Etusivu Ayla Shakir
6.11.2014

Taloudellisen menestyksen ja hyvinvoinnin yhteys, SOSTE:n Hyvinvointitalous-foorumi 2014 Finlandia-talo, Helsinki, 6.11.2014

Arvoisat kuulijat,   Julkaisin vastikään poliittisten päiväkirjojeni vuosia 1991-1994 koskevat muistiinpanot. Nuo suuren laman, jättityöttömyyden, pankkikriisin ja rajujen leikkausten vuodet olivat monella tapaa murrosaikaa sekä Suomen historiassa että suomalaisten elämässä. Hetken aikaa kaikki se, mitä oli yhdessä rakennettu toisen maailmansodan jälkeen, näytti katoavan taivaan tuuliin. Talouden perusta murtui ja ihmisten turvallisuus horjui. Kirjani nimi ”Siinä syntyy vielä rumihia” on yhteen politiikan tapaukseen liittyvä sitaatti, mutta kuvaa hyvin myös sitä mitä koko yhteiskunnassa noina vuosina tapahtui.

Suuren laman hoitotavasta voidaan olla montaa mieltä. Itselläni on selvä käsitys siitä, että siihen keskeisesti liittynyt pankkikriisi olisi voitu hoitaa veronmaksajille oleellisesti halvemmaksi tulleella ja ylivelkaantuneille ihmisille huomattavasti vähemmän inhimillisiä tragedioita tuottaneella tavalla, kuten kertoo vertailu siihen, miten naapurimaissamme Norjassa ja Ruotsissa vastaavankaltainen pankkikriisi hoidettiin.

 

Vieläkään ei ole yksimielisyyttä siitä, kuinka lamaa tulisi arvioida. Voidaan sanoa, että olemme eläneet kahdessa Suomessa sen jälkeen. Yhtäältä meillä on ollut kasvun ja työllisyyden Suomi, joka menestyi pitkään kansainvälisissä kauneuskilpailuissa. Suomen asema ei ole vieläkään olennaisesti laskenut, vaikka kasvun ja työllisyyden kasvussa on ollut toivomisen varaa jo kohta kuuden tai seitsemän vuoden ajan, olemme edelleen paitsi maailman vähiten epäonnistunut valtio ja jopa onnellisuusarvioiden kärkimaita.

 

Tässä voidaankin esittää kysymys, onko vika todellisuudessa vai mittareissa, vai meneekö muualla todellakin niin huonosti, että Suomen suhteellinen asema säilyy ennallaan.

Toisaalta meillä on eriarvoisuuden Suomi, jossa eriarvoisuus, köyhyys ja huono-osaisuus ovat vuosien mittaan lisääntyneet ja syventyneet. Suomeen on juurtunut asioita, joita ei voinut 20 vuotta sitten kuvitellakaan jäävän pysyväksi. Meillä esimerkiksi on 20 000 ihmistä leipäjonoissa joka viikko. Ehkä joidenkin mielestä onnistuneen valtion tunnusmerkiksi riittää se, jos jonottajat todella lopulta saavat leivän käteensä.

Sama kahtiajako löytyy myös muualta suomalaisesta yhteiskunnasta.

Esimerkiksi kun katsoo suomalaista keskustelua taaksepäin viimeisen kahdenkymmenen vuoden ajan, niin jo hallitusohjelmat vakuuttavat, että meillä on koko ajan ollut kasvun ja työllisyyden hallituksia. Toisaalta meillä on ollut myös eriarvoistumisesta huolta kantanut oppositio. Mutta kun puolueet ovat siirtyneet oppositiosta hallitukseen, niistä on samalla tullut kasvun ja työllisyyden puolueita; ja päinvastaiseen suuntaan mentäessä niistä on tullut eriarvoisuuden arvostelijoita.

Vasta nyt viimeisen hallituskauden aikana hallitus on voimakkaasti ottanut köyhyyden ja eriarvoisuuden vähentämisen jo hallitusohjelmassaan keskeiseksi tavoitteeksi. Tässä on myös sikäli onnistuttu, etteivät tarkoin seuratut tulonjakotilastot enää kerro erojen kasvusta, mikä on suurelta osin heti hallituskauden alussa toteutetun viimesijaisen turvan häpeällisen jälkeenjääneisyyden korjaamisen ansiota. Askelia on siis otettu oikeaan suuntaan, vaikka riittämättömästi.

Onko siis todellakin niin, että suomalainen yhteiskunta ei pysty pääsemään yhteisymmärrykseen sellaisesta kasvun ja työllisyyden politiikasta, jolla olisi voimakas yhteiskunnallisia eroja ja jakoja supistava vaikutus? Voidaanko taloudellinen kehitys ja hyvinvointi kytkeä yhteen?

Historiallisesti ei ole mahdotonta kuvitella tämänkaltaista mallia. Pekka Kuusen 60-luvun sosiaalipolitiikka on hyvä esimerkki ajattelutavasta, jossa nämä kaksi näkökulmaa sovitetaan yhteen. Merkitystä ei ole sillä, kuinka tarkasti hyvinvointivaltio itse asiassa rakentui juuri Kuusen esittämän ohjelman mukaisessa muodossa ja järjestyksessä. Kuusen työn merkitys oli siinä, että se antoi meille vision jota noudattaa ja jonka varaan politiikkaa perustella. Kysymys on, missä on tämän päivän visio?

Ennen kuin vastaan tähän kysymykseen on syytä palauttaa mieliin toinen 60-luvulla suomalaiseen yhteiskuntapolitiikkaan vaikuttanut ajattelija. Nyt kun on taitettu peistä siitä, onko suomalaisten soveliasta pyytää neuvoja Ruotsista, on ehkä hyvä muistaa, että 1960-luvulla me kuuntelimme ruotsalaista taloustieteilijää avoimin mielin. Hän oli Gunnar Myrdal. Myrdalin kasautuvan kasvun teorian vaikutus Pekka Kuusen ajatteluun on toki tunnettu, mutta haluaisin tuoda tähän tilaisuuteen Gunnarin toisen käsitteen. Tämä käsite oli luotu harmonia, skapad harmoni. Minusta tämä Myrdalin käsite ei ole saanut sille kuuluvaa huomiota. Mitä Myrdal korosti oli se, että yhteiskunnan järjestys ei synny spontaanisti.

