Etusivu Marja-Helena Rajala
29.5.2016

Erika Fatland, Sovjetistan. Turkmenistan, Kazakstan, Tadzikistan, Kirgisia ja Uzbekistan, Siltala, 478 s., Tallinna 2015

Fatland

Matka marmorifasadien ja savimajojen neuvostoperintöön

Kun Neuvostoliitto vuonna 1991 hajosi, tuli kaikista aikaisemmista neuvostotasavalloista itsenäisiä uusia valtioita. Näin Keski-Aasiaan syntyi viisi uutta itsenäistä valtiota, joista yhdelläkään ei ollut modernilta ajalta omaa historiaa suvereenina valtiona, saatikka kokemusta demokratiasta. Itsenäisyys tuli kaikille enemmän tai vähemmän pyytämättä ja yllätyksenä . Kolmessa niistä valta siirtyi suoraan paikallisten kommunististen puolueiden viimeisille pääsihteereille, jotka räikeimmin Turkmenistanissa ja Uzbekistanissa pystyttivät omalaatuisen henkilökultin ja tiukan diktatuurin ja Kazakstanissa Nursultan Nazarbajevin johdolla demokratian ulkoisia muotoja vähän paremmin kunnioittavan mutta sangen autoritaarisen järjestelmän.

Paljon paremmin eivät asiat olleet Tadzikistanissa, joka heti itsenäistymisen jälkeen läpikävi heimopohjaisen sisällissodan kunnes neuvostoaikaisen kollektiivitilan johtajasta valtion johtoon noussut Emomali Rahmonov vakiinnutti autoritaarisen valtansa. Kirgisiassa, jossa vielä maaliskuussa 1991 88 prosenttia äänesti kansanäänestyksessä Neuvostoliitossa pysymisen puolesta, autoritaarinen järjestelmä murtui Keski-Aasian ainoan värivallankumousta muistuttaneen vallansiirtymän seurauksena, jonka jälkeen Kirgisia on ollut keskiaasialaisessa kontekstissa  (mutta vain siinä) suorastaan demokratian mallimaa.

Norjalaisen journalistin Erika Fatlandin kirjassa käydään näiden maiden historiaa myös varhaisimmilta ajoilta ennen Venäjän ja sittemmin bolshevikkien valtapiiriin joutumista lävitse, mutta mikään historiateos ei kirja ole. Se on hyvin henkilökohtaisesti kirjoitettu matkaraportti maista, jotka kuuluivat Neuvostoliiton köyhimpiin ja takapajuisimpiin alueisiin. Osa on sittemmin päässyt käsiksi öljy- ja kaasutuloihin ja voinut niiden turvin pystyttää lähinnä presidenttiensä kunniaa pönkittäviä mahtipontisia marmorifasadeja, mutta väestön enemmistö elää edelleen mitä alkeellisimmissa oloissa.

Alueen poliittisia johtajia ei turistiviisumilla matkustanut Fatland edes pyrkinyt tapaamaan. Sen sijaan hän kävi laajasti keskusteluja paikallisten asukkaiden sekä myös joidenkin siviilirohkeiden ihmisoikeuspuolustajien kanssa. Näistä tapaamisista välittynyt kuva ja erityisesti naisten omat kertomukset vahvistavat sen, miten keskiaasialaiset tavat ovat edelleen laajalti perinteisiä. Jos Fatlandin kuvauksiin ja lukuihin on luottamista ovat morsiamen kidnappauksella toteutetut pakkoavioliitot edelleen keskiaasialainen maan tapa, huolimatta siitä säädetyistä mutta ani harvoin langetetuista ankarista rangaistuksista. Nämä tavat eivät perustu alueen valtauskontoon islamiin, joka niitä pikemminkin sietää kuin suosii. Islamilaisen fundamentalismin ja jihadismin pelko on Afganistaniin rajoittuvalla alueella suuri, mutta sen lietsominen on ennemminkin käyttökelpoinen oikeutus autoritaariselle vallankäytölle kuin mihinkään todelliseen uhkaan perustuva.

