Etusivu Marja-Helena Rajala
26.2.2015

Politiikan hyvä ja paha

 

En ollut täysin tyytyväinen tähän minulle annettuun otsikkoon, kun minut pyydettiin 25.2. puhumaan Forum Humanumissa, jonka teemana oli  ”pyhä ja paha”.  On syytä palauttaa mieliin Mauno Koiviston toteamus, että politiikka on aina jonkun näkökulmasta väärää. Oikean ja väärän politiikan erottaminen mielletäänkin useimmiten siten, että se ei käsittele absoluuttisiksi koettuja arvoja vaan eturistiriitoja.

Esimerkiksi viinan kuluttajat kokevat alkoholipolitiikan kiristämisen ja viinan hinnan korotuksen vääräksi mutta raittiusliikkeen kannattajat oikeaksi politiikaksi. Tosin lähempi tarkastelu voi osoittaa, että joissain tilanteissa kiristys ja viinan kallistuminen ei johdakaan tavoiteltuun alkoholin kulutuksen ja alkoholihaittojen vähenemiseen, vaan esim. alkoholin tuonnin ja/tai kotipolton kasvuun ja alkoholihaittojen lisääntymiseen. Näinhän katsotaan käyneen kieltolain kanssa, joka ei johtanutkaan tavoiteltuun kansan raitistumiseen ja rikollisuuden vähenemiseen.

Nämä ovat sellaisia rationaalisen yhteiskuntapolitiikan kysymyksiä, joiden suhteen erimielisyyksiä voidaan periaatteessa ratkoa tieteellisen tutkimuksen ja/tai kokeellisen yhteiskuntapolitiikan keinoin silloin, kun hyvästä tavoitteesta ollaan yksimielisiä. Jos tätä yksimielisyyttä ei ole, ei sekään välttämättä muuta erimielisyyttä hyvän ja pahan väliseksi mittelöksi, vaan kyse voi olla intressipohjaisesta erosta oikean ja väärän tai hyvän ja huonon politiikan  välillä em. koivistolaisessa hengessä.

Mielestäni oikeaa ja hyvää politiikkaa on se, joka toteuttaa ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävää kehitystä ja sellainen, joka lisää jokaisen ihmisen mahdollisuuksia elää luonnollinen elämänkaarensa vapaana pelosta, puutteesta, tietämättömyydestä ja toimettomuudesta. Pidän eriarvoisuuden vähentämistä sekä itseisarvona että välttämättömänä keinona näiden tavoitteiden toteuttamiseksi. Jos joku näkee tämän tarkoittavan pohjoismaisen mallin mukaista hyvinvointivaltiota, en sitäkään opponoi.

Hyvä ja paha astuvat kuvaan silloin, kun jotkut poliittiset tavoitteet määritellään moraalisesti ja eettisesti pahoiksi ja vastustettaviksi ja toiset hyveellisiksi ja kannatettaviksi. Tällainen määrittely voi olla uskontopohjaista tai ideologista. Kommunismia saatettiin pitää moraalisesti pahan ilmentymänä ja sen vastustamista hyveenä, ja päinvastoin. Silloin lähestytään manikealaista maailman jakoa valon ja pimeyden eli hyvän ja pahan piireihin.

Maailma ei kuitenkaan ole mustavalkoinen ja yritykset jakaa sitä näin manikealaisesti hyvän ja pahan piireihin voivat olla monin tavoin vaarallisia. Vaarallisimmillaan ne ovat silloin, kun niitä käytetään oikeuttamaan toimenpiteitä pahaa edustavien ihmisten eliminoimiseksi, kuten ääritapauksessa kansallissosialistisen ideologian mukaisesti kokonaisten geneerisesti määriteltyjen ryhmien, kuten juutalaisten, romanien ja homoseksuaalien.

Ihmisiin liitetty hyvä ja paha ovat yleistävinä määritteinä kyseenalaisia ja vaarallisia. Edes rikollisesta teosta annettu oikeuden tuomio ei tällaiseen oikeuta. Vaikka teko voidaan määritellä pahaksi ja sellaiseksi, josta on perusteltua antaa rikosoikeudellinen tuomio, ei siitä seuraa, että sellaiseen syyllistynyt ihminen sellaisenaan voitaisiin määritellä pahaksi. Tästä koitan pitää kiinni vaikka tiedän, että rikoshistoria on täynnä kammottavia esimerkkejä rikollisista, joiden toistuvien tekojen selittäjäksi on vaikea löytää muita syitä kun synnynnäinen pahuus, vaikka tietäisimmekin ettei sellaista kuitenkaan ole olemassa.

Historiasta löytyy myös esimerkkejä poliittisista johtajista kuten Hitler, joiden toimille helpoin selitys on pahuus. Mutta tämäkin esimerkki osoittaa myös, että se ei riitä selittämään sitä, miksi yksi paha ihminen tai useampikaan paha ihminen saa kokonaisen kansakunnan vannomaan aatteensa nimiin ja seuraamaan führerin osoittamaa tietä ja toteuttamaan hänen suunnitelmiaan. Ja vielä vähemmän kestävää olisi määritellä koko seuraaja- ja toteuttajajoukko pahuuden ilmentäjiksi.

