Olli Ainolan kirjoitus tämän lauantain Iltalehdessä on käsittämätön. Olen ulkoministerinä edellisen hallituksen aikaan toiminut erinomaisessa yhteisymmärryksessä Tasavallan Presidentin kanssa kaikissa ulko- ja turvallisuuspolitiikan peruskysymyksissä.  Yhteydenpitomme on jatkunut samassa hengessä myös sen jälkeen ja olemme olleet hyvin tyytyväisiä ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon käsittelyssä eduskunnassa saavutettuun laajaan yhteisymmärrykseen.

Jää vain miettimään kenen aloitteesta ja missä tarkoituksessa tällaisia juttuja tehdään.

6.5. 2017

Maailman tila on hyvin huolestuttava. Käynnissä olevat sotilaalliset konfliktit, terrorismi, voimapolitiikan käyttö Euroopassa, kansainvälisen oikeuden rikkomukset ja myös lähiympäristössämme näkyvä uhmakas voimannäyttö ovat nostaneet turvallisuuskysymykset etualalle.

Suomi ei kuitenkaan ole uhanalainen maa, mutta sotilaallisten jännitteiden heijastuminen lähialueillemme edellyttää, että myös sotilaallinen turvallisuus otetaan riittävästi huomioon. On arvokasta, että ulko- ja turvallisuuspolitiikan peruskysymyksistä on hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon käsittelyssä ollut laaja yhteisymmärrys eduskunnassa.

Valmiuksista ja varautumisesta huolehtiminen ei tarkoita että Suomi olisi varustautumassa sotaan. Sodankäyntiä arkipäiväistävä kielenkäyttö tiedotusvälineissä on sekä perusteetonta että vaarallista.

Pelonlietsontaa käytetään myös pehmentämään kansalaisia hyväksymään tiedustelutarpeiden nimissä merkittäviä rajoituksia perustuslain turvaamiin kansalaisvapauksiin ja yksityisyyden suojaan. Minulla ei ole vielä kantaa siihen, minkälaiset tiukennukset ja lisävaltuudet valvontaan ovat mahdollisesti perusteltuja ja mitkä eivät. Tätä pohdintaa ei kuitenkaan tule harjoittaa minkäänlaisen pelkoja lietsovan hypetyksen vallassa.

Suomen turvallisuuden paras tae on hyvin toimiva, tasa-arvoinen ja kaikista kansalaisistaan huolen pitävä hyvinvointivaltio, jonka yhteenkuuluvuutta ei ulkoa voi horjuttaa. Siksi eriarvoisuuden kasvu ja hyvinvointipalvelujen alasajo vaarantaa sekä sisäistä että ulkoista turvallisuutta.

Pelkään, että tämän porvarihallituksen jäljiltä, jos se vielä saa jatkaa vaalikauden loppuun saakka ja toteuttaa sote-uudistuksen nimellä kulkevan ja keskustan saamalla maakuntahallinnolla ostetun massiivisen yksityistämissuusuunnitelmansa, elämme vielä nykyistä paljon eriarvoisemmassa ja siten myös turvattomammassa maassa, jossa nyt tehtyjen ja kalliiksi tulevien suurten virheiden korjaaminen on ison työn ja tuskan takana.

Vaikka sotaisa retoriikka ja voimannäyttö lähialueillamme on huolestuttavaa, on ymmärrettävä että myös Suomen turvallisuuden suurimmat haasteet ovat seurausta mm ilmastonmuutoksena ja luonnon monimuotoisuuden kuihtumisena näkyvästä maailmanlaajuisesta kestämättömästä kehityksestä.

Turvallisuuspolitiikka ei saa olla sisäänpäin käpertyvää varautumista, vaan sen tulee olla kriisien ja konfliktien ratkaisuun ja ennaltaehkäisyyn suuntautuvaa aktiivista vaikuttamista. Sen täytyy suuntautua myös niin ekologisen kuin maailmanlaajuisena rikkauksien kasaantumisena näkyvän sosiaalisen kestämättömyyden torjumiseen.

Siten kehitysyhteistyön rajut leikkaukset ovat heikentäneet mahdollisuuksiamme harjoittaa tällaista vaikuttamista, jonka tarve on koko ajan vain lisääntynyt. Ne ovat myös heikentäneet vaikutusmahdollisuuksiamme YK:ssa ja muissa monenkeskisissä järjestöissä ja kohdistuneet kansalaisjärjestöjen toimintaan erityisen kielteisin seurauksin. Korkealle arvostetun osaamisemme sotilaallisessa ja siviilikriisinhallinnassa on edelleen oltava kansainvälisten järjestöjen käytettävissä konfliktien ratkaisussa.