Keski-Aasia on myös maailman tunnetuimpien neuvostoajalta periytyneiden ekokatastrofien aluetta. Aral oli aikoinaan maailman neljänneksi suurin järvi, kunnes Neuvostoliitto ryhtyi ohjaamaan sinne valuvien jokien vesiä omalla tavallaan myös ympäristötuhoja lisänneen puuvillan istutuksiin. Nyt kahteen osaan jakautuneesta Aralista on jäljellä enää vajaa 10 prosenttia sen alkuperäisestä pinta-alasta. Toinen ekokatastofi löytyy Kazakstanin Semipalatinskin alueelta, joka aikoinaan oli Neuvostoliiton ydinkokeiden keskus. Ydinpommikokeita oli kaikkiaan 456. Se että ne vaativat myös ihmisuhreja ei neuvostokenraaleita huolettanut, saatikka se millaisia pitkäaikaisia ja edelleen näkyviä vaikutuksia syöpäsairauksien tiheyteen ja paikallisen väestön elinodotteeseen ne synnyttäisivät.

Toukokuu 2016

22.5.2016

Richard Dawkins, Brief Candle in the Dark. More Reflections on a Life in Science. Transworld, 445 s., Bungay 2015

Dawkins2

Jumalharhaton evoluutiobiologi

Viime keväänä 75 vuotta täyttänyt Richard Dawkins tunnetaan ahkerana kirjoittajana, tieteen popularisoijana ja kreationismia vastaan taistelevana ateistina. Voi olla että hänen näkyvä julkinen roolinsa tieteen popularisoijana yhtä lailla kuin uskontokriitikkona on jättänyt varjoonsa hänen ansionsa ja maineensa myös huippuluokan tiedemiehenä ja evoluutiobiologina. Tätä tieteen tulosten saattamista laajempaan julkisuuteen ja sen ymmärtämisen edistämistä ei kuitenkaan pidä väheksyä. Hänen viimeinen professorinvirkansa toimenkuva Oxfordin yliopistossa kattoi myös ja nimenomaan sen, että viranhaltijan tuli edistää tieteen yleistä ymmärrystä.

Olen lukenut melkein kaiken Richard Dawkinsin  teokset hänen läpimurtoteoksestaan The Selfish Gene (suomennettu nimellä Geenin itsekkyys) alkaen. Se yleinen ymmärrys jonka Dawkins taitavana popularisoijana kaltaiselleni luonnontieteisiin lähemmin perehtymättömälle lukijalle kykenee välittämään on arvokas asia, vaikka en väitä pystyväni  seuraamaan hänen päättelyketjujaan niin pitkälle, että selviäisin niistä myös tenttikysymyksinä.

Suurimman julkisuuden ja laajimman huomion – sekä kannattajilta että vastustajilta – Dawkins on saanut uskontokriitikkona vuonna 2006 ilmestyneen kirjansa The God Delusion (suomennettu nimellä Jumalharha) ilmestymisen jälkeen. Olen senkin lukenut, mutta on sanottava ettei Dawkins tehnyt minusta ateistia sen enempää kuin hänen kolme aikalaistaan uskontokriitikkoina, eli Daniel Dennett, Sam Harris ja Christopher Hitchens. Arvostan toki heidän teoksiaan ja työtään ja erityisesti sitä, miten he tiedemiehinä ja keskusteluun valmiina julkisina intellektuelleina ovat taistelleet kreationismia vastaan, mutta minulla ei ole minkäänlaista kiinnostusta väitellä teologien tai kreationistien kanssa. Dawkins on sitä sen sijaan harrastanut ja tavalla, jossa aseena on ennemmin murskaava tappara kuin pisteliäs floretti. Hän kuvaa itseään kuitenkin hyvin maltilliseksi ja jos hän on todennut, että evoluution kyseenalaistajat ovat joko ”tietämättömiä, tyhmiä, hulluja tai pahoja” on siihen suhtauduttava tieteellisenä arviona, joka ei pyri mitenkään henkilökohtaisesti demonisoimaan eri mieltä olevia,

Brief Candle in the Dark on jatkoa Dawkinsin muistelmien kaksi vuotta sitten ilmestyneelle edelliselle osalle An Appetite for Wonder. Edellinen osa oli lähempänä perinteistä muistelmakirjaa ja kävi läpi Dawkinsin elämänvaiheet 35 ikävuoteen ja The selfish Gene’n julkaisemiseen saakka. Brief Candle on siihen nähden hyvin erilainen, anekdootillinen ja epäkronologisesti etenevä yksityiselämän melkein kokonaan sivuuttava kokoelma kertomuksia ja kommentteja. Anekdootit ovat usein hauskoja ja valaisevia, mutta kiillottavat myös Dawkinsin mainetta ja tuovat esiin hänen ansionsa ja palkintonsa sekä laajan tuttavapiirinsä johon tiedemiesten ohella kuuluvat mm. astronautti Neil Armstrong, miljardööri Bill Gates, kirjailija Ian McEwan, Queen-yhtyeen kitaristi Brian May ja hänen vaimonsa suunnittelemaa eläinaiheista solmiota kriittisesti kommentoinut kuningatar Elisabeth II.

