Etusivu 2020
28.11.2020

YK-järjestelmän mahdollisuudet

Viime kuussa Yhdistyneet Kansakunnat vietti 75-vuotispäiväänsä. Kun päivänsankaria muistettiin, niin juhlintaa sävytti myös pettymys siihen, ettei hienojen periaatteiden varaan perustettu maailmanjärjestö ole saanut pysyvää ja aseetonta maailmanrauhaa aikaan. Pettymyksen ymmärtää kun rakkaaseen lapseen kohdistuu ylimitoitettuja odotuksia.

Kannattaa kuitenkin muistaa, että YK on pysynyt pystyssä kauemmin ja vaikuttanut maailmanmenoon myönteisemmin kuin mikään aikaisempi yritys järjestää kansakuntien ja valtioiden välistä yhteistyötä.

Immanuel Kantilta on 1700-luvun lopulta rekisteröity ensimmäinen ajatus maailmanhallituksesta. Sen eräänlaisena ensimmäisenä toteutuneena inkarnaationa, joskin hyvin toisenlaisessa muodossa kuin Kant oli ajatellut, voi pitää Venäjän, Itävallan ja Preussin Napoleonin sotien jälkeen vuonna 1815 perustamaa ja sittemmin enimmän osan Eurooppaa kattanutta Pyhää Allianssia.

Mikään ”kansainliitto” Pyhä Allianssi ei ollut, vaan pikemminkin hallitsijoiden liitto kansojen kurissapitämiseksi ja nationalististen tai yhteiskunnalliseen vallankumoukseen tähdänneiden aatteiden leviämisen estämiseksi. Omalla tavallaan se kuitenkin onnistui rauhan säilyttämisessä Euroopassa ja suursotien välttämisessä melkein sadan vuoden ajan.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen voittajavaltioiden Versaillesin rauhankonferenssissa perustettu Kansainliitto jäi torsoksi, kun Yhdysvaltojen senaatti esti maan liittymisen maailmanjärjestöön. Kansainliiton suuri heikkous oli myös samastuminen voittajavaltioiden sanelemaan Versaillesin rauhansopimukseen. Aluksi liiton ulkopuolelle jätettiin siihen myöhemmin liittyneet Saksa ja Neuvostoliitto, joiden molempien jäsenyys jäi lyhytaikaiseksi. Jälkimmäisen osalta jäsenyys päättyi, kun se erotettiin talvisodan aloittaneena hyökkääjänä vuonna 1940.

Sinänsä Kansainliiton peruskirja ei sodankäyntiä yksiselitteisesti kieltänyt, kunhan kaikki välitysyritykset oli ensin käytetty loppuun. Vasta Kellig-Briand sopimus vuodelta 1928 toi ehdottoman sodan aloittamisen kiellon osaksi kansainvälistä oikeutta.

Kun voittajavaltiot toisen maailmansodan jälkeen kokoontuivat San Franciscoon perustamaan Yhdistyneitä Kansakuntia, ne halusivat välttää Kansainliiton monet valuviat. Vältellessään Kansainliiton valuvikoja voi kysyä tulivatko YK:n perustajat samalla tehneeksi myös uusia valuvikoja.

Jos tänään kysyy, miten YK on onnistunut, riippuu vastaus siitä, näkeekö lasin puoliksi tyhjänä tai puoliksi täytenä. YK:n peruskirja on ylevää luettavaa, eivätkä sen periaatteet ole jääneet pelkästään kuolleiksi kirjaimiksi. Maailmansota on toistaiseksi vältetty ja kansainvälistä monenkeskistä säädösjärjestelmää on askel askeleelta täydennetty. Kuulun siten niihin, joiden näkemys YK:n onnistumisesta kallistuu kuitenkin antamaan siitä vähintään tyydyttävän arvosanan.

YK:ta on helppo ja usein myös perusteltua arvostella tehottomuudesta. Se on kuitenkin viime vuosina parantanut juoksuaan monien hallinnollisten uudistusten seurauksena. Sen erityisjärjestöjen toimintakyky on useimpien kohdalla kiitettävä, hyvä tai vähintään tyydyttävä, vaikka ongelmia niissäkin riittää.

Vaikka kaikki Nobelin rauhanpalkinnon saaneet eivät suinkaan ole kiistattomasti niitä ansainneet niin silloin kun saaja on ollut YK itse – kuten 2001 jolloin YK jakoi sen silloisen pääsihteerinsä Kofi Annan kanssa – ei se ole herättänyt laajempaa arvostelua. YK:n erityisjärjestöistä pakolaisista huolehtiva UNHCR on saanut sen peräti kahdesti vuosina 1954 ja 1981 ja vuonna 2020 sen sai World Food Program. Kaikki YK-järjestöt jäsenmaitten maksuista riippuvaisina aina alirahoitettuja, mutta yleensä ne käyttävät niukkoja resurssejaan kiitettävästi. Skandaalejakin on toki joskus esiintynyt, mutta yleisesti ottaen ne ovat parantaneet viime vuosina hallintokulttuuriaan.

YK:n rooli ainoana sotilaallisen voimankäytön legitimoijana maailmassa on kirjattu sen peruskirjaan. Alkuperäinen ajatus oli, että YK:lla olisi käytössään oma turvallisuusneuvoston alainen armeija sotien pysäyttämiseksi ja hyökkäyksen kohteeksi maan auttamiseksi. Tätä jopa kerran käytettiin, kun turvaneuvosto Neuvostoliiton boikotoidessa sen istuntoja valtuutti YK-lipun alla taistelleet amerikkalaisjohtoiset joukot Etelä-Korean avuksi Pohjois-Korean hyökkäyksen torjumiseksi vuonna 1950.

