Kriittinen tilanne, johon Kreikka ja koko Euroopan unioni ovat osana Euroopan rahaliiton epäonnistumista ajautuneet, on tulos pitkästä kehityksestä, jota leimaa sarja suuria virheitä. Rahaliittoon siirtyminen Euroopan federalististen johtajien poliittisten ambitioiden ajamana ennen kuin rahaliiton toimivuuden mahdollistavat edellytykset ja kriisimekanismit olivat olemassa, oli ensimmäinen virhe. Toinen oli se, että Kreikka ylipäätään pyrki ja hyväksyttiin mukaan rahaliittoon, ja kolmas oli se, että kun rahaliitto ajautui kriisiin muutamien maiden holtittoman ylivelkaantumisen vuoksi, ei alusta alkaen noudatettu markkinatalouden perusperiaatetta sijoittajavastuusta. Se tarkoittaa sitä, että holtittomasti velkaa ottaneiden valtioiden lisäksi myös niitä holtittomasti luotottaneet pankit olisivat joutuneet kantamaan seuraukset riskinotostaan. Kreikan hallittu velkasaneeraus heti vuonna 2010 ei olisi ollut helppo eikä kustannukseton ratkaisu, mutta laskut olisivat jakaantuneet oikeudenmukaisemmin. Kreikan velkojen leikkaus otettiin mukaan vasta, kun isot eurooppalaiset pankit olivat ensin voineet suurelta osin irtaantua vastuistaan ja jättää laskut euromaiden veronmaksajien kannettavaksi.

Velkasaneerauslinjan asemesta valittiin kriisimaiden hätäluotottaminen. Sen ehdoksi laitettiin alistuminen tiukkoihin säästö-, leikkaus- ja rakenneuudistusohjelmiin, jotka välittömästi vain pahensivat ylivelkaantuneiden maiden ongelmia ja joiden toimimattomuuden sosialidemokraatit Suomessa ennakoivat valitettavan oikein, kun äänestimme Kreikan ensimmäistä tukipakettia vastaan.

Paketin riittämättömyys ja toimimattomuus oli jo silloin nähtävissä ja sen ovat toistuvat uudet paketit ja toinen toistaan rajummat sopeutumisohjelmat vahvistaneet. Eikä ensimmäinen ohjelma suinkaan epäonnistunut siksi, etteikö sen vaatimia radikaaleja leikkauksia olisi toteutettu vaan siksi, että se perustui täysin todellisuudelle vieraaseen talousfilosofiaan, joka uskotteli esimerkiksi  työttömyyden kääntyvän laskuun sen jälkeen kun se oli tilapäisesti noussut 15 prosenttiin. Todellisuudessa se jämähti 28 prosenttiin.

Kun emme tätä Saksan, Ranskan ja Euroopan keskuspankin sanelemaa linjaa suomalaisvoimin kyenneet muuttamaan, jouduimme rajoittumaan meihin kohdistuvien uhkien minimoimiseen, mitä sosialidemokraattien esityksestä uusien luotto-ohjelmien ehdoksi asetettu vaatimus vakuuksien saamisesta tarkoitti. Sen seurauksena olemme muita euromaita paremmassa asemassa, jos maksukyvyttömyys jouduttaisiin toteamaan. Hyvä niin, vaikkei tätäkään saavutusta kannata ylihehkuttaa. Sen myötä Suomi kuitenkin samalla hankki itselleen maineen tiukan ja uusliberalistisia arvoja edustavan ja eriarvoisuutta kasvattavan kuripolitiikan edustajana, mikä ei voi olla ainakaan sosialidemokraateille oikea viiteryhmä.

Nyt olemme tilanteessa, jossa ei kukaan Suomessa eikä Euroopassa laajemminkaan uskalla kansalaisreaktioiden pelossa sanoa ääneen sitä, että Kreikka ei tule ikinä selviytymään 180 prosenttiin BKT:sta kohonneesta velkataakastaan, vaan sitä joudutaan tavalla tai toisella – suuren maksukyvyttömyyskriisin, ehdollisten velkaleikkausten tai korkojen alentamisen ja takaisinmaksuaikojen pidentämisen kautta – leikkaamaan. Vain kansainvälisellä valuuttarahastolla on nyt kanttia sanoa tämä kaikkien tietämä asia ääneen, samoin kuin se, että vain kurjistamisohjelmia jatkamalla Kreikan taloutta ei ikinä saada kuntoon.