Kaikella tällä haluan sanoa, että kaikissa ihmisissä on aineksia sekä hyviin että pahoihin tekoihin. Jokainen on vastuussa näiden suhteen tekemistään valinnoista, mutta tapa jolla yhteiskunta on järjestetty vaikuttaa erittäin laajalla skaalalla siihen, missä suhteessa ihmiset tekevät hyviä tai pahoja valintoja ja siihen, minkälaisia seuraamuksia näistä valinnoista on, sekä näille  ihmisille että koko yhteisölle. Siten vankien määrä 100 000 asukasta kohti vaihtelee alapäässä monien kehitysmaiden alle 50:n, Suomen 58:n ja yläpäässä ehdotonta ykköstilaa pitävän Yhdysvaltain 707:n välillä. Viimemainitusta jäävät merkittävästi jälkeen myös  monissa yhteyksissä pahan valtakunniksi katsotut Venäjä (470) ja Kiina (270). Nämä luvut kertovat taatusti enemmän näistä yhteiskunnista kuin niitä asuttavien ihmisten ominaisuuksista.

Tästä voidaan tehdä paljon tärkeitä johtopäätöksiä niin kussakin maassa tehtävien ratkaisujen kuin kansainvälisten suhteiden kannalta. Yksi tärkeä on se, että niin yksittäisten ihmisten kuin laajempien ihmisryhmien demonisointia ei pidä harrastaa. Terrorismiin syyllistyneet ovat tänään demonisoitujen kärkipäässä. On tärkeätä että terroritekoihin syyllistyneet saadaan oikeudelliseen vastuuseen, mutta terrorismileima ei voi olla sekään pysyä asia. Monta konfliktia on ratkaistu maailmassa siten – ja usein vain siten – että niiden päättämiseksi tehtyihin rauhansopimuksiin on sitoutettu myös aiemmin terroristeiksi listattuja ihmisiä.

(Forum Humanumissa käyttämäni puheenvuoro, jossa käsittelin myös sekulaarin yhteiskunnan puolustamista, löytyy kokonaisuudessaan Arkistosta kohdasta ”puheet”.)

26.2.2015

Politiikan hyvä ja paha. Pyhä ja paha, Forum Humanum Helsinki Porthania II, 25.2. 2015

Koko kevään Forum Humanumin otsikkona on Pyhä ja paha, mutta minulle tänään annetusta otsikosta on ”pyhä” pudotettu kokonaan pois, ja jäljelle jäänyt vain ”politiiikan hyvä ja paha”. En tiedä onko tämä tahaton vai tahallinen valinta. Jos se on tahallinen niin se voi johtua joko siitä, että politiikka on kertakaikkiaan niin epäpyhä asia, ettei pyhyyttä siihen voi liittää, tai sitten joku on kenties halunnut ottaa huomioon, etten ateistina tunnusta mitään uskontojen määrittämää pyhyyttä, ja vaikka humanistisiin arvoihini kuuluu ihmisoikeuksien luovuttamattomana oikeutena pitäminen, en sitäkään pyhäksi kutsuisi.

Olisinkin vierastanut pyhän ja pahan vastakkainasettelua, koska se helposti tarkoittaisi pyhän samastamista hyvään. Pyhän oikea vastapari on kuitenkin epäpyhä.

Maailmassa, jossa on satoja erilaisia uskontoja joihin melkein kaikkiin liittyy joidenkin asioiden pyhänä pitäminen (vaikkei aina käsitettä käytettäisikään), täytyy ottaa huomioon myös tällaisen  ”pyhän” kanssa toimimisen, tai oikeammin toimeentulemisen välttämättömyys. Tämä pitää paikkansa myös sellaisissa sekulaareissa yhteiskunnissa, jollaisia Suomi ja muut Euroopan maat pääsääntöisesti ovat.

Sekularismi tarkoittaa periaatetta, että valtiollisten käytäntöjen ja instituutioiden tulee toimia irrallaan kaikista uskonnoista ja uskonnollisista näkemyksistä ja olla niiden suhteen neutraaleja. Se voidaan kuitenkin ymmärtää myös katsomuksena, jonka mukaan ihmisten toimintojen ja tekojen tulee perustua vain ja ainoastaan tietoon eikä uskonnollisiin näkemyksiin. Jälkimmäisessä muodossaan se voidaan nähdä vapaa-ajattelun ja ateismin yhteiskunnallisena pyrkimyksenä. Näin sen näkevät usein ne amerikkalaiset kristityt fundamentalistit, jotka surutta samastavat sekularismin ja ateismin, ja vastustavat myös sitä sekularismia, joka haluaa pitää valtion ja uskonnot toisistaan erossa.

