Etusivu Marja-Helena Rajala
8.11.2015

Czeslaw Milosz, The Captive Mind. Penguin Books, 251. S, Chippenham 2001

Milosz

 

Sopeutumisen taito

Czseslaw Miloszin klassikkokirja totalitarismista ja Puolasta kirjoitettiin jo 1951-52, julkaistiin vuonna 1953 ja tämä minulta aiemmin lukematta jäänyt ties kuinka mones kymmenes uusintapainos on vuodelta 2001. Milosz sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon ehkei ihan sattumalta juuri Puolan poikkeustilan julistamisen vuonna 1980, ja hän kuoli 93-vuotiaana vuonna 2004.

Milosz syntyi pienessä Šeteniain kylässä silloisessa Venäjän valtakunnassa, nykyisessä Liettuassa ja opiskeli Vilnan yliopistossa, jossa suoritti oikeustieteen tutkinnon. Hän tunnustautui aina sekä puolalaisen että liettualaisen identiteetin haltijaksi, mikä ei silloin eikä vieläkään ole kummankaan kansan valtavirran kanssa helposti yhteensovitettavissa. Nuorena miehenä ja aloittelevana runoilijana hän etääntyi katolisuudesta ja esiintyi vapaana vasemmistolaisena. Sodan aikana hän auttoi vainottuja juutalaisia, mutta ei liittynyt maanlaiseen armeijaan, koska piti sen johtoa liian oikeistolaisena ja nationalistisena.

Kommunistien otettua vallan sodanjälkeisessä Puolassa Milosz jatkoi sen palveluksessa Puolan lähetystön kulttuuriattasena ensin Washingtonissa ja sitten Pariisissa vuoteen 1951 saakka, jolloin erosi ja jäi maanpakolaiseksi ensin Ranskaan ja sitten Yhdysvaltoihin, jonka kansalaisuuden hän vuonna 1970 sai. Katolilaisuuteen vähitellen palannut Milosz ei silti sellaisenaan ryhtynyt oikeiston sanansaattajaksi. Hänellä oli ensin vaikeuksia saada viisumia Yhdysvaltoihin, jossa vitsin mukaan maccarthyismin aikana saattoi anti-kommunistikin tulla niputetuksi samaan sakkiin kuin muutkin kommunistit…

The Captive Mind on ankaraa, mutta intellektuaalisesti punnittua stalinismin kritiikkiä, vaikka mielenkiintoista kyllä Stalinin nimeä tuskin edes kirjassa mainitaan. Se käsittelee erilaisia sopeutumistapoja totalitaariseen vallankäyttöön ja ns. Ketman taitoa, jolla järjestelmän epäilijät peittivät oppositioasenteensa vallanpitäjiä näennäisesti myötäileviin tulkinnanvaraisiin ja epämääräisiin lausuntoihin ja puheisiin, toivoen näin pääsevänsä myöhemmin asemiin, joissa voisi tehokkaammin levittää toisinajatteluaan.

Milosz kirjoittaa neljästä Alfaksi, Betaksi, Gammaksi ja Deltaksi nimeämästään lahjakkaasta puolalaiskirjailijasta tai runoilijasta, joista kukin eri tavoin varmisti asemansa kommunistien johtamassa Puolassa. Aikalaisten ei ollut vaikea tunnistaa keistä oli kysymys. Yksi heistä teki näyttävän uran kommunistista Puolaa edustavana suurlähettiläänä päästen lopulta parlamenttiin ja puolueen keskuskomiteaan, toinen teki 28-vuotiaana itsemurhan, kolmas populaarina ja kuvia kunnioittamattomana turbaduurina kuoli myös suhteellisen nuorena heittäydyttään vielä sosialistisen realismin airueeksi Miloszin vastaisine häväistyskirjoituksineen ja Stalinin ylistyslauluineen. Historiaan heistä on ehkä parhaiten jäänyt Alfa eli Jerzy Andrzejewski ja hänkin enemmän Andrzej Wajdan ansiosta, joka teki elokuvan hänen Tuhkaa ja timantteja-romaanistaan.