 

Tätä olen itsekin halunnut korostaa, kun käytän tietoisesti käsitettä hyvinvointivaltio melkein kaikkien muiden mieluummin puheissaan käyttämän hyvinvointiyhteiskunnan asemesta. Valintani ei kerro rakkaudesta valtioon tai siitä, että kaikki asiat tulisi hoitaa valtion (tai muutoin julkisen vallan) toimesta. Se muistuttaa siitä, että hyvinvointiyhteiskunta ei synny itsestään ilman valtiollista päätöksentekoa eli lainsäädäntöä sekä verotuksella, tulonsiirroilla ja budjeteilla tapahtuvaa voimavarojen ohjausta.

 

Hyvinvointiyhteiskunta ei siis missään ole syntynyt tyhjästä ja itsestään, eikä markkinavoimien tuotoksena. Markkinat ja yritykset eivät luo järjestystä. Ne pikemminkin uudistivat olemassa olevaa eriarvoisuutta. Mitä tarvitaan, on luotu harmonia, joka perustuu väestöryhmien väliseen avoimeen dialogiin. Kansalaisjärjestöt, valtio ja etujärjestöt yhdessä neuvottelevat miten yhteiskuntaa suunnataan.

Tietenkin aika on toinen, mutta me tarvitsemme myös tänään yhteiseen ymmärrykseen perustuvaa yhteiskuntapolitiikkaa. Ja se ei synny ilman yhteistä teoreettista ymmärrystä siitä, mitä on hyvä yhteiskuntapolitiikka.

Näen, että yhdistämällä Kuusen ja Myrdalin ajatuksia ja soveltamalla niitä 2010-luvun Suomeen, ymmärrys uudesta yhteiskuntapolitiikasta voisi syntyä kahdesta teemasta. Uskoakseni juuri tämä on oikea foorumi nostaa keskusteluun tällaisia ajatuksia.

 

Arvoisat kuulijat,

Ensinnäkin meidän on avattava keskustelu kehityksen ideasta. Olemme sitoneet yhteiskuntapolitiikkamme BKT:n käsitteeseen. Se on hieno saavutus ja sillä on epäilemättä arvonsa myös tulevaisuudessa. En ole sillä tavalla vallankumouksellinen, että olisin kokonaan luopumassa tästä mittarista, joka on taloustieteen luoma käyttökelpoinen väline. Mutta en ole lainkaan vakuuttunut siitä, että meidän BKT:lle antama painoarvo yhteiskuntapolitiikassa on oikea. Elämässä on muutakin arvokasta kuin BKT. Ja voimmeko tosissamme sanoa, että hyvinvointimme ja elämisemme laatu olisi kaksinkertaistunut vuodesta 1991, kuten BKT henkeä kohden? Kaikki eivät ole pitäneet siitä, miten joitain vuosia sitten tulin arvostelevaan sävyyn käyttäneeksi sellaista käsitettä kuin unelmahöttö. Sillä en suinkaan tarkoittanut ottaa etäisyyttä tulevaisuuden visiointiin – olihan Pekka Kuusen rationaalisen yhteiskuntapolitiikan merkeissä esittämä 60-luvun sosiaalipolitiikka myös ja nimenomaan innostava visio paremmasta tulevaisuudesta. En myöskään tarkoittanut sitä, että ihmisten subjektiivinen hyvinvointikokemus pitäisi sivuuttaa yhteiskuntapolitiikassa. Olen päinvastoin sitä mieltä, että elämään tyytyväisyys on poliittinen asia, ja sen muutoksia tulee julkisen vallan asianmukaisesti seurata. Tiedämme nykyisin, että elämään tyytyväisyyteen voi olennaisesti vaikuttaa julkisen vallan toimenpitein. Tämä on yksi alue, jolla voimme työskennellä eteenpäin.

Mutta jos BKT on liian kapea mittari ja elämään tyytyväisyys höttöisyydessään epäselvä, niin me tarvitsemme näiden väliin sijoittuvia kehityksen mittareita. Olen ilolla seurannut moniulotteisten mittaristojen kehitystä.

 

Vuonna 1990 julkaistiin YK:n kehitysohjelman (UNDP) Inhimillisen kehityksen indeksi (HDI), jonka avulla verrataan maita BKT:n, terveydentilan ja koulutuksen perusteella. Maailmanpankki on ollut edelläkävijä sosiaalisten ja ympäristöön liittyvien näkökohtien sisällyttämisessä osaksi kansojen vaurauden arviointia todellisia säästöjä kuvaavine laskelmineen (Genuine Savings).

 

WWF julkaisee säännöllisesti Living Planet -raporttia, johon Global Footprint Network -tutkimuslaitos tuottaa uusiutuvien luonnonvarojen kulutusta mittaavan ekologisen jalanjäljen maakohtaiset vertailutiedot globaaleina hehtaareina. Henkilöä kohden laskettu ekologinen jalanjälki ja vertailutietona biokapasiteetti on eräissä maissa hyväksytty sittemmin myös virallisesti ympäristöllisesti kestävän kehityksen seurantamittariksi.

Tunnettuja yhdistelmäindikaattoreita ovat lisäksi ns. bruttokansantuotetta korjaavat mittarit kuten GPI (Genuine Progress Indicator) ja ISEW (Index of Sustainable Economic Welfare) sekä ei-rahamääräiset komposiitti-indikaattorit, joissa hyvinvointia ja/tai kestävää kehitystä kuvataan asetettuun tavoitetasoon nähden. Tällaisia ovat HDI:n lisäksi mm. ESI (Environmental Sustainability Index), EPI (Environmental Performance Index) sekä SSI (Sustainable Society Index). Myös OECD:n Better life -mittaristo on tärkeä avaus, jota Suomi on osaltaan tukenut. Vielä on kuitenkin yksi alue, joka vaatii erityistä huomiota, ja sen on kestävän kehityksen mittaaminen.

 

On selvää, ettei hyvinvoinnin mittaamista voi eikä tule erottaa kestävän kehityksen mittaamisesta. Maailma on tänäänkin täynnä kriisejä ja konflikteja, mutta ne eivät saa sivuuttaa sitä, että aikamme suurin globaalitason megahaaste on kestävän kehityksen puute, josta kertovat niin ilmastonmuutoksen eteneminen, luonnon monimuotoisuuden väheneminen tai jatkuva väestönkasvu.

 

Jokainen aste jonka maapallon keskilämpötila nousee, merkitsee askelta lähemmäksi pistettä, josta ei ole paluuta. Meidän täytyy ymmärtää nykyistä paremmin, missä tuo piste on. Olisi irvokasta, jos tajuaisimme ylittäneemme sen vasta kun peruuttamaton vahinko on tapahtunut. Meillä on siten parhaassakin tapauksessa enintään muutama vuosikymmen aikaa sopeuttaa kaikki ihmisen toiminnot maapallolla ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävän kehityksen vaatimuksiin.

