Etusivu Marja-Helena Rajala
4.10.2015

Olavi Hurri, Oikeastaan aika mielenkiintoinen elämä. Olavi Hurrin muistelmat, toimittanut Merja Minkkinen, TSL, 175 s., Tampere 2011

Hurri

Työväenliikkeen pitkän linjan valistaja

Olavi Hurri teki pitkän ja monipuolisen elämäntyön työväenjärjestöjen palveluksessa. Aviottomana lapsena syntynyt Hurri ei tiedä isästään mitään ja ahtaalla ollut ja sairastellut äitikin luovutti pienen poikansa kasvattiperheeseen. Tämä oli kuitenkin Hurrille hyväksi ja hän kuvaakin sijaisperhettään lämmöllä ”erinomaisena ratkaisuna” elämälleen. Politiikkaa ei tyypillisen työläisperheen kotona puhuttu, mutta työväenliike ja sen aatemailma vetivät luonnollisella tavalla Hurrin mukaansa.

Hurri liittyi sodan aikana sosialidemokraattiseen nuorisoliittoon ja SDP:n jäseneksi 18-vuotispäiväneen syksyllä 1945. Jo seuraavna vappuna hän aloitti Suomen Sosialidemokraatin toimitusharjoittelijana. Seuraavat työpaikat olivat nuorisopiirin siihteeriys ja Nuorisoliiton lehden Vihurin päätoimittajuus, jonka toimituksessa hän työskenteli mm Kalevi Sorsan kanssa kunnes v 1954 siirtyi TUL:n toimitsijaksi.

Tätä ennen Hurri oli suorittanut asevelvollisuutensa vuonna 1951. Se ei muodostunut kovin rasittavaksi sillä puolustusministerinä oli SDP:n puheenjohtaja Emil Skog joka järjesti sotamies Hurrin poliittiseksi sihteerikseen. Hurri kertoo jo sodan aikana vakiintuneensa tannerilaiseksi, ja sitä oli myös Skog ennen kun puoluehajaannus vei hänet TPSL:n puheenjohtajaksi. Eduskuntaryhmän tiedottajana ennen TUL-pestiään käväissyt Hurri ei kuitenkaan seurannut Skogia oppositioon. Opposition linnakkeeksi muodostuneesta TUL:stä Hurri pelastautui ensin Jyväskylään Työn Voiman päätoimittajaksi ja sieltä kolme vuotta myöhemmin vakuutusyhtiö Turvan hankintapäälliköksi Tampereelle. Tätäkään pestiä ei kestänyt kuin vajaa neljä vuotta kun hänet rekrytoitiin takaisin Helsinkiin Työväen Sivistysliiton pääsihteeriksi.

Kymmenvuotinen kausi TSL:naloitteellisena ja uudistavana mm Jätkän kulttuuripäivät ja Valkeakoksen työväen musiikkitapahtuman ideoineena pääsihteerinä oli varmaan Hurrin elämäntyön kohokohta. TSL:n jälkeen työ jatkui Kulutusosuuskuntien Keskusliiton valistuspäällikkönä ja sitten E-liikkeen julkaiseman Me-lehden päätoimittajana. Tästä tehtävästä hän siirtyi pois henkilökemian epäonnistuttua KK:n johtoon istutetun Niilo Hämäläisen kanssa ja ryhtyi uudelleenorganisoidun Kansan Sivistysrahaston asiamieheksi vuonna 1983, mistä tehtävästä jäi eläkkeelle.

Hurri oli jo vuonna 1988 ryhtynyt kirjoittamaan omaelämäkerrallisia muistiinpanoja, mutta julkaisuvalmista kirjaa hän ei saanut valmiiksi ennen vuonna 2010 tapahtunutta kuolemaansa. Runsaasta ja pitkälle valmiista aineistosta hänen tyttärensä Merja Minkkinen ryhtyi kokoamaan muistelmakirjaa julkaisukelpoiseen muotoon. Tällaisena se on hyödyllinen ja mielenkiintoinen lisä työväenliikkeen historian kartoitukseen, vaikka onkin jossain määrin aukollinen ja epätasainen. Monessa mukana olleen Hurrin kirjaamat kohtaamiset ja työskentely SDP:n monien johtajien kanssa tuovat väriä ja tietoa moniin tapahtumiin ja henkilökuviin.