The Captive Mind on jäänyt Arthur Koestlerin ja George Orwellin tuotannon ohella genrensä kestäväksi klassikoksi juuri siksi, että se ei vain luetellut ja kuvannut stalinismin kauheuksia vaan pyrki myös taustoittamaan ja ymmärtämään sitä mikä johti erilaisia ihmisiä eri tavoin sopeutumaan totalitarismin palvelijoiksi.

Marraskuu 2015

4.11.2015

Risto Ranki, Niin siinä käy kun omistaa. Tarinaa valtionyhtiöistä. Edita, 415s., Porvoo 2012

Ranki

Omistamisen tuskaa

Sittemmin Työ- ja elinkeinoministeriöksi muuttuneen Kauppa- ja teollisuusministeriön virkamies Risto Ranki esitti 2005 silloiselle esimiehelleen kansliapäällikkö Erkki Virtaselle, että voisi kirjamuotoon koota ja kertoa valtion omistuksen tarinaa Suomessa. Virtanen hyväksyi hankkeen, jota Ranki teki seitsemän vuotta virkatyönä, loppuaikoina päätoimisesti. Tarinaa valtionyhtiöistä on erityisen sopiva alaotsikko kirjalle, joka ei yritäkään olla sen enempää historiallista, liiketaloudellista, kansantaloudellista kuin oikeudellista tutkimusta vaan juuri sitä mitä lupaakin – tarinointia.

Sikäli kun tarinalla jotain juonta on, se on sen otsikon mukainen, jonka Ranki antoi silloisen kauppa- ja teollisuusministerin Ilkka Suomisen toimeksiannosta vuonna 1991 kirjoittamalleen mietinnölle:  Visio yksityistämisestä Suomessa 1990-luvulla.  Kirjassa käydään lyhyesti lävitse valtionomistuksen synty ja kehitys, mutta pääasiana on vieläkin keskeneräinen kertomus tämän vision toteuttamisesta.

Kirja ei ole suinkaan vain kertomus porvarillisen valtionyhtiöpolitiikan etenemisestä. Rankin tekemistä kymmenistä ministereinä toimineiden ja KTM:n virkamiesten haastatteluista käy ilmi, että niin Ulf Sundqvist, Erkki Liikanen – joka tosin puoluesihteerinä sai vielä puolueen moitteet yksityistämispuheistaan – Seppo Lindblom, Paavo Lipponen kuin Antti Kalliomäki ovat eriasteisella aktiivisuudella olleet yksityistämistä edistämässä. Eero Rantala, jonka mainetta demareiden ajaman Valco-kuvaputkitehtaan epäonnistuminen jäi kalvamaan, oli viimeisiä valtionomistusta strategisena välineenä käyttävän aktiivisen teollisuuspolitiikan kannattajia. Myöhemmistä demariministereistä Ranki kirjoittaa, että ”vain vajaan vuoden kauppa- ja teollisuusministerinä toimineen Erkki Tuomiojan vastahakoisuus valtionyhtiöiden myyntiin on yleisesti tiedossa”, mihin arvioon voin tyytyväisenä yhtyä.

Ranki jatkaa myös, ettei ”Soneran myyntivaltuuksien jarruttelua (…) kokonaan voi panna hänen henkilökohtaiseksi syykseen”, sillä myös KTM:n virkamiehet kannattivat varovaisempaa linjaa. Asia kuitenkin kuului liikenneministeriön vastuulle, joka silloin ja myös nykyisen hallituksen aikana näyttää olevan yltiöpäisimmän yksityistämislinjan takana. Sonera teki vielä valtionyhtiönä neljän miljardin euron alaskirjaukseen johtaneet UMTS-kaupat ja joidenkin mielestä ennen tämän kuplan puhkeamista olisi pitänyt saada firma myytyä. Ranki siteeraa tässä Tuomiojan jälkikäteisarvioita, siihen suoraan kantaa ottamatta: ”Kuinkahan eettisesti kestävää olisi ollut, jos valtio olisi rahastanut kymmeniä miljardeja kuplasta, joka vähän sen jälkeen olisi pörssissä puhjennut?”

