Euroopan Unioni on isoista kansainvälisistä toimijoista – Venäjä, Kiina, Yhdysvallat ja muut – se johon on jo pitkään kohdistunut eniten odotuksia paremman globalisaationhallinnan ja rauhanomaisen kehityksen turvaamisesta. EU:lle enemmän vaikutusvaltaa toivovat myös sen jäsenmaissa nekin, jotka muutoin suhtautuvat kielteisemmin EU:hun. Mutta myös EU:n ulkopuolella EU on kansainvälisistä toimijoista se, jonka toivottaisiin enemmän vaikuttavan maailman kehitykseen.

Yksi syy tähän on, että EU ei ole mikään sotilaallinen suurvalta, eikä tätä roolia unionille sitä haikailevista yksittäisistä ajoittaisista puheenvuoroista huolimatta ole myöskään tulossa. EU on kaupan ja talouden suurvalta, jota yhdistää sitoutuminen demokratian, oikeusvaltion ja ihmisoikeuksien kunnioittamisen periaatteisiin ja jolla on paljon erilaisia sen talouden, kulttuurin ja arvojen vahvuuteen perustuvia ns. soft powerin keinoja käytettävissään, enemmän kuin yhdelläkään muulla kansainvälisellä toimijalla, joille nämä välineet ovat toissijaisia sotilaallisen voiman antaman hard powerin rinnalla.

Viime vuosien maailmankehitys on korostanut EU:n vastuuta ja siihen kohdistuvia odotuksia. Aikana jolloin nationalistiset ja populistiset voimat eri puolilla maailmaa antavat kannatuksensa johtajille, jotka näyttävät keskisormea kansainvälisille sopimuksille, käynnistävät kauppasotia ja kyseenalaistavat koko monenkeskisen sääntöpohjaisen yhteistyöjärjestelmän, ja katsovat oikeudekseen myös käyttää voimapolitiikkaa kansainvälistä oikeutta rikkovalla tavalla.

EU on nyt tärkein toimija tämän sääntöpohjaisen monenkeskisen yhteistyöjärjestelmän puolustajana ja kehittäjänä ja sitä on tässä tuettava.

EU:n turvallisuus- ja puolustuspolitiikan kehittäminen on ollut myös Suomen tukema pyrkimys, jossa on  kahden viime vuoden aikana edetty enemmän kuin edellisten 20 vuoden aikana. Samalla se kuitenkin on herättänyt Suomessa epäluuloja siitä, mihin sillä oikeastaan tähdätään.

Kysymys ei ole ”eurooppalaisesta armeijasta”, ei edes kaukotavoitteena, vaikka tätä erityisesti saksalaisessa retoriikassa viljellään. Sellaista ei ole NATO:llakaan, vaan sotilasliitto koordinoi ja johtaa jäsenvaltioiden sen käyttöön omilla päätöksillään antamia sotilaallisia voimia, jotka ovat ja pysyvät kansallisen päätöksenteon alaisuudessa.

EU:ssa ei ole sen enempää NATO-jäsenmaissa kuin sen ulkopuolella olevissa maissa minkäänlaista halua ja pyrkimystä sotilasliiton aluepuolustustehtävän ja –sitoumuksen korvaamiseen EU:n toimin.

Kyse on yhtäältä Euroopan autonomisten kriisinhallintavalmiuksien vahvistamisesta, myös sellaisia tilanteita varten, joissa NATO:n resurssit eivät syytä tai toisesta – Trump tai Turkki tulevat tässä ensimmäisenä mieleen – ole käytettävissä, mikä silloin edellyttää mm. itsenäistä toimintaa johtavaa EU-esikuntaa, sekä toisaalta EU:n puolustusvälineyhteistyön ja sotilaallisten resurssien ja toimintakykyjen kehittämistä kustannustehokkuutta tuottavalla tavalla.

Suomi ei tätä tukemalla ole hakemassa sotilaallista liittosuhdetta, jollaista emme halua emmekä tarvitse. Olemme toki valmistautuneita ottamaan vastaan ja antamaan apua, jos tätä edellyttävä tilanne syntyisi, mutta päätöksenteko tällaisesta pysyy vain omissa käsissämme. Tavoitteena on, kuten eduskunta on selvästi linjannut, Suomen pysyttäminen mahdollisen sotilaallisen konfliktin ulkopuolella, mitä palvelee myös eduskunnan selvä kanta siihen, ettei Suomi salli kenenkään käyttää aluettamme kolmansille maille sotilaallisesti vihamielisiin tarkoituksiin.