Lokakuu 2015

27.9.2015

Thomas Piketty, Capital in the Twenty-First Century. Belknap Press, 685 s., Lontoo 2014

Pikettty

Pääomaa kannattaa lukea

Thomas Pikettyn pian suomeksikin ilmestyvä teos on 700-sivuisena tiiliskivenä kirjaimellisesti painavaa asiaa, ja sellainen on harvemmin helppolukuista. Ei ole Pikettykään, mutta kuitenkin perusteellisuuteensa nähden ja kaikkine tilastotaulukkoineen silti hämmästyttävän mukaansa tempaavaa. Vaikka hän operoi tarkoilla tilastoilla on hän kuitenkin oivaltanut käyttää myös kaunokirjallisuudesta poimittuja esimerkkejä valaisemaan sitä, miten varallisuuden jakaantuminen ja siihen suhtautuminen on vuosisatojen kuluessa muuttunut. Esimerkiksi  Jane Austen ja Honoré de Balzac kuvasivat hyvin yksityiskohtaisesti keskiluokkaisten romaanihenkilöittensä taloudellista asemaa ja saattoivat ilmoittaa heidän tulonsa ja varallisuutensa raha-arvoin, joiden ei osattu odottaa myöhemmän inflaatiokehityksen valossa muuttuvan – Pikettyn mukaan syy siihen että nykykirjallisuudessa harvemmin käsitellään rahasummia numeroin.

Piketty on tehnyt perusteellista työtä selvittääkseen miten tulo- ja varallisuuserot ovat viimeisen reilun kahdensadan vuoden aikana kehittyneet maailman eri maissa. Ennen 1900-lukua on luotettavan tiedon hankkiminen vaikeata tai mahdotonta, parhaiten se onnistuu Pikettyn kotimaan Ranskan osalta 1700-luvun lopulta alkaen, muiden johtavien teollisuusmaiden osalta noin sadan vuoden ajalta ja muun maailman osalta vasta toisen maailmansodan jälkeiseltä ajalta.

Pikettyn kokoaman aineiston tulokset voidaan koota seuraavasti: sotien jälkeinen aika oli Länsi-Euroopassa ja Yhdysvalloissa poikkeuksellisen tasa-arvoista, mutta 1970-luvulta tulo- ja varallisuuserot ovat kasvaneet ja nyt lähestytään uudelleen ennen ensimmäistä maailmansotaa vallinneen kauden suurten tuloerojen tilannetta. Maakohtaisesti eniten tuloerot ovat kasvaneet Yhdusvalloissa, jossa vielä sata vuotta sitten tuloerot olivat lievästi vähäisempiä kuin Euroopassa.

Kun väestö jaetaan samansuuruisiin kymmenyksiin saadaan paljon enemmän tietoa varallisuuden jaosta kuin pelkkää gini-kerrointa käyttämällä. Pitkän aikavälin tarkastelu osoittaa jokaiseen maahan kehittyneen jonkinasteista varallisuutta hallitsevan keskiluokan. Puolen väestöstä omistusosuus rajoittuu kuitenkin edelleen vain irtaimistoon ja auton kaltaisiin kulutushyödykkeisiin. Suurimmat muutokset ovat tapahtuneet varallisuuden yläpäässä, jossa keskittymisen räikeys tulee esiin kun parhaiten toimeentulevan 10 prosentin joukosta tarkastellaan vielä rikkaimman prosentin ja vielä erikseen huippurikkaan 0,1 prosentin osuuden kasvussa.