Toiseksi meidän on ymmärrettävä nykyistä paremmin eriarvoisuuden ja talouskasvun välistä suhdetta. Kestävän kehityksen toinen pilari on juuri sosiaalinen kestävyys, jota ilman emme saavuta ekologista tai taloudellista kestävyyttä.

 

Selvää on, että BKT:n kehityksen suunta ja kestävän kehityksen suunta saattavat olla hyvinkin erilaiset. Hurjakaan BKT:n kasvu ei takaa kestävää kehitystä. Usein ajatellaan vain riittävän talouskasvun vähentävän köyhyyttä ja työttömyyttä, ja vain talouskasvun mahdollistavan ympäristönsuojelun. Talouden tuottamien ulkoisvaikutusten määrä kasvaa kuitenkin nyt nopeammin kuin varsinaisten hyödykkeiden arvo. Tämä johtaa yhteiskunnan kokonaishyvinvoinnin heikkenemiseen, eikä BKT:n avulla mitattu talouskasvu enää lisää hyvinvointia. Keskeinen ongelma on, että globaali talousjärjestelmä ylihyödyntää maapallon rajallista ekosysteemiä pitääkseen talouskasvua yllä.

En ole erityisen halukkaasti ottanut kantaa kysymykseen tarvitsemmeko ylipäätään BKT:lla mitattavaa talouskasvua, ja vielä vähemmän olen pitänyt järkevänä degrowth -liikettä. Siltä osin kun talouskasvu perustuu tiedon, osaamisen ja tuottavuuden lisääntymiseen ja taitoon yhdistää tuotannontekijöitä aikaisempaa tehokkaammin on kasvu tietenkin tarpeen ja tervetullutta. Sitä tarvitaan myös ja nimenomaan silloin, kun haluamme siirtyä kestävään uusiutuvaan energiaan ja luonnonvaroja sekä raaka-aineita säästävään teknologiaan perustuvaan kestävään kehitykseen. Tässä yhteydessä on erittäin tärkeätä ymmärtää tasa-arvoisen yhteiskunnan ja taloudellisen kehityksen välinen kiinteä yhteys. On siten erityisen vahvasti torjuttava laajalle levinnyt perusteeton usko veronkevennysten kasvua lisäävään vaikutukseen, sillä jokseenkin kaikki tähän tähtäävät ehdotukset merkitsevät tietoisesti tai tiedostamatta tuloerojen ja eriarvoisuuden kasvun vauhdittamista.

 

Tasa-arvolla on monta ulottuvuutta. Yksi aivan keskeinen koskee naisten ja miesten tasa-arvoa ja naisten rajoittamatonta ja täysimääräistä osallistumista yhteiskunnan kaikilla tasoilla, joka on aina asia, jonka ensimmäisenä mainitsen, kun perätään syitä Pohjoismaiden hyvään menestykseen erilaisissa hyvinvointia, kilpailukykyä, osaamista, onnellisuutta, arkielämän turvallisuutta tai muita yleisesti tavoiteltuina pidettäviä asioita arvioivissa kansainvälisissä vertailuissa.

Mutta sukupuolten tasa-arvoa ei voi tarkastella irrallaan laajemmasta tasa-arvosta. On selvää, ettei sekään toteudu yhteiskunnissa, joita muutoin leimaavat erilaiset suuret eriarvoisuudet, luokkaerot ja kastijaot.   On ymmärrettävä miten eriarvoisuus vahingoittaa yhteiskunnan toimintaa. Varsin vakuuttavaa näyttöä on siitä, että eriarvoisissa yhteiskunnissa on enemmän sosiaalisia ja terveydellisiä ongelmia. Jos näin on, on varsin epäselvää miksi tätä havaintoa ei otettaisi huomioon yhteiskuntapolitiikassa. Valtioneuvoston kanslia teki vuonna 2009 merkittävän raportin ikääntymisen taloudellisista kustannuksista. Me tarvitsemme vastaavan arvion eriarvoistumisen yhteiskunnallisista kustannuksista.

 

Sitä odottaessamme kannattaa jokaisen tutustua siihen vakuuttavaan aineistoon jonka Richard Wilkinson ja Kate Pickett ovat koonneet Suomessakin Tasa-arvo ja hyvinvointi: Miksi pienet tuloerot koituvat kaikkien hyväksi –nimellä julkaistuun kirjaansa.

 

Meidän täytyy myös aikaisempaa kriittisemmin pohtia tasa-arvon ja talouskasvun suhdetta. Eräs syy siihen, miksi Suomi nousi 1990-luvun lamasta oli se, että Suomi oli silloin varsin tasa-arvoinen maa. Epäilen, että eräs syy Suomen laman pitkittymiseen 2010-luvulla on ollut suomalaisen yhteiskunnan eriarvoisuus. Jonkin verran on näyttöä siitä, että eriarvoiset yhteiskunnat toipuvat hitaammin taloudellisista taantumista. Jos tämä yhteys on todellinen, tässä on toinen asia, johon tulee kiinnittää erityistä huomiota.   On edelleen tarpeen myös uudelleen rakentaa hyvinvointivaltiomme pohja. Sivistynyttä yhteiskuntaa mitataan sen mukaan miten se kohtelee kaikkein heikoimmassa asemassa olevia ryhmiään. Tässä on alue, jossa voimme tehdä olennaisesti paremmin. Tämä on myös se ryhmä, johon liittyen yhteiskuntapolitiikka voi vaikuttaa nopeimmin ja jossa uudistusten potentiaaliset hyvinvointi- ja terveysvaikutukset ovat suurimmat. Tämä ei ole yksinomaan SOTE-uudistuksen asia. Vielä suurempi vaikutus on asuntopolitiikalla. Suomi tarvitsee ”suuren asuntopolitiikan”, jossa eri asumismuodot arvioidaan samanaikaisesti. Tarvitsemme myös politiikkaa, joka mahdollistaa pienten kotitalouksien taloudellisen selviytymisen.

Arvoisat kuulijat,   Aloitin puheenvuoroni pohdiskelemalla 1990-luvun lamaa. Suuri kysymys on, olemmeko taas ajautumassa uuteen suureen lamaan. Asiaa on tutkittu. Maan viisaat ovat tällä hetkellä sitä mieltä, että samankaltaisen murroksen vaaraa ei näyttäisi olevan. Keskeinen erottava tekijä on korkotason alhaisuus. Mutta arvoisat kuulijat, muistan myös, että juuri ennen suurta lamaa asiantuntijat olivat harvinaisen yksimielisiä siitä, että suuren taantuman vaaraa ei ollut.