Suomen kansainvälisistä turvallisuusyhteistyön kumppaneista ehdottomasti merkitsevin on Ruotsi eikä kahden sotilaallisesti liittoutumattoman maan turvallisuus- ja puolustusyhteistyölle Suomen kannalta ole rajoja.

Suomi on viime vuosina korostetusti halunnut varautua erilaisiin kriisitilanteisiin. Tämä on näkynyt lainsäädännön muutoksissa sekä varustelupäätöksissä. Tietynasteinen ja riittävän uskottava varautuminen tukee tietysti Suomen pyrkimystä säilyä konfliktien ulkopuolella. Mikä on riittävä ja uskottava on kuitenkin monitahoinen harkintakysymys, ja siksi eduskunta ei ole sitoutunut siihen miten ja millä raha- tai konemäärillä torjuntahävittäjien korvaaminen 2020 luvulla tehdään. Nyt on siis kriittisen arvioinnin ja vaihtoehtojen huolellisen ja avoimen punninnan paikka.

On myös muistettava, ettei varustelu ole ylipäätään pitävä ratkaisu turvallisuuteen kohdistuvien uhkien torjuntaan. Varustelulla ei torjuta ilmastonmuutosta ja muita kestämättömän kehityksen ilmentymiä eikä se anna mahdollisuuksia puolustautua ydinaseitakaan vastaan.

Siltä osin kun varautuminen on viisautta ja välttämättömyyttä, se ei kuitenkaan riitä. Vähintään yhtä tärkeää on toimia aktiivisesti konfliktien ennaltaehkäisemiseksi, jännitteiden ja vastakkaisuuksien purkamiseksi, aseriisunnan edistämiseksi ja kestävien rauhanrakenteiden pystyttämiseksi. Tässä olemme viime vuosina jääneet kipeästi kaipaamaan Suomenkin aktiivista panosta.

Yksi tapa jolla Suomi voisi antaa myönteisen panoksen maailmaa uhkaavan varustelukierteen katkaisemiselle on liittyminen YK:ssa neuvoteltuun ydinaseiden täyskieltosopimukseen. Muutoinkin meidän on vahvistettava aseriisuntaosaamistamme ja oltava aktiivisia liikkeelle lähteneessä autonomisten aseiden rajoittamiseen tähtäävässä neuvotteluprosessissa.

21.3. 2019

Eduskunta hyväksyi keväällä Kanadan sekä Euroopan unionin ja sen jäsenvaltioiden välillä tehdyn laaja-alaisen talous- ja kauppasopimuksen, CETA:n. Sosialidemokraatit pitivät kaupan vapauttamista tervetulleena, mutta eduskuntakäsittelyssä nousi huoli, että CETA-sopimuksen sisältämä investointisuoja saattaa aiheuttaa ongelmia erityisesti Suomen kaivosalalla. Monet kanadalaiset yhtiöt ovat käyttäneet kauppasopimusten sijoittajansuojaa aggressiivisesti etunsa ajamiseen ja ovat myös vältelleet maksamasta veroja Suomeen.

Hallituspuolueiden enemmistö oli joka tapauksessa viemässä sopimuksen sellaisenaan läpi. Siksi päädyimme siihen, että hyväksymisemme edellytyksenä on että eduskunta hyväksyy ulkoasiainvaliokunnassa esittämämme ponnen.

Siten eduskunta päätyi edellyttämään hallitukselta, että arviointi kaivoslain uudistamiseksi tulee aloittaa välittömästi ja muutokset tuoda eduskuntaan niin, että ne voidaan saattaa voimaan ennen CETA-sopimuksen voimaantuloa.

Hallituksen vastaus oli ala-arvoinen ja se tyytyi työ- ja elinkeinoministeriön kaivosalan sääntelystä asianajotoimistoilla teettämänsä arvioon, jonka mukaan lakimuutoksia ei tarvita. Se ei yllättänyt, kun tiedetään, että kyseinen lakifirma on aiemmin lobannut kaivosalan toimijoiden, muun muassa Talvivaaran, asiaa.