Pienten tulo- ja varallisuuserojen esimerkkinä Piketty käyttää pohjoismaiden tulonjakoa 70- ja 80-luvulla (mutta ei enää sen jälkeiseltä ajalta, ottaen huomioon täälläkin tapahtuneen tuloerojen kasvun). Tällaisissa maissa ylimmän kymmenyksen osuus kaikista pääomista on n. 30 prosenttia ja kaikista tuloista noin 25 %. Köyhempi puolisko väestöstä hallitsee pääomista 10 %  ja saa tuloista 25 %. Keskitason erojen maissa kuten 2010 luvun alun Euroopassa ylimmän kymmenyksen osuudet ovat noin 60 ja 35 %, köyhemmän puoliskon ja suurten tuloerojen maissa kuten USA:ssa 70 % ja 50 %.

Kun luvuista erotetaan rikkaimman prosentin osuudet pitää tämä Pikettyn hallitsevaksi luokaksi luonnehtima kerrostuma USA:ssa hallussaan enemmän varallisuutta kuin 90 prosenttia muusta väestöstä yhteensä, tuloistakin yhtä paljon kuin pienituloisempi puolisko koko väestöstä. Kun vielä erotetaan 0,1 % eli superrikkain promille erikseen tarkasteluun nähdään sen vain kolmessakymmenessä vuodessa nostaneen osuutensa koko maan varallisuudesta 7 prosentista 22 prosenttiin.

Tässä vain yksi taulukko kertomassa eriarvoisuuskehityksestä USA:ssa. Samat luvut ja tiedot kun tässä netistä poimitusta kuvasta löytyvät myös Pikettyn kirjasta.

taulukko

 

Tällaisia Pikettyn vyöryttämiä taulukkoja ja lukusarjoja voi esittää ja jatkaa vaikka kuinka pitkälle niiden erittelyä , esim. eri tulomuotojen ja omaisuuden eri lajien kehitystä ja jakaantumista ajallisesti ja maantieteellisesti. Lukusarjoja tärkeämpi asia on myös se miten Piketty läpikäy viime vuosisadan aikana tapahtuneiden muutosten syitä. Kokonaiskuva on siten riittävän selvä ja yksiselitteinen vaikka hyppäisi enempien taulukoiden ohi kirjaa lukiessa.

Tätä kehitystä voisi arvioida vielä paljon pidemmälle mennen ja esim. pohtia Pikettyn vain varovasti käsittelemää kysymystä siitä mitä vaurauden keskittyminen merkitsee demokratialle esim. USA:n kaltaisessa maassa, jossa korkeimman oikeuden päätös mitätöi kaikki yritysten vaalirahoitukselle asetetut rajat ja jossa muutamien superrikkaiden omistamien mediakanavien tiedonvälitys toimii niin, että puolet republikaanien kannattajista luulee presidentti Obaman olevan muslimi.

Piketty ei myöskään rakenna teoksessaan mitään laajempaa yhteiskunnallista teoriaa eikä ennusta tulevaisuutta, joten hänen teoksensa jää tässä suhteessa Karl Marxin edelliseen Pääoma-nimiseen teokseen nähden varovaisemmaksi ja vaatimattomammaksi suoritukseksi. Myyntitilastoissa se on heti rynnännyt Marxin ohi, mutta vielä on vaikea sanoa saako se kuitenkaan klassikon asemaa. Tulevaisuutta ennustamatta Piketty kuitenkin toteaa, että nykyisen kehitystrendin jatkuminen johtaa vielä tilanteeseen, että rikkain kymmenes hallitsee jo 90 prosenttia USA:n kaikesta varallisuudesta v. 2030.

Pikettyn selitys tälle kehitykselle on se, että erojen kasvu ja keskittyminen jatkuvat pääoman tuoton kasvaessa nopeammin kuin kansantulo, eikä näköpiirissä ole monestakaan syystä paluuta sellaiseen kehittyneiden teollisuusmaiden kasvun kultakauteen kuin sodan jälkeisinä vuosikymmeninä nähtiin. Siten pääomat kasvavat jatkuvasti ja sitä enemmän mitä suuremmasta varallisuusmassasta on kyse.