Kasvavan ja jakamattoman keskinäisriippuvuuden maailmassa kestävyyttä ja turvallisuutta ei synny voimapolitiikalla, rajojen sulkemisyrityksillä ja vastakkainasetteluilla, vaan ainoastaan mahdollisimman laajalla monenkeskisellä yhteistyöllä.

Venäjä on tämän osaltaan toimillaan kyseenalaistanut ja nähtäväksi jää miten Yhdysvallat tulee lähivuosina toimimaan. On tärkeätä, että Suomi yhdessä muiden pohjoismaiden kanssa toimii aktiivisesti vakauden ja yhteistyövaraisen turvallisuuden vahvistamiseksi. Pohjoismaisen yhteistyön mahdollisuuksia on käytettävä täysimääräisesti hyväksi ja vastattava pohjoismaisen mallin menestyksen maailmalla herättämään kiinnostukseen mallin toimivuutta parantamalla ja olemalla valmis jakamaan muiden kanssa mallin antamia kokemuksia kestävän kehityksen toteuttamiseksi.

Euroopan Unioniin kohdistuu nyt korostetusti odotuksia, että se kykenisi ottamaan vahvemman roolin maailmanpolitiikassa ja globalisaation hallinnassa. SDP tukee Unionin toimintakyvyn vahvistamista mukaan lukien sen oman turvallisuus- ja puolustuspolitiikan alalla.

Suomen puolustus perustuu omaan kansalliseen puolustusratkaisuun ja sotilaalliseen liittoutumattomuuteen. Sille tärkeä tuki on jäsenyytemme Euroopan Unionissa, kehittyvä pohjoismainen yhteistyö ja hyvin toimiva kumppanuus Naton kanssa. Riittävä oma puolustus sekä mahdollisuus kriisitilanteessa ottaa vastaan ja antaa muille apua ovat sotilaallisen turvallisuutemme perusta, yhtä lailla kuin se, että pidämme huolen siitä, ettei kenelläkään ole aihetta epäillä Suomen kykyä ja halua estää alueensa käyttö minkäänlaisiin muille sotilaallisesti vihamielisiin tarkoituksiin.

Tärkeimmässä asemassa kansainvälisessä yhteistyössä on Suomen tiivistyvä puolustusyhteistyö Ruotsin kanssa. Kahden sotilaallisesti liittoutumattoman maan yhteistyö ei tähtää kahdenväliseen puolustusliittoon, vaikka sitä mahdollisuutta ei pidemmällä tähtäyksellä tule sulkea pois. Suomen ja Ruotsin liittoutumattomuus palvelee hyvin vakautta Itämeren piirissä. Liennytykseen pyrkivän turvallisuuspolitiikan pitää ensi sijassa tähdätä vakavien konfliktien ja aseiden käyttöön johtavien tilanteiden välttämiseen.

Nationalististen ja muukalaisvihamielisten voimien nousu Euroopassa uhkaa Euroopan yhdentymisen saavutuksia ja pahimmassa tapauksessa koko unionin olemassaoloa. Tällaisille Euroopan yhtenäisyyttä ja sen demokraattista, ihmisoikeuksia kunnioittavaa arvopohjaa nakertaville voimille ei tule antaa periksi.

EU:n on kyettävä uudistamaan itsensä ja menettelytapansa. Samalla kun markkinoiden toiminnan kannalta turhaa keskitettyä säätelyä on vähennettävä, on asioita joissa tarvitsemme yhdentymisen tiivistämistä vakaan taloudellisen kehityksen turvaamiseksi, finanssikriisien estämiseksi ja ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävän kehityksen mahdollistamiseksi. Euroopassa ei saa olla tilaa veronkierrolle, sosiaaliselle polkumyynnille tai minkään väestöryhmän syrjimiselle.

Puheesta vappujuhlissa Heinolassa, Lahdessa ja Nummelassa 1.5. 2017

Jokainen tappiollinen vaalitulos käynnistää puolueessa tarpeellisen itsetutkiskelun. Näin nytkin, jolloin on vaihtelevasti esitetty heikon menestyksemme syyksi mm. ehdokasasettelun puutteet, puolueen ikääntyminen, johdon heikkous ja aina esiin nostettu valitus, että puolueen viesti ei mene perille. Kaikilla näillä on ainakin jonkin verran selitysvoimaa, joskin viestintäongelma vaatii paljon syvempää analyysia.