Ei ole olemassa yksiselitteisesti sovittua ja hyväksyttyä sekularismin määritelmää, vielä vähemmän jotain ”oikeata” määritelmää. Tämä ei sinänsä ole ainutlaatuista, vaan paremminkin yleistä useimpien yhteiskunnallisten/poliittisten käsitteiden osalta. Käsitteen ensimmäisenä käyttäjänä pidetään brittikirjailija George Holyoakea vuonna 1846. Holyoake kiteytti periaatteensa näin: ”Sekularismi ei ole argumentti kristinuskoa vastaan, se on siitä riippumaton. Se ei aseta kristinuskon väitteitä kyseenalaiseksi: se antaa tilaa muillekin. Sekularismi ei  sano ettei valoa tai johdatusta löydy muuallakin, mutta katsoo että valo ja johdatus ovat sekulaarisessa totuudessa, jonka edellytykset ja vahvistus ovat itsenäisenä olemassa, ja vaikuttavat ikuisesti. Sekulaarinen tieto on tietoa, jonka perusta on tässä elämässä, joka vaikuttaa tämän elämän kulkuun ja tukee tämän elämän hyvyyttä, ja on testattavissa tämän elämän antaman kokemuksen pohjalta.”

Vaikka henkilökohtaisesti olen ateistina valmis yhtymään tähän Holyoaken näkemykseen, pidän kuitenkin tärkeänä, että yhteiskunnallisena periaatteena sekularismi ymmärretään ja sitä käytetään sillä tavoin suppeammassa ja täsmällisessä mielessä, että se viittaa valtiollisten rakenteiden ja toimintojen neutraalisuuteen kaikkien uskontojen samoin kuin uskonnottomuudenkin suhteen. Puhun siis sellaisesta sekulaarisesta yhteiskunnasta, jota myös monet eri uskontojen kannattajat voivat tukea ja pitää tärkeänä.

Sekulaarin periaatteen vahvistuminen on ollut pitkä trendi historiassa. Ja vaikka trendi jatkuisikin, niin kyse ei ole suoraviivaisesta lineaarisesta prosessista, vaan matkalla voi monin paikoin ja ehkä maailmanlaajuisestikin tulla myös taantumuskausia. Joku voi katsoa, että elämme nyt tällaista kautta, kun maailmassa yritetään yhdistää voimia uskonnollisin perustein motivoitua terrorismia vastaan.

Missään tapauksessa sekularismin voittokulku ei ole sillä tavoin automaattinen – joku muu voisi sanoa kirkossa kuulutettu – etteikö sen puolesta olisi aina ja kaikkialla syytä aktiivisesti toimia, joskus jopa kamppailla.

Jos jokin seikka lyhyellä aikavälillä tulee sekularistisia vaatimuksia kasvattamaan niin se on paremminkin kasvava uususkonnollisuus, jossa valtiokirkko ja valtauskonto saavat uusia kilpailijoita sekä uusista kristillisistä liikkeistä että islamilaisuudesta ja muista uskonnoista.

Monikulttuurisuus ja kilpailevien uskontojen ilmaantuminen vanhojen valtauskontojen reviirille ei ole vain jälkimmäisten haaste vaan voi olla uhka myös sekulaarisuudelle. Ajankohtainen esimerkki on se, miten poikien ympärileikkauksen nimellä tunnettu lasten pahoinpitely halutaan uskonnollisen tradition hyväksymisen nimissä legalisoida. Ja miksi yksiselitteisesti tieteenvastaisten uskomusten kuten esim. kreationismin opettamista lapsille tulisi hyväksyä edes silloin kun se tapahtuu ilman julkista avustusta toimivissa yksityisissä kouluissa? Entä huntujen tai muiden uskonnollisten tunnusten käyttö oppilaitoksissa? Tai uskontoperusteinen vaatimus sukupuolten erottamisesta uimahalleissa? Tällaisia kysymyksiä ja uskontopohjaisia sekularismin haastavia yhteentörmäysmomentteja on Euroopassakin kasvava määrä.

Välitöntä ajankohtaisuutta tähän tarkasteluun tuovat Pariisin ja Kööpenhaminan tapahtumat. Rikolliset terroriteot voidaan ja pitää yksiselitteisesti tuomita aivan siitä riippumatta, ovatko niiden kohteena olleet ihmiset syyllistyneet johonkin lain tai  uskonnon vastaiseen toimintaan, mutta muutoin näihin tapauksiin liittyvä kysymys sananvapauden käytöstä ja rajoista on jo komplisoidumpi.

Pariisin tekojen jälkeen somessa kiersi tällainen viesti, jota itsekin olen lainannut valaistaakseni tähän liittyvää ongelmaa: Jos herjaat juutalaisia se on antisemitismiä, jos herjaat mustaihoisia se on rasismia; jos herjaat naisia se on seksismiä ja jos herjaat muslimeja – se on sananvapautta.

Kysymys kuuluu, miten ja millaisia rajoja sananvapaudelle voidaan asettaa? Ainakin yksi asia on selvä: mahdollisten rajojen täytyy kohdella kaikkia ihmisiä, ryhmiä ja pyhiksi koettuja uskomuksia samalla tavalla.