Soneran ohella toinen erityisen mielenkiintoinen tapaus on ollut Nesteen ja IVO:n fuusiominen Fortumiksi vuonna 1998, joka johti kuitenkin jo seitsemän vuotta myöhemmin Nesteen uudelleen yhtiöittämiseen omana yhtiönään. Tälle ratkaisulle ja siihen liittyneelle yksityistämiselle on Ranki löytänyt kriitikoita myös oikealta, kuten Iiro Viinasen ja Ilkka Suomisen, kun taas Sunqvist on jäänyt puoltamaan sekä Nesteen että Fortumin pörssiin viemistä.

Marraskuu 2015

24.10.2015

Jaakko Iloniemi, Maantieteelle emme mahda mitään. Docendo, 219 s. Juva 2015

Iloniemi

Kaikki kansan nimissä ja puolesta, mutta ei sen toimesta 

Jaakko Iloniemi on tehnyt komean uran ensin ulkoministeriön palveluksessa mm. Suomen ETYK-valtuuskunnan johtajana, poliittisen osaston päällikkönä ja Suomen suurlähettiläänä Washingtonissa. Ministeriön jätettyään hän on toiminut SYP:n pankinjohtajana, EVA:n johtajana ja myös Paasikivi-Seuran puheenjohtajana. Hän on myös sosialidemokraattisen puolueen jäsenkirjasta luovuttuaan kokeillut siipiensä kantavuutta politiikassa nuorsuomalaisten eurovaaliehdokkaana.

Hän on kiistatta taitava ja osaava diplomaatti ja hänen analyysikykynsä sekä taitonsa esitellä analyysinsä tulokset ovat huippuluokkaa, kuten hänen uusin kirjansa osoittaa. Tiivis kirja koostuu lähes sadasta luvusta, joista jokainen on harkittu historian ja kansainvälisten suhteiden kiteytys jostain teemasta alkaen Suomen asemasta Ruotsin valtakunnan osana, autonomisena suurruhtinaskuntana ja itsenäisyyttään Tukholman, Pietari-Moskovan ja Berliinin ja nyttemmin myös Brysselin voimakentässä varjelevana toimijana. Bryssel ei ole tässä mainittu Belgian vuoksi, vaan siksi että se on sekä Euroopan Unionin että NATOn pääkonttorin sijaintikaupunki.

Iloniemi kirjoittaa polemiikkia välttäen eikä hänen historiallisiin tiivistyksiinsä juurikaan ole huomautettavaa. Hyödyllistä on ajankohtaisia yhteistyöhankkeita ajatellen muistuttaa siitä, että ei Suomea talvisodankaan aikana ihan yksin jätetty, siksi merkittävää oli puolueettomuusjulistuksesta pidättäytyneen ja itsensä ei-sotaa käyväksi maaksi määritelleen Ruotsin monimuotoinen tuki Suomelle.

ETYK-prosessia läheisesti seurannut Iloniemi kertoo siihen liittyen pienen ainakin minulle uuden tiedon. ETYK:n Dipolin valmisteluvaiheen lopussa ratkaistiin olisiko kolmas vaihe eli huippukokous Genevessä vai Helsingissä. Viimeisessä istunnossa USA:n edustaja sai ohjeet sisältävän suljetun kirjeen pääkaupungistaan, mutta avasi sen vasta käytettyään ensin Helsinkiä kannattavan puheenvuoron. Ohjeissa kuitenkin luki, että USA:n tulisi kannattaa Geneveä. Siihen olisiko kuoren oikea-aikainen avaaminen todella vienyt kokouksen Helsingistä ei Iloniemi ota selvää kantaa.

Yksiselitteisen selvien kantojen välttäminen on muutoinkin Iloniemen metodi. Tämä koskee myös keskustelua Suomen mahdollisesta Nato-jäsenyydestä, jonka avoimesta suosittamisesta hän tässä kirjassa pitäytyy vaikka esitteleekin asetelmaan liittyvät kysymykset niin johdattelevasti, että toivottu vastaus ei jää epäselväksi.