Pikettyllä on myös esitys tilanteen korjaamiseksi ottamalla käyttöön globaali varallisuusvero tuloeroja tasaamaan. Vaikka sitä ei ainakaan heti maailmanlaajuiseksi saataisikaan voisi se, että Euroopan unionissa otettaisiin käyttöön tällainen vero, jo vaikuttaa merkittävästi. Vuosittain kannettavan veron suuruus voisi Pikettyn hahmottelemana nousta varallisuuden mukaan 0,1 prosentista kahteen prosenttiin.

Piketty on luonnollisesti kohdannut myös rajua kritiikkiä ja yksityiskohtiin meneviä kriittisiä huomautuksia. Useimmiten avoimen ideologisesti motivoitu kritiikki – jota Suomessa on koittanut markkinoida Matti Apunen – ei kuitenkaan ole sellaista, että se mitätöisi Pikettyn työn arvoa ja merkitystä millään tavoin. Merkittävän ja hyvän teoksen yksi tunnusmerkki on, että se laittaa lukijassa liikkeelle kaikenlaisia ajatuksia, kuten minulle tapahtui. Tämä ei riipu siitä kuinka vakuuttunut Pikettyn aineistosta, mielipiteistä tai suosituksista on.

Syyskuu 2015

 

 

 

 

18.9.2015

Suomea jaetaan kahtia

Suomea ollaan jakamassa kahtia. Vastakkaisuuksia kärjistetään, keskusteluyhteydet pätkivät. Tästä kärsii koko maa ja kaikki suomalaiset aivan riippumatta siitä ketkä ovat kulloinkin ovat enemmistössä tai vähemmistössä. Sekään, kuka on asiassa – Suomen talouden nostamisen tarve ja siihen käytettävät keinot – oikeassa, ei ole yksin ratkaisevaa.

Hallituksen toimissa ongelmana on ensinnäkin se sanelupolitiikkaa muistuttava tapa, jolla se on esityksensä tehnyt niin, että sen tarjoamia neuvotteluja yhteiskuntasopimuksesta ei ole voinut pitää uskottavana tai aitona ratkaisujenhakuna vaan pohjustuksena oman näkemyksen läpiviemiselle hyvällä tai pahalla.

Toisena ongelmana hallituksen esityksissä on se, että tarjotut lääkkeet eivät ole sen enempää tasapainoisia ja oikeudenmukaisia kuin edes toimivia. Parempia keinoja olisi olemassa. Näitä käsittelin edellisessä blogipäivityksessäni www.tuomioja.org. Tämä on myös se kirkas ja selvä viesti, jonka päivän mielenosoitukset ja työnseisaukset lähettävät.

Tämän toteaminen ei kuitenkaan riitä. Jollain tavalla olisi edelleen kyettävä neuvotteluteitse löytämään vähemmän vahinkoa tuottavia, paremmin toimivia ja oikeudenmukaisempina laajemman hyväksymisen saavia ratkaisuja. Jos tätä aidosti halutaan on se myös mahdollista. Kaikki joutuvat tinkimään, myös hallitus julistuksenomaisista lähtökohdistaan, mikä voi itse asiassa olla vaikeampaa kuin eduista tinkiminen. Ja jos yhteinen näkemys syntyisi on selvää, että ratkaisu ei olisi ihanteellinen vaan sisältäisi väistämättä sekä ikäviä etujen heikennyksiä että talouden tervehdyttämisen kannalta toimimattomia asioita. Heikommatkin kohdat voisivat olla nieltävissä, jos samalla puututtaisiin muihinkin kuin vain hintakilpailukyvyn täysin liioiteltuihin ongelmiin. Tärkeintä on, että sopimalla saataisiin sellainen uusi kokonaisuus, joka johtaisi parempiin seurauksiin kuin nyt tarjolla olevat kahtiajakoon ja eriarvoisuuden kasvuun johtavat ratkaisut.