Sen jälkeen YK:n nimissä on koottu, ensimmäisen kerran vuonna 1956 Suezilla, osapuolten hyväksymiä rauhanturvajoukkoja. Nyttemmin ei niiden lähettämiseen enää välttämättä tarvita konfliktin kaikkien osapuolten suostumusta. Maailmanjärjestö voi siten nyt käynnistää myös vaativampia kriisinhallintaoperaatioita, joissa sen valtuuttamille joukoille annetut voimankäyttöoikeudet eivät enää rajoitu vain itsepuolustukseen.

Kriisinhallinnan mahdollisuuksia on sen jälkeen vielä terästänyt vuonna 2005 YK:ssa hyväksytty suojeluvastuun (responsibility to protect) periaate, joka velvoittaa YK:ta humanitääriseen väliintuloon silloin, jos valtio on kyvytön estämään kansanmurhia, sotarikoksia tai rikoksia ihmisyyttä vastaan. Konsensus suojeluvastuun hyväksymisestä syntyi lopulta reaktiona siihen, kun riittämättömin resurssein ja toimivaltuuksin varustetut YK:n rauhanturvaajat joutuivat voimattomina sivustakatsojina seuraamaan vierestä, kun Rwandassa ja Srebrenicassa toimeenpantiin kauheita kansanmurhia.

Viime kädessä suojeluvastuun edellyttämiin toimiin valtuuttaminen on edelleen
turvallisuusneuvoston käsissä. Ja vaikka turvaneuvoston jäsenet olisivat valmiita valtuuttamaan operaation eivät ne itse eivätkä muutkaan jäsenmaat ole aina valmiita asettamaan riittävässä määrin omia joukkojaan operaation käyttöön. Tämänkin sai YK katkerasti kokea Rwandan ja Bosnian kriiseissä. Molemmissa tilanteissa määrällisesti ja valtuuksiltaan riittämättä YK-joukot joutuivat seuraamaan sivusta kansanmurhien toimeenpanoa.

YK:n isoin uudistustarve koskee juuri turvallisuusneuvostoa, jonka kokoonpano heijastaa maailman tilaa ja voimasuhteita toisen maailmansodan päättyessä. Vaikka uudistamistarve tunnistetaan ei turvaneuvoston edustavuutta lisäävä laajentaminen ole lähiaikoina etenemässä mihinkään. Pysyvät jäsenet eivät sitä avoimesti vastusta – niin kauan kun niiden veto-oikeuteen ei yritetä koskea – mutta mitään pakottavaa tarvetta ne eivät uudistukselle näe. Turvaneuvoston laajentaminen noin 25-jäseniseksi sekä uusilla pysyvillä jäsenillä (ilman veto-oikeutta) ja vaihtuvilla jäsenillä mahdollistaisi myös sen, että se voisi korvata itse itsensä eräänlaiseksi epäviralliseksi maailmanhallitukseksi asettaneen G-20 ryhmän.

Pysyvää jäsenyyttä turvaneuvostossa kärkkyvät Intia, Brasilia, Saksa ja Japani sekä parikin maata Afrikasta, jonka aliedustus on yleisesti tunnustettu. Minkään näistä osalta kannatus ei ole kiistatonta, sillä näiden maiden pysyvää jäsenyyttä vastustavat se mitä olen kutsunut kateellisten naapureiden klubiksi – Pakistan, Argentiina, Italia ja Etelä-Korea.

Viime kädessä syy YK:n ongelmiin on kuitenkin sen jäsenmaissa. Ilman jäsenvaltioiden tukea ja sitoutuneisuutta – ja turvallisuusneuvostossa ilman viiden pysyvän jäsenen hyväksyntää – ei maailmanjärjestöllä oli toimintakykyä eikä toimivaltaa. Kriisihallintaoperaatioihin YK:lla ei ole asettaa omia joukkoja, vaan se joutuu kääntymään jäsenvaltioiden puoleen ja vetoamalla ja suostuttamalla raapimaan kasaan riittävästi joukkoja.

Jäsenmaat tulevat säilymään kauas tulevaisuuteen YK:n heikkona lenkkinä ja tämän järjestelmän kanssa on pakko elää. On helppoa esittää idealistisia ideaaliratkaisuja siihen, miten kansainvälinen yhteistyö ja globalisaation hallinta tulisi järjestää. Valitettavasti näköpiirissä ei ole mahdollisuutta siirtyä johonkin maailmanparlamentin ja maailmanhallituksen johdolla toimivaan maailmaan, tai että sellainen ylipäätään olisi koskaan mahdollista. Maailma tulee vielä niiden seuraavien ratkaisevien vuosikymmenten ajan, joka meillä enintään on aikaa toteuttaa kestävään kehitykseen siirtyminen, perustumaan muodollisesti itsenäisiin valtioihin.