Tämän kehityksen ja aikaisempien väärien valintojen seurauksena on joka kerta tilanteen kriisiintyessä jäljellä enää aikaisempaa huonompia vaihtoehtoja. Niistäkään ei kuitenkaan kannata ehdoin tahdoin valinta huonointa. Kreikka olisi aivan varmasti pärjännyt paremmin ja me muutkin välttyneet suurilta ongelmilta, jos maa ei koskaan olisi luopunut drakmastaan ja liittynyt euroon.  Nytkin voi olla että Kreikalle onnellisempi ratkaisu olisi ero eurosta, ainakin jos se on ainoa vaihtoehto Stubb-Schäuble linjan kurjistamispolitiikan jatkamiselle ja syventämiselle.

Sellaista vaihtoehtoa, jossa Suomi ja muut euromaat eivät tavalla tai toisella olisi maksajia, ei liioin ole. Maksajia olemme jo nyt sitä kautta, että koko Euroopan BKT on ehkä kymmenen prosenttia pienempi kuin mitä se olisi voinut olla ilman eurokriisin voittamiseksi omaksuttua ”austerity”-politiikkaa. Tästä seuranneet menetykset ovat suurimmat Etelä-Euroopan kriisimaissa, mutta  yhtä lailla tämä politiikka on leikannut kasvua ja työllisyyttä myös Saksan ja Suomen kaltaisissa euromaissa.

Kyse ei ole siitä, että Kreikka tai kreikkalaiset olisivat viattomia uhreja. Kreikka on kärsinyt huonosta ja korruptoituneesta poliittisesta johtajuudesta ja tavalliset kreikkalaiset maksavat siitä nyt kovaa hintaa. Viime kädessä maa voi toipua vain omien toimiensa seurauksena ja ryhtymällä tarvittaviin suuriinkin uudistuksiin. Ulkopuolisen ja nöyryyttävän sanelun tuloksena ja ilman kreikkalaisten omistajuutta ja sitoutumista ne eivät kuitenkaan onnistu. On vastenmielistä, jos Suomen hallitus käyttäytyy tavalla, joka näyttää siltä kuin haluaisimme potkia maassa jo makaavaa lyötyä reppanaa.

15.7. 2015

Olin tänään maanantaina puhumassa eilen alkaneen ETYJ kokouksen demari- ja sosialisti-osanottajien vastaanotolla. Vaikka kyse ei ole ETYJ:ssä päätöksiä tekevästä kokouksesta vaan parlamentaarisesta kokouksesta – minkä YLE uutisoinnissaan jokseenkin aina unohtaa mainita – on iso vahinko, että sen mahdollisuuksia dialogiin leikattiin kun kaikki eivät voineet osallistua omalla edustuksellaan. Sanoin puheeni lopussa suomalaisten sosialidemokraattien näkemyksenä, että tässä olisi pitänyt ja voitu menetellä toisin. Tästä tuntuivat kaikki osanottajat olevan täysin samaa mieltä.

Muutoin käsittelin ETYJ:n työtä  parin viime vuoden ajan hallinnutta konfliktia Ukrainassa.

The ongoing conflict in the Ukraine has dominated discussions and work in the OSCE for almost two years now, for very good reasons, as we are faced with the challenge to uphold the new world order established through the declarations signed here in Helsinki 40 years ago and which now is threatened by the return to power politics and changing borders through military force.

Acting against the principles of the OSCE regime has to be clearly condemned. But we also need to look critically at why and how we have come to the present situation and explore all possible avenues for solving the crisis.

When Viktor Yanukovych announced in November 2013 that he was not going to sign the Association and Free Trade Agreement with the EU some of our colleagues in the EU were announcing that “we have lost Ukraine”.  Since the EU had been consistently telling everyone that we were not engaged in any zero-sum competition with Russia about spheres of influence this struck me as unwise and unwarranted. And now that we have definitely lost the Crimea I think it is high time we also ask ourselves what did we possibly do wrong to get ourselves – and Ukraine – into the grave crisis we are now facing.

Yanukovych’s announcement led to the Maidan movement. While many extreme nationalist and even Fascist elements joined it, they did not lead the movement driven by ordinary Ukrainians totally fed up with endemic corruption in the country and who saw the movement towards the EU as an answer to it.

The crisis came to a head in February 2014 and led to the Foreign Ministers from three EU countries brokering together with the high-level Russian representative also in Kiev an agreement to end the crisis which included a new government of national unity and for moving forward the next presidential elections. The agreement was torn up the next night as Yanukovych to the surprise of everyone chose to flee.