Valitus viestin perillemenemättömyydestä yleensä tarkoittaa sitä, etteivät sen kohderyhmänä olleet äänestäjät nähneet sitä sellaisena kuin sen puhujan mielestä olisi pitänyt näyttäytyä. Kun yhdellä sosialidemokraatilla on mielessään selvä viesti ja toisella sosialidemokraatilla aivan yhtä vahva viesti, tulee ongelmaksi se että nämä voivat olla hyvinkin erilaisia, jolloin kohteen silmissä ja korvissa viesti on ristiriitainen tai vähintäänkin epäselvä. Vähintään yhtä suuri ongelma on, jos yhtenäisenkin viestin koetaan olevan ristiriidassa sen kanssa, mitä puolue todellisuudessa on tehnyt.

En nyt käsittele näitä tärkeitä kysymyksiä tässä pitempään vaan kiinnitän huomiota yhteen perustavanlaatuiseen koko poliittista kentää ja demokratian toimivuutta koskevaan kehityspiirteeseen.

Sata vuotta sitten kaikki puolueet olivat Suomessa todellisia kansanliikepuolueita. Työväenliike oli tietysti omassa kategoriassaan, mutta samalla tavoin suurten kansanjoukkojen omaan osallistumiseen ja liikekannallepanoon perustuivat muutkin puolueet, joiden taustalla olivat suomalaisuus- ja ruotsalaisuusliike, talonpoikaisliike ja kaikilla yhteisenä tilanteesta riippuen yhteistoiminta- tai taistelukenttänä osuustoimintaliike, raittiusliike, kansanvalistusliike ym.

Vielä vuonna 1980 eduskuntapuolueissa oli yhteensä yli 600 000 jäsentä, nyt alle 260 000. Ja viimeisessä ennen kuntavaaleja tehdyssä mielipidemittauksessa ennätykselliset 48 % kaikista vastaajista ei osannut tai halunnut nimetä ainuttakaan puoluetta jota kannattaisi.

Kansanliikepuolueet olivat vahvasti ankkuroituneet siihen väestönosaan, jonka asemaa ne halusivat parantaa ja jonka etuja ajaa. Puolueiden tavoitteita ja vaalilauseita ei tarvinnut miettiä mainostoimistoissa vaan ne syntyivät niiden ihmisten tarpeista, joita puolueet edustivat.

Tänään kaikki puolueet ovat enemmän liikeyrityksiä kuin kansanliikkeitä. Liikeyrityksinä niiden tavoitteena on vaaleissa markkinaosuutensa maksimointi eikä keinoilla ole niin väliä. Kohderyhmiä analysoidaan ja lähestytään kuin markkinasegmenttejä pohtien mikä parhaiten vetoaisi kulloiseenkin kohteeseen ja välttäen sellaisia tunnuksia ja asioita jotka voisivat herättää joissain muissa kielteisiä reaktioita.

Tällöin on ajauduttu tietynlaiseen noidankehään: kun puolet äänestäjistä suhtautuu epäluuloisesti puolueisiin ja niiden ohjelmiin turvaudutaan keinoihin, jotka edelleen syventävät tätä epäluuloa ja vieraantumista. Näin kasvaa niiden politiikasta vieraantuneiden ihmisten määrä, jotka sanovat lehtisten jakajille: ”Te olette kaikki samanlaisia, lupaatte sitä samaa ja teette jotain ihan muuta”.

Tätä epäluuloisuutta vahvistaa myös se, että Suomi on monipuoluemaa, jossa parlamentaarisen enemmistön kokoaminen edellyttää vähintään kolmea puoluetta, joista yksikään ei halua ennen vaaleja ilmoittaa kenen kanssa se voi ja kenen kanssa ei voi mennä hallitukseen, jossa vuorollaan voivat olla mitkä tahansa nykyisistä kahdeksasta eduskuntapuolueesta melkein missä tahansa kokoonpanossa.

Se että kaikki puolueet ovat kykeneviä yhteistyöhön kaikkien muiden kanssa on hyvä asia, mutta meillä sen huono puoli on, että se myös riistää äänestäjiltä mahdollisuuden ottaa kantaa hallituspohjaan.

Puolueiden kautta tapahtuvan yhteiskunnallisen vaikuttamisen heikentymistä on osittain korvannut kansalaisyhteiskunnan aktiivisuus ja nopeasti nousevien ja joskus yhtä nopeasti katoavien, sosiaalisen median kautta liikkeellle saatettujen kampanjoiden kirjo. Helpointa kansalaisliikkeiden käynnistäminen on jonkin yhden asian ja yleensä sen vastustamisen merkeissä, erittäin positiivisena toisenlaisena esimerkkinä kuitenkin tasa-arvoisen avioliittolain takana ollut Tahdon-kampanja.

Tämä on ihan tervetullutta ja demokratialle välttämätöntä, mutta yhtä välttämättömiä ovat myös vapaissa vaaleissa keskenään vapaasti kilpailevat puolueet, joita ilman ei missään vielä ole aitoa demokratiaa toteutettu. Siksi edustuksellisen demokratian ja puolueiden sekä kansalaisyhteiskunnan toiminnan välille ei tule rakentaa mitään ristiriitaa, vaan molempia tarvitaan.

Pääasiani on kuitenkin muistuttaa siitä, miten kansanliikepuolueiden kuihtuminen yleensä ja työväenliikkeen erityisesti jättää nimenomaan heikommassa asemassa olevat ihmiset vaille omaa uskottavaa poliittista kanavaa vaaleissa. Tämä joukko äänestää vain puolella siitä aktiivisuudesta, jolla hyvin toimeentulevat ihmiset osallistuvat vaaleihin, mikä on omiaan suuntaamaan kaikkien puolueiden kiinnostuksen näiden keskiluokkaisten ja aktiivisempien äänestäjien kosimiseen.

Marginalisoidut ovat avointa riistaa populisteille, joiden tarjoama sosiaalinen konservatiivisuus ja simppelit rajat kiinni-ratkaisut voivat hetkellisesti aktivoida tätä joukkoa, joka nopeasti pettyy populistien tukeman, eriarvoisuutta vain kasvattavan oikeistolaisen politiikan seurauksiin.

Minulle sosialidemokraattisen liikkeen olemassaolon oikeutus on siinä, että se mittaa politiikkansa onnistumista tai epäonnistumista sillä, onko se parantanut vai edelleen heikentänyt kaikista heikommassa asemassa olevien ihmisten toimeentuloa ja osallisuutta. Siten sosialidemokraattien ei tule mennä mukaan eriarvoisuutta kasvattavaan politiikkaan, vaikka se hetkellistä vaalimenestystä voisi tuottaakin.

Samalla tavoin kaikkien kansalaisvapauksien, ihmisoikeuksien ja tasa-arvoisten osallistumismahdollisuuksien puolustaminen ja rasismin ja vihapuheen torjuminen kuuluu sosialidemokratian luovuttamattomiin arvoihin.

Kolmantena yhtä keskeisenä asiana näen koko ihmiskunnan tulevaisuutta uhkaavan ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestämättämän kehityksen kääntämisen kestävälle uralle, mikä myös tarkoittaa irtisanoutumista esimerkiksi halvan bensiinin lupauksin äänestäjiä kosiskelevasta politikoinnista.

Minua ei haittaa jos jokin muu liike, vihreät, vasemmistoliitto tai jokin muu, haluaa ja osaa paremmin kuin sosialidemokratia näitä asioita ja arvoja ajaa ja puolustaa. Ihmiset eivät ole puolueita varten vaan päinvastoin. Toistaiseksi olen kuitenkin kaikille valintaansa epäileville sanonut, että jos haluaa sosialidemokraattista politiikkaa – kuten ihmisten enemmistö haluaa silloin, kun vaihtoehtoihin ei mielipidetiedusteluissa liitetä valmiita aateleimoja – niin en vielä tiedä SDP:tä parempaa vaihtoehtoa sen saamiseen, ja kehotan tulemaan mukaan SDP:n toimintaan sen varmistamiseksi.

Tällä blogitekstilläni en tarkoita sivuuttaa enkä väheksyä alussa mainitsemiani vaalianalyysejä ja niistä tehtäviä johtopäätöksiä. Ei siis riitä se, että arvot ja asiat ovat kohdallaan, vaan tarvitaan myös sellaista liikettä ja sellaista osaamista jolla ne, jotka näitä samoja asioita kannattavat, saadaan myös vaaleissa antamaan sille tukensa. Jos taas arvot ja asiat eivät ole kohdallaan niin sitä ei korjata millään paremmalla markkinoinnilla eikä kasvojen vaihtamisella.