Heti alkuun on todettava, että en pidä Suomen päätöstä karkottaa yksi venäläisdiplomaatti Suomesta sellaisena asiana, että sen puolin ja toisin tarvitsisi vaikuttaa siihen, miten Suomen ja Venäjän keskustelua ja suhteita jatkossakin asiallisesti hoidetaan. Voi myös olla, että päätös olla yhtymättä EU-maiden enemmistön poliittiseen reaktioon olisi ollut Suomelle isompi asia.

Presidentti Niinistön on aivan oikein korostanut miten vuoropuhelun jatkaminen Venäjän kanssa on nyt entistäkin tärkeämpää ja miten voimia tulee keskittää siihen, että ”repeävä kuilu lännen ja Venäjän välillä alkaisi asettua toiseen asentoon”.

Suomen menettely ei asiakokonaisuudessa ole mikään iso kysymys. Pääasia on tietenkin hermomyrkyllä toteutettu murhayritys Salisburyssä ja miten siihen on reagoitu. Jokainen murhayritys on vakava rikos, ja tässä tapauksessa sen vakavuutta lisää se, että välineenä on käytetty hypervaarallista kansainvälisten sopimusten kieltämää kemiallista asetta, jonka käyttö saattaa vaaraan potentiaalisesti erittäin suuren määrän täysin sivullisiakin ihmisiä.

Myös minä pidän todennäköisenä, että iskun takana oli tavalla tai toisella venäläistaho. Tällaista epäilyä vahvistaa tieto siitä, millä tavoin Venäjä on ollut syyllinen vakaviin kansainvälisen oikeuden rikkomuksiin. Mutta todennäköisyys ei vielä ole sama kuin varma tieto eikä todisteita kenenkään syyllisyydestä ole vielä esitetty. Luottamus siihen, että tiedusteluelimillä ”täytyy” olla sellaista tietoa jota ei julkisuuteen voi esittää, on vaarallisen naiivi. Lähivuosiltakin on näyttöjä siitä, miten myös läntiset tiedustelupalvelut ovat vääriin tietoihin nojaten johtaneet harhaan omia poliittisia johtajiaan.

Tämä ei tarkoita, että epäilisin tätä nytkin, mutta vahvistaa sen miksi pitävät todisteet ovat tärkeitä. Niiden puutteessa somessa jää kukkimaan erilaisia salaliittoteorioita, joista jotkut ovat täysin mielikuvituksellisia ja loputkin jäävät paljon epäuskottavammiksi kuin arvio Venäjän osallisuudesta. Oikeusvaltioperiaatteista kiinnipitäminen vakavissakin rikoksissa kuuluu Euroopan unionin perusperiaatteisiin eikä niistä poliittisista syistä saa tinkiä tavalla, joka lähentäisi meitä esim. tapaan, jolla Venäjä tai Kiina käyttävät oikeuslaitostaan poliittisen vallan välikappaleena.

Rikoksiin on reagoitava silloinkin, kun oikeudelliset näytöt eivät aina riitä. Paljon johtopäätöksiä voi tehdä myös epäillyn käyttäytymisestä ja valmiudesta osallistua rikoksen selvittämiseen. Tämän mahdollisuuden britit kuitenkin tärvelivät, kun lähtivät valmiine tuomioineen ja keskiyöhön päättyvine ultimaatumeineen vaatimaan Venäjältä vastauksia.

Tämä on antanut Putinin Venäjälle mahdollisuuden uhriintua ja kääntää epäilyt länttä vastaan. Se ei suinkaan ole minun mielestäni uskottavaa, mutta monille Putinin kannattajille se käy täydestä. Turha antaa tällaista propaganda-asetta Venäjälle, kun asiallisempi lähestymistapa olisi joko johtanut yhteistyöhön tai siihen että Venäjään kohdistetut epäilyt olisivat paljon vankemmalla pohjalla.