Kun ihmiskunnan selviytymistä koskevat globalisaation haasteisiin on päästävä käsiksi tässä ja nyt, tulee hallitustenväliseen yhteistyöhön perustuva järjestelmä olemaan edelleen siinä pääosassa. Silloin on tärkeätä, että mahdollisimman moni siihen osallistuva hallitus on demokraattisesti valittu ja demokraattiselle parlamentille vastuullinen. Kylmän sodan päättyminen kaatoi autoritaarisia hallituksia muuallakin kuin itäblokissa. Tuolloin ilahduttavasti laajentunut demokratia ei kuitenkaan ole enää viime vuosina viettänyt uusia voitonjuhlia maailmalla, vaan takaiskut ovat olleet yleisempiä.

Parlamentaarisen demokratian ja kansalaisyhteiskunnan vaikutusmahdollisuuksien elementtejä on myös saatava enemmän mukaan myös hallitustenväliseen kansainväliseen yhteistyöjärjestelmään eli YK:n ja sen erityisjärjestöjen työhön. Kansainvälisillä kansalaisjärjestöt – INGOt eli International Non-Governmental Organisationit – sekä parlamentaariset rinnakkaiselimet ovat jo nyt neuvoantavina foorumeina olemassa monissa kansainvälisissä järjestöissä. Sellaiset valtiosta riippumattomat toimijat kuin Amnesty International, Greenpeace, Medecins sans frontiers tai Opus Dei, saattavat vaikuttaa monia pienvaltioita enemmän tapahtumiin ja kansainvälisen yhteisön agendaan.
Houkutteleva ajatus on, että kansainvälisissä järjestöissä valvottaisiin myös näiden hallitustenvälistä yhteistyötä täydentävien foorumeiden avulla tehokkaammin sitä, miten jäsenvaltiot täyttävät demokratian ja ihmisoikeuksien kunnioituksen kriteereitä. Tätä voi toivoa ja sitä pitää myös aktiivisesti edistää, mutta ei ole realistista lähteä siitä, että yhteistoiminta esim. ilmastonmuutoksen torjumiseksi, sotilaallisten konfliktien ehkäisemiseksi tai kriisienhallinnassa voitaisiin rajata vain ahtaimmat demokratian kriteerit täyttäviin maihin.

Maailmanjärjestön on oltava universaali tai sillä ei ole mitään virkaa. YK:ta ei voi korvata millään vain samanmielisten maiden – demokraattisten tai suvereniteettiaan korostavien – maiden kilpailevalla järjestöllä. Tämä ei kuitenkaan sulje pois sitä, että kauppapolitiikassa ja taloudellisessa yhteistoiminnassa demokraattiset maat voisivat olla tiukempia räikeisiin ihmisoikeusloukkauksiin syyllistyvien maiden suhteen. Valmiutta tähän kuitenkin rajoittaa se, että harvat maat ovat tuomioissaan valmiita menemään niin pitkälle, että osallistuisivat sellaisiin sanktioihin, joista olisi niille ja niitä kotimaanaan pitäville suuryrityksille huomattavampaa taloudellista haittaa.

On avoin kysymys palvelisiko Yhdysvaltain tulevan presidentin Bidenin aloite demokratioiden yhteenliittymästä sinänsä hyviä tavoitteita demokratian vahvistamisesta. Näin tuskin käy, jos hänen kaavailemastaan foorumista vähäisimmässäkään määrin tulisi YK:n kilpailijaksi koettu ja vastakkaisuuksia kärjistävä pysyvä liitto.

Demokratia ei menesty vientituotteena eikä etenkään miekkalähetyksen menetelmin. Liberaali kaikkien kansalaisten vapauksia ja oikeuksia kunnioittava demokratia leviää parhaiten esimerkin voimalla, osoittamalla kykynsä tuottaa vakautta, turvallisuutta ja hyvinvointia sekä ratkaisuja globalisaation aikakauden suuriin haasteisiin kestävästä kehityksestä ja ilmastonmuutoksesta pandemioihin. Erityisen hyvässä, mutta velvoittavassa asemassa tässä ovat pohjoismaat, joiden menestys globalisoituneessa maailmantaloudessa pohjautuu pohjoismaisen mallin mukaisen hyvinvointivaltioon, jonka arvo joskus ymmärretään paremmin pohjoismaiden ulkopuolella kuin Pohjolassa silloin, kun sitä ollaan oltu heikentämässä.

YK:n perustehtävä on rauhan turvaaminen. Näin me sen myös Suomessa ymmärrämme. Suomi on mielellään esiintynyt rauhanturvaamisen pienenä suurvaltana, mutta enää tälle ei ole kovin paljoa katetta. Mutta silloin kun Suomi osallistuu – kuten tapahtui jo heti jäseneksi liittymisemme jälkeen Suezilla – YK:n omaan tai sen valtuuttamaan rauhanturvaamiseen ja kriisinhallintaan on osaamisemme arvostettu syystäkin korkealle.

Suurimmillaan suomalaisten osallistuminen YK-operaatioihin on ollut Namibian itsenäistymistä edeltäneeseen UNTAG-operaatioon vuonna 1989, jossa suomalaisen pataljoonan vahvuus ole lähes 900 sotilasta. UNIFIL operaatiossa on Suomi ollut pisimpään ja siellä palvelleiden suomalaisten kokonaismäärä nousee tuhansiin. Viime vuosina YK-operaatioiden tukemista tärkeämmäksi Suomelle on tullut USA- ja Nato-solidaarisuuden osoittaminen Afganistanissa ja muissa Nato-operaatioissa.
Sotilaalliseen eli nk. kovaan turvallisuuteen liittyvät kysymykset ovat tietysti myös YK:ssa keskeisessä asemassa. Näiden rinnalla ovat kuitenkin ns. laaja-alaiseen turvallisuuteen kohdistuvat uhat saaneet perustellusti kasvavaa huomiota. Ne eivät ole syntyneet sotilaallisesta voimankäytöstä eikä niitä sotilaallisin keinoin voida ratkaista, mutta ne voivat ilmastonmuutoksen, muuttoliikkeiden ja eriarvoisuuden kasvun seurauksena muodostua myös sotilaallisten konfliktien lähteiksi. Terrorismi uhkana voi olla sekä syntyperältään osin sotilaalliseen voimankäyttöön liittyvä, mutta sekään ei kuitenkaan ole ensi sijassa sotilaallisella voimankäytöllä torjuttava uhka.

Juuri laaja-alaisen turvallisuuteen ja kriisien ennaltaehkäisyyn liittyvissä kysymyksissä – eli sellaisissa, joissa harvemmin törmätään turvallisuusneuvostossa käytettyyn veto-oikeuteen – YK on omimmillaan.

YK:n arvostelu henkilöityy helposti pääsihteeriin ja myös nykyinen pääsihteeri Antonio Guterres on saanut siitä osansa. Hänen hallinnolliset uudistuksensa, erityisesti naisten nostaminen keskeisiin tehtäviin, saavat kiitosta. Arvostelu taas kohdistuu erityisesti siihen, että hän ei ole yhtä selvästi kuin edeltäjänsä puuttunut räikeisiin ihmisoikeusloukkauksiin, varsinkaan silloin jos on kyse turvaneuvoston pysyvistä jäsenistä. Hänen puolustajansa vetoavat siihen että ”megafonidiplomatiasta” pidättäytyminen antaa vastaavasti enemmän kulissien takaisia mahdollisuuksia vaikuttaa. Tämän tuloksellisuudesta on kuitenkin vaikea löytää näyttöjä.

Selvimmin YK:n ja koko monenkeskisen sääntöpohjaisen kansainvälisen yhteistyöjärjestelmän puolustaminen ja vahvistaminen on tietenkin Suomen kaltaisten pienempien maiden etujen mukaista. Peruuttamattoman keskinäisriippuvuuden maailmassa on kuitenkin mahdotonta osoittaa yhtään maata – erotuksena niiden johtajien henkilökohtaisista valtaintresseistä – jonka etujen mukaista tämä ei myös olisi.

Kansainvälistä sitovaa sopimusjärjestelmää on rakennettu paljolti, mutta ei yksinomaan YK-johtoisesti. Itse maailmanjärjestö on rakenteiltaan hyvin samannäköinen kuin 75 vuotta sitten. Suurin muutos on jäsenmäärän lähes nelinkertaistuminen nykyiseen 193 jäsenvaltioon.

YK:n kätilöimät enemmän tai vähemmän yleismaailmalliset sopimukset ja niiden valvomiseksi perustetut järjestöt ulottuvat ihmisoikeuksista kauppapolitiikkaan ja näiden väliin mahtuviin monien arkisten asioiden, kuten postin, teleliikenteen, uhanalaisten lajien suojelun, ydinvoiman käytön ja merenkulun säätelyyn tai jalkaväkimiinojen kieltämiseen.

Lisäksi kansainvälistä sääntöpohjaista yhteistyötä on viety eteenpäin alueellisissa puitteissa. Eniten näin on tehty Euroopassa Euroopan Unionin, Euroopan Neuvoston ja Euroopan Turvallisuus ja Yhteistyöjärjestön ETYJ:n työn tuloksena, mutta paljon myös muissa maanosissa. Lisäksi ydinasesupervallat, Venäjä ja Yhdysvallat, olivat jo pitkään tehneet sopimuksia ydinasevarustelun rajoittamisesta.

Tämä vuosikymmenten työn tuloksena muotoutunut kansainvälinen sopimusjärjestelmä ja sen määrittämät pelisäännöt eivät ole täydellisiä tai virheettömiä. Niiden parantaminen ja niiden puitteissa toimiminen on kuitenkin ainoa tapa, jolla peruuttamattoman keskinäisriippuvuuden maailmassa voidaan kuvitella vastattavan kestämättömän kehityksen, ilmastonmuutoksen, muuttoliikkeiden ja voimapolitiikan haasteisiin.

Tämä vaivalla rakennettu ja parhaimmillaankin vielä hatara sääntöpohjainen yhteistyöjärjestelmä on jo pitkään ollut vakavasti uhattuna. Nationalistiset ja populistiset liikkeet eri puolilla maailmaa ovat vaatineet maitaan toimimaan oman mielensä mukaan ja irtaantumaan niitä sitovista sopimuksista. Siten on paikallaan, että eduskunnalle annetussa ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa on nostettu tämän sääntöpohjaisen monenkeskisen yhteistyöjärjestyksen puolustaminen ja vahvistaminen yhdeksi ulko- ja turvallisuuspolitiikkamme keskeiseksi tehtäväksi.