Kaivostoimintaa arvioitaessa esille nousevat

• talouteen,
• ympäristöön ja
• kestävään kehitykseen liittyvät kysymykset

Viime mainituilla viittaan siihen eksistentiaaliseen kysymykseen, kauanko voimme ylipäätään jatkaa uusiutumattomien mineraalien ja muiden raaka-aineiden louhintaa ja ammentamista luonnosta, ennen kuin siirrymme täydelliseen kiertotalouteen. Tällä näkökohdalla haluan muistuttaa siitä, että myös parhaalla nykyteknologialla hoidetut kaivokset ovat vain ylimenokauden ratkaisuja.

Kaivosmineraalien kierrätystä tulee tehostaa merkittävästi. Ilmastoratkaisut, kuten akut, vaativat merkittäviä määriä lisää mm. kobolttia, litiumia, nikkeliä ja kuparia.  Kiertotaloudesta puhutaan paljon, mutta tehtävää sen edistämiseksi on edelleen. Tarvitaan tietoisuuden lisäämistä sekä ratkaisuja kierrätysinfraan. Rahoitusta tulee suunnata tutkimukseen ja kokeiluhankkeisiin. Kierrätetyille raaka-aineille tulee luoda, tarvittaessa kannusteiden avulla, markkinat, jotka suuntaavat kysyntää niihin.

Taloudelliset intressit ovat olleet ratkaisevassa asemassa kaivoshankkeissa. Kukaan ei tietenkään investoi kaivoshankkeeseen elleivät laskelmat osoita voiton mahdollisuuksia. Myös valtiot, kunnat ja maakunnat ovat kiinnostuneita kaivosten taloudellisista vaikutuksista, ennen muuta kaivosten tuomista työpaikoista ja vientituloista, vähemmän kaivostoiminnan tuottamista verotuloista.

Sittemmin on ymmärretty, että kun kaivostoiminta aikanaan esiintymien ehtymisen vuoksi tai muusta syystä päättyy, voi se jättää jälkeensä veronmaksajille maksettavaksi lankeavia suuriakin ympäristönhoitokustannuksia. Näitä varten ja kaivostoiminnan ympäristöriskien hallitsemiseksi olisi kaivostoiminnan verotuksessa edellytettävä myös yhtiöiltä riittävää ympäristövastuurahastointia, jotta mahdollisten riskien kattaminen ei jäisi yhteiskunnan vastuulle.

Muutoinkin tilanne on Suomessa se, että meillä kaivostoimintaa verotetaan kansainvälisesti katsoen kevyesti. Suurilla monikansallisilla kaivosyrityksillä on laajat mahdollisuudet sellaiseen verosuunnitteluun, jossa eri maihin maksettavien verojen määrä minimoituu. Meiltä puuttuu malmien arvoon perustuva kaivosrojaltivero, joka on käytössä lähes kaikissa merkittävissä kaivosmaissa. Kohtuullisesti korkeampi verotus ei estäisi uusia kaivosinvestointeja, minkä osoittavat muiden kaivosmaiden kokemukset.

Kaivosteollisuuden on saatava laaja hyväksyntä. Kuntien ja paikallisyhteisöjen näkemykset tulee aina ottaa huomioon kaivospäätöksissä. Kaivosten viemä maa-ala on poissa muusta käytöstä ja niiden ympäristövaikutukset ovat laajoja ja pitkävaikutteisia.

Suomen kaivoslaissa on edelleen 1700-luvun perintönä valtausperiaate, jonka mukaan malmiesiintymä kuuluu sille, joka varaa alueen itselleen ensimmäisenä. Valtaaja saa etuoikeuden alueelta löytyvien malmien hyödyntämiseen myös yksityisillä mailla. Kotipihaa, hautausmaata tai puolustusvoimien aluetta ei voi varata, mutta valtausperiaate koskee jopa luonnonsuojelualueita. Tällaista “ensiksi ehtinyt saa pitää” –periaatetta ei enää tunneta missään Suomeen rinnastettavassa verrokkimaassa. Muualla lähtökohta on, että mineraaliesiintymät omistaa valtio, joka antaa kaivosyhtiöille oikeuden hyödyntää uusiutumattomia luonnonvarojaan kohtuullista korvausta vastaan.