Siinä, että Suomi ilmoittautuu kuuluvansa länteen, ei ole mitään epäilyttävää. Tosin vierastan demokratian, ihmisoikeuksien kunnioittamisen, sananvapauden ja oikeusvaltioperiaatteen korostamista ns. läntisinä arvoina, koska ne ovat mielestäni universaaleja arvoja, kuten YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallisessa julistuksessa jo 70 vuotta sitten kirjattiin. Mutta juuri länsimaana on Suomen tärkeä pitää kiinni näistä arvoista ja olla aktiivisesti vaatimassa niiden kunnioittamista silloin, kun meitä vaaditaan solidarisoitumaan lännen kanssa.

Se että selvä enemmistö EU-maista on osallistunut karkotusprosessiin on vielä varsin puutteellinen osoitus EU-solidaarisuudesta, sillä päätökset syntyivät täysin EU:n päätöksentekorakenteet sivuuttaen muutaman suuren jäsenmaan vedätyksellä. Pienille jäsenmaille jäi vain valinta liittyäkö mukaan vai ei. Pidän Suomen kaltaisen maan kannalta erittäin tärkeänä sitä, että EU:n yhteiset linjaukset ja toimet tehdään niin, että kaikki jäsenmaat, myös pienet, istuvat tasaveroisina siinä pöydässä, jossa päätökset tehdään.

Ja toisin kuin Yrjö Rautio tänään HS-kolumnissaan esittää, niin Venäjän toimista on monessa tapauksessa aivan riittävästi näyttöjä, ja ne ovat se pohja jolla Suomi Euroopan Unionissa on ollut päättämässä pakotteista, joiden määräämiseen tarvitaan tällainen oikeusperusta.

Tämän tapauksen arvioinnissa on surullista se, että pohjamudista ovat jälleen lähteneet ryömimään esiin ne jotka haluavat leimata sen tai tuon arvion joko russofobiaksi tai Venäjän trollina toimimiseksi, tai pelkäksi oppositiopolitiikaksi.

30.3.2018

Itsenäisyytemme 100 vuoden juhlintaa seuraa vuoden 1918 sisällissodan muistovuosi. Sisällissodan muistaminen tapahtui pitkään lähinnä osapuolijuhlintana vapaussodan voittojen tai luokkasodan menetysten merkeissä. Tämä oli väistämätöntä niin kauan kuin tapahtumiin osalliset olivat asialla ja niin kauan kuin sodassa ja sen jälkiselvittelyissä menehtyneiden lähiomaiset olivat elossa. Kansallista sovintoa se ei pyrkinytkään rakentamaan ja juhlinnan muodot päinvastoin osaltaan ylläpitivät haavoja ja vaikeuttivat yhteisen ymmärryksen ja sovinnon hakemista.

Vasta 50-luvun lopulta lähtien uudet kirjoittajat sekä kaunokirjallisuudessa että historiantutkimuksessa mursivat osapuolitabun ja pystyivät tuottamaan ja luomaan vanhat jakolinjat ylittävää tietoa ja ymmärrystä tapahtumista. Väinö Linna kirjailijana ja Jaakko Paavolainen historiantutkijana olivat tärkeimmät uusien avauksien tuottajat. Vieläkin esitetty arvostelu, jonka mukaan Linna ei Täällä Pohjantähden alla -teoksessaan olisi huomioinut sitä tai tätä näkökulmaa on turhaa, sillä mikään ei vähennä sitä suurta merkitystä, joka hänen tuotannollaan on ollut kansallisen yhteisymmärryksen rakentajana.

Eduskunnan valtiosalissa järjestettiin sisällissodan alkamisen 100-vuotispäivänä pienimuotoinen mutta koskettava sisällissodan muistohetki. On vienyt 100 vuotta ennen kuin tapahtumien muistelu voi tapahtua näin rakentavassa ja sovinnollisessa sävyssä. Tässä suhteessa myös Tasavallan Presidentin uuden vuoden puhe viritti jo oikean sävyn.