This was a surprise for both Yanukovych’s supporters as well as Russia who abandoned him without regrets. The Russian reaction was to label Yanukovych’s exit a Fascist coup and to put into practice the obviously well-prepared operation to take over the Crimea and annex it. It looks like a panic reaction, but it may have been a convenient excuse to execute the ready-made plan.

Russia also initiated a large-scale operation in support of separatist elements in the Donbass. If the aim was to bring about a genuine uprising in the Russian-speaking regions, it did not succeed.

The easy and natural reaction to all that has happened is that we have no-one else to blame except Russia. We all have joined without reservations the clear condemnation of the annexation through military force of the Crimea and support the sanctions taken by EU against Russia.

This is still by no means the full picture. Having early on after the collapse of the Soviet Union declared Russia to be a strategic partner for Europe we did not deliver on the initially very positive expectations this created in Russia. And when we in 2009 started the Eastern partnership with the six countries including Ukraine we could and should have worked much closely and openly also with Russia so as to give credence to our claim that the initiative was in no way directed against the interest of third parties, meaning Russia.

Foreign Minister Lavrov claimed in October that when the Eastern Partnership was started Russia approached the Commission with the proposal that it would like to join it as an observer, but never received any reply. We cannot know how seriously such an approach was made, if at all, but what we do find disconcerting is that none of those present –the High Representative, the Commissioner or any of the 28 EU Foreign Ministers – bothered to comment on this claim at all. Neither did they do so when I reminded them of this a few weeks later at our next meeting.

The Association and Free Trade treaty negotiated with Yanukovych involved nothing that we saw as detrimental to any Russian interests, but why did we wait until January last year before agreeing to have EU and Russian experts meet on a technical level to examine and evaluate the proposal together? The declared principle behind our Eastern Neighbourhood policy was that we did not want neighbours who had bad relations and unresolved conflicts with other neighbours. In this context regarding the Russian initiative of a customs union as inimical to European interests was a mistake – after all the EU is a customs union which has many trade agreements with other Customs Unions in the world.

We were also concerned, that last year Russia began increasingly loudly to portray the EU as something hostile to Russia, even replacing the role of Nato as an enemy image. Many said we should start an offensive of our own to counter this propaganda effort but making an extra effort at the same time to engage with Russia on these arguments was not seen as a necessity.

This said it is not clear that wiser counsels in Brussels could have avoided the conflict. But what is more clear is, that while it may seem futile today to discuss such issues at all, any de-escalation and agreement that will secure peace, stability, democracy and a sustainable economy for a sovereign Ukraine free from endemic corruption, can only be achieved with the participation of all of Ukraine’s neighbours. And all the stupid, unfounded and dangerous Russian poison propaganda about Neo-Nazis in Kiev notwithstanding, this is something that the responsible majority in the Ukrainian government, as well as the majority of the Ukrainian people irrespective of their mother language, recognize.

None of this is a justification for the measures taken by Russia, or should be regarded in any way an indication of taking distance from the EU’s decisions, which we have joined and will follow. But these need to be accompanied by a serious rethinking about our relations with Russia with the aim of producing a policy of conditional engagement with Russia that will allow Russia to return to the table as a rules-respecting equal partner with the EU in respecting the sovereign choice of all our common neighbours in building and developing their relations with everyone in Europe.

Russia is paying a high price for its use of force in Ukraine. Sanctions are not the only or even main reason for these costs. Rather it is an indication of the fact that in today’s globalizing world of growing interdependence military force cannot bring any lasting benefits. A recognition of this interdependence is, that all the harsh rhetoric notwithstanding we have not seen a return to a global Cold war,

There is no military solution to the conflict which would be either sustainable or acceptable. The EU is working for negotiated solution to dismantle the conflict in a way which will provide peace, stability, welfare and democracy in a Ukraine free of corruption, and this will not be achieved without the support of all Ukraine’s neighbors and respect for the country’s sovereignty.

The Minsk agreements are far from ideal, but there is no alternative to their implementation. Here the OSCE has had and will continue to have a vital role which it has executed in a commendable fashion. To be able to fulfill this role the OSCE has to keep all doors open to all the member states even if we have good reasons not to engage elsewhere with some of the people who will come through the door. And on behalf of the Social-Democratic opposition in Finland I can only say that the issue of Russian participation at the Parliamentary Assembly meeting could and should have been handled differently.

(My remarks at the meeting of the Socialist and Social-Democratic delegates to the OSCE Parliamentary Assembly meeting in Helsinki.)

6.7. 2015

Nykymaailmassa on syytä kasvavaan huoleen koskien sekä historian vähäistä tuntemusta että sen väärinkäyttöä politiikassa ja sitä, miten tämä vaikuttaa kansainvälisin suhteisiin.

Toteamus, että olemme siirtyneet uuteen lyhyen aikavälin hallitsemaan post-moderniin maailmaan, jossa tulevilla polvilla ei tule olemaan mitään kiinteää ja pysyvää mihin nojata ja rakentaa tulevaisuutensa,voi olla liioittelua. Kuitenkin huoli lyhytjänteisyydestä ja ”historian lopusta” (ei välttämättä Fukuyaman tarkoittamalla tavalla) on perusteltu.

Se että ne jotka eivät tunne historiaansa olisivat tuomittuja sitä toistamaan voi pitää paikkansa tai tai sitten ei.  Varmemmin voi sanoa, että mitä vähemmän tietää siitä miten ja mistä on tähän päivään tullut, sitä vaikeampaa on nähdä myöskään tulevaisuuteen ja vaikuttaa siihen.

Historian tunteminen ei tarkoita sen vangiksi jäämistä.  Niiden jotka tuntevat historiansa on päinvastoin helpompi välttää sen vangiksi joutumista niiden toimesta, jotka manipulatiivisin ja hyljeksittävin keinoin pyrkivät väärinkäyttämään historiaa poliittisiin tarkoituksiinsa. Historialliset myytit menestyvät tietämättömyydessä.

Tietämättömyys mahdollistaa väärinkäytön ja väärinkäyttö ruokkii konflikteja. Historiallisia myyttejä käytetään synnyttämään ja ylläpitämään viholliskuvia ja oikeuttamaan hyökkäyksellistä politiikkaa.

Tänä vuonna on kulunut sata vuotta tapahtumista, jotka johtivat jopa puolentoista miljoonaan armenialaisen kuolemaan Ottomaanien valtakunnassa.  Se että näin todella tapahtui ei ole kiistanalaista, mutta kysymys siitä tuleeko tätä nimittää kansanmurhaksi vai ei, on noussut riidanaiheeksi ja tärvellyt Turkin suhteita moniin maihin, joissa poliitikot ja parlamentit ovat nostaneet profiiliaan tätä käsittelevillä julistuksilla ja päätöslauselmilla.

Mikä sitten olisi oikea politiikan ja poliitikkojen rooli suhteessa historiaan? On helpompi sanoa mitä sen EI tulisi olla, eli säätää lakeja historiallisista totuuksista ja epätotuuksista. Holokaustin kieltäjien motiivit ja toimet ovat harvoin vapaita anti-semitismistä ja liittyvät useimmiten hyvin kiinteästi rasistiseen ja fasistiseen ideologiaan ja politikointiin. Tästä huolimatta tulee torjua esitykset holokaustin kieltämisen kriminalisoinnista, mihin joissain maissa on päädytty. Antisemitismin ja rasistisen kiihotuksen kieltävät muut lait ovat riittäviä ilman, että laeilla ryhdyttäisiin määrittelemään historiankirjoituksen totuudenmukaisuutta. Sama pätee myös 1915 Ottomaanien valtakunnassa tapahtuneeseen armenialaisten joukkosurmien nimityskysymykseen puhumattakaan siitä, että ”vääriksi” säädettyjen käsitteiden käyttö kriminalisoitaisiin..

Poliitikoilla tulisi olla hyvä historiantuntemus ja kyky käsitellä historian kysymyksiä, mutta turvautumatta lainsäädäntöön. Heidän tulisi pitää huolta siitä, että historiantutkimus on riittävästi resursoitua. He voivat myös osoittaa missä tutkimusta tärkeistä kysymyksistä tarvitaan lisää ja perustaa sitä varten erityisiä projekteja, kuten Suomessa tehtiin, kun käynnistettiin kaikkia sotasurmia vuosina 1914–1922 koskeva tutkimusprojekti aiheesta, joka oli Suomessa ollut vuosikymmeniä vaikeasti käsiteltävä.

Miten historioitsijat voisivat antaa panoksensa rauhanvälityksen ja konfliktien ratkaisemisen hyväksi?