18.9. 2015

12.9.2015

Sadan päivän hallituksen sodanjulistus

Sipilän hallituksen sata päivää ovat jo merkittävällä tavalla muuttaneet, jos ei vielä Suomea, niin ainakin Suomi-kuvaa. Hallitus on haastanut palkansaajajärjestöt päätöksillä ja esityksillä, jotka sivuuttavat työmarkkinoilla vakiintuneet toimintatavat ja voivat olla perustuslain ja Suomea sitovien kansainvälisten sopimusten vastaisia. Tällainen on Suomessa ennennäkemätöntä, mutta sille löytyy kansainvälisiä esikuvia.

Ensimmäisinä tulevat mieleen 80-luvulla Margaret Thatcherin ja Ronald Reaganin uusliberalistisia aatteita toteuttaneet hallitukset Englannissa ja Yhdysvalloissa, jotka lähtivät hakemaan selkävoittoa ammattiyhdistysliikkeestä. USA:ssa ay-liike oli jo lähtökohtaisesti heikko, mutta avainryhmät saattoivat sielläkin joskus aiheuttaa hämminkiä. Kun Reagan laittoi suhteellisen hyvinvoivat lennonjohtajat järjestykseen se ei ainakaan hänen suosiotaan vähentänyt.

Britanniassa ay-liikkeen asema oli paljon vankempi. Maan talous ja kilpailukyky olivat laskukierteessä eivätkä ammattiiiitot nätisti sanottuna olleet ihan syyttömiä tähän. Ammattikuntapohjaiset liitot olivat kyenneet ylläpitämään paljon järjettömän tuntuisia, työprotektionistisia ja tuottavuudelle tuhoisia käytäntöjä, joten myös Thatcher pystyi nojautumaan jonkinlaiseen yleiseen tukeen uudelle työmarkkinalainsäädännölleen.

Tuskinpa kolmen S:n hallitus erityisen tietoisesti on halunnut jäljitellä Thatcheriä, vaikka rautarouva kuuluukin varapääministeri Soinin kolmen poliittisen esikuvan joukkoon. Tilanne Suomessa on myös tyystin toisenlainen kuin Englannissa, missä Thatcherin uudistukset itse asiassa paljolti tarkoittivat pohjoismaisten työmarkkinakäytäntöjen omaksumista.

Siihen miten Suomi sotien jälkeen kehittyi pohjoismaiseksi hyvinvointivaltioksi on sopimusyhteiskunnan toimintamallilla ja työmarkkinaosapuolten kolmikantayhteistyöllä valtion kanssa ollut hyvin keskeinen osuus. Eihän sekään aina ole toiminut ja tuottanut parhaita mahdollisia tuloksia, mutta kokonaissaldo on ehdottoman positiivinen, eikä ammattiliittoja voi myöskään syyttää siitä talouden ahdingosta, johon maa on ajautunut.

Suomen hintakilpailukyky ei ole sillä tavoin jäänyt jälkeen esim. Ruotsista tai Saksasta, että se olisi suurin ongelmamme. Siksi Suomen talouden ongelmat eivät ratkea hintakilpailukyvyn viiden (eikä viidentoista tai viidenkymmenen) prosentin parantamisella työvoimakustannuksia ja palkansaajien etuisuuksia leikkaamalla. Se että Sipilä on sentään luopunut absurdista ”tuottavuusloikka” hokemastaan ei kuitenkaan jättänyt jäljelle talouden pelastamisen kannalta paljoakaan parempaa analyysiä.