Melkein kaikilla suomalaisilla on jonkinasteinen henkilö- ja sukusuhde vuoden 1918 sisällissotaan. Joillekin se on ollut kotona kokonaan vaiettu asia, toisille taas sitäkin perusteellisemmin läpikäyty historia. Kuulun itse niihin suomalaisiin, jonka esivanhemmat eivät osallistuneet taisteluihin ja säilyttivät myös henkensä. Heidän sisällissotavaiheittensa käsittely avaa myös vähemmän tunnettuja näkymiä sotaan.

Isänpuoleinen isoisäni Walto Wihtori Tuomioja täytti kolmekymmentä keväällä 1918. Hän oli parkanolaisen torpparin Efraim Tuomiojan seitsemästä lapsesta nuorin ja ainoa jolle avautui mahdollisuus oppikouluun ja ylioppilaaksi. Hänen vanhin veljensä Aleksi oli isänsä torpan omakseen lunastanut maanviljelijä ja kotipitäjänsä monitoimivaikuttaja. Parkano oli yksi niistä kymmenistä paikkakunnista, joissa väki kummallakaan puolella ei halunnut lähteä sotimaan veljiä vastaan.

Helmikuun 5. päivänä kokoontuivat eri puolueväriä tunnustaneet pitäjän puoluemiehet yhteen ja tekivät yksimielisen sopimuksen, jonka mukaan oman paikkakunnan miehet eivät nouse toisiaan vastaan. Kun kokous oli pidetty, haluttiin se ajan tavan mukaan päättää yhteiseen lauluun. Sopivan puolueettoman laulun valinta ratkesi, kun kokouksen puheenjohtajana toiminut Aleksi Tuomioja ehdotti, että laulettaisiin ”Juokse porosein”.

Parkanolaisten paikallisidylli ei kestänyt, vaan parkanolaisetkin jaettiin kahtia. Se tapahtui kuitenkin ulkokuntalaisten toimesta ja pitäjä säästyi sekä varsinaisilta sotatoimilta että sodan julmimmilta seurausilmiöiltä.

W.W. Tuomioja olisi epäilemättä parkanolaisten sopuun yhtynyt, mutta hän asui Helsingissä, jossa hän kaksi vuotta aiemmin valmistuneena lakitieteen kandidaattina oli töissä Helsingin Sanomien toimituksessa. Jo silloin nuorsuomalaisena poliitikkona tunnettu W.W. Tuomioja ei siten joutunut sotatoimiin eikä hänen varsinaisesti tarvinnut piileskellä punaisessa Helsingissä, mutta hän saattoi antaa turvallisemman  piilopaikan kahdelle suomettarelaiselle kansanedustajalle.

Sodan jälkeen Tuomioja määrättiin valtiorikosoikeuden lakimiesjäseneksi. Siitä tuskin oli mahdollista kieltäytyä ja hän hakeutui tehtävästä eroon hyvin nopeasti. Punaisten kostohenkinen tuomitseminen ei istunut hänen maailmankuvaansa. Uuden tasavaltalaisten perustaman edistyspuolueen tulevana puheenjohtajana ja kansanedustajana hän oli läheisen ystävänsä K.J. Ståhlbergin tavoin armahdus- ja sovintopolitiikan kannattaja. Jo syksyllä 1918 julkaistussa pamfletissaan hän oli kirjoittanut, että käsitys sosialistien romahduksesta oli perinpohjainen erehdys ja sen vuoksi oli tärkeätä, ”että tämäkin osa kansaamme saadaan mukaan yhteistyöhön tulevaisuuden Suomea rakennettaessa”.