Kunnianloukkaus ja/tai herjaus ovat rikoksia varmaan kaikkien maailman maiden lainsäädännössä. Vanhimmat sananvapausrajoitukset kohdistuvat jumalanpilkkaan ja/tai hallitsijoiden arvosteluun. Samanaikaisesti kun näitä on purettu, on yhä useammassa maassa kriminaloisoitu kansanryhmään kohdistuva kiihotus ja vihapuhe. Pidän tätä kehitystä terveenä ja oikeana. Kuitenkin kaikkea tällaista lainsäädäntöä ja sen soveltamista on seurattava ja valvottava tarkoin, jotta sitä ei käytetä sananvapauden tarpeettomaan ja perusteettomaan rajoittamiseen.

Hyvässä ja sivistyneessä yhteiskunnassa tällaiseen lainsäädäntöön tarvitsee turvautua vain harvoin. Me elämme kasvavan keskinäisriippuvuuden maailmassa, jossa monikultuurisuus, monietnisyys ja moniuskonollisuus ovat kohta kaikkia maailman maita luonnehtivia ominaisuuksia. Silloin on tärkeä panostaa erilaisuuteen liittyvän suvaitsevaisuuden, keskinäisen kunnioituksen ja ymmärtämisen kasvattamiseen kaikilla yhteiskuntaelämän tasoilla.

Sekulaarin yhteiskunnan puolustajien on pidettävä huoli siitä, että myös uskontoja tunnustamattomat ihmiset otetaan tasaveroisina mukaan kaikkiin sellaisiin vuoropuheluihin, joissa aiheena on kulttuurien ja uskontojen dialogi. Uskonnonvapauteen sekulaarisessa yhteiskunnassa kuuluu paitsi oikeus valita mikä uskonto tahansa ja harjoittaa sitä – niin kauan kun sen harjoitus ei loukkaa kenenkään ihmisoikeuksia ja demokraattisen yhteiskunnan lakeja – samoin kuin oikeus tulla tasaveroisesti kohdelluksi siitä riippumatta mitä uskontoa tunnustaa, myös se että samat oikeudet on tunnustettu niillekin, jotka nimenomaisesti eivät mitään uskontoa tunnusta.

Politiikan hyvä ja paha

En ole tähänkään otsikkoon täysin tyytyväinen.  Tässä kohdin on syytä palauttaa mieliin Mauno Koiviston toteamus, että politiikka on aina jonkun näkökulmasta väärää. Oikean ja väärän politiikan erottaminen mielletäänkin useimmiten siten, että se ei käsittele absoluuttisiksi koettuja arvoja vaan eturistiriitoja.

Esimerkiksi alkoholipolitiikan kiristäminen ja viinan hinnan korotus koetaan viinan kuluttajien kannalta vääräksi, mutta raittiusliikkeen kannalta oikeaksi politiikaksi. Tosin lähempi tarkastelu voi osoittaa, että joissain tilanteissa kiristys ja viinan kallistuminen ei johdakaan tavoiteltuun alkoholin kulutuksen ja alkoholihaittojen vähenemiseen, vaan esim. alkoholin tuonnin ja/tai kotipolton kasvuun ja alkoholihaittojen lisääntymiseen. Näinhän katsotaan käyneen kieltolain kanssa, joka ei johtanutkaan tavoiteltuun kansan raitistumiseen ja rikollisuuden vähenemiseen.

Nämä ovat sellaisia rationaalisen yhteiskuntapolitiikan kysymyksiä, joiden suhteen erimielisyyksiä voidaan periaatteesa ratkoa tieteellisen tutkimuksen ja/tai kokeellisen yhteiskuntapolitiikan keinoin silloin, kun hyvästä tavoitteesta ollaan yksimielisiä. Jos tätä yksimielisyyttä ei ole, ei sekään välttämättä muuta erimielisyyttä hyvän ja pahan väliseksi mittelöksi, vaan kyse voi olla intressipohjaisesta erosta oikean ja väärän tai hyvän ja huonon politiikan  välillä em. koivistolaisessa hengessä.

Tässä tilaisuudessa ei ole tarvis käsitellä sitä mitä hyvä ja huono politiikka tarkoittaisi. Jonkinlaisena tuoteselostuksena haluan kuitenkin kertoa, että oikeaa ja hyvää politiikkaa on se, mikä toteuttaa ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävää kehitystä ja sellainen, mikä lisää jokaisen ihmisen mahdollisuuksia elää luonnollinen elämänkaarensa vapaana pelosta, puutteesta, tietämättömyydestä ja toimettomuudesta. Pidän eriarvoisuuden vähentämistä sekä itseisarvona että välttämättömänä keinona näiden tavoitteiden toteuttamiseksi. Jos joku näkee tämän tarkoittavan pohjoismaisen mallin mukaista hyvinvointivaltiota, en sitäkään opponoi.

Hyvä ja paha astuvat kuvaan silloin, kun jotkut poliittiset tavoitteet määritellään moraalisesti ja eettisesti pahoiksi ja vastustettaviksi ja toiset hyveellisiksi ja kannatettaviksi. Tällainen määrittely voi olla uskontopohjaista tai ideologista. Kommunismia saatettiin pitää moraalisesti pahan ilmentymänä ja sen vastustamista hyveenä, ja päinvastoin. Silloin lähestytään manikealaista maailman jakoa valon ja pimeyden eli hyvän ja pahan piireihin.

Maailma ei kuitenkaan ole mustavalkoinen ja yritykset jakaa sitä näin manikealaisesti hyvän ja pahan piireihin voivat olla monin tavoin vaarallisia. Vaarallisimmillaan ne ovat silloin, kun niitä käytetään oikeuttamaan toimenpiteitä pahaa edustavien ihmisten eliminoimiseksi, kuten ääritapauksessa kansallissosialististisen ideologian mukaisesti kokonaisten geneerisesti määriteltyjen ryhmien, kuten juutalaisten, romanien ja homoseksuaalien.

Ihmisiin liitetty hyvä ja paha ovat yleistävinä määritteinä kyseenalaisia ja vaarallisia. Edes rikollisesta teosta annettu oikeuden tuomio ei tällaiseen oikeuta. Vaikka teko voidaan määritellä pahaksi ja sellaiseksi, josta on perusteltua antaa rikosoikeudellinen tuomio, ei siitä seuraa että sellaiseen syyllistynyt ihminen sellaisenaan voitaisiin määritellä pahaksi. Tästä koitan pitää kiinni vaikka tiedän, että rikoshistoria on täynnä kammottavia esimerkkejä rikollisista, joiden toistuvien tekojen selittäjäksi on vaikea löytää muita syitä kun synnynnäinen pahuus, vaikka tietäisimmekin ettei sellaista kuitenkaan ole olemassa.

Historiasta löytyy myös esimerkkejä poliittisista johtajista kuten Hitler, joiden toimille helpoin selitys on pahuus. Mutta tämäkin esimerkki osoittaa myös, että se ei riitä selittämään sitä, miksi yksi paha ihminen tai useampikaan paha ihminen saa kokonaisen kansakunnan vannomaan aatteensa nimiin ja seuraamaan führerin osoittamaa tietä ja toteuttamaan hänen suunnitelmiaan. Ja vielä vähemmän kestävää olisi määritellä koko seuraaja- ja toteuttajajoukko pahuuden ilmentäjiksi.

Kaikella tällä haluan sanoa, että kaikissa ihmisissä on aineksia sekä hyviin että pahoihin tekoihin. Jokainen on vastuussa näiden suhteen tekemistään valinnoista, mutta tapa jolla yhteiskunta on järjestetty vaikuttaa erittäin laajalla skaalalla siihen, missä suhteessa ihmiset tekevät hyviä tai pahoja valintoja ja siihen, minkälaisia seuraamuksia näistä valinnoista on, sekä ao ihmisille että koko yhteisölle. Siten vankien määrä 100 000 asukasta kohdin vaihtelee alapäässä monien kehitysmaiden alle 50:n, Suomen 58:n ja yläpäässä ehdotonta ykköstilaa pitävän Yhdysvaltain 707:n välillä. Viimemainitusta jäävät merkittävästi jälkeen myös  monissa yhteyksissä pahan valtakunniksi katsotut Venäjä (470) ja Kiina (270). Nämä luvut kertovat taatusti enemmän näistä yhteiskunnista kuin niitä asuttavien ihmisten ominaisuuksista.

Tästä voidaan tehdä paljon tärkeitä johtopäätöksiä niin kussakin maassa tehtävien ratkaisujen kuin kansainvälisten suhteiden kannalta. Yksi tärkeä on se, että niin yksittäisten ihmisten kuin laajempien ihmisryhmien demonisointia ei pidä harrastaa. Terrorismiin syyllistyneet ovat tänään demonisoitujen kärkipäässä. On tärkeätä, että terroritekoihin syyllistyneet saadaan oikeudelliseen vastuuseen, mutta terrorismileima ei voi olla sekään pysyvä asia. Monta konfliktia on ratkaistu maailmassa siten – ja usein vain siten – että niiden päättämiseksi tehtyihin rauhansopimuksiin on sitoutettu myös aiemmin terroristeiksi listattuja ihmisiä.

19.2.2015

Onko demokratian voittokulku pysähtynyt?

Demokratia on järjestelmä, jossa kansalaiset voivat vapaissa ja rehellisissä vaaleissa valita tai erottaa hallitsijansa. Tämä ei yksin riitä, sillä demokratiassa on aina myös kyse oikeusvaltiosta, ihmisoikeuksista ja siitä, miten valtaa käytetään vaalien välillä ja miten ihmisten todelliset osallistumis- ja vaikuttamismahdollisuudet jakaantuvat ja toteutuvat, mutta ilman vaaleissa toteutuvaa vallanvaihtomahdollisuutta ei demokratia toteudu.

Demokratia on historiallisesti nuori ilmiö, ja vaikka antiikin Kreikassa ja sen jälkeen muuallakin on demokratian periaatteita ainakin ajatustasolla kehitetty, ei sellaista demokratiaa, joka kelpuuttaisi esimerkiksi nykyisen Euroopan Unionin jäsenyyteen ole missään maassa ennen viime vuosisataa toteutettu, eikä kaikissa vieläkään.

Koko viime vuosisadan jälkimmäisen puoliskon ajan ja erityisesti kylmän sodan päätyttyä lisääntyi niiden ihmisten määrä ja osuus, joilla oli vapaissa vaaleissa mahdollisuus määrätä hallitsijoistaan. Tämän vuosituhannen puolella ei demokratia ole kuitenkaan enää jatkanut voittokulkuaan. Arabikevään nostattamat toiveet haihtuivat ilmaan ja jättivät vain Tunisian kestävältä näyttävän demokratian piiriin. Euroopassa Venäjä on luisumassa takaisin autoritaariseen hallintoon ja Euroopan Unioniin pyrkivä Turkki osoittaa samanlaisia merkkejä. EU:n sisälläkin on ennen kaikkea Unkarissa huolestuttavaa etäisyydenottoa demokratian periaatteisiin.

Demokratian levinneisyyden määrää kehitys Aasiassa, jossa elää yli 60 prosenttia maailman ihmisistä. Aasian jättivaltioista Kiina ja Intia ovat tässä suhteessa vankasti eri teillä. Useimmissa muissa Aasian maissa on sekä myönteistä, kielteistä että ristiriitaista kehitystä. Vierailin juuri kahdessa Aasian maassa, joissa molemmissa demokratialla on hyvät mahdollisuudet vahvistua.

Myanmarissa on brutaalia valtaa vuosikymmenet käyttänyt sotilasjuntta itse alkanut avautua ja käynnistänyt uudistusprosessin, joka voi tuoda ja vakiinnuttaa demokratian maahan. Tänä vuonna on tarkoitus toimeenpanna vapaat parlamenttivaalit, mutta perustuslaki, jonka puitteissa ne on määrä toimeenpanna, on vielä monilta oleellisilta osin auki. Demokratiasta ei esimerkiksi voida puhua, jos armeija edelleen haluaa pitää kiinni sille nykyisessä parlamentissa varatusta 25 prosentin kiintiöstään. Ratkaisevaa myös on, saadaanko rauhanneuvottelut 14:n eri etnisiä ryhmiä edustavan aseellisen liikkeen kanssa päätökseen ja vuosikymmeniä jatkuneet reuna-alueiden aseelliset konfliktit loppumaan.

Kambodža  tänään on hämmästyttävän hyvin toipunut punakhmerien lähes kaksi miljoonaa ihmistä surmanneesta hirmuhallinnosta. Sen jälkeen valtaa on käyttänyt demokratiaa hyvin rajoitetusti kunnioittanut Hun Senin hallitus. Opposition yllättävä menestys vuoden 2013  vaaleissa kärjisti ensin vastakkainasettelua, mutta on nyt lientynyt sen jälkeen, kun hallitus ja oppositio ovat päässeet sovintoon parlamenttityöskentelyn normalisoinnista ja seuraavien vaalien toimeenpanosta.

Kummassakin maassa on edelleen suuria haasteita ja demokratiakehityksen kannalta keskeisiä asioita ratkaistava ennen kuin ne läpäisevät demokratiatestin. Demokratia on ihanne, jonka tavoittelemisesta ja vahvistamisesta ei tule tinkiä sen vuoksi, ettei sitä ei koskaan eikä missään ole vielä täydelliseksi kehitetty. Demokratian puolustus on aina tärkeätä, sillä niin monessa paikassa maailmassa olemme nähneet miten se voidaan myöa turmella ja tuhota.

19.2 2015

15.2.2015

Heikki Ylikangas, Mitä on historia ja millaista sen tutkiminen. Art House, 253 s., Riika 2015

Ylikangas

Ylikangas puhdistaa hampaankolojaan

Vaikka Heikki Ylikankaan uusin teos ehkä tarkoituksellisesti tuo mieleen E.H. Carrin historiantutkimusta analysoivan klassikkoteoksen What is history, niin samanlaiseksi historiantutkimuksen yleisesitykseksi se ei ole tarkoitettu. Ylikangas itse kirjoittaa blogissaan, että kirjassa tarkastellaan ”viime kädessä kahta pääkysymystä”. Toinen on se, miten on ylipäätään mahdollista, että korkeasti koulutetut tutkijat ”voivat samoilla lähteillä päätyä toisistaan täysin poikkeaviin tuloksiin”, esimerkkinä  nuijasota. Toisena pääkysymyksenä Ylikangas mainitsee etsivänsä Suomessa harjoitetun historiantutkimuksen tyypillisiä ja luonteenomaisia piirteitä.

Väliin mahtuu toki muutakin mielenkiintoista pohdintaa esim. historiantutkimuksen koulukunnista, vihapuheesta ja siitä miten on arvioitava alan väitöskirjojen määrän 2,5 -kertaistumista 90-luvulla edelliseen vuosikymmeneen verrattuna.  Ylikankaan vastauksen kirjan jälkimmäiseen pääkysymykseen voisi tiivistää siten, että kun historiantutkimusta on Suomessa hallinnut kansallismielisyys,  ovat tutkimuksen koulukunnatkin himmentyneet liki olemattomiksi. Hallitsevaan asemaan on jäänyt yksi koulukunta, ”aikalaispäättäjien koulukunta”, jonka selitykset kaikille tapahtumille ovat paljossa ”aikalaispäättäjien kannan legitimaatiota, menneen ajan suurmiesten sanoman vahvistamista”.