Poliitikkojen ja hallitusten tulisi helpottaa ja tukea riippumatonta ja kansainvälistä tutkimusta ja yhteydenpitoa kaikkien maiden historioitsijoiden kesken. Heitä tulee rohkaista työskentelemään yhdessä historiallisia tapahtumia ja niiden tulkintaa koskevien vastakkaisuuksien purkamiseksi sekä rakentamaan rajat ylittävää yhteisymmärrystä kaikkien osapuolten kesken tällaisia asioita ja niiden tulkintoja koskevista käsityksistä.

Ehkä kiitettäviin esimerkki kansakunnan tavasta käsitellä omaa historiaansa on Saksa. Me voimme kaikki ottaa oppia siitä miten Saksa on pyrkinyt käsittelemään omaa kauhistuttavaa 20. vuosisadan historiaansa. Suomi on niitä harvoja kieliä, jossa haasteellinen käsite verganheitsbewältigung on vaivatta käännettävissä yhdellä sanalla menneisyydenhallinta. Mutta jos  Saksa on hyvä esimerkki on valitettavan paljon muita maita, jotka eivät ole vakavasti edes yrittäneet avoimesti käsitellä menneisyytensä synkimpiä vaiheita.

Ei ole tarvetta erikseen mainita tästä epäonnistumisesta kertovia lukuisia esimerkkiä. Voimme hyvin perustein arvostella tällaisia maita ja niiden johtajia samoin kuin niiden nationalistisille paineille alistuneita historioitsijoita, mutta meidän tulee myös kaikin tavoin tutkijoina ja tiedemiehinä pyrkiä keskusteluyhteyteen heidän kanssaan ja yrittää tukea riippumattoman ja kriittisen historiantutkimuksen mahdollisuuksia, mikä voi pahimmissa tapauksissa olla suorastaan vaarallista.

Niissä monissa keskusteluissa, joita olen käynyt historioitsijoiden, diplomaattien ja poliitikkojen kanssa Suomessa ja lukuisissa muissa maissa on laajasti tunnustettu tarve historioitsijoiden vahvalle roolille yhteisen ymmärryksen lisäämisessä ja heidän panokselleen konfliktien ratkaisemisessa.

Saamamme positiivisen palautteen rohkaisemina olemme Suomessa nähneet, että nyt on tullut aika saattaa riippumattomat historioitsijat kaikissa maissa yhteen tarjoamaan tietonsa ja kokemuksensa käyttöön sisäisten ja ulkoisten konfliktien ennaltaehkäisyyn, rauhanvälitykseen ja konfliktien jälkihoitoon rajat ylittävässä ja eroavia historiatulkintoja lähentävässä yhteistyössä. Uskomme, että historioitsijoita voidaan ja tulee käyttää asiantuntijoina rauhanvälityksessä osapuolten näkemysten lähentämiseksi.

Tässä tarkoituksessa olemme kesäkuun 16. päivänä pidetyssä historiantutkijoiden ja –harrastajien  kokouksessa perustaneet yhdistyksen Historioitsijat ilman rajoja Suomessa.

Yhdistyksen sääntöjen mukaan sen tarkoituksena on

– edistää ja syventää historian yleistä ja monipuolista tuntemusta

– edistää historiallisen aineiston ja arkistojen avointa ja vapaata käyttöä

– edistää historian eri näkemysten ja tulkintojen asiallista vuorovaikutusta ja lähentää ristiriitaisia käsityksiä historian kulusta ja tapahtumista

– myötävaikuttaa siihen, ettei historiaa käytetä ruokkimaan konflikteja tai ylläpitämään viholliskuvia ja vääristäviä myyttejä, sekä edesauttaa historian käyttöä konfliktien liennyttämisessä ja ratkaisussa

Toivomme ja tuemme sitä, että vastaavia järjestöjä perustetaan myös muissa maissa ja että nämä yhdistykset samoin kuin yksityiset historioitsijat toimisivat kansainvälisenä  Historians without borders verkostona, joka saattaa tietomme, kokemuksemme ja tahtomme käytettäväksi konfliktien ennaltaehkäisyssä, rauhanvälityksessä ja konfliktien jälkihoidossa. Aloitteen kehittämiseksi tähtäämme laajemman historioitsijoiden kansainvälisen kokouksen järjestämiseen  Helsingissä ennen vuoden loppua.

19.6. 2015

Historians without borders

In today’s world we should be increasingly concerned about both the ignorance and abuse of history in politics and how this impacts on international relations.

To claim that we have entered a new post-modern world dominated by the short-term where future generations will have nothing solid or enduring to rely and build ones future maybe somewhat exaggerated. Nevertheless concerns about short-termism and the ”end of history” (although not necessarily in Fukuyama’s meaning) are valid.

It may or not be true that those who do not know their history are doomed to repeat it. What is more likely to be true is, that the less you know about your history, the more difficult it will be to see the future either and be able to influence it.

Knowing your history is not the same as becoming a prisoner to it. On the contrary, it is much easier for those who know their history to avoid becoming its prisoner, through the manipulative and nefarious efforts of those who will seek to misuse it for political ends. After all also myths about history thrive on ignorance.

Ignorance also fosters abuse and abuse fosters conflicts. Historical myths are used to create and sustain enemy images and justify aggressive policies.

This year is the centennial year of the events leading to the death of up to a million and half Armenians in the Ottoman Empire. That these events took place is not disputed, but the question of whether or not to call it genocide has become a source of conflict and soured relations between Turkey and many countries, where politicians and parliaments have raised their profiles by issuing statements and passing resolutions on the issue.

What then should the role of politics and politicians be vis-a-vis history? It is easier to say what it should NOT be, i.e. legislating about historical truths or untruths. While the motives and other activities of Holocaust-deniers are rarely free of anti-Semitism and are most often intimately connected to racist and fascist ideology and politics, we should nevertheless resist proposals to make holocaust denial a criminal offence as has been done in some countries. Other laws criminalizing anti-Semitist and racist defamation are enough, without making historiography the subject of legally-defined truths.  This applies equally to resolutions on what to call the 1915 massacre of Armenians in the Ottoman Empire, let alone on passing legislation on yet another Holocaust-denial.

While individual politicians should have a good knowledge of history and an ability to speak out on issues of history, they should not do so through legislative acts. What they should do is to see that historical research in general is adequately funded. They can also identify areas of research were more work is needed and also establish special projects, such as the project in Finland to  study and examine all war-related deaths in Finland during the period 1914-1922, which has been a controversial subject for decades after the events.

How can historians contribute to mediation and conflict resolution?

As a positive agenda politicians and governments should welcome and support independent and international research and contacts between historians from all countries to encourage them to work together on defusing conflicts on the facts and interpretation of historical events and building cross-border understanding of all parties perceptions and interpretations of such events.

Perhaps the most praiseworthy example of a nation addressing its history is Germany. We can all learn from the way that Germany has endeavoured to address the question of its awful 20th Century history. Finnish is one of the few languages into which the challenging concept of verganheitsbewältigung can be translated easily with the word menneisyydenhallinta. If Germany is the good example there are unfortunately plenty of other countries, which have not made any serious efforts to come to grips with their dubious past.

There is no need to point to the many obvious examples of this failure. We can with good reason  castigate these countries and their leaders and the historians who surrender to the nationalist pressures they are subjected to but we should also engage with them as researchers and scholars in dialogue, and try support and sustain the possibilities for independent and critical historiography, which in worst case countries can be downright dangerous.

In the many discussions I have had with historians, diplomats and politicians from Finland and numerous other countries the need for the strong role that historians could play in creating more mutual understanding and also contribute to conflict resolution has been universally recognized.

Encouraged by this positive response we in Finland feel that the time has come for independent historians in all countries to come together and place their knowledge and experience at the service of efforts to prevent and solve internal or external conflicts and of post-conflict management in cooperation to bridge diverging historical interpretations across  borders. We believe that historians can and should be used as experts in helping mediation by bringing closer the views of opposing parties.

To this end we decided on June 16^th at a specially convened meeting of historians and diplomats to establish an organisation called Historians Without Borders in Finland as  an independent NGO.

According to the status of HWB the aim of the organisation is to

– promote and deepen general and comprehensive knowledge and understanding of history;
–  promote open and free access to historical material and archives;
– promote interactive dialogue between different views and interpretations of history to bring closer diverging views of the course of historical events;
– support efforts to impede the abuse of history to foster conflicts or to sustain enemy-images and distorted myths, and to contribute to the use of history in defusing conflicts and in conflict-resolution.

We are looking forward to seeing similar organisations established in other countries with the aim of bringing these as well individual historians together in an international network of Historians without borders and to put our knowledge, experience and will at the service of conflict prevention, resolution and post-crisis management. We are aiming to call a broad international meeting of interested historians in Helsinki before the end of the year to continue working on the initiative.

19.6. 2015