Äitini vanhemmat Hella ja Sulo Wuolijoki olivat sisällissodan alkaessa jo tunnettuja ja aktiivisia sosialisteja. Sulo oli valittu ensimmäiseen yksikamariseen eduskuntaan SDP:n edustajana ja toimi tehtävässä vuoden 1913 vaaleihin saakka. Hän tunsi läheisesti kaikki kansanvaltuuskuntaan tulleet sosialidemokraatit, ja hän oli yhdessä kumouslinjaan yhtyneiden O.W. Kuusisen ja Yrjö Sirolan kanssa laatinut suomenkieliset sanat Kansainväliseen. Hänelle myös tarjottiin tehtävää kansanvaltuuskunnan valtiovarainvaltuutettuna eli finanssiministerinä, mutta hän kieltäytyi.

Sulo ja Hella Wuolijoen avioliitto oli käytännössä tuolloin jo hajonnut, mutta molemmilla oli sama käsitys vallankumousyrityksen päättymisestä surkeasti eivätkä he halunneet olla sen kanssa missään tekemisissä. Hella Wuolijoki oli maailmansodan alkuvuosina ryhtynyt kansainvälistä kauppaa harjoittavaksi liikenaiseksi ja koonnut miljoonaomaisuuden, mutta luopunut ennen sisällissotaa toimistaan ja piti rahansa turvassa Tukholmassa. Sodan aikana hän emännöi Carl Lindhagenin ja muiden, sodan lopettamiseen tähdänneitä tuloksettomia välitysyrityksiä Suomessa tehneiden ruotsalaisten sosialidemokraattien tapaamisia Helsingissä. Hän myös esitti amerikkalaiselle liikekumppanilleen mielikuvituksellisuudessaan täysin epärealistisen suunnitelman, jolla sodan osapuolet olisi viljadiplomatialla saatu sovintoneuvotteluihin.

Kokonaan kansanvaltuuskunnan tehtävistä Sulo Wuolijoki ei kuitenkaan kieltäytynyt, vaan suostui kansanvaltuuskunnan ja Neuvosto-Venäjän suhteiden järjestämistä valmistelleen sekakomission sihteeriksi. Sopimus oli Suomelle vähintään yhtä edullinen kuin kaksi vuotta myöhemmin valkoisen Suomen tekemä rauhansopimus Neuvosto-Venäjän kanssa, mutta se ei estänyt Sulo Wuolijokea joutumasta valtiorikosoikeuteen ja tuomituksi maanpetoksesta. Huomattakoon, että samalta kohtalolta säästyivät sekakomission työhön panoksensa antaneet Väinö Voionmaa ja Eino Leino.

Hella Wuolijoen suhde sisällissodan onnettomuuteen näkyy myös hänen 30-luvulla kirjoittamassaan näytelmässä Laki ja järjestys. Se sai ensi-iltansa vuonna 1933, mutta oikeusministeriö kielsi sen esitykset jo kahden näytännön jälkeen. Näytelmän keskiössä oli sosialidemokraattisen naiskansanedustajan ja porvarillisen senaattorin rakkaustarina. Pasifistinen kansanedustaja auttaa senaattoria välttämään pidätyksen punaisten hallitsemassa Helsingissä ja joutuu itse omiensa pidättämäksi. Näytelmällä ei ole onnellista loppua, sillä rakkaus ei lopulta riitä sillaksi paria erottavan luokka- ja ideologisen kuilun ylitse. Vaikka sodanvastainen näytelmä otti etäisyyttä molempien osapuolten väkivaltaan, niin sen aihe ja ehkä näytelmäkirjailijan henkilökin olivat riittävä syy silloisessa ilmapiirissä sen esityskiellolle.

Talvisodan aikana Hella Wuolijoki avusti ulkoministeri Väinö Tannerin suostumuksella rauhantunnustelujen käynnistämistä Tukholmassa. Jatkosodan aikana hänen yhteytensä neuvostotiedusteluun veivät hänet vankilaan. Näitä hänen sotaoloissa maanpetoksen tunnusmerkit täyttäneitä yhteyksiään leimasi sekoitus idealismia, naiiviutta ja laