Joudumme nyt käymään hallitusneuvotteluja, jos Juha Sipilä meidät hallituspohjaansa ylipäätään haluaa, tilanteessa jossa merkittävä osa sosialidemokraattien kenttäväestä on reagoinut surkeaan vaalitulokseemme vaatimalla puoluetta jäämään oppositioon.

Vaikka ymmärrän erinomaisesti nämä reaktiot, on sellainen ajattelu, että vain oppositiossa olo kasvattaisi kannatusta ja hallituksessa olo sitä leikkaisi, näköalatonta ja historiatonta – viimeksi neljä vuotta sitten hävisimme oppositiossa kolme paikkaa. Maan asema ja sen talouden ja hyvinvointivaltion tulevaisuus ovat nyt niin herkässä tilassa, että olisi jopa kohtalokasta jättää asioiden hoito suosiolla vanhoillisille ja uusliberaaleille oikeistovoimille edes katsomatta, voitaisiinko punamultapohjaisessa hallituksessa löytää riittävä yhteisymmärrys maamme tulevaisuuden turvaamisesta.

Helppoa se ei tule olemaan. Joudumme mm. haastamaan valtamedian pitkään rummuttaman mantran ns. kestävyysvajeesta. Suomen velkaantuminen ei ole millään sellaisella rajalla eikä uralla, joka perustelisi pelottelupuheita Kreikan tiestä. Enemmän kuin EU:n velka-aste- ja alijäämärajojen rikkomista on meidän pelättävä näiden sääntöjen kirjaimellista tulkintaa, joka todella voisi johtaa meidätkin valtaisiin säästö- ja leikkausohjelmiin ja yhtä surkeaan ja heikommassa asemassa olevia ihmisiä kurittavaan yhteiskuntakehitykseen kuin Kreikassa.

Hallitusneuvottelujen käyminen ja kenties hallitukseen päätyminen eivät poista tarvetta perinpohjaiselle avoimelle itsetutkinnalle ja uudistumisprosessille, joka on puolueen nykyisestä alhosta nousun ehdoton edellytys. Meidän ei tule tehdä vaalianalyysia ja puolueen tilan selvittelyä vain sitä tarkastellen, mikä meni pieleen viimeisinä päivinä ennen vaalipäivää. Ennakkoäänestyksessäkin SDP:n kannatus oli pari prosenttia alle edellisten vaalien osuuden, joka sekin oli 90-luvun lopulta alkaen vaali vaalilta supistunut

Analyysi ja tutkinta sosialidemokratian kutistumisesta tulee siten ulottaa ainakin kahdenkymmenen vuoden ajanjaksolle, jolloin voi myös toivoa, että trendin kääntämiselle voi löytyä oikeat lääkkeet. Tähän pohdintaan on varattava kunnolla aikaa ja resursseja. Siihen on liitettävä sekä järjestöllinen, yhteiskunnallinen että ohjelmallinen tarkastelu.

Iso kuva SDP:n asemasta ja kehityksestä on, että nousukautemme alussa vuonna 1966 köyhyysrajan alle jäi 20 prosenttia suomalaisista; hyvinvointivaltion tiiviin rakentamiskauden päättyessä vuonna 1991 tämä osuus oli pudonnut alle 6 prosentin. Sosialidemokratian laskukausi tuon jälkeen on merkinnyt, että köyhyysasteen alle pudonneiden suomalaisten osuus on jälleen noussut 13 prosenttiin.

Emme ole siis vielä palanneet siihen, mistä lähdimme liikkeelle, mutta viimeiset kaksikymmentä vuotta ovat taas merkinneet eriarvoisuuden kasvua ja luokkayhteiskunnan paluuta. Se ei ole sosialidemokratian tahdon mukaista, mutta meidät jättäneet entiset kannattajamme katsovat sen kuitenkin meidän syyksemme.

SDP:n ongelmana ei enää pitkään aikaan ole ollut hyvien tavoitteiden tai niistä kertovien ohjelmien puute, vaan uskottavuutemme tilanteessa, jossa kaikki puolueet nykyisin puhuvat ja tarjoavat vaalilauseissaan samoja asioita: hyvinvointiyhteiskunnan pelastamista ja vahvistamista, vastuullista talouspolitiikkaa, turvallisuutta ja työllisyyttä.

Paluu vuoden 1903 Forssan ohjelmaan, vaikka sitä edelleen on syytä arvostaa ja sen sanomasta pitää kiinni, ei sekään ole sosialidemokratian pelastus. Ei voi sivuuttaa sitä millaiseksi megahaasteeksi, Forssan kokouksen aikaan vielä tuntemattomaksi, ekologia ja ympäristö ovat nousseet.

Tänään ymmärrämme, että tapa jolla ihminen on varsinkin teollisen vallankumouksen yli 200 vuotta sitten käynnistyttyä ammentanut  luonnosta luonnonvaroja, muokannut niitä mieleisikseen tuotteiksi ja niin tehdessään päästänyt ympäristöön kasvavan määrän jätteitä, myrkkyjä ja päästöjä, on osoittaunut monessa suhteessa kestämättömäksi.

Kestämättömyyttä korostaa väestönkasvu, joka yksin toisen maailmansodan päätyttyä on enemmän kuin kolminkertaistanut maapallon väkiluvun 2,3 mrdsta nykyiseen 7,3 mrdiin. Mahdollisuutemme jättää maailma jälkeläisillemme elinkelpoisessa kunnossa on uhattuna. Meillä saattaa parhaimmassakin tapauksessa olla enintään muutama vuosikymmen aikaa sopeuttaa ihmisen toiminnot maapallolla ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävän kehityksen vaatimuksiin.

Emme edes voi varmuudella tietää, onko tämä ilmastonmuutoksen ja biodiversiteetin vähenemisen vääjäämättömästi edetessä enää mahdollista. Uskon kuitenkin, että parhaat mahdollisuudet tämän saavuttamiseksi ovat olemassa pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin  globaalin soveltamisen pohjalta.

Siksi vastaukseni kysymykseen, kuka toteuttaa kestävän kehityksen ja rakentaa turvallisen maailman, on sosialidemokratia. Ei tietenkään yksin, mutta ilman meitä se tuskin onnistuu. Voi väittää, että kaikista aatesuunnista juuri sosialidemokratia sekä aatehistoriansa että konkreettisten näyttöjensä puolesta on se, joka parhaiten pystyy rakentamaan ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävää yhteiskuntaa ja maailmaa.

(Lyhennelmä vappupuheesta Turussa ja Perniössä 1.5. 2015)

Suurkiitos kaikille vaaleissa äänensä minulle antaneille ja vaalityöhön osallistuneille!  Sain enemmän ääniä kuin missään aikaisemmissa eduskuntavaaleissa, mutta se onkin ainoa asia josta näissä vaaleissa voi iloita. Tästäkin iloitsisin tietysti vielä enemmän, jos kaikki ne, jotka turuilla ja toreilla tulivat vastaan ja sanoivat ”hyvä mies mutta väärä puolue” olisivat voineet minua tukea.

Iso osa näin sanoneista  saattoi suhtautua sosialidemokratiaan sinänsä suopeasti, mutta kyseenalaisti sen, edustaako SDP sitä enää uskottavalla tavalla. Käsitykseni on, että suomalaisten enemmistössä asuu edelleen pieni demari, vaikka kaikki eivät sitä ole tunnistaneet. Puolueen kannatuspotentiaali on edelleenkin vähintään 30 prosentin luokkaa ja vielä suurempi osa haluaisi sosialidemokraatit hallitukseen.

Tästä syystä vaalianalyysia ei pidä aloittaa vain siitä, mikä meni pieleen viimeisinä päivinä ennen vaalipäivää. Ennakkoäänestyksessäkin SDP:n kannatus oli pari prosenttia alle edellisten vaalien osuuden, joka sekin oli 90-luvun lopulta alkaen vaali vaalilta supistunut. Analyysi ja tutkinta sosialidemokratian kutistumisesta tulee siten ulottaa ainakin kahdenkymmenen vuoden ajanjaksolle, jolloin voi myös toivoa, että trendin kääntämiselle voi löytyä oikeat lääkkeet.

Tähän pohdintaan on varattava kunnolla aikaa ja resursseja. Välittömästi on kuitenkin ratkaistava kysymys suhtautumisesta hallitusneuvotteluihin. Vaikka ymmärrän erinomaisesti niiden ihmisten reaktiot, jotka heti vaalien jälkeen ovat kuuluttaneet SDP:n paikan olevan oppositiossa, en niihin yhdy. Sellainen ajattelu, että vain oppositiossa olo kasvattaisi kannatusta ja hallituksessa olo sitä leikkaisi, on näköalatonta ja historiatonta – viimeksi neljä vuotta sitten hävisimme oppositiossa kolme paikkaa. Maan asema ja sen talouden ja hyvinvointivaltion tulevaisuus ovat nyt niin herkässä tilassa, että olisi jopa kohtalokasta jättää asioiden hoito suosiolla konservatiivisille ja uusliberaaleille oikeistovoimille edes katsomatta, voitaisiinko punamultapohjaisessa hallituksessa löytää riittävä yhteisymmärrys maamme tulevaisuuden turvaamisesta.

23.4. 2015

kysyttiin keskiviikkona yliopiston kansainvälisen velkaseminaarin panelisteilta.

Se riippuu olosuhteista. Kaikki tunnemme sanonnan, että jos olet velkaa pankille 100 000, sinulla on ongelma, mutta jos olet velkaa sata miljoonaa, niin pankillasi on ongelma. Tämä kannattaa pitää mielessä vaikka yksityisen ja valtion velan rinnastaminen onkin harhaanjohtavaa.

Moderni talous perustuu velanotolle kuten mikä tahansa rahatalous. Velka on kuin happi, joka pitää ihmiskunnan hengissä. Päinvastoin kuin happi liika velka voi kuitenkin olla kohtalokasta. Lainananto ja -otto ovat tiiviisti yhteydessä toisiinsa. On helppoa tuomita holtiton velkaantuminen mutta yhtä lailla tuomittavaa on holtiton luotonanto, josta riskilainoittajien tulisi myös kantaa itse kaikki seuraamukset.

Kautta aikojen valtiot ovat kerryttäneet kestämättömiä velkataakkoja, joita on täytynyt uudelleen järjestellä tai mitätöidä. Yksi mielenkiintoinen esimerkki tämän päivän kontekstissa on ns. Lontoon Sopimus vuodelta 1953. Sen puitteissa Länsi-Saksa sai noin puolet toisen maailmansodan jälkeisistä veloistaan anteeksi lainoittajiltaan, joihin lukeutui mm. Yhdysvallat, Iso-Britannia, Ranska ja Kreikka. Sopimus oli olennainen Länsi-Saksan jälleenrakennuksen mahdollistaja.

Nykyisellään on olemassa useita eri tahoja, joiden puitteissa voidaan järjestellä valtioiden velkoja. On olemassa ns. Pariisin klubi julkisten kahdenvälisten velkojen järjestelyä varten. Lisäksi on ns. Lontoon klubi, jonka puitteissa voidaan neuvotella kaupallisten lainojen uudelleen järjestelystä. Köyhimpiä maita varten on olemassa kansainväliset velkahelpotusaloitteet HIPC (Highly Indebted Poor Countries) ja MDRI (Multilateral Debt Relief initiative).

Huolimatta näistä eri mekanismeista valtiot voivat yhä ajautua maksukyvyttömyyteen, jonka selvittäminen on vaikeaa ja sekavaa. Ongelmana on, että ei ole itsenäistä kansainvälistä velkojensovittelumekanismia, joka määrittäisi säännöt velkojen järjestelmälliselle saneeraukselle ja jossa velkojat ja velalliset olisivat tasa-arvoisessa asemassa. YK:n syyskuinen resoluutio 68/304 “Towards the establishment of a multilateral legal framework for sovereign debt restructuring” avaa oven tällaisen mekanismin luomiselle.

Eurokriisin puhjettua ensin Kreikassa vuonna 2010 olisi velkojen uudelleenjärjestely ollut oikea tapa hoitaa asia. Tämä torjuttiin ennen kaikkea siksi, että haluttiin ensin pelastaa saksalaiset ja ranskalaiset pankit, joilla oli kriisin puhjetessa kymmenien miljardien Kreikka-saatavat. Sekään ei olisi ollut helppo tie, mutta nyt Kreikan talouden edelleen horjuessa leikkauspolitiikan paisuttaman velkataakan alla on vain vielä huonompia vaihtoehtoja tarjolla.

Nähtäväksi jää ovatko sittemmin päätetyt uudet välineet kuten Euroopan vakausmekanismi riittäviä ehkäisemään uusia kriisejä tai edes antamaan paremmat mahdollisuudet niiden kestävään selvittämiseen. Kysymys on myös siitä, millaisilla säännöillä velkaantumista käsitellään. Säännöt ovat tarpeen mutta niiden pitäisi olla järkeviä ja järkevästi sovellettuja. EU:n rahaliiton säännöt velkaantumis- ja alijäämärajoineen ovat ikävä kyllä mielivaltaisia pikemmin kuin älykkäitä ja niiden mekaaninen soveltaminen voi aiheuttaa suurta vahinkoa reaalitaloudelle.

Suomen velkaantuminen ei anna minkäänlaista pohjaa pelotella sillä, että meitäkin uhkaisi Kreikan tie. Enemmän kuin Suomen valtion velasta tai alijäämästä tulee meidän olla huolissamme EU:n velkaantumisrajoista ja niiden mekaanisesta soveltamisesta, joka johtaisi vain työttömyyden nousuun ja talouskasvun leikkaantumiseen.

15.4. 2015

Kylmän sodan liennytyskausi tuotti monia aseriisunta- ja asevalvontasopimuksia. Merkittävin on vuonna 1970 voimaan astunut ydinsulkusopimus eli Non-Proliferation Treaty (NPT). Tarkoituksena oli ensimmäisenä askeleena saada sitova ja tehokkaasti valvottu sopimus ydinaseiden leviämisen ehkäisemiseksi. Sen kaksi muuta tavoitetta on edistää kaikkien maiden mahdollisuutta ydinvoiman rauhanomaiseen käyttöön ja ennen muuta se velvoittaa ydinasevallat – sopimuksen allekirjoittajista Iso-Britannian, Kiinan, Ranskan ja Yhdysvallat – pyrkimään ydinaseiden täydelliseen hävittämiseen. Tämä oli edellytys sille, että ydinaseettomat maat olivat valmiita sopimukseen.

NPT- sopimusta voi pitää hyvin toimineena ydinvoiman rauhanomaisen käytön edistämisen suhteen ja puolinaisesti onnistuneena ydinaseiden leviämisen ehkäisemisessä. Vaikka sopimuksen ulkopuolelle jääneet Intia, Israel ja Pakistan ja sopimuksesta eronnut Pohjois-Korea ovat kehittäneet ydinaseita käyttöönsä, on sopimuksen 191 allekirjoittajan joukossa monia maita, jotka valvotusti ovat luopuneet ydinasesuunnitelmistaan. On myös mahdollista, että nyt hyvin edenneet 5+1 neuvottelut Iranin kanssa johtavat sopimukseen, joka varmistaa sen ettei Iran ole hankkimassa ydinasetta.

Sopimuksen kolmas pilari, ydinaseriisunta, ei ole viime vuosina lainkaan edennyt. Viimeisin ydinaseita rajoittava Venäjän ja USA:n tekemä START-sopimus on vuodelta 2010, ja neuvottelut jatkosta ovat Ukrainan konfliktin johdosta jäissä. Ydinaseet ovat jälleen palanneet suurtavaltaretoriikkaan. Erityisen huolestuttavia ovat jotkut Venäjän edustajien ydinaseilla uhkailuksi tulkitut puheenvuorot. Virallisissa doktriineissa ei muutosta juurikaan ole, mutta Venäjän populistis-nationalistisessa ilmapiirissä herättää huomiota se, miten Moskovassa tehdään kauppaa T-paidoilla, joissa lukee: ”Pakotteista viis, meillä on ydinaseita”. Tällaista leikittelyä ei neuvostoaikana ydinaseisiin koskaan liitetty.

Turhautuminen ydinaseriisunnan etenemättömyyteen on antanut pontta kansalaisyhteiskunnan liikkeille, jotka vaativat ydinaseiden laittomaksi julistamista kansainvälisen humanitäärisen oikeuden pohjalta. Yli 150 valtiota, Suomi mukaan lukien, tukee tätä aloitetta lisätäkseen paineita ydinasevaltioihin, joiden mukanaoloa aloitteen eteneminen tietenkin edellyttää.

Näissä tunnelmissa valtiot ovat kahden viikon päästä jälleen kokoontumassa yhdeksänteen viiden vuoden välein järjestettävään NPT:n tarkastelukonferenssiin. Mitään suurta läpimurtoa ei ole odotettavissa. Olisimme toivoneet että prosessi lähi-idän joukkotuhoaseista vapaan vyöhykkeen toteuttamiseksi olisi saatu jo liikkeelle tavalla, joka olisi luonut myönteistä aseriisuntadynamiikkaa myös NPT-konferenssiin, mutta näin ei vielä ole ponnisteluistamme huolimatta tapahtunut. Näissä oloissa paras mitä voidaan konferenssilta toivoa – aiempien sitoumusten vahvistamisen ohella, joita kukaan ei sinänsä aseta kyseenalaiseksi – on, että joitain pieniä askeleita ydinaseturvattomuuden vähentämiseksi voitaisiin ottaa. Tällainen olisi erityisesti Euroopalle tärkeä  yhteisymmärrys siitä, että taktisten ydinaseiden vähentäminen ja poistaminen otettaisiin vakavien neuvottelujen kohteeksi.

11.4. 2015