Hallituksen esitykset tarkoittavat liki kolmen miljardin tulonsiirtoa palkansaajilta työnantajille. Se on todennäköisesti enemmän kuin EK villeimmissä unelmissaankaan uskalsi toivoa. Jos tämä siirtyisi sellaisenaan vientituotteiden alempiin hintoihin – mikä on rohkea olettamus – ei se välttämättä lisää vientituotteittemme kysyntää juuri lainkaan. Se että hallitus samalla kurittaa julkisen sektorin työntekijöitä, joihin se helpommin pääsee käsiksi, ei myöskään tähän auta, se vain palkkaleikkausten kanssa vähentää kotimaista kysyntää ja vahvistaa talouden taantumakierrettä.

Karu totuus on, että suomalainen vienti ei vedä koska emme osaa tehdä emmekä myydä sellaisia tuotteita, joilla olisi maailmalla kysyntää. Mikään hallituksen esittämistä toimista ei liioin tuota tähän parannusta, vaan päinvastoin pahentaa tilannetta koulutukseen ja tutkimukseen suunnattujen leikkausten kautta. Pitäisi myös löytää oikeat lääkkeet siihen, miksi sekin innovatiivisuus joka näkyy Suomessa startup-yritysten ilahduttavana lisääntymisenä päätyy niin herkästi lopulta ulkomaille, minne sekä voitot että työpaikat valuvat.

Iso osa suomalaisista on jo valtamedian suosiollisella tuella saatettu nielemään kaikki nämä karvaat lääkkeet sillä perusteella, että julkisen talouden velkaantuminen on saatava pysäytettyä. Lähtökohtana on annettu väite ns. kestävyysvajeen edellyttämistä kuuden miljardin leikkauksista. Tämä summa ei kuitenkaan ankkuroidu mihinkään taloustieteen osoittamaan totuuteen, mutta on sen käyttäjille hyvä peruste toteuttaaa ideologisesti motivoitua ohjelmaa vähentää julkisen sektorin työpaikkoja kymmenikllä tuhansilla, kuten Sipilä poikkeuksellisesti myös ennen vaaleja kertoi.

Syömävelan kasvua ei toki loputtomiin voi jatkaa vaikka suhdannepoliittisesti se olisi alemmalla velka-asteella nytkin perusteltua. Siksi myös SDP on nähnyt tarpeelliseksi julkisen talouden tasapainottamisen, vaikka ei esitettyä laajuutta, aikataulua saatikka kohdentamistapaa hyväksykään. Se mikä ei ole perusteltua on, että tuottavaa omaisuutta myydään pois jotta lyhennettäisiin käytännössä nollakorolla saatavaa lainaa. Samasta syystä ei tulisi nytkään jättää tekemättä niitä infrastruktuuri- ja muita investointeja, joilla on todellista merkitystä tuottavuuden nostamiselle, tulevalle kilpailykyvyllemme ja velkakestävyydelle.

Palkansaajajärjestöjen reaktio hallituksen esityksiin ensi perjantaiksi suunnitellun mielenosoituspäivän merkeissä on hyvin ymmärrettävä ja perusteltu, jos haluamme pitää kiinni demokraattisen oikeusvaltion keskeisistä järjestäytymisoikeutta ja sopimusvapautta koskevista periaatteista.

Palkansaajajärjestöt eivät kuitenkaan voi käydä menestyksekästä kamppailua tässä tilanteessa vain mieltä osoittamalla ja lakkoilemalla. Sosialidemokraattisen opposition tulisi nyt, kernaasti yhdessä muiden oppositiopuolueiden kanssa, kyetä esittämään sellainen sekä työmarkkinoilla ratkaistavat ja niiden uudistamiseksi että julkisen talouden vahvistamiseksi tarpeelliset asiat kattava vaihtoehtoinen etenemistapa konkreettisine toimineen – kutsuttiin sitä sitten yhteiskuntasopimukseksi tai miksi muuksi tahansa – joka on niin toimiva ja uskottava sopimusyhteiskunnan vahvuuksiin perustuva vastaus talouden haasteisiin, että sille eivät sen enempää palkansaajajärjestöt kuin hallituskaan voi sanoa ei. Ei ainakaan, jos todella kantavat huolta Suomen selvitymisestä ja hyvinvointivaltiomme tulevaisuudesta.