Toukokuu 2016

22.5.2016

Historians without Borders

Historians without Borders: the Use and Abuse of History in Conflicts konferenssimme päättyi perjantaina 20.5. seuraavan, osanottajien allekirjoittaman lausuman hyväksymiseen.

Our Conference ended Friday May 20th  with the adoption of this declaration signed by the participants in the conference.

 

Declaration on the establishment of the international network of Historians without Borders to be adopted at the finals session of the conference Friday 20th May.

Wanting to promote and deepen the general understanding of history;

Calling on historians to defuse conflicts by sharing knowledge about history in conflict-resolution processes;

Recognizing the role of historians in reconciling divergent views about historical events by promoting interactive dialogue between differing interpretations of history;

Concerned about how insufficient historical knowledge and understanding leaves people vulnerable to the misuse of historical narratives and impedes their ability to see into the future;

Emphasizing the need for concentrated efforts to counteract the misuse of history;

Appealing to governments and legislatures to refrain from unilaterally passing resolutions and legislation on controversial interpretations of historical events;

Underlining that an understanding approach to historical monuments should leave an environment where traces of all our history can be seen and in due time serve as focal points for understanding our common past;

Stressing the importance of open and free access to historical material and archives;

Welcoming the initiative of Historians without Borders in Finland to convene the international conference Historians without Borders: the Use and Abuse of History in Conflicts;

Meeting in Helsinki at this conference we have agreed to continue working together in order to

– deepen general and comprehensive knowledge and understanding of history;

– promote open and free access to historical material and archives;

– encourage interactive dialogue between different views and interpretations of history to assist in the process of mutual understanding;

– support efforts to identify the abuse of history in fostering and sustaining conflicts,

– help defuse conflicts and contribute to conflict-resolution processes,

– to promote the teaching of history in the spirit of this declaration,

– incorporate an understanding of the role of women and gender perspectives in efforts to build peace and resolve conflicts.

And have today decided to establish an international network of Historians without Borders

Historians without Borders invites all professional historians and others working with historical issues and international relations, who are willing to build better mutual understanding of history and want to prevent the misuse of history to create and foster conflicts, to join our network.

The network will establish a roster of historians who are available as independent scholars and experts to work in commissions, working groups and other fora in aid of promoting a culture of peace, confidence-building, mediation and conflict resolution.

The network will promote and engage in independent and cross-border study of historical conflicts.

We have appointed an international coordinating committee with Jan C. Behrends, Carl Bildt, , Vasu Gounden, Margaret MacMillan, Erkki Tuomioja, Christina Twomey and Sergei Zhuravlev as members to guide the work of the network. The committee can also co-opt new members to enhance the geographical and gender representation. A full meeting of the network will be convened next year to take stock and decide on the future structures of the network.

The network welcomes the contribution that Historians without Borders in Finland is prepared to extend to the network at its initial stage in the form of secretarial services.

22.5. 2016

14.5.2016

Washingtonin lausuma

Presidentti Niinistö tapasi neljän pohjoismaan pääministereiden kanssa presidentti Obaman Washingtonissa. Tämä on hyvä viiteryhmä Suomelle hoitaa suhteita Yhdysvaltoihin. Tapaamisen päätteeksi annettiin poikkeuksellisen pitkä yhteinen maailmaa syleilevä julkilausuma. Sen jossain määrin tähtisilmäiseksi muokkautunut turvallisuuspoliittinen osio olisi ollut huomattavasti parempi, jos se olisi enemmän heijastanut presidentti Niinistön avauspuheen linjauksia, jossa hän mm. totesi:

”Elämme monin tavoin levotonta aikaa. Turvallisuusuhkia on runsain mitoin. Tilanne on kiristynyt jopa Itämeren alueella ja Pohjois-Euroopassa, aivan meidän kotikulmillamme. Turvallisuuden ja vakauden vahvistaminen on siellä tarpeen, mukaan lukien asianmukainen vuoropuhelu Venäjän kanssa avoimuuden lisäämiseksi ja riskien pienentämiseksi.”