Tarinalla on opetuksensa tai oikeastaan kaksi opetusta.   Ensinnäkin kovin kauas eteenpäin ei voida nähdä parhaissakaan olosuhteissa. Kun kansainvälinen järjestelmä on liikkeessä, tarvitaan melkoista sumulamppua, että näkisi edes muutaman askelen eteenpäin. Emme voi tuudittautua siihen uskoon, että olemme jo nähneet pahimman ja että ”luovan tuhon prosessit” nostaisivat Suomen puoliautomaattisesti ylös tästä suosta jossa olemme. En usko, että meidän Münchausenimme onnistuvat tässä ilman aktiivista yhteiskuntapolitiikkaa. Emme voi olla ujoja, mitä tulee kansainvälisten mallien kopioimiseen tässä suhteessa. Tanskalaiset ja ruotsalaiset tekevät jotakin paremmin tässä kuin me.

 

Kaikki ei tietenkään riipu meistä itsestämme. Vuonna 2008 Lehman Brothersin konkurssista levinnyt maailmanlaajuinen finanssikriisi on osattu jälkikäteen ennustaa hyvinkin tarkkaan. Mitään takeita sille, etteikö tällainen taas voi muutaman vuoden päästä toistua, ei kuitenkaan ole, sillä siksi puolinaiseksi ovat kriisin puhjettua julistettujen globaalin finanssiarkkitehtuurin korjaukset toistaiseksi jääneet.

Toiseksi Suomi selviytyy vain, jos kansa luottaa julkiseen valtaan ja julkinen valta kansaan. Kansa ymmärtää kyllä välttämättömän, mutta se ei ymmärrä ylimielistä politiikkaa, joka palvelee yhtä väestöryhmää enemmän kuin toista. Suomalaiset eivät nykyisin koe olevansa samassa veneessä. Ennen kuin ensi vuosi loppuu, me tarvitsemme luottamukseen perustuvan yhteisen tahdon. Sanoisin hivenen kärjistäen, että me tarvitsemme kansan tahdon.

3.11.2014

“The journey of the ATT to date and looking ahead”, Arms Trade Treaty – International Parliamentary Seminar, London, 3.11.2014

Mr. Chairman, Distinguished Participants, Ladies and Gentlemen,

 

I would like to thank the British Group Inter-Parliamentary Union and its chairman Rt Hon Alistair Burt, with whom I have had the pleasure to work in our co-authors group to bring this treaty into being, for inviting me as a key note speaker at this seminar.

 

The Arms Trade Treaty is very dear to me since I have participated actively in the ATT process right from the beginning. That is why it gives me great pleasure that the treaty will enter into force on Christmas Eve. This happens not a day too soon. With this historic Treaty we take a major step forward in controlling the use of conventional arms and small arms and light weapons that kill hundreds of thousands of people – men, women and children – every year.

 

The Arms Trade Treaty is a result of nearly twenty years of diplomacy and advocacy. The very origins of the ATT date back to 1997 when several Nobel Peace Prize winners led by then President of Costa Rica, Oscar Arias, first proposed a Code of Conduct for the international arms trade. This initiative later led to the adoption of a non-binding UN Program of Action on Small Arms in 2001.

 

The actual process towards the Arms Trade Treaty started in 2006 as seven countries – Finland, Argentina, Australia, Costa-Rica, Japan, Kenya, and the United Kingdom – took the initiative and introduced UN resolution 61/89. This resolution instructed the UN Secretary-General to explore the feasibility of a future arms trade treaty. A significant majority – 153 states – voted in favor of the resolution which provided a basis for further work. The seven co-authors of the 2006 resolution – the so called co-authors group – have been active in promoting the ATT ever since.

 

Based on the resolution the UN Secretary-General appointed in 2007 a Group of Governmental Experts to examine the “feasibility, scope and draft parameters for a comprehensive, legally binding instrument for the import, export, and transfer of conventional arms”. The Group’s work paved the way towards the treaty negotiations.

 

In 2009 the UN General Assembly adopted resolution 64/48 which called for a treaty negotiation conference to be convened in 2012. The resolution tasked the Conference to elaborate a legally binding instrument on the highest possible international standards for the transfer of conventional arms. The resolution also mandated all the treaty negotiations to be conducted on the basis of consensus. Ambassador Garcia Moritàn of Argentina chaired three preparatory meetings of the ATT PrepCom. The PrepCom’s work enjoyed the support of all regional groups.

 

As the Conference then met for four weeks in July 2012 no consensus was reached on the draft Treaty text. There was some divergence of opinion between the arms producing and arms importing countries. The consensus was, however, basically broken by some states that had been hostile to the ATT from the very beginning. That is why some states even considered moving the ATT process outside the UN framework to safeguard a positive outcome. The Conference ending without a conclusion was a personal disappointment for many of us. The story tells that Ambassador Garcia Moritàn didn’t meet with anyone and didn’t speak with anyone for hours after concluding the session but sat alone in a small conference room. Such was his disappointment after all his efforts had been in vain.

 

Nevertheless, the co-authors group remained determined and introduced a new resolution to the UN General Assembly later the same year. The resolution called for convening a Final ATT Conference in March 2013 with the draft treaty text of 2012 as the basis of the work. The UN General Assembly voted in favor of the resolution with an overwhelming majority. Ambassador Woolcott of Australia was appointed as the President of the Final Conference.

 

The negotiation atmosphere at the Final Conference was more constructive. A draft Treaty text was finalized in less than two weeks. However, the treaty was blocked from consensus approval by three states – Iran, North Korea and Syria – but they could not halt the momentum. A large group of countries pushed the treaty forward to the UN General Assembly where only a majority was needed for the adoption. A large number of delegates led by the UK from different countries and continents worked way past midnight to find a way to take the treaty to the General Assembly as soon as possible.

 

The 2nd of April 2013 was a memorable day and history was made. It was right after Easter. Many of the delegates stayed in New York over Easter holidays and collected co-sponsorships for the resolution by phoning UN member states and asking their representatives to come and sign the roster. The British and Finnish delegates among others were at a hotel lobby to make these calls. And in the end there was a record number of co-sponsors.