Tällaisen vaihtoehdon täytyy väistämättä sisältää myös vaikeita ja kipeitä asioita, osin myös niitä joita hallituskin esittää. Tämä on tietysti helppo sanoa mutta vaikeata tehdä. Vaikka sekään ei kaikkea ratkaisisi olisi sen suurin ennalta vaikeasti arviotava etu luottamus, jonka se onnistuessaan voisi palauttaa suomalaiseen yhteiskuntaan, josta se nyt on pahasti hupenemassa, eikä se voi palautua kuin oikeudenmukaisiksi mielletyillä ja eriarvoisuutta vähentävillä, ei niitä lisäävillä ratkaisuilla.

12.9. 2015

9.9.2015

Marshall Goldman, Oilopoly. Putin, Power and the Rise of the New Russia, Oneworld, 244 s., Oxford 2008

Oilopoly

Öljy- ja kaasu Venäjän sisä- ja ulkopolitiikan vallankäytön välineenä

Koska Venäjä on niin paljon muutakin emme aina ensimmäiseksi tule ajatelleeksi, että se on myös maailman suurin öljyntuottaja ennen Saudi-Arabiaa ja Yhdysvaltoja. Enemmänkin tiedostamme Venäjän aseman maailman toiseksi suurimpana kaasuntuottajana. Näin kenties siksi, että toisin kuin öljystä, jonka vienti Venäjältä on vähäisempää kuin muissa isoissa öljyntuottajamaissa, noin kolmannes Venäjän tuottamasta kaasusta menee vientiin ja Venäjä on maailman suurin kaasunviejämaa.

Runsaat luonnonvarat voivat olla maille sekä rikkaus että kirous. Moni kolmannen maailman öljyntuottajamaa on voinut kokea sen kirouksena, joka hyödyttää lähinnä korruption varassa rikastunutta pientä eliittiä samalla kun enin osa tuloista valuu ulkomaisille sijoittajille. Paremminkin asiansa hoitaneissa maissa luonnonvarariippuvuus on voinut yksipuolistaa maan talouden ja kuihduttaa muun kuin öljy- ja kaasusektorin teollisen tuotannon, mitä kutsutaan Hollannin taudiksi. Parhaiten näiltä kirouksilta on toistaiseksi välttynyt Norja, joka on laittanut enimmän osan öljy- ja kaasutuloistaan kasvamaan korkoa eettisiä periaatteita korostavaan sijoitusrahastoon odottamaan aikaa, jolloin öljy- ja kaasutulot kuihtuvat pois.

Venäjä ei ole enää tsaarin aikojen jälkeen päästänyt ulkomaisia sijoittajia pidempiaikaisesti hyötymään luonnonvaroistaan, vaan katsoo hyvinkin tiukasti kansallisten intressiensä perään. Kansallinen intressi ei aina ole sama kuin kasvun ja tulojen maksimointi. Kaasu- ja öljy ovat Venäjällä myös geopolitiikan välineitä. Venäjä ei liioin ole mikään Norjan kaltainen hyvästä ja korruptiovapaasta hallinnostaan tunnettu maa. Tähän liittyvistä ongelmista vastaa öljy- ja kaasusektori varmaan noin yhtä suurella 50 prosentin osuudella kuin venäjän federaation budjettituloistakin.

Marshall Goldman kertaa lyhyesti Venäjän öljy- ja kaasuteollisuuden historian, mutta keskittyy siihen miten se Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen on kehittynyt. Se on samankaltainen rosvokapitalismin tarina kuin Yhdysvalloissakin öljyteollisuuden synty ja nousu sata vuotta aikaisemmin, kuitenkin niin että Putinin Venäjä on tarvittaessa rajuin ottein pitänyt huolen siitä, että alan oligarkit eivät ole päässeet heiluttamaan valtiota vaan ovat päätyneet valtion ja Putinin uskollisiksi tukimiehiksi.