Viime kädessä kirja on kuitenkin vuosien varrella monenlaisen ryöpytyksen kohteeksi joutuneen tutkijan puolustus- ja vastauspuheenvuoro. Ylikangas kokee joutuneensa näiden näkemysten kyseenalaistajana monissa kohdin kohtuuttoman ja selvästi poliittisluontoisen kritiikin ja jopa vihapuheen kohteeksi. Tästä yksi esimerkki on hänen vuonna 1993 ilmestyneen Tie Tampereelle teoksensa erityisesti Etelä-Pohjanmaalla saama vastaanotto, jossa ”vapaussota”-käsitteestä ja tulkinnasta kiinni pitäneet kriitikot leimasivat hänet sumeilematta kommunistiksi.

Polemiikki sinänsä ei ole Ylikankaalle vierasta. Jo hänen ensimmäinen merkkiteoksensa nuijasodasta synnytti sellaisen, kuten jossain mittakaavassa melkein kaikki hänen kirjansa. Rajuin myrsky alkoi Ylikankaan vuonna 2007 ilmestyneen, jatkosodan loppuvaiheita käsitelleen Romahtaako rintama -kirjan  synnyttämänä. Se mm. johti  teloituspartioksi luonnehditun kuuden tekijän Teloitettu totuus – kesä 1944 vastakirjan julkaisemiseen, johon Ylikangas puolestaan seuraavana vuonna vastasi Yhden miehen jatkosota -kirjallaan. Siitä laatimassani kirjavinkissä totesin, miten ”sydänjuuriaan myöten tutkijankunniansa kyseenalaistamisesta loukkaantunut tekijä ei epäröi mätkiä kriitikoitaan sanojaan säästämättä, mutta kuitenkin henkilökohtaisuuksiin (suuremmiten) sortumatta ja asioissa pitäytyen. Harvoin voi Suomessa lukea näin salamoivaa historiadebattia. Se on jopa niin värikästä, että sitä voi unohtua lukemaan viihteenä muistamatta, miten tärkeistä asioista historiantutkimuksen metodien ja tulosten osalta on kysymys.”

Näiden ja muiden polemiikkien substanssiin Ylikangas ei nyt varsinaisesti palaa, mutta puhdistaa muutoin monia näiden kiistojen myötä täyttyneitä hampaankolojaan. Vähän yllätyin, että minäkin olen päässyt tässä yhteydessä hänen kirjaansa, kun olen hänen mielestään hänen 2012 ilmestyneestä Aseveljen petos-romaanistaan julkaisemassani kirjavinkissä ollut sitä mieltä, että julkinen polemiikki on pahasta ja epäsopua lietsovaa riidan haastamista.

Tässä kohdin Ylikankaan teksti ei läpäise lähteiden tarkistusta. Olen ensinnäkin kaikissa Ylikankaan tuotannosta kirjoittamissani arvioissa suhtautunut vähintäänkin neutraalisti hänen kiistanalaisimpiin tutkimustuloksiinsa ja useimmiten niihin kiittäen yhtyen . Olen kyllä otsikoinut arvioni Aseveljen petoksesta ”Ylikangas provokatorisena polemisoijana”, ja vaikka arvio ei romaania kaunokirjallisena tuotteena korkealle noteerannutkaan, ei siinä ollut mitään sellaista, josta voisi väittää minun pitävän polemiikkia sinänsä minään pahana epäsovun lietsontana.  Toteamukseni provokatorisuudesta jonkinlaisena Ylikankaan tyylikeinona lienee johtopäätös, johon aika moni muukin on päätynyt. Siihen en ole liittänyt mitään negatiivisia konnotaatioita, ja kuten jo vuonna 2001 kirjoittaessani hänen Tulkintani talvisodasta –teoksestaan totesin, ”epäilen, että kyse on Ylikankaan tarkoituksella käyttämästä metodista ravistaa totuttuja historiankäsityksiä ja saada suppeita asianharrastajapiirejä laajempi lukijakunta kiinnostumaan käsitellyistä aiheista, eikä siitä voi kuin kiittää”.

Ylikankaan näkemys ”aikalaispäättäjien koulukunnasta” on myös sellainen, johon voin yhtyä. Olen joskus itsekin ihmetellyt samaa asiaa eli sitä miten historiantutkijoiden valtavirta on esim. sodanaikaisten tapahtumien ja valintojen tulkinnassa yleensä päätynyt siihen, että tehdyt ratkaisut ovat lopulta aina olleet sellaisia, että ne ovat koituneet kulloistenkin olosuhteiden puserruksessa Suomen ja suomalaisten parhaaksi. Näin siitä riippumatta kuinka vääriin tietoihin tai toiveisiin ne aikanaan mahdollisesti perustuivat.