 

The UN General Assembly adopted the ATT with 155 states in favor, 3 opposed and 22 abstaining. This was a truly remarkable achievement and a clear testimony of the need for a legally binding treaty. After seven years of complex negotiations, we had reached a major milestone.

 

Like any other international instrument, the Arms Trade Treaty is not perfect. But it certainly is a robust treaty. Indeed, the final result was actually better and more far-reaching than looked possible only a few weeks before the final push. The Treaty as it stands represents a good compromise. No essential elements were left outside the Treaty’s substantial scope. There were differing views on some substantial issues – amongst them the licensing criteria and the arms scope – that could have hampered the positive outcome. The final Treaty text was accepted as there was strong political commitment and will to reach agreement.

 

It was always the aim that the ATT should be a modern, viable Treaty able to take into account the latest developments in arms technology. This means that we have to be ready to amend and strengthen the Treaty. In order to amend the ATT, the Conference of States Parties needs to seek consensus. If consensus cannot be reached, amendments can be adopted by a three-quarters majority vote. This applies also to the provisions on the Treaty’s arms scope. First amendments can be made only six years after the Treaty’s entry into force and after that every three years. Therefore the question arises whether the Treaty can keep pace with the development of modern arms technology.

 

Ladies and Gentlemen,

 

The states, the UN Secretariat, and other international organizations owe a great deal to the civil society that participated in the ATT process. The role of various NGOs was essential in keeping up the spirit of the ATT alive throughout the years. They were able to keep up the momentum. They always pushed us in solving problems and made us work even harder. For example, they went in front of the FCO to assemble a helicopter from parts to show why parts and components need to be included in the Treaty.

 

I would particularly like to thank and congratulate Control Arms, Oxfam, Amnesty International and Saferworld with whom I have personally had many meetings during the ATT process. In addition, I would like to thank the International Committee of the Red Cross, SIPRI in Stockholm, Geneva Forum, Geneva Academy of International Humanitarian Law and Human Rights, and the Center for Humanitarian Dialogue for all their valuable work for the ATT. The work of African and Latin-American NGOs should not, of course, be forgotten.

 

During the years to come the NGOs’ active role is definitely still needed in supporting the universalization and implementation of the Treaty.

 

The Arms Trade Treaty also bears testimony to the unforeseen and positive results of cooperation between states and civil society. I truly hope that the ATT could serve as a trigger for this kind of co-operation also in many other important areas where international co-operation is required.

 

Ladies and Gentlemen,

 

The anticipated impacts of the Arms Trade Treaty are far-reaching. Provided that it is effectively implemented at the national level, the Treaty will bring added value and make a difference in the lives of millions of people who have suffered from armed conflicts or weapons in wrong hands, from corruption and lack of transparency in global arms trade.

 

The ATT prohibits exports of arms and ammunition in violation of UN Security Council arms embargoes. It also prohibits exports of arms and ammunition that could be used against civilians and in the commission of serious violations of international law. Furthermore, the ATT requires states to regulate arms brokering and to assess the risk that exports of arms and ammunition would be used in grave violations of international humanitarian law or human rights law.

 

As a consequence, the ATT can contribute to creating a more secure and stable environment for everyone, everywhere. When implemented effectively, it will reduce the violence against millions of civilians in conflict-ridden countries. It will make it harder for weapons to be diverted into the illicit trade which fuels terrorism and terrorist acts – ISIL serves as a recent example of this.

 

I am particularly pleased that the Treaty requires the exporting states to take into account the risk of the arms being used to commit or facilitate serious acts of gender-based violence or serious acts of violence against women and children. This paragraph is really a historic and groundbreaking international achievement. Due credit must be given to Iceland which collected the names of over one hundred Member States to support this provision to be included in the Treaty. And also Ambassador Woolcott was brave enough to include it in spite of strong opposition.

 

Furthermore, the ATT helps create an environment in which the UN and other international actors can better carry out their work, particularly in humanitarian assistance, peacekeeping and peacebuilding. The ATT should also have a major effect on development particularly in the least developed countries where conflicts are major obstacles to development. The ATT helps create an environment which is conducive to social and economic development – an environment that enables countries to reach their development goals. This is also a major support to the Post-2015 agenda for sustainable development that is under negotiation and is to be adopted next September.

 

Ladies and Gentlemen,

 

The Arms Trade Treaty reached 50 ratifications in record time. We will witness its entry into force already on Christmas Eve this year which is only about 20 months after the Treaty’s approval in the General Assembly. While this is an amazing achievement our work is not yet over.

 

So far 122 states have signed and 54 have ratified the Treaty. To meet the important requirement of universality, countries big and small, major arms producing and major arms importing states alike should become parties to the ATT. Finland as one of the co-authors will continue working for the ATT’s universalization. When meeting my colleagues the ATT is always on the agenda. In my meetings I have heard many excuses for not becoming a party. None of them has been convincing.

 

The five permanent members of the Security Council gave a joint declaration in favor of the ATT in 2011. From the P5 the UK and France have shown good example: they have already ratified the Treaty. The US signed the Treaty last autumn and we expect the US to abide by the Treaty even if ratification will take some time. Last week we also received encouraging news from New York: China voted in favor of an ATT resolution and stated that it is seriously considering signing. Among the P5 it is only Russia that has not committed itself to signing. Also other big countries such as Brazil and India should drop their hesitations. I urge all these countries to show leadership and bear responsibility. We owe that to people suffering from unregulated arms trade.

 

Ladies and Gentlemen,

 

It is only through effective implementation at the national level that the ATT will make a difference. Some developing states might need technical assistance to be able to meet the requirements of the ATT. The Treaty encourages cooperation and assistance between countries. All states in a position to do so should consider supporting countries in need.

 

You, parliamentarians, play a very important role in the implementation of the ATT. It is your task to ensure that national legislation and procedures are in line with the Treaty. I wish you success in this!

 

I thank you.

28.10.2014

Conference on the Syrian refugee situation – Supporting stability in the region, Berlin, 28.10.2014

Excellencies, Dear Colleagues, Ladies and Gentlemen,

 

I would like to thank Germany for taking the initiative to organize this very important and timely event.

 

The world has witnessed how calls for democracy, justice and reforms have led into a brutal civil war in Syria. The violent conflict has spilled over to the neighboring countries, led into an unbearable number of refugees, and contributed to the creation of one of the most horrendous terrorist organizations of our time, ISIL. Defeating ISIL requires extensive international cooperation and long-term, comprehensive approach that tackles the root causes. We, as the international community, have to give our full support to the UN Special Envoy, Mr Staffan de Mistura, for his efforts to push for a political solution to the conflict, together with the countries of the region.