Puhe nuorten ja opiskelijoiden YK-päivän seminaarissa 27.11.2020

2.5.2020

Aarni Virtanen, Vennamo. Mies ja hänen puolueensa, Art House, 391 s., Riika 2018

Vennamolainen retoriikka pinnallisesti käsiteltynä

Parasta Aarni Virtasen kirjassa on sen 26-sivuinen lähdeluettelo, jossa on mainittu Veikko Vennamon kansallisarkistoon tallennetun kokoelman lisäksi yli kolmekymmenen useammankin kerran haastatellun henkilön haastattelut, yli viisisataa lehtiartikkelia ja yli parisataa teosta. Tällainen imponoiva lähdepohja antaisi siten edellytykset perusteelliseen ja perusteltuun historiankirjoitukseen, mutta mahdollisuus jää käyttämättä. Lähdekritiikki puuttuu kokonaan, eikä kirjassa myöskään ole alaviitteitä. Kun minunkin yhtä lausumaani yhdestä kirjastani on käytetty, niin sekin on väärin tulkittu.

Aarni Virtanen ei ole varsinaisesti historioitsija vaan Vihtori Kosolan puheista väitellyt poliittisen retoriikan tutkija. Poliittisena elämäkertana mainostetussa kirjassa ei Vennamon – tai Vennamoiden, sillä myös isäänsä SMP:n johdossa seurannut Pekka Vennamo on toinen kirjan keskeinen kohde – henkilöhistoriaa yritetäkään käydä kattavasti läpi tai heidän motiivejaan syväanalysoida. Se onkin yhtä paljon SMP:n poliittinen elämäkerta kuin Vennamosta kertova teos.

Retoriikka on keskeisessä osassa kirjassa. Sitä esitellään pitkin lainauksin pyrkimättä mitenkään avaamaan sen suhdetta todellisuuteen. Kirjassa on pitkin matkaa sitaatteja eri henkilöiltä, jotka ilmaisevat käsityksensä jostain asiasta. Se riittää Virtaselle, jolla ei ole mitään kiinnostusta edes huikeimpien väitteiden ja lausuntojen kohdalla arvioida niiden paikkansapitävyyttä. Silloinkin kun eri henkilöt lausuvat ristiriitaisia tai vastakkaisia käsityksiä Virtanen tyytyy vain niiden kirjaamiseen.

Kirja ei siten tuota varsinaista uutta ymmärrystä lisäävää analyysiä, ja hyvin vähän edes uutta tietoa. Kirja on täynnä pinnallisellakin Wikipediaan turvautumisella korjattavissa olleita pikkuvirheitä. Pertti ja Rafael Paasio sekoittuvat keskenään, Hertta Kuusinen ei jäänyt vuonna 1970 valitsematta eduskuntaan, Lassi Hiekkala ei koskaan ollut ministeri, jne. Kun tällaisia vilisee riittävästi synnyttää se epäilyn, voiko muuhunkaan kirjan nippelitietoon luottaa.

Toukokuu 2020

4.4.2020

Korona, valtiot ja solidaarisuus

Komissaari Jutta Urpilainen kirjoitti 4.4. HS:ssa, miten ”EU:n jäsenmaat vastaavat koronapandemiaan yhdessä”. Sitä on kuitenkin luettava enemmän kaikin puolin kannatettavana toiveena siitä, miten tulisi toimia, kuin kuvauksena siitä miten asia todellisuudessa on.

Valtion ydintehtävä on suojella kaikkia ihmisiä, jotka kulloinkin ovat sen suvereenin vallan ja vastuun alaisia, siis muitakin kuin kansalaisiaan. Koronakriisissä kaikki ovat näin pyrkineet tekemään, tosin jotkut unohtaen, ettei virus tarkista kantajansa passia. Kun EU:ssakin jäsenvaltioiden vastuulla oleva terveys ja ihmishenkien suojelu asetetaan tärkeysjärjestyksessä muun edelle, niin yhteisiä EU-sääntöjä noudatetaan vain kunkin itse määrittelemin soveltuvin osin. Rajoja on suljettu sekä ihmisiltä että lääkintätavaroilta. Uutiset kertovat tapauksista, joissa valtiot ovat häikäilemättömästi kaapanneet muiden valtioiden hankkimia suojatarvikkeita, jopa EU-maiden kesken.

EU:n tehtäväksi on jäänyt koettaa tukea jäsenvaltioita ja poistaa niiden toiminnan rajoitteita. Euroopan keskuspankki on tehnyt osansa massiivisella rahapoliittisella satsauksella ja komissio on ottanut järjen käteen ja todennut, että tässä tilanteessa niin vakaussopimuksen alijäämä- ja velkarajoitteet kuin valtiontukisäännöt on laitettava syrjään.Sen sijaan esitys jäsenvaltioiden rahoitusaseman helpottamisesta yhteisillä koronavelkakirjoilla ei ole edennyt. Suomikin on yhä tätä vastustavien joukossa, mikä ei kerro hyvää solidaarisuudestamme. Velkakirjat eivät poista lainanottajan vastuuta velastaan, mutta yhteisvastuullisuus lainanantajan suuntaan alentaa velan kustannuksia. Velkamaiden moraalinen paheksunta ja niiden pakottaminen julkisia palveluja ja valtion valmiuksia alas ajavalle ja köyhiä kurittavalle matokuurille, jota jo Kansainvälinen valuuttarahastokin piti ylimitoitettuna, oli kestämätöntä. Nyt se myös näkyy näiden maiden heikentyneinä valmiuksina kohdata koronan aiheuttama kriisi.

Maailma ei koronan väistyttyä palaudu entiselleen. Kansallisvaltioiden merkitys on korostunut eikä yksikään maa voi tinkiä omista varautumisvalmiuksistaan. Tämä antaa autoritaarisille johtajille ja ääriliikkeille mahdollisuuden käyttää nationalistisia tunteita demokratiaa ja kansalaisoikeuksia kaventavan agendansa edistämiseen.

Kestävää turvallisuutta rajat kiinni nationalismi ei tuota. Valtioiden omien valmiuksien parantaminen on tavoite johon päästään vain jos samalla parannetaan ja vahvistetaan kansainvälistä yhteistyötä ja globaaleja kriisinhallintavalmiuksia. Tähän soveltuu hyvin ”ajattele maailmanlaajuisesti, toimi paikallisesti” periaate.

Mitä tämä tarkoittaa EU:n osalta on vielä avoin. On hyväksyttävä subsidiariteetin merkeissä kansallisen vastuun ja toimintamahdollisuuksien kasvattaminen, mutta autoritaarisia kansanvallan rajoituksia tai irtaantumista yhteisestä vastuunkannosta asioissa, jotka voidaan hoitaa menestyksellisesti vain yhdessä, kuten turvapaikkaoikeuden takaamisessa, ei tule sallia.

Tarve sääntöpohjaisen kansainvälisen yhteistyön tiivistämiseen koskee koko maailmaa eikä vain EU:ta. Suurimmat tragediat ja menetykset kohtaavat hauraita ja köyhiä maita, jotka ovat kipeimmin kansainvälisen solidaarisen yhteistyön tarpeessa.

Ensimmäinen asia joka on vastaisten kriisien hallitsemiseksi saatava turvattua on avoin, rehellinen ja oikea-aikainen tiedonvälitys.

4.4. 2020

22.3.2020

James Ellroy, This Storm. Penguin, 590 s., Bungay 2019

Ellroy saa jo riittää

Jokin James Ellroyn intensiivisissä Los Angelesin poliisi- ja alamaailmaa – jotka hänen kirjoissaan ovat aika lailla erottamattomia – kuvaavissa dekkareissa on minua tähän saakka viehättänyt, kun olen hänen LA kvartettinsa ja This Stormia edeltäneen Perfidian jaksanut lukea. Viidestä hänen amerikkalaisen tiiliskiven paksuisista kirjoistaan on myös tehty elokuvaversio, joista tunnetuin lienee L.A. Confidential. Mitään helposti ahmittavia sujuvia lukukokemuksia hänen kirjansa eivät ole. Raymond Chandlerin kovaksikeitetty ja tiivis tyyli on kesyä verrattuna Ellroyn tyyliin, jota kirjallisuustutkijat ovat keksineet kutsua postmoderniksi historiograafiseksi metafiktioksi. Slangiksikin sitä voisi nimittää, mutta se on suurelta osin Ellroyn omaan luovaan kielenkäsittelyyn perustuvaa. Se joka on suomentanut hänen kirjojaan on ollut todella kovan haasteen edessä.

Kun olen kahlannut tämän This Stormin lävitse on aika todeta, että nyt saa riittää. Kaikissa hänen Los Angelesia käsittelevissä kirjoissaan esiintyvät monet samat henkilöhahmot, joista osa on 40-luvun Kaliforniassa vaikuttaneita todellisia toimijoita, kuten poliiseja, poliitikkoja ja filmitähtiä. Jokseenkin kaikki he ovat fasisteja, psykopaatteja, kokainisteja, heroinisteja, homoseksuaaleja tai murhaajia, yleensä kaikkea samanaikaisesti. Tämä koskee niin Los Angelesin poliiseja, liittovaltion agentteja kuin ihmissalakuljettajia, raiskaajia, kullanryöstäjiä ja natsien ja kominternin sabotöörejä.

Tässä kirjassa juonen, jos sellaisesta tässä tyylissä voi puhua, ytimessä on natsien ja bolsevikkien jo ennen sotaa yhdessä varastaman kultasaaliin metsästys. Vaikka Saksa oli kesällä 1941 aloittanut tuhoamissotansa Neuvostoliittoa vastaan niin Ellroyn mukaan natsien ja bolsevikkien liitto jatkui tavalla, josta olisi sovittu marraskuussa 1940 Mexicossa järjestetyssä salaisessa kokouksessa, jossa Saksaa edustivat mm. Canaris ja Kaltenbrunner ja Neuvosto-Venäjää Molotov ja Beria. Ihan selväksi ei tule, tapahtuiko tämä Hitlerin ja Stalinin tieten vai heidän selkänsä takana, mutta hällä väliä.

Se mikä tekee Ellroyn erityisen vastenmieliseksi on hänen mielivaltainen tapansa tehdä todella eläneistä henkilöistä samankaltaisia yhtä amoraalisia pervertikkoja, rikollisia ja poliittisesti sekopäisiä toimijoita kuin kirjansa kaikista keksityistä romaanihenkilöistäkin. Mitään todellisuuspohjaa näille rienauksille ei yleensä ole ja ne perustuvat Ellroyn avoimesti ilmaisemiin antipatioihin. Vaikka Ellroy ei tunnusta omasta mielestään mitään poliittista väriä niin esim. viha Franklin D Rooseveltia kohtaan on hänellä enemmän kuin vain kirjan henkilöiden suuhun pantua panettelua. Eleanor Roosevelt saa tässäkin (kuten Ellroyn aikaisemmissa kirjoissa) aina maininnan lesbona. Orson Wellesiin hän purkaa vihaansa tekemällä hänestä huumausaineiden käyttäjän ja pornografiaa viljelevän punertavan surkimuksen ja antamalla poliisin mukiloida hänet plastiikkakirugin hoitoon. Mitän muuta perustetta tälle ei näytä olevan kuin se Ellroyn haastatteluista ilmenevä seikka, että hän pitää Citizen Kanea roskaelokuvana: ”Olen aina pitänyt Wellesiä paskiaisena ja kerskurina, en pidä hänestä ja siksi möyhensin hänet kirjassa. Hän on kuollut eikä voi enää nostaa syytettä”.

Kiitos riitti.

Maaliskuu 2020

12.2.2020

Osuustoiminta on tulevaisuutta!

Vuonna 2012 sain kunnian olla juhlapuhujana Suomen pääjuhlassa, kun maailma vietti osuustoiminnan juhlavuotta. Aloitin puheen palauttamalla mieliin, miten

”Osuustoiminnalla on ollut tärkeä rooli luotaessa edellytyksiä Suomen nousulle itsenäiseksi kansakunnaksi. Osuustoiminta oli yksi niistä merkittävistä kansanliikkeistä, jotka 1900-luvun alussa loivat Suomen kansallisen, sivistyksellisen ja taloudellisen nousun. Sen avulla on helpotettu niin maaseudun kuin kaupunkien vähävaraisten oloja jo yli sata vuotta. Tänään yhteiskunnan muutoksen ja vaurastumisen myötä osuustoiminta on monessa mielessä koko kansan liikettä.”

Osuustoiminnan menestys kaikilla sektoreilla näkyi vahvana. Siitä huolimatta, tai kenties juuri sen vuoksi, ilmassa oli yllättävän paljon suorastaan ideologista osuustoimintavihamielisyyttä. Maan pääministerin toimeksiannosta teetettiin konsulttiselvitys yritysten omistusrakenteen merkityksestä talouskasvuun ja työllisyyteen. Sen loppuraportissa todettiin: ”Taloudellisen tehokkuuden näkökulmasta osuustoiminta ei ole omistusmuotona optimaalinen ratkaisu nopeasti muuttuvassa nykymaailmassa. Osuustoiminnallisten yritysten tukemista siirtymisessä osakeyhtiöpohjalle tulisi sen vuoksi harkita.”

Osuustoimintaliike on kokenut monia nousuja ja laskuja. Erityisesti 80- ja 90 luku olivat osuustoiminnalle vaikeata aikaa. 90-luvun suuri lama koetteli niin pellervolaisia kuin muita osuustoiminnallisia yrityksiä raskaalla kädellä ja EU-aikaan siirtyminen on radikaalisti muuttanut kilpailuolosuhteita. Silloin koetut menetykset ruokkivat väitteitä, joiden mukaan osuustoiminta olisi kerta kaikkiaan liian vanhankantainen voidakseen menestyä postmodernissa ja globalisoituvassa maailmassa, jossa kyky toimia markkinavoimien ehdoilla ja niillä surffaillen ratkaisee menestyksen.

Jos osuustoiminnallisen ajattelun ristiriitaisuus kapitalismin ja markkinavoimien rajattoman ihailun kanssa vielä kymmenen vuotta sitten miellettiin rasitteeksi, niin tänään se on jo kääntynyt osuustoiminnan vahvuudeksi. Tätä toteamusta vahvistaa sekä tyytymättömyys kapitalismiin, joka on johtanut eriarvoisuuden kasvuun ja varallisuuden maailmanlaajuiseen keskittymiseen yhä harvempiin käsiin, että se miten näissä uusissa kilpailuolosuhteissa juuri osuustoiminta on osoittanut erityisen voimansa.

Pohjoismaisessa hyvinvointivaltiomallissa on tärkeää, että kattavalla laaja-alaisella sosiaalipolitiikalla on luotu riittävän laaja markkinariippuvuudesta vapaa turvavyöhyke suojaamaan markkinatalouden epävarmuudelta ja erilaisilta sosiaalisilta riskeiltä. Tämän lisäksi pohjoismaista mallia vahvistaa se, että markkinatalouteen tuo vakautta ja pitkäjänteisyyttä myös osuustoiminnallinen yritystoiminta, joka edustaa avoimessa markkinataloudessa toimivaa ei-kapitalistista markkinavoimaa.
Suomen taloudelle antaa vahvuutta ja yhteiskunnallemme kestävyyttä se, että markkinataloutemme on elinvoimainen sekatalous. Meillä toimii rinnakkain niin koti- kuin ulkomaisia, pieniä ja suuria pörssi- ja perheyhtiöitä, yhtä lailla kuin myös yhteiskunnan omistamia ja osuustoiminnallisia yrityksiä. Tällainen monipuolisuus ja moniarvoisuus takaa sen, ettei kaikkea taloudellista toimintaa arvioida vain lyhytaikaisten pörssikurssivaihtelujen valossa ja että yrittämiseen sitoudutaan laajemmin kuin välittömän omistaja-arvon maksimoinnin kautta.

Osuustoiminnalla on kysyntää myös siksi, että se rajattomien ja nopeiden pääomaliikkeiden oloissa on valtion omistuksen ohella tehokkain varmistus sille, että elinkeinoelämässämme säilyy sellainen omistusrakenne, jossa Suomessa asuvien ihmisten tulevaisuudesta huolehtiminen on riittävällä painolla vaikuttamassa yritysten päätöksiin ja käyttäytymiseen. Suomalaisen sopimusyhteiskunnan hyvät tulokset ovat osaltaan perustuneet siihen, että eri puolilla neuvottelupöytää istuneita ihmisiä on eturistiriidoista huolimatta yhdistänyt vastuu Suomen kansantalouden menestyksestä ja täällä asuvien ihmisten hyvinvoinnista. Tämän merkitystä ei tarvitse eikä tule painottaa mistään ahtaan nationalistisista syistä, mikä olisikin kansainvälisyyttä korostavalle osuustoiminnalle hyvin vierasta.

Osuustoiminnan keskeinen asema ja sen vahva poliittinen vaikutusvalta Suomessa saattoi aikanaan näkyä osuustoiminnan nauttimana ja sille etuja antaneena tiettynä erityisasemana. Tällaiseen ei enää ole perusteita eikä mahdollisuutta eivätkä markkinoilla toimivat osuustoimintayritykset erityissuojaa tarvitse.

Osuustoiminnan myötätuulta tänään kuvaa myös se, miten hallituksen ohjelmassa on useissa kohdissa viitattu osuustoiminnan antamiin mahdollisuuksiin. Itse asiassa osuustoiminta-aatteelle on koittanut uuden arvostuksen aika.

Monimuotoisen osuustoiminnan tulevaisuus ja menestys edellyttävät siltä uusiutumista ja sopeutumista sen kilpailukyvyn varmistamiseksi avoimessa markkinataloudessa. Uusiutuminen ei kuitenkaan tarkoita osuustoiminnan perusperiaatteiden hylkäämistä, vaan voi myös joissain suhteissa tarkoittaa paluuta liikkeen juurille. Osuustoiminnan kriisit nimittäin osaltaan johtuivat sen unohtamisesta, että osuustoiminta on olemassa jäseniään varten eikä päinvastoin. Hyvää ei ole seurannut siitäkään, jos ulkopuoliset tahot ovat jäsenistön asemesta pyrkineet ohjaamaan osuustoiminnallista päätöksentekoa.
Suomen menestyksen avaintekijät ovat osaaminen, yrittäminen ja yhteistyö. Parhaimmillaan osuustoiminta yhdistää itsessään onnistuneella tavalla nämä kaikki ja tekee sen ekologisesti ja sosiaalisesti kestävällä, läheiseksi ja turvalliseksi koetulla suomalaisella pohjalla.

Nyt olemme tilanteessa jossa meillä parhaimmassakin tapauksessa voi olla enintään muutama vuosikymmen aikaa sopeuttaa kaikki ihmisen toiminnot maapallolla ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävän kehityksen vaatimuksiin. Kukaan ei voi varmuudella edes tietää, vieläkö tämä on mahdollista. Itse näen kuitenkin niin, että ainakin yksi edellytys sille että se olisi mahdollista on osuustoiminnan täysimääräinen hyväksikäyttö.

Osuuskunnat ovat yksi vaikutuskanava kansalaisyhteiskunnalle. Yhteiskuntaa kohtaavat nyt uudenlaiset sosiaaliset, taloudelliset ja ympäristölliset haasteet, joihin vastaamiseen osuuskunnilla on tilausta. Kansalaisten yhteisöllisyys, luovuus ja yritteliäisyys saavat uudenlaisia mahdollisuuksia osuuskuntien kautta niin pienessä kuin suuressakin mittakaavassa.

Osuustoiminnan arvot – omatoimisuus, yhteistoiminta, demokratia, tasa-arvo, oikeudenmukaisuus ja solidaarisuus – ovat kestäviä ja toimivia, kun haetaan ratkaisuja kestämättömään kehitykseen, työttömyyteen ja alueellisiin ongelmiin. Osuuskunnat voivat olla erityisen hyödyllisiä aloilla ja alueilla, jonne voittoa tavoittelevat yritykset tai julkiset palvelut eivät yllä.

Perinteinen osuustoiminta painottui aikanaan alkutuotannon yritystoimintaan, markkinointiin, kauppaan ja rahoitukseen. Sen jälkeen on Suomessakin on nähty osuustoimintamuotoisen yritystoiminnan laajentuminen monille uusille aloille. Näitä hankkeita löytyy terveydenhoidon ja hyvinvoinnin, koulutuksen, rahoituksen ja myös erilaisen muun palvelutuotannon aloilta.

Osuuskuntien tärkein tehtävä on tuottaa palveluja jäsenilleen, mutta niillä on myös tärkeä merkitys yhteiskunnalle laajemminkin. Ne perustuvat arvoihin ja periaatteisiin, jotka ovat usein samankaltaisia kuin kansalaisjärjestöillä ja muilla kansalaisyhteiskunnan toimijoilla. Yksi osuustoiminnan periaatteista on toimia yhteisöjensä kestävän kehityksen hyväksi jäsenten päättämällä tavalla. Tukemalla jäseniensä etuja, osuuskunnat tukevat myös tietyn ryhmittymän etuja esimerkiksi pienviljelijöiden ja kuluttajien etuja laajemminkin. Kumppanuudet muiden kansalaisyhteiskunnan toimijoiden kanssa ovat tärkeässä roolissa.

(Puheenvuoro Pellervon 11.2.2020 järjestämässä seminaarissa, jonka päätteeksi perustettiin kansanedustajien osuustoimintaryhmä)