli se joka proletariaatin diktatuurin nimissä loi Venäjälle yksipuoluevallan ja otti käyttöön vastustajiin kohdistetun häikäilemättömän terrorin. Proletariaatista taustansa puolesta pikkuaatelinen ja elämäntapojensa suhteen keskiluokkainen Lenin ei paljoa tiennyt, eikä abstraktia tasoa pidemmälle piitannutkaan, mutta hänen tsaarinvaltaa ja sitä pönkittäviin luokkavihollisiin tuntemansa vihan aitoutta ei voi epäillä. Service selittää sitä pitkälti traumalla, jonka Leninin ihaileman ison veljen teloitus jätti Vladimirin ollessa 17-vuotias nuorukainen. Tsaarin armo olisi voinut säästää veljen hengen, eikä pikkuveli sitä ollut unohtanut, kun käski yli 30 vuotta myöhemmin teloittaa tsaarin perheineen.

Punainen terrori luokkavihollisia vastaan panttivankien ottoineen ja summittaisine teloituksineen perustui Leninin nimenomaisiin ohjeisiin ja käskyihin. Service siteeraa esimerkiksi Leninin kirjettä Penzan bolshevikeille elokuussa 1918, jossa ”kulakkien” vastarinnan kukistamiseksi kehotetaan mm. ”hirttämään (ja huolehtimaan siitä että se tapahtuu kaiken kansan nähden) vähintään sata tunnettua kulakkia, rikasta miestä, verenimijää”. Käskyssä ei ollut mitään vertauskuvallista ja sen toimeenpanon varmistamiseksi loppukaneetti vielä kehotti ”käyttämään todella kovia ihmisiä”.

Service ei arvioi Leninin Suomi-suhdetta, mikä meillä on ollut kymmenien kirjojen aiheena, vaikka viittaakin Leninin erääseen lausumaan, jossa suomalaiset todetaan selvästi venäläisiä kehittyneemmäksi kansaksi. Samassa yhteydessä saksalaiset kuitenkin saavat ehdottomasti parhaan arvion Leniltä, mikä ei ole hämmästyttävää ottaen huomioon että kaikista Venäjän johtohahmoista kautta aikojen Lenin parhaiten vastasi yleistä venäläiskäsitystä saksalaisesta pedantista.

Service käsittelee myös jonkin verran Leninin kuoleman jälkeen alkanutta myytinrakentamista. Stalinismin kritiikki nosti myös Krupskajan ja Stalinin vastakkaisuuden aikanaan näkyvästi esille, mutta Service toteaa siihenkin liittyneen myytinrakentamisen elementtejä. Yhtä paljon Leninin kuoleman jälkeen oli kyse Krupskajan ja Stalinin tekemästä taktisesta liitosta.

Servicen kirja on myös käännetty ja julkaistu suomeksi.

Maaliskuu 2002