Olen rohkaissut Eero Heinäluomaa lähtemään ehdolle presidentinvaaliin ja olisin antanut hänelle ulko- ja turvallisuuspolitiikan hallitsevana ehdokkaana täyden tukeni. Ymmärrän kuitenkin syyt siihen, ettei hän lopulta tähän halunnut, olenhan itsekin jo kauan sitten tehnyt selväksi etten tällaiseen tehtävään tule pyrkimään.

Nyt SDP on uudessa tilanteessa. Puolueen kentän paineet omalle ehdokkaalle ovat edelleen kovat ja ymmärrettävät. Jokainen puolue haluaa maksimoida myös presidentinvaaleissa mahdollisuuden saada puolueelle ja sen sanomalle näkyvyyttä. Pikkupuolueiden osalta tämä on ainoa motiivi, sillä yksikään niistä ei uskottele ehdokkaansa voivan tulla valituksi. Samalla ne myös epäsuorasti viestivät, ettei niillä ole kiinnostusta vaikuttaa vaalin tulokseen.

Presidentinvaali ei ole näytös vaan tilaisuus, jossa otetaan kantaa ja vaikutetaan siihen kuka ja miten seuraavan kuuden vuoden ajan on ensisijaisessa vastuussa maan ulko- ja turvallisuuspolitiikasta.

SDP ei ole pikkupuolue ja meillä täytyy olla todellinen intressi vaikuttaa vaalin tulokseen. Meillä on toki asettaa ehdokkaaksi pitkä rivi ansioituneita sosialidemokraatteja, naisia ja miehiä. Kaikki täyttävät hyvin presidenttiehdokkaan roolin, mutta harva vielä yhtä selvästi omaa niitä tietoja ja sitä kokemusta, joka Tasavallan Presidentiltä täytyy edellyttää. Näin ainakin uskon SDP:n potentiaalisten kannattajien ja äänestäjien enemmistön ajattelevan.

Tämä täytyy tunnustaa ja ottaa vaaliarviossa huomioon. Liian monet meistä puolueen päättäjistä elävät omassa kuplassaan, joka voi edustaa ehkä kahta prosenttia äänestäjistä. Jos tämän kahden prosentin tuntoja edustavat päättäjät päätyvät johonkin omaan ehdokkaaseen, on tälle ehdokkaalle toki vielä mahdollista kerätä moninkertainen kannatus kovalla vaalityöllä. On kuitenkin vaikea uskoa että se nousisi kymmeneenkään prosenttiin ja veisi hänet toiselle kierrokselle. Niinkään kokenut ja valtiomiessarjaan nostettu ehdokas kuin Paavo Lipponen ei yltänyt enempään kuin seitsemän prosentin kannatukseen.

Kuten päiväkirjojani selanneet tietävät on minullakin ollut omat huutomatsini silloisen ministeri Sauli Niinistön kanssa, jonka poliittinen tausta oli minulle erittäin vieras. Kun hänet valittiin presidentiksi, jouduin välittömästi ulkoministerinä läheiseen yhteistyöhön hänen kanssaan. Tämä yhteistyö on sujunut alusta alkaen hyvin ja ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskeisten kysymysten osalta yhteisymmärryksessä. Oppositioon siirryttyäni on yhteydenpitomme mm. eduskunnan valiokuntien puitteissa jatkunut samassa hengessä. Sosialidemokraateilla ei ylipäätään ole ollut huomauttamista siihen tapaan, jolla Niinistö on presidentille kuuluvaa ulko- ja turvallisuuspolitiikan johtamistehtävää hoitanut, vaan olemme sitä voineet varauksetta tukea.

Talous- ja yhteiskuntapolitiikasta Sauli Niinistön ja sosialidemokraattien näkemykset voivat edelleen suurestikin poiketa. Talous- ja hallituspolitiikassa presidentillä ei kuitenkaan ole valtaoikeuksia eikä parlamentaarista perustuslakia kunnioittava Sauli Niinistö ole niihin puuttunut. Mikään kansallinen tai sosialidemokraattinen intressi ei nyt puhu sen puolesta, että presidenttiä olisi perusteltua vaihtaa.

Kun myös kansalaisten ylivertainen enemmistö on tästä samaa mieltä on sosialidemokraattienkin vakavasti harkittava voisiko Sauli Niinistö olla myös meidän tukemamme ehdokas presidentinvaalissa. Se että hän on ilmaissut halunsa olla valitsijayhdistyksen ehdokas on sellainen erottautuminen kokoomuksesta, jota voi pitää myös kädenojennuksena vasemmalle. Suuri osa SDP:n kannattajista tulee puolueen suosituksesta riippumatta joka tapauksessa antamaan hänelle tukensa jo ensimmäisellä kierroksella.

5.6. 2017

Any overview of the transatlantic relationship today has to recognize that both the US and Europe are internally divided partners. But despite the present persistent crisis in the European Union with Brexit and the rise of nationalist right-wing populism in many countries, the big picture still is that Europe today is much more united than it was after the second world war.

European discords are therefore much more muted than the deep divide that has taken hold of the United States. The bipartisan consensus which guided the United States at the time of the Marshall plan and the founding of Nato has already been more or less moribund since the turn of the Millennium.

The US today is a deeply divided country, and this is not because of Donald Trump, which is merely an added complication. Even without Trump there are clearly two Americas. On one side there is the Democratic one, which believes in a rules-based international order and more or less free trade and open frontiers, which believes that government has a necessary and constructive role to play in managing the economy and in education and the like, which stands for gender equality and minority rights and which is increasingly concerned with the immense concentration of wealth in ever fewer hands.

On the other side we have Republican America, which believes in a God-given American right to rule the international order with its overwhelming military superiority when American interests are at stake, but is happy with less than benevolent isolationism when not, which believes increasingly in protectionism, which is in climate-change denial and believes that the only thing wrong with the distribution of wealth is that there are still too many restraints such as taxes on the rich getting richer than before and which favors the death penalty and hates gun control and Obama-care.

While the mainstream of European thought is roughly in sync with the values of the Democratic half of America it is totally misleading to talk of any shared values with the Republican half of America. Economic and geopolitical rivalry aside, this America actually has more in common with the social conservative values of Putin’s Russia and formally Communist China.

This is a particularly painful dilemma and challenge for the Nordic countries, which rejoiced at the kind of special relationship with the US that President Obama’s invitation for the five Nordic heads of state or government and the eight page long joint declaration adopted at the meeting a year ago seemed to embody.

On almost every item in the declaration the Trump or any other republican administration today would have almost diametrically opposite views. In these circumstances it is ridiculous to talk of any transatlantic value partnership. And this applies not only for the Nordic countries but for most of the rest of Europe as well, including Catholic Europe at least as far as the Pope is representative of its values. There are some “Friends of Trump” in Europe, Nigel Farage and UKIP, Marine Le Pen and the Front National and others, who in many instances can also be identified as “Friends of Putin” too.

We recognize these “friends” as a threat to European values and are ready to stand up to them, but we are much more reluctant to challenge the same opinions when expressed by American politicians. This is, of course, realpolitik, because the gap in values notwithstanding there is still a community of interests with the US. Worries about Trump’s commitment to Nato make it necessary for Europeans to remain on amicable terms with whoever is in power in Washington.

Having a business-like relationship with the US based on shared interests should not be allowed to weaken the European commitment to democracy, human rights, the rule-of-law and upholding a rules-based-world order and the necessity to implement the UN Agenda 2030 for sustainable development. We should not overlook either, that not speaking up on these issues with the US means letting down the majority of Americans who did not vote for Donald Trump.

2.6. 2017

Julkaistu myös Helsinki Timesin nettisivulla

Riihimäen Työväentalomuseo on vuodesta 1969 toiminut Riihimäelle siirretyn, lähes 110 vuotta vanhan Tammelan Teuron kylän työväentalon tiloissa. Tänään olin avaamassa siellä tämän vuoden ”Sata vuotta työtä ja tasa-arvoa” näyttelyä. Talkoovoimin ylläpidetty pieni museo on säännöllisesti auki vain sunnuntaisin, mutta se ei sen arvoa ja merkitystä vähennä.

Aikanaan työväenliikkeen järjestäytyminen nostatti työväentaloja ympäri Suomea. Vuonna 1916 työväentaloja oli jo 940, enemmän kuin kirkkoja koko Suomessa.

Kun työväenliike järjestäytyi oli tavallista, että se tapahtui yhden suuren työväenyhdistyksen siipien suojassa niin, että naisten ja nuorten osastot, ammattiosastot, kuorot, orkesterit, kirjastot, opintopiirit, lukusalit, ravitsemusliikkeet, näyttämöt ja urheiluseurat olivat saman yhdistyksen jaostoja. Silloin myös työväentaloista tuli näiden kaikkien kotipaikkana todellisia työväestön monitoimitaloja, joiden merkitystä työväen valistustyön areenoina ja sitä kautta siihen saakka koulutuksesta sivuun jätetyn kansanosan tiedon, tietoisuuden ja sivistystason nostattajana ei voi yliarvioida.

Toiminta työväentaloissa on kuitenkin ratkaisevasti muuttunut noista ajoista. Ensiksi työväenyhdistysten piirissä organisoituneet sivistys-, urheilu- , ammatilliset ym. toiminnot erkaantuivat omiin erillisjärjestöihinsä ja osa näistä erillisjärjestöistäkin, kuten aikanaan niin vahva Työväen urheiluliitto, on enää varjo entisestään. Tätä voi pitää menetyksenä ja nostalgisoida näiden perään, mutta samalla tämä kertoo myös koko suomalaisen yhteiskunnan muutoksesta ja aiempien luokkavastakohtaisuuksien lientymisestä.

Iso osa niistä toiminnoista jotka saivat alkunsa työväentaloissa ovat siirtyneet kuntien hoidettavaksi, kuten kirjastot ja monet sosiaali- ja kulttuuritoimen tai sosiaalitoimen nykyisin hoitamat toiminnot. Haasteita työväentalojen toimintojen ylläpitämiselle toi myös 50-luvulla kukoistaneen iltama- ja tanssikulttuurin jo 60-luvulla alkanut hiljainen hiipuminen.

Monet työväentalot ovat siten kadonneet ja tulleet kiinteistöjalostuksen kohteeksi, mutta monet ovat löytäneet kestävän roolin ja jatkavat uusimuotoisina monitoimisina ja kukoistavina keskuksina.

Jos vanhaa työväentalokulttuuria on enää mahdotonta ylläpitää alkuperäisessä muodossaan, on sitäkin tärkeämpää että talojen historia säilyy ja tunnetaan. Elämme muutoinkin kasvavassa määrin historiatonta aikaa, jolloin ihmiset yhä harvemmin tietävät ja ymmärtävät miten ja mistä olemme tulleet siihen missä tänään olemme, eivätkä sen vuoksi kykene näkemään tulevaisuuteenkaan.

Sen sijaan että historian opetusta kouluissa vähennetään, tulisi sitä lisätä. Kasvavan keskinäisriippuvuuden maailmassa on entistäkin tärkeämpää ei vain oma historiansa osaaminen, vaan myös yhteen kasvavan maailman yhteisen menneisyyden hallinta. Työväentalomuseo ja koko Suomen uudistuva museoverkosto tekevät tärkeätä työtä ihmiset tuuliajolle jättävän menneisyyden unohtamisen yhtenä vastavoimana.

20.6. 2017