”Me Pohjoismaat luomme monin tavoin turvallisuutta paitsi omalla alueellamme ja Euroopassa myös maailmanlaajuisesti. Kannamme oman vastuumme. Pyrimme löytämään ratkaisuja ongelmien sijaan. Meillä on halua ja kykyä jatkaa yhteistyötä kanssanne turvallisuuden ja vakauden edistämiseksi.”

Tällainen laaja valtiojohtajien julkilausuma tuo mieleen sen kommunikea-kulttuurin, jota erityisesti vanhoissa neuvostosuhteissa harrastettiin ja josta kylmän sodan päätyttyä on muissakin yhteyksissä pääsääntöisesti luovuttu.

On selvää että poliittisilla johtajilla on oikeus ja heillä täytyy olla mahdollisuus tehdä yhdessä muiden maiden johtajien kanssa aloitteita ja ehdotuksia ja toimia niiden toteuttamisen puolesta. Mutta julkilausumakäytäntö herättää myös valtiosääntökysymyksiä. Siltä osin kun tekstit sisältävät toteamuksia ja kerrontaa jo tehdyistä päätöksistä tai aloitteita uusista ei ongelmaa ole. Keskustelua voi kuitenkin syntyä silloin kun lausumissa sitoudutaan erikseen nimettyihin hankkeisiin, jotka vähintäänkin edellyttävät parlamenttien budjettipäätöksiä toteutuakseen.

Sitoumuksia voidaan tehdä ja toimeenpanna toki vain kunkin maan perustuslakeja kunnioittaen. Yhdysvaltojen osalta tämä tarkoittaa sitä, että Obaman tekemät linjaukset voivat hyvin nopeasti romuttua, jos republikaanit voittavat seuraavat presidentinvaalit. Republikaanit ovat jo vuosikausia estäneet Yhdysvaltain senaatin ratifioimasta ainuttakaan merkittävää kansainvälistä sopimusta, joiden mukaisesti Obaman hallinto on kuitenkin toiminut. Tällaisia senaattiin jämähtäneitä sopimuksia ovat mm. ydinkoekieltosopimus, YK:n vammaisten oikeuksia koskeva sopimus ja kansainvälinen merioikeussopimus, joka viime mainittu julkilausumassakin mainitaan.

Lausuma sisältää erittäin paljon oikeita, tervetulleita ja hyviä linjauksia. Erittäin kiitettävänä voi pitää esim. arktista yhteistyötä koskevaa osiota, samoin kuin naisten ja tyttöjen oikeuksien korostusta, myös seksuaali- ja lisääntymisterveyttä ja -oikeuksia koskien. Monissa kohdin linjaukset menevät näin paljon pidemmälle oikeaan suuntaan kuin esim. Sipilän hallituksen hallitusohjelma ja tähänastiset toimet. Tämä koskee niin ilmastonmuutoksen torjuntaa, kestävää kehitystä, kaikenlaisen syrjinnän kieltämistä kuin maahanmuuttoa ja pakolaisia. Jos kaikki tämä on todella tarkoitettu toteutettavaksi niin seuraava askel olisi, että hallitus Suomessa peruisi  yli 40 %:n leikkaukset kehitysyhteistyöhön ja niihin resursseihin, joita tarvitaan näiden tavoitteiden saavuttamiseksi.

Olemme nyt siis sitoutuneet tukemaan mm. ”globaaleja ratkaisuja, jotka lisäävät kunnioitusta oikeudelle hakea ja saada turvapaikkaa, ottaen huomioon alueelliset vastuunjakojärjestelyt” ja siihen, että ihmisoikeudet kuuluvat kaikille riippumatta heidän seksuaalisesta suuntautumisestaan tai sukupuoli-identiteetistään ja toimimaan sen puolesta että LGTBI-henkilöt voivat nauttia samoista oikeuksista kuin kaikki muutkin. Tästä voi todella onnitella myös ulkoministeri Soinia.

14.5. 2016

30.4.2016

Nato-selvitys on saatu

Neljältä riippumattomalta asiantuntijalta tilattu ns. Nato-selvitys on saatu ja julkistettu. Selvitys on sinänsä omista lähtökohdistaan huolellista työtä. Se ei ota kantaa siihen tulisiko Suomen hakea Nato-jäsenyyttä vai ei – se ei kuulunut toimeksiantoon ja selvittäjät tuskin olisivat päätyneet siitä yksimieliseen näkemykseen. Sen sijaan se käsittelee yksityiskohtaisesti sitä miten jäsenyys voitaisiin toteuttaa ja mitä lyhyen aikavälin seurauksia siitä olisi.