Suomessa on ymmärrettävä kaivosmineraalien strateginen merkitys. Ympäristövastuita tulee selkeyttää. Kaivostoiminnan voittojen siirtyessä ulkomaille on Suomen valtion rooliksi jäänyt kaivosyhtiöiden sotkujen siivoaminen. Nyt veronmaksajien rahoja käytetään esimerkiksi kanadalaisen kaivosyhtiön omistaman Hituran kaivoksen sulkemisesta aiheutuviin jälkitöihin 16 miljoonaa euroa. Lukua voi verrata siihen, että esimerkiksi kansainvälisesti vertaillen matala kahden prosentin kaivosrojaltivero tuottaisi vuodessa 20 miljoonaa euroa.

11.3.2019

Palasin eilen viikon matkalta Vietnamiin ja Japaniin ja olen oppinut taas lisää maailman tilasta sekä voinut kertoa niin pohjoismaisesta mallista kuin Historioitsijat ilman rajoja-verkoston tavoitteista. Vietnamilaiset historioitsijat kertoivat, ettei heillä olisi ongelmia sen enempää japanilaisten, amerikkalaisten kuin ranskalaistenkaan kanssa aikoinaan vaikean historian käsittelyssä, mutta kiinalaisten kanssa on.

Kiinalla ja kaikilla sen naapureilla on ongelmia yhteisen historiansa käsittelyssä tavalla, joka ylläpitää jännitteitä ja vastakkainasetteluja. Tämä koskee myös Kiinan suhdetta Koreoihin ja Japaniin, mutta aivan erityisen vaikeita tuntuvat ongelmat olevan Korean ja Japanin välillä. Jopa niin, että jotkut toivoivat jonkun kolmannen tahon, kuten Historioitsijat ilman rajoja -verkoston, voivan auttaa avoimen ja menneisyyden vaikeimpia vaiheita käsittelevän historiadialogin käynnistämisessä maiden historioitsijoiden kesken.

Historian käsittely on myös tulevaisuuteen suuntautuvaa toimintaa, sillä jos ei tunne historiaa ei näe tulevaisuuteenkaan ja voi jäädä erilaisten konflikteja ruokkivien ja ylläpitävien myyttien vangiksi.

Mielenkiintoisimpia monista tapaamisistani oli Tokiossa käynti Peace Boatin toimistolla. Sen jälkeen kun Peace Boatin (http://peaceboat.org/english/ ) iso risteilyalus vieraili viime kesänä Helsingissä olen ymmärtänyt, ettei kyse ole mistään pienyrityksestä. Se kuinka isosta organisaatiosta on kyse, oli silti minulle uutta. Heidän toimistossaan on satakunta työntekijää, jonka lisäksi siellä päivittäin käy ehkä saman verran vapaaehtoistyöntekijöitä.

Laivaristeilyjen järjestäminen ei ole sekään pikkujuttu, mutta heillä on myös aika pitkälle valmis suunnitelma uuden kokonaan oman parintuhannen hengen, osittain aurinkopurjeiden avulla liikkuvan ekoristeilyaluksen rakennuttamisesta Suomessa Akerin telakalla.

Peace Boat sai alkunsa reaktiona Japanin hallituksen vuonna 1982 tekemään päätökseen, jolla se ohjeisti oppikirjojen tekijöitä, ettei Japanin naapureihin kohdistamia toimia toisen maailmansodan alla enää saanut kutsua ”miehitykseksi” vaan piti kirjoittaa ”etenemisestä”. He ryhtyivät järjestämään laivalasteittain japanilaisia tapaamaan ensin naapurimaiden ihmisiä ja käymään yhdessä läpi vaikean historian ikävimpiä vaiheita. Nyt saatoimme todeta, että Peace Boatin ja HWB:n tavoitteissa on paljon yhteistä ja kartoitimme myös mahdollisia yhteistyömuotoja. Laivanvarustajaksi emme kuitenkaan HWB:ssä ole ryhtymässä.

24.2. 2019