Kenelle vastauksen antaminen kuuluu on Iloniemen maailmankuvassa selvä: kansan valitsemille johtajille, mutta ei missään nimessä itse kansalle. EU-kansanäänestyskin oli tässä suhteessa iloniemiläisittäin iso riski. Iloniemi kirjoittaa, että toisin kuin Ruotsissa nähtiin Suomessa asia niin, että jäsenyys tarkoitti myös rahaliittoon sitoutumista. Tätä läheisesti seuranneena voin todeta että totta, mutta vain siinä tapauksessa että Suomi samastetaan sen eliittiin, joka kieltämättä varmaan enimmäkseen näki asian näin, mutta varoi visusti antamasta kansalle tätä tietoa.

Presidentinvaaleissa 1994 kaikki ehdokkaat nostivat EI-lapun kysyttäessä tulisiko Suomen luopua markasta. On myös ilmeistä, että jos kansanäänestyksen alla olisi kerrottu jäsenyyden tarkoittavan, että samalla sitoudumme rahaliittoon, olisi tulos voinut olla hyvinkin toinen. Tällaista kansanvallan riskiä ei Iloniemen eliittikerrostuma halua Natonkaan suhteen ottaa.

EU-vastainen populismi huolettaa Iloniemeä, oli kyse sitten oikeisto- tai vasemmistopopulismista. Kuvaavaa on Iloniemen armeliaisuus, kun hän kirjoittaa ettei Syriza ole sentään yksin vastuussa kaikista maan ongelmista. Vaikka Syriza ei yhtään näistä ongelmista ole yksin kykenevä ratkaisemaan, ei sillä sentään ollut osuutta niiden synnyttämiseen.

Iloniemi on Suomen ulkopolitiikkaa luotsanneen diplomaattijoukon ehdotonta eliittiä. Sen hän myös tietää itse. Osaamista ja taidokkuutta etenkin silloin kun se on annettu maan palvelukseen ei kannata väheksyä eikä kadehtia. Sitä kannattaa myös kuunnella ja käyttää kuitenkin muistaen, ettei valta ja vastuu demokratiassa kuulu eliitiksi itsensä mieltäville kansainvälisissä herrakerhoissa viihtyville mandariineille.

Lokakuu 2015

19.10.2015

Eurooppalaiset arvot ja ihmisoikeuspolitiikan haasteet

Euroopan parlamentti jakaa vuosittain Saharov-palkinnon toiminnasta mielipiteen vapauden ja ihmisoikeuksien puolesta. Tämän johdosta Eurooppa-tiedotus järjesti tänään seminaarin, jonka avauspuhujana minun piti olla otsikolla ”Eurooppalaiset arvot ja ihmisoikeuspolitiikan haasteet”. Äänen vieneen flunssan takia en kuitenkaan tilaisuuteen päässyt, mutta tässä se mitä oli tarkoitukseni siellä sanoa:

Kun mielellämme korostamme Euroopan johtajuutta ihmisoikeusasioissa on hyvä tiedostaa, kuinka nuori asia ihmisoikeuksien määrittäminen ja kunnioittaminen myös Euroopan historiassa on.

Ihmisoikeuksien periaatteita voi hakea toki jo hyvin varhaisilta ajoilta ja niin filosofien kuin uskonnollisten johtajien kirjoituksista. Englannin Magna Carta vuodelta 1215 mainitaan yhtenä virstanpylväänä, kuten myös brittiparlamentin 1679 hyväksymä Bill of Rights.

Vuotta 1789 pidetään ihmisoikeuksien historiassa erityisen merkittävänä. Silloin hyväksyttiin sekä Ranskan vallankumouksen tiimellyksessä ihmisoikeuksien julistus Déclaration des droits de l’homme et du citoyen että Yhdysvaltain perustuslain kymmenen ensimmäistä Bill of rights –nimellä tunnettua lisäystä.

Mikään näistä ei kuitenkaan vielä ollut universaalinen. Ihmisoikeudet eivät olleet naisten oikeuksia, ne eivät kieltäneet orjuutta ja pyrkivät ennen muuta varallisuutta omaavan porvariston oikeuksien varmistamiseen suhteessa monarkkiseen vallankäyttöön.