 

Alleviating the humanitarian crisis continues to be another primary objective. While the situation is becoming increasingly alarming ahead of winter, the humanitarian appeals for Syria and neighboring countries are still severely underfunded. Finland, for her part, has contributed over 30 million Euros in humanitarian assistance to Syria since 2011. This year our humanitarian assistance is going to be over 11 million euros with the latest decision this month to contribute an additional 2,7 million euros through the UNRWA and the WHO and the Finnish Red Cross. We remain committed to support the humanitarian needs in Syria and in the region also in the future. Syria is a high priority for us.

 

As the conflict continues, it is essential to continue to support the refugees and the host countries. I would like to express Finland’s appreciation and deep gratitude to the host countries for their hospitality and generosity in providing protection for the Syrian refugees. The international community must do its part in support of the host countries. The majority of Finnish development aid to the Syrian conflict has been channeled to support Lebanon, Jordan and Iraq. Our aid has increased annually and this year our contribution is 12 million euros (compared to 3 million in 2013). At this point, I can announce that we have decided to support the Syrian refugees in Turkey with a new 2,5 million euros contribution to UNICEF.

 

Finland has been a contributing partner to the UNICEF’s regional No Lost Generation –strategy in Lebanon for the benefit of the Syrian refugees, children and youth. Education gives the children and youth, who are suffering from the conflict, continuity, structure as well as a vision for a better future. Ensuring equal access is essential to the protection of children, especially for girls and those marginalized due to reasons such as disability. I truly believe that it is of utmost importance that, indeed, no generation, no child, will be lost.

 

Lately, we have been extremely concerned of the reports of increased gender based discrimination, harassment and violence in Syria and among the refugees. We cannot stress enough the importance of gender equality and empowerment of women. Women’s full participation in politics and in the matters of peace and security is a priority in efforts to build a truly inclusive and functioning society. In this regard, Finland has supported UN Women’s projects in the region, in Iraq and Jordan, in order to increase women’s participation and the economic empowerment of refugee women.

 

Ladies and gentlemen, the action by the international community is decisive in instilling the Syrian people and especially the children and youth a sense of hope for a brighter future.

 

Thank you for your attention.

23.10.2014

The will to defend the country in Finland – Autumn seminar, Katajanokka Casino, 23.10.2014

Ladies and Gentlemen,

 

The will to defend the country has remained high among Finns from decade to decade. In the most recent interview survey (12/2013) of the Advisory Board of Defence Information, more than four out of five respondents would be willing to take part in national defence tasks according to their capabilities and competences. Similarly, four out of five respondents in the same survey assessed the possibility of a military threat against Finland as low. This was the situation a year ago.

 

Along with the conflict in Ukraine, we are now in a new situation. Events in Ukraine have significant and far-reaching effects on the whole of Europe, our neighbouring areas as well as directly on Finland. I shall discuss these starting from the scale of all of Europe and ending with our own national point of view.

 

There are various assessments of events in Ukraine, and of the reasons for and objectives of Russia’s actions. In analysing these, one must also be able to assess the extent to which it has also been a question of Russia’s reaction to the acts of others. For example, the European Union’s so-called Eastern Partnership with Ukraine and five other neighbouring countries was not aimed at establishing any kind of EU sphere of influence that would be directed against third countries, but in Russia it was nonetheless experienced in this way.

 

 

 

Although in terms of the Eastern Partnership the EU could perhaps have acted more skilfully and in a more balanced way, any mistakes that may have been made do not in any way justify Russia’s resorting to power politics.

 

The events in Ukraine have been a serious blow to European security structures. It seems that along with the conflict, the reality of power politics has returned to our midst also in Europe. The annexation of Crimea and the destabilisation of Ukraine are actions that infringe international law, violate international agreements approved by Russia, and violate Ukraine’s sovereignty and integrity of its territory. The EU has responded by imposing sanctions targeted at Russia, which are intended above all at supporting efforts to find a negotiated solution.

 

Finland has participated in efforts to resolve the Ukrainian conflict by encouraging Ukraine to implement reforms strengthening the country’s integrity and sovereignty, by maintaining contacts with all the parties involved, and by supporting above all the OSCE’s possibilities to influence resolving the conflict. This we do above all as a member of the European Union, whose Common Foreign and Security Policy we want to strengthen.

 

In addition to security structures, events in Ukraine have brought to the surface fundamental differences in values between Russia and the EU. For a little over twenty years, we have assumed that the EU and Russia strive to organise society in a manner that, at the least, is parallel. Events in Ukraine, however, seem to be related to a development in which Russia has for some time made a conscious break with our core values such as the rule of law and freedom of expression, which for us are inviolable.

 

The crisis in Ukraine has also sharply increased tension between NATO and Russia. In the 1990s, it was still believed and hoped that cooperation would develop also in this regard, but development in recent years has gone in the opposite direction. The crisis in Ukraine has brought this negative development to a climax, and has led to the severance of institutional cooperation between NATO and Russia.

 

Finland’s neighbouring area is also undergoing changes. The effects of the conflict in Ukraine and the wider rise in tension between Russia and NATO reflect markedly in our neighbouring environment. Both NATO and Russia have increased their activity in the Baltic Sea region considerably.

 

NATO has become appreciably more active during the crisis in Ukraine. NATO’s support measures launched in April have been a short-term reaction to the concern in the eastern member states caused by the situation in Ukraine, and they have focused on providing support for NATO’s eastern members. These so-called reassurance measures have included both rhetorical and concrete support. The rhetoric has emphasized that NATO defends its entire territory in the manner described in Article 5. The concrete measures have been to strengthen policing of the airspace of the Baltic states, supplement aerial and maritime situational awareness by means of AWACS reconnaissance flights in the airspace of Poland and Romania, as well as to intensify exercises in the Baltic states, Poland and Romania.

 

 

At its Summit held in Wales in September, NATO took decisions on longer-term reactions to the events in Ukraine. The Summit decisions indicate the return of collective defence to the centre of NATO’s activities and reflected considerably on the Baltic Sea region. The most significant decision was to approve a new NATO Readiness Action Plan, the aim being to strengthen and accelerate the implementation mechanisms of the collective defence, and to support NATO’s measures to strengthen security in the Baltic states and NATO’s other eastern member countries.

 

In addition, the Readiness Action Plan includes guidelines for longer-term adaptation measures, such as reform of the defence infrastructure, prepositioning of defence material, increasing exercises, increasing the military presence on a rotational basis, intensifying preparedness planning and more efficient distribution and use of intelligence data.