Selvityksen tärkein anti on sen painottaminen, että mitä tahansa valintoja Suomessa tehdään, on tärkeätä että ne tehdään yhteisymmärryksessä ja samanlaisina Ruotsin kanssa. Se että vain toinen näistä maista liittyisi Natoon ja toinen jäisi sotilaallisesti liittoutumattomaksi, toisi lähinnä vain kielteisiä seurauksia kummallekin, kuten myös Natolle. Tähän johtopäätökseen on helppo yhtyä ja Suomen ja Ruotsin kohtalonyhteyden alleviivaaminen näin korostetulla tavalla onkin selvityksen tärkein anti.

Muutoin on todettava, että selvitys on suppea-alaisuudessaan pettymys. Selvitystä ovat sen tekijät itse kiittäneet suorapuheisuudesta ja siitä että siinä käsitellään avoimesti Venäjän tilannetta ja sen mahdollisia reaktioita Suomen Nato-jäsenyyteen. Venäjän kuvaaminen arvaamattomaksi toimijaksi, joka on osoittanut voivansa toimia myös kansainvälisistä normeista ja laeista piittaamatta, on perusteltua eikä siitä ole syytä vaieta. Suppea-alaisuudesta kuitenkin kertoo se, että mitään vastaavaa kuvausta tai analyysia Yhdysvaltain toimista ja tämän maan suhteesta unilateralismiin tai sen mahdollisesta arvaamattomuudesta – mikä ei maan presidentinvaaleja seuraavalle voi olla tuntematon asia – ei selvityksessä ole.

Vakavin puute on, ettei selvityksessä esitetä kysymystä saati vastausta siihen lisäisikö vai vähentäisikö Suomen (tai Ruotsin) Nato-jäsenyys vakautta lähialueillamme ja lisäisikö vai vähentäisikö se Suomen (tai Ruotsin) mahdollisuutta tulla vedetyksi mukaan Itämeren piirissä syntyvään tai sinne ulottuvaan sotilaalliseen konfliktiin.

On siis kysyttävä, toimisiko Nato-jäsenyys ennaltaehkäisevästi sille että Suomeen kohdistettaisiin sotilaallisia toimia vai lisäisikö se tällaista mahdollisuutta. Sotilasliittoon kuulumattomuus ei sinänsä takaa sitä, etteikö maa voisi tulla vedetyksi mukaan laajempaankin sotilaalliseen konfliktiin, mutta toisin päin on jo määritelmän mukaan varmaa, että sotilasliiton jäsenenä maa ainakin on osapuolena konfliktissa.

Selvitys ei siten ole tuonut uutta turvallisuuspolitiikan arviointiin. Se ei ollut sen tarkoituskaan. Kaikki selvityksessä käsitellyt asia olisi voitu ja pitänyt ottaa mukaan vaalikausittain tehtävään ulko- ja turvallisuuspoliittiseen selontekoon. Selvityksen tilaaja on kuitenkin saanut mitä on halunnut, eli yhden tilaisuuden taas käydä kampanjaansa sotilaallisesta liittoutumattomuudesta luopumiseksi.

Tilaajana on näet pidettävä lähinnä kokoomusta, jolla ennen vaaleja oli oma tiekarttansa Nato-päätökselle. Siinä selvitys oli tarkoitettu pohjustamaan Nato-päätöstä. Keskusta ei tästä syystä erillistä Nato selvitystä kannattanut ja hallitusneuvotteluissa kompromissiksi tuli, että selvitys teetetään tausta-aineistoksi ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon valmistamiselle.

Tilaajan kannalta se, että selvitys ei suosita Nato-jäsenyyttä sen enempää kuin sen ulkopuolella pysyttäytymistäkään, ei ole oleellista. Siitä riippumatta se olisi ja on otettu vastaan taas yhtenä tilaisuutena horjuttaa Suomea pois vakaalta linjaltaan, johon kuuluu omasta puolustuskyvystämme huolehtiminen, laaja kansainvälinen sotilaallinen yhteistyö EU:n jäsenenä ja Naton kumppanimaana sekä erityisesti kahden sotilaallisesti liittoutumattoman maan Suomen ja Ruotsin kahdenvälinen yhteistyö. Se sisältää senkin, että  Suomi voi suvereenina valtiona  harkita myös sotilaallista liittoutumista jos sen etujensa mukaiseksi näkee. Nykyisessä tilanteessa ei tälle ole kuitenkaan perusteita.

30.4. 2016