Jaakko Iloniemi, Maantieteelle emme mahda mitään. Docendo, 219 s. Juva 2015

Iloniemi

Kaikki kansan nimissä ja puolesta, mutta ei sen toimesta 

Jaakko Iloniemi on tehnyt komean uran ensin ulkoministeriön palveluksessa mm. Suomen ETYK-valtuuskunnan johtajana, poliittisen osaston päällikkönä ja Suomen suurlähettiläänä Washingtonissa. Ministeriön jätettyään hän on toiminut SYP:n pankinjohtajana, EVA:n johtajana ja myös Paasikivi-Seuran puheenjohtajana. Hän on myös sosialidemokraattisen puolueen jäsenkirjasta luovuttuaan kokeillut siipiensä kantavuutta politiikassa nuorsuomalaisten eurovaaliehdokkaana.

Hän on kiistatta taitava ja osaava diplomaatti ja hänen analyysikykynsä sekä taitonsa esitellä analyysinsä tulokset ovat huippuluokkaa, kuten hänen uusin kirjansa osoittaa. Tiivis kirja koostuu lähes sadasta luvusta, joista jokainen on harkittu historian ja kansainvälisten suhteiden kiteytys jostain teemasta alkaen Suomen asemasta Ruotsin valtakunnan osana, autonomisena suurruhtinaskuntana ja itsenäisyyttään Tukholman, Pietari-Moskovan ja Berliinin ja nyttemmin myös Brysselin voimakentässä varjelevana toimijana. Bryssel ei ole tässä mainittu Belgian vuoksi, vaan siksi että se on sekä Euroopan Unionin että NATOn pääkonttorin sijaintikaupunki.

Iloniemi kirjoittaa polemiikkia välttäen eikä hänen historiallisiin tiivistyksiinsä juurikaan ole huomautettavaa. Hyödyllistä on ajankohtaisia yhteistyöhankkeita ajatellen muistuttaa siitä, että ei Suomea talvisodankaan aikana ihan yksin jätetty, siksi merkittävää oli puolueettomuusjulistuksesta pidättäytyneen ja itsensä ei-sotaa käyväksi maaksi määritelleen Ruotsin monimuotoinen tuki Suomelle.

ETYK-prosessia läheisesti seurannut Iloniemi kertoo siihen liittyen pienen ainakin minulle uuden tiedon. ETYK:n Dipolin valmisteluvaiheen lopussa ratkaistiin olisiko kolmas vaihe eli huippukokous Genevessä vai Helsingissä. Viimeisessä istunnossa USA:n edustaja sai ohjeet sisältävän suljetun kirjeen pääkaupungistaan, mutta avasi sen vasta käytettyään ensin Helsinkiä kannattavan puheenvuoron. Ohjeissa kuitenkin luki, että USA:n tulisi kannattaa Geneveä. Siihen olisiko kuoren oikea-aikainen avaaminen todella vienyt kokouksen Helsingistä ei Iloniemi ota selvää kantaa.

Yksiselitteisen selvien kantojen välttäminen on muutoinkin Iloniemen metodi. Tämä koskee myös keskustelua Suomen mahdollisesta Nato-jäsenyydestä, jonka avoimesta suosittamisesta hän tässä kirjassa pitäytyy vaikka esitteleekin asetelmaan liittyvät kysymykset niin johdattelevasti, että toivottu vastaus ei jää epäselväksi.

Kenelle vastauksen antaminen kuuluu on Iloniemen maailmankuvassa selvä: kansan valitsemille johtajille, mutta ei missään nimessä itse kansalle. EU-kansanäänestyskin oli tässä suhteessa iloniemiläisittäin iso riski. Iloniemi kirjoittaa, että toisin kuin Ruotsissa nähtiin Suomessa asia niin, että jäsenyys tarkoitti myös rahaliittoon sitoutumista. Tätä läheisesti seuranneena voin todeta että totta, mutta vain siinä tapauksessa että Suomi samastetaan sen eliittiin, joka kieltämättä varmaan enimmäkseen näki asian näin, mutta varoi visusti antamasta kansalle tätä tietoa.

Presidentinvaaleissa 1994 kaikki ehdokkaat nostivat EI-lapun kysyttäessä tulisiko Suomen luopua markasta. On myös ilmeistä, että jos kansanäänestyksen alla olisi kerrottu jäsenyyden tarkoittavan, että samalla sitoudumme rahaliittoon, olisi tulos voinut olla hyvinkin toinen. Tällaista kansanvallan riskiä ei Iloniemen eliittikerrostuma halua Natonkaan suhteen ottaa.

EU-vastainen populismi huolettaa Iloniemeä, oli kyse sitten oikeisto- tai vasemmistopopulismista. Kuvaavaa on Iloniemen armeliaisuus, kun hän kirjoittaa ettei Syriza ole sentään yksin vastuussa kaikista maan ongelmista. Vaikka Syriza ei yhtään näistä ongelmista ole yksin kykenevä ratkaisemaan, ei sillä sentään ollut osuutta niiden synnyttämiseen.

Iloniemi on Suomen ulkopolitiikkaa luotsanneen diplomaattijoukon ehdotonta eliittiä. Sen hän myös tietää itse. Osaamista ja taidokkuutta etenkin silloin kun se on annettu maan palvelukseen ei kannata väheksyä eikä kadehtia. Sitä kannattaa myös kuunnella ja käyttää kuitenkin muistaen, ettei valta ja vastuu demokratiassa kuulu eliitiksi itsensä mieltäville kansainvälisissä herrakerhoissa viihtyville mandariineille.

Lokakuu 2015