 

The United States has had a leading role in NATO’s support measures. In addition, the United States has bilateral support measures, and through these its presence in Finland’s neighbouring areas has increased. As of April, United States land forces have rotated in the form of training exercises in Poland, Lithuania, Latvia and Estonia. This activity is planned to continue at least until the end of the year. In addition, the intention is for Ämari Air Base in Estonia to be activated as a training area.

 

Russia’s increased activity in the Baltic Sea region once the Ukrainian conflict started is seen, among others, in the transfer of troops, which has increased air traffic between Moscow and Kaliningrad.

 

Our neighbouring area is also affected by longer-term trends that were ongoing even before the Ukrainian conflict. A major development is the reform of the armed forces underway in Russia, through which Russia’s military capabilities in the region will grow and training exercises will increase. The reform was launched in 2011 and is scheduled to last ten years. The reform is reflected not only in the Baltic Sea region but also in the Kola Peninsula and the rest of the Arctic region. This change, however, should not be compared only to the situation ten years ago, because even the full realization of Russia’s readiness objectives – which appears unlikely in view of Russia’s economic development – would not bring Russia anywhere near the strength it had during the Soviet era.

 

Another development already underway for a longer time is NATO’s strategic missile defence project, which from the start has been a major bone of contention in relations between the United States and Russia and, at the same time, in relations between NATO and Russia. Satisfactory cooperation in the matter has not been achieved since Russia and NATO disagree as to whether the implementation of NATO’s plan would weaken Russia’s strategic nuclear deterrent in the future and alter the balance of power.

 

Much is happening in Europe and the Baltic region. Finland’s neighbouring area is in a situation of change. What does this means for Finland? Does the visible return of power politics also lead to a return of the world of the Cold War? Is Finland also faced with new kinds of threats?

 

Finland does not face a military threat. Nevertheless, the change in the operating environment, and Finland’s geo-strategical position on the border of the military alliance and with a superpower as a neighbour are facts that we must recognize and within the framework of which we must be able to act.

 

The threats emphasized in the new situation, however, do not alter the fundaments upon which the security of Finland is built. These are a sufficient capability for our own national defence, Finland’s EU membership, partnership with NATO, close Nordic cooperation especially with militarily non-aligned Sweden, and good relations with all neighbouring countries, none of which needs to think that Finland would allow the use of her territory for hostile purposes directed against its neighbours.

 

The most important tasks of Finland’s foreign, security and defence policy also in the future are to safeguard our independence, territorial integrity and basic values, to promote the population’s security and well-being, and to maintain the functioning of society. The point of departure is a broad-based concept of security and the multilateral international cooperation this requires.

 

Thus Finland’s security policy is not only the anticipation and aversion of security threats but also the active building of security. Also in this new situation, it is important for Finland not only to ensure the security of people living in Finland but also to continue to produce external security. One question is: How can we produce external security in the future, in the changed situation?

 

Finland will continue to see to its own defence. The goal is to prevent security threats and to prepare for them in accordance with the principle of comprehensive security. The crisis in Ukraine is an example of how the selection of means for use in conflicts has broadened, which requires a new kind of preparedness. The effects of the hybrid threat now seen target all of society, not just the armed forces. Identification of the onset of a conflict, and anticipation in particular, becomes more difficult. The means available for exerting pressure are political, economic and military means. Information warfare and cyber attacks are an essential part of the selection of available means.

 

The maintenance of a sufficiently credible deterrence in the new situation requires performance capabilities, the ability to react quickly, and well-functioning security cooperation at the level of society as a whole. This is a challenge in a difficult economic situation in which the cost of defence material rises constantly. The parliamentary group investigating the long-term challenges facing defence recently released its report, where it stated that maintaining a credible defence capability requires additional funding. There is broad political support for this, but decisions will remain for the next parliament and Government to consider.

 

A strong commitment to European and international cooperation has an important role in Finland’s security and defence policy. This is seen as active participation in the development of the EU’s Common Security and Defence Policy, partnership with NATO, Nordic cooperation and international crisis management. The possibilities provided by this multinational cooperation are fully utilised in maintaining and developing the defence capability.

 

Membership of the EU is a fundamental security policy choice for Finland. The aim is to develop the European Union so as to improve its external role, security and competitiveness. The goal is to strengthen the structures and activities which advance the EU’s global role as a value-based actor that coherently taps into a wide range of instruments. In accordance with the options provided by the Lisbon Treaty, Finland promotes both a more effective Common Foreign and Security Policy and Common Security and Defence Policy.

 

NATO is changing, and this is also reflected in Finland’s cooperation with NATO. Along with the end of large crisis management operations and the crisis in Ukraine, NATO is shifting the focus of its activities, more so than in the past, to development of the Alliance’s collective defence. In this situation, the challenge for Finland has been to keep cooperation at its current level, as NATO crisis management operations have been central developers of performance and joint action capabilities for partners such as Finland.

 

Finland was active in the matter, in cooperation with Sweden, and a result was achieved at the Summit in Wales that makes it possible to maintain our cooperation with NATO at its current level. The central objective of the revised NATO Partnership Initiative approved in Wales is to support NATO and partner countries’ readiness to participate in crisis management operations and to develop compatibility also in the future. Important for Finland was the partnership of expanded possibilities included in the revised Partnership Initiative. At the moment, Finland, Sweden, Australia, Jordan and Georgia have been invited to participate in this. It also corresponds well with the objectives for developing NATO partnerships presented by Finland and Sweden.

 

Nordic security and defence policy cooperation has developed strongly in recent years. This cooperation respects the different choices concerning military alliances and EU cooperation made by the Nordic countries. The decisions made by countries are not an obstacle to the development of pragmatic Nordic defence cooperation in the framework of NORDEFCO. The cooperation involves education, training, surveillance and crisis management activities as well as the procurement of defence material.

 

Nordic cooperation is by nature a flexible activity. It also gives space for more far-reaching bilateral arrangements. This applies in particular to the deepening cooperation between Finland and Sweden, which has much untapped potential. Some examples for consideration are: the development of naval cooperation and joint exertion of influence in the Baltic Sea region; the constant exchange of information associated with defence planning; development of joint readiness practices; deeper cooperation in the development and procurement of defence material; and joint use of bases.