Kuva Putinista ja hänen menettelytavoistaan ei ole tässäkään kirjassa mitenkään mairitteleva, mutta se ei tarkoita sitä, että se samalla puhdistaisi kaikki Putinin vastustajat. Kirjassa kerrotaan minkälaisilla menetelmillä oligarkit keräsivät omaisuutensa post-kommunistisen Venäjän yksityistämisen villeinä vuosina.

Menetelmät olivat samankaltaisia myös Putinin eturivin vastustajaksi nousseen Mihail Hodorkovskin toimissa, mafiamaisia kovia otteita myöten. Se että Hodorkovski myöhemmin halusi esitellä luomaansa Jukos-imperiumia hyvän corporate governancen esikuvana ja korostaa reiluja markkinasääntöjä ei ole Goldmanin mukaan tavatonta, vaan vastaa asemansa vakiinnuttaneiden oligarkkien intressejä. Kun Hodorkovski alkoi avoimesti uhmata Putinin vallankäyttöä ei ollut vaikeata löytää syitä joilla hänet voitiin tuomita miljardikavalluksista vankilaan. Hodorkovski- oikeudenkäyntien menetelmät tuskin täyttivät demokraattisen oikeusvaltion kriteereitä, mutta se ei tarkoita etteikö hän olisi niitä noudattaenkin ollut saatettavissa vastuuseen.

Sama koskee kaikkia muitakin Venäjän oligarkkeja, mikä on johtanut melkein kaikki valitsemaan joko maanpaon tai Putinin vallankäyttöön alistumisen. Jälkimmäinen sisältää myös sopeutumisen siihen, että heidän omistuksiaan tulee käyttää Kremlin valta- ja ulkopoliittisia tarpeita palvelevalla tavalla.

Marshall toteaa myös, että jos kaasujätti Gazprom ja muut Venäjän yritykset ovat olleet menetelmiltään kyseenalaisen valtapolitiikan välineitä, niin eivät kaikkien länsimaitten hallitusten ja suuryritysten toimintatavat Venäjän suhteen aina nekään ole olleet ihan puhtaita. Hämmästyttävin väite Goldmanin kirjassa koskee Itämeren alittavan, Gazpromin hallitseman Nordstream kaasuputken rakentamista. Hän kirjoittaa ruotsalaislähteitten kertoneen hänelle, että Ruotsin sotilasviranomaisilla olisi ollut jo valmiit suunnitelmat putken sabotoinniksi, siinä vaiheessa kun sitä Ruotsin vastustuksesta huolimatta ryhdyttiin rakentamaan. Valitettavasti lähdeviittaus tähän on sellainen www-sivusto, joka ei aukene kun sitä yrittää jäljittää. Tämä nopea vanheneminen on muutoin www-lähteiden käytön yleisempikin ongelma.

Goldmanin kirja on ilmestynyt jo seitsemän vuotta sitten, mutta on edelleenkin hyvin valaisevaa ja Venäjä-tuntemusta lisäävää luettavaa ja antaa paremman pohjan nykyistenkin tapahtumien ymmärtämiselle. Se herättää myös ajattelemaan miten markkinatalouden pelisääntöjä voitaisiin paremmin universalisoida ja valvoa. Pidän esim. WTO sääntöihin sitoutuneita maita lähtökohtaisesti vähemmän sapelinkalisteluun alttiina kuin kaupan ja investointien pelisääntöjä nationalististen intressiensä mukaisesti vääristämään pyrkiviä maita. Tietenkin sääntöjen sisällön täytyy olla ensin olla riittävän tasapuolisia ja myös ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävän kehityksen edellytyksiä kunnioittavia jotta ne toimisivat toivotulla tavalla.

Syyskuu 2015