Helmikuu 2015

14.2.2015

Suomi, jalkaväkimiinat ja ihmisoikeudet

Kansainväliset humanitaarisen oikeuden periaatteet sekä sopimusten kunnioittaminen  ovat kulmakiviä  Suomen kuten jokaisen vastuullisen valtion toiminnassa sekä kansallisilla että kansainvälisillä areenoilla. Meidän on myös varmistettava, että ihmisoikeuksia noudatetaan ja että toimimme kansainvälisesti yhteisesti sovittujen periaatteiden mukaisesti.

Asevalvonta ja aseidenriisunta on muiden tavoitteidensa lisäksi konkreettista kansainvälisen humanitaarisen oikeuden ja ihmisoikeuksien toimeenpanoa. Kansainvälisissä aseriisuntaan liittyvissä keskusteluissa punnitaan aina kansallisten puolustustarpeiden ja humanitaaristen tavoitteiden tasapainoa. Maailmanlaajuisesti on katsottu, että jalkaväkimiinojen aiheuttamat humanitaariset kärsimykset ovat suhteettoman suuret ja etteivät niiden käytöstä johtuvat seuraukset ole hyväksyttäviä.

Suomi sitoutui ensimmäistä kertaa tavoitteeseen jalkaväkimiinojen kansainvälisestä täyskiellosta vuonna 1996 EU:n yhteisessä kannassa eli jo ennen Ottawan jalkaväkimiinat kieltävän sopimuksen syntyä. Asiaa käsitellyt raportti julkaistiin vuonna 1997, jossa ehdotettiin sopimukseen liittymistä vuonna 2006.

Asiaan palattiin vuonna 2004, jolloin liittymistä ryhdyttiin valmistelemaan. Päätös perustui tuolloin tarkkaan harkintaan siitä, miten kansallisen puolustuksen turvaamisen edellytykset voidaan yhdistää Suomen asemaan kansainvälistä humanitaarista oikeutta ja kansainvälisiä aserajoitustoimia vahvasti puolustavana maana. Kun liittyminen suunnitellusti vuonna 2012 tapahtui, oli puolustuvoimille budjetoitu resurssit korvata jalkaväkimiinojen poistamisesta johtuva suorituskyky muulla tavoin. Näin on tapahtunut ja jalkaväkimiinavarastot on puolustusvoimien tekemän suunnitelman mukaisesti käytännössä hävitetty. Jalkaväkimiinat eivät siis ole enää vuosikymmeneen olleet osa Suomen puolustussuunnittelua.

Ajatuksen, että eduskunnan suuren enemmistön hyväksymästä Ottawan sopimuksesta erottaisiin,  ymmärtävät useimmat sitä esittävätkin mahdottomaksi. Löysä politikointi vakavalla asialla ei silti ole pelkästään harmitonta. En ihmettele, jos ammattisotilaat ovat erityisen kiusaantuneita tällaisista puheista.

Vaikka Suomen käytössä miinoja ei olekaan kylvetty vastuuttomasti eikä niitä ole viety ulkomaille, vaan ne on pidetty meitä koskevan kriisin varalta varastoissa, emme kuitenkaan poikkea tässä suhteessa useimmista sopimukseen liittyneistä. Mutta kansainvälisten asevalvontasopimusten kattavuudelle ja toimivuudelle on tärkeätä, että ne ovat mahdollisimman universaaleja. Sopimus on lähes maailmanlaajuinen – yhteensä 162 valtiota, kaikki EU-maat mukaan lukien, on liittynyt sopimukseen.

Ottawan sopimus on osoittanut tehonsa. Se on jo radikaalisti vähentänyt jalkaväkimiinojen tuotantoa ja määrää maailmalla ja käytännössä jalkaväkimiinojen markkinat ovat näivettyneet ja miinauhrien määrä on kääntynyt laskuun,  mutta monilla alueilla tulee vielä paljon siviiliuhreja ennen kuin miinojen raivaustyö, jota Suomi tukee, saa ne poistetuiksi maastosta.

Suomi myös tukee vuosittain ns. humanitaarista miinatoimintaa, eli pääasiassa miinanraivausta ja miinauhrien avustamista. Tuen kohteina ovat olleet erityisesti hauraat ja sodan runtelemat valtiot, joiden väestöä on voitu tukea vaikeassa tehtävässä raivata räjähteitä maaperästä. Suomen tuella on pystytty ottamaan maata jälleen mm. viljelykäyttöön ja monen lapsen koulutie on jälleen turvallinen. Turvallisemman ympäristön luominen takaa paremmat edellytykset myös muulle kestävälle kehitykselle ja aktiivisuudelle.

Suomi on osa kansainvälistä yhteisöä ja kannamme vastuumme. Työ ei ole kuitenkaan päätöksessä. Suuren uhan luovat tällä hetkellä konfliktialueilla mm. kotitekoiset terroriräjähteet, jotka kylvävät tuhoa siviiliväestön keskuudessa ja vaikeuttavat esimerkiksi rauhanturvaajien työtä. Pyrimme jatkossakin tekemään maailmasta turvallisemman paikan meille kaikille.

14.2. 2015