 

Our operating environment is thus undergoing an intense change and we face significant challenges. In Finland, the current situation has increased the debate on NATO membership, but the opinions of citizens concerning military non-alignment have not changed. In Sweden, support for NATO membership has risen to between 35 and 40%; at the same time, Sweden’s new Government Programme explicitly states that Sweden will not seek NATO membership. NATO is one aspect associated with our security, but security consists of many issues. Aside from a credible national defence and international cooperation, security is associated with many other issues, such as employment, education and the prevention of inequality. Thus, the issue of security should not be reduced merely to NATO.

 

Also on the global level, it must be remembered that the recent muscle-flexing of the world of power politics has not displaced the world of interdependence, nor has it removed the necessity of responding to the mega-challenge that the transition to ecologically, socially and economically sustainable development means.

 

Thus there is reason to express concern that the return of power politics threatens to become a brake with regard to solving issues on the global agenda – halting climate change, preventing the proliferation of weapons of mass destruction, eradicating poverty and other ecological and broad security challenges. That is something the world cannot afford.

 

Nor does the strengthening of division lines in any way promote improving the state of Europe’s southern neighbourhood, which is and will remain a common security interest for all of Europe.

 

21.5.2014

Ukraina, informaatio, disinformaatio ja fasismi, Kirjoitus Demokraatti-lehdessä, 21.5.2014

Kriisi- ja konfliktitilanteissa päättäjiltä  odotetaan nopeita kommentteja ja ratkaisuja.  Tämä koskee myös ja erityisesti Ukrainan tapahtumia. Kun seuraa Ukrainasta tulevaa ja sitä koskevaa runsasta uutisvirtaa ja erityisesti sitä, mitä netissä levitetään, on ensimmäiseksi aina syytä muistaa että suurin osa siitä voi olla tahallisesti tai tahattomasti levitettyä vääristelevää disinformaatiota.  Sen lähteenä ja levittäjänä voi olla niin valtiollinen kuin ei-valtioillinen toimija. Tällöin on suuri houkutus ja vaara, että kommentteja vaaditaan ja annetaan puutteellisen tai väärän tiedon perusteella.

Myös selvästi väärän ja propagandana levitettävän tiedon taustalla voi olla jokin todellinen tapahtuma, jota vääristellään ja tulkitaan niin, että alkuperäinen totuus katoaa tai muuttuu päinvastaiseksi.

Kommenttien, arvioiden ja ennen kaikkea päätösten tulee kuitenkin perustua mahdollisimman oikeaan tietoon. Tällaisessa tilanteessa olisi äärimmäisen tärkeätä, että päättäjillä olisi käytössään myös sellaista riippumatonta seuranta- ja analysointikapasiteettia, joka pystyisi erottamaan selvästi valheellisen ja totuudenmukaisen informaation toisistaan ja myös toteamaan sen, milloin se ei ole mahdollista. Tämän puutteen joudumme toteamaan niin mediassa kuin hallinnossa ja yhtä lailla Suomessa kuin vaikkapa Euroopan Unionissa.

Lähtökohtaisesti ei ole myöskään yhtään sellaista valtiollista tai ei-valtiollista tiedonvälittäjää, jonka välittämää uutisointia voisi pitää sataprosenttisen luotettavana. Tämä koskee kaikkia Ukrainan kriisin osapuolia ja toimijoita.

Omassa luokassaan ovat Venäjän yhä suuremmassa määrin valtion ohjauksessa olevat tiedotusvälineet, jotka ovat lähes täysin tosiasioista piittaamattoman propagandan levittämisen välineitä. Tämä alkaa jo käytetyistä nimikkeistä, kuten fasismista, joka on ehkä yleisin ja historiallisesti tehokkain venäläisessä uutisoinnissa käytetty pelotesana.

Sivuutan fasismin monet määritelmät ja koitan luetella piirteitä jotka ovat olleet eri aikoina fasistisille liikkeille tunnusomaisia. Näihin kuuluu etniseen ja kielellistä yhteenkuuluvuutta korostava nationalismi, johtajuuden keskitys, rappiokulttuuria suosivan demokratian halveksunta, voimapolitiikan ihannointi, vastustajien väkivaltainen kohtelu ja pelottelu, turvautuminen manipuloituihin kansanäänestyksiin, homofobia, luokkavastakohtaisuuksien peittely ja valtiollisen ohjaukseen alistuvan monopolikapitalismin suosiminen, tiedonvälityksen kontrollointi ja keskitetty valtiollinen propaganda sekä vahvan johtajan palvonta.

Sellaista maata, jossa ei olisi lainkaan näitä tunnusmerkkejä täyttäviä liikkeitä ja toimijoita, on Euroopasta vaikea löytää. Kaikissa maissa niihin on suhtauduttava vakavana uhkana demokratialle, oikeusvaltiolle ja ihmisoikeuksien toteutumiselle. Vielä pahempaa on, jos tällaiset toimintatavat pääsevät isännöimään valtiollista vallankäyttöä.

Itä-Ukrainassa kaupungintalojen valtauksia tehneet, tiesulkuja pystyttäneen ja vastustajiaan terrorisoivat  separatisteiksi kutsutut aseistetut toimijat ja heidän kansainväliset tukijansa täyttävät myös lähes kaikki edellämainitut fasismin tunnusmerkit, ainakin huomattavasti selkeämmin kuin tällä polttomerkillä leimattu Kiovan hallitus.

Tällä en tarkoita, etteikö myös Kiovan hallituksen puolella esiintyisi vaarallisia fasistisia liikkeitä, kuten Oikea sektori ja muut, joita Kiovan hallitus ei ole kyennyt eikä ehkä aina halunnutkaan riisua aseista ja saattaa vastuuseen teoistaan. Se että ongelma ratkaistaisiin virallistamalla tällaiset ryhmät osaksi valtiollista turvallisuuskoneistoa ei ole hyväksyttävä eikä kestävä ratkaisu.

Niin läpikorruptoituneessa maassa kuin Ukraina on kaiken sen hallitukselle annettavan tuen oltava avointa ja läpinäkyvää sekä ankaran ehdollista niin taloudellisten reformien kuin poliittisten päätösten suhteen. Kenenkään väärinkäytöksiä, perusteetonta tai kontrolloimatonta väkivaltaa tai vihapuhetta ei tule katsoa läpi sormien siksi, että niihin turvautuvat edustaisivat  geopoliittisesti mieluisampaa vaihtoehtoa. Se olisi kaikkien ukrainalaisten toiveiden pettämistä eikä edistäisi Ukrainan demokraattisen oikeusvaltion rakentamista ja sen eheyden turvaamista.