Modernin universaalisen ja mihinkään ryhmään poikkeuksia kohdistamattoman ihmisoikeuskäsityksen kärkisaavutus on YK:n Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus vuodelta 1948. Ihan yksimielisesti sitä ei silloinkaan hyväksytty: kahdeksan maata, mm. Neuvostoliitto, Etelä-Afrikka ja Saudi-Arabia äänestivät tyhjää. Silloin pidättäytyneistä ehkä vain Etelä-Afrikka voisi hyvällä omallatunnolla tänään äänestää sen puolesta.

Sittemmin on ihmisoikeuksista tehty monia muitakin alueellisia ja maailmanlaajuisia sopimuksia, joista osa on oikeudellisesti sitovia.

Viimeisimpinä vuosikymmeninä on kuitenkin osoittautunut vaikeammaksi tehdä uusia sopimuksia tai saada vanhojen sopimusten sitoutumuksia uudelleen vahvistetuksi. On kyseenalaistettu, kykenisikö YK:n yleiskokous enää tänään hyväksymään ihmisoikeuksien julistusta, jos se nyt ensimmäistä kertaa tulisi äänestykseen.

Maailmanlaajuisessa ihmisoikeustoiminnassa on kieltämättä ristiriitaisia trendejä. Olemme joutuneet samanmielisten maiden kanssa yhä useammin puolustamaan ihmisoikeuksien yleismaailmallista luonnetta, erityisesti keskusteltaessa naisten tai seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksista.

Siten on aiheellista kysyä, onko maailman ihmisoikeustilanne alkanut taas luisua huonompaan suuntaan?

Näen kuitenkin, että tämäkin itse asiassa kertoo siitä, että ihmisoikeuksissa on tapahtunut edistystä. Aiemmin monet valtiot olivat valmiimpia hyväksymään päätöslauselmia ja sopimuksia ihmisoikeuksien vahvistamisesta sen vuoksi, että eivät erityisemmin uskoneet joutuvansa niiden täytäntöönpanosta vastaamaan. Nyt ne ovat havainneet, että näin ei ole, vaan kansainväliset sopimus- ja valvontajärjestelmät ovat vahvistuneet. Sopimukset jäävät yhä harvemmin kansalaisten käytännön elämän kannalta merkityksettömiksi teksteiksi ja niiden rikkomuksista saattaa joutua vastaamaan mahdollisesti jopa kansainvälisessä rikostuomioistuimessa.

Tähän on vaikuttanut myös se, miten kansalaistoiminta on laajentunut sekä kehittyneissä että kehittyvissä maissa. Sekä perinteinen että uusi, sosiaalinen media puuttuvat myös aktiivisemmin ihmisoikeusloukkauksiin, joiden piilottaminen ja vastaavasti niihin reagoimatta oleminen on käynyt aikaisempaa vaikeammaksi.

Perustellusti voi ja pitää kuitenkin kysyä, miten on kaikkien Euroopan Unionin jäsenmaiden sitoutuminen ihmisoikeuksiin toteutunut.

Uskottavuus ihmisoikeuspolitiikassa alkaa kotoa. Olen ollut lukemattomissa kansainvälisissä ihmisoikeuksia käsittelevissä kokouksissa, joissa kaikki puhujat yleensä keskittyvät joidenkin muiden maiden ihmisoikeuspuutteisiin, mutta harva on halunnut tuoda esiin niitä ongelmia, joita perus- ja ihmisoikeuksiin liittyy puhujan omassa maassa.

Uskottavuus edellyttää, että kotikenttä on kunnossa. Suomalaisina kerromme mielellämme ja perustellusti saavutuksistamme esim. sukupuolten tasa-arvon suhteen, joka on keskeisin tekijä sille, että Suomi on toistuvasti arvioitu maailman vähiten epäonnistuneeksi valtioksi. Samalla on kuitenkin tärkeätä tuoda esiin, että myös meillä Suomessa riittää parannettavaa, ikävimpänä esimerkkinä naisiin kohdistuva väkivalta, jonka määrään myös kansainväliset ihmisoikeuselimet ovat kiinnittäneet huomiota.

Myös kahden tärkeän ihmisoikeussopimuksen, vammaisten oikeuksien sopimuksen ja ILOn alkuperäiskansojen oikeuksia koskevan konvention ratifiointi tai voimaansaattaminen on kesken, mihin on kiinnitetty aiheellista huomiota.

Uskottavan ihmisoikeuspolitiikan on myös oltava johdonmukaista. Tässäkin on paljon korjattavaa. Olisi siten perusteltua, että esimerkiksi Saudi-Arabian tai Israelin ihmisoikeustilanteeseen kiinnitettäisiin yhtä paljon huomiota kuin Iranin tai Venäjän.

Pakolaiskriisi mittaa Euroopan ihmisoikeuspolitiikan tilaa, kaikissa maissa, eikä kuva suinkaan ole aina rohkaiseva, eikä kyse ole vain Unkarista tai joistain muista itäisen Euroopan maista, kyse on myös Suomesta ja siitä,  millaiseen viiteryhmään olemme nyt itsemme asettaneet.

Monet kansainväliset palkinnot ovat usein jättäneet sen mielikuvan, että vähintään yhtä tärkeätä kuin huomionosoituksen antaminen palkitulle voi olla huomion hankkiminen antajalle. Haluan kuitenkin luottaa siihen, että Saharov-palkinnon osoittamisessa pyritään maksimaaliseen, tasapuoliseen ja uskottavaan vaikuttamiseen ihmisoikeuksien hyväksi.

19.10.2015

11.10.2015

Paranevatko työolot todella?

Juha Siltalan Työelämän huonontumisen lyhyt historia-teoksen julkaisemisesta on jo yli kymmenen vuotta. Se oli enemmän kertomuksiin kuin tutkimukseen perustuva kirja, mutta juuri sellaisena paksu tiiliskivi sai käsittämättömän suuren suosion. Ihmiset lukivat sitä kuin koillismaalaiset kaltaistensa ihmisten kokemuksia kirjannutta Kalle Päätaloa: juuri tuolla tavoin ovat olot minunkin työpaikallani muuttuneet.

Luonnollisesti mittarikallet riensivät osoittamaan lakikirjaan, tilastoihin ja numeroihin nojautuen, että toisin kuin Siltalan kertomusten mukaan voisi uskoa, niin huonontumisen asemasta työelämän olosuhteet ovat itse asiassa vain parantuneet.

Tämä tuli mieleen tänään kun HS:n kolumnisti vakuuttaa, että ”toisin kuin höttökyselyt, tilastokeskuksen työolotutkimukset osoittavat, että työelämä on parantunut ja paranee aina vaan”. Ongelma on kolumnistin mukaan vain siinä, että kun työelämä muuttuu koko ajan paremmaksi, niin ”odotukset työelämää kohtaan kasvavat sitäkin nopeampaa vauhtia”.

Tämä liittyy sopivasti keskusteluun hallituksen aikomuksesta toteuttaa sairauspäivän palkkakarenssi. Suomalaisten työmoraalia puolustanut ja karenssipäivää vastustanut Anna-Maija Lehto sai vastauksen palvelualojen työntantajien edustajalta Matti Paavoselta. Hän viittasi työolotutkimuksiin, joista selviää, että ”mielestään merkityksetöntä työtä tekevien tai työssään tyytymättömien sairauspoissaoloriski on moninkertainen muihin verrattuna” todeten, että ”näissä tapauksissa syyt tuskin ovat terveydellisiä”. Tätä voisi toki lukea toisinkinpäin, eli että mielekkääksi työnsä kokevat tyytyväiset ihmiset tulevat muita alttiimmin sairainakin töihin.

Yhtä kaikki johtopäätöksen kai tulisi olla se, että työoloja tulisi kehittää niin, että entistä useampi tuntisi työnsä mielekkääksi ja olisi siihen tyytyväinen. Valitettavasti tämä näyttää suomalaisessa työelämäkeskustelussa jääneen tyystin sivuun.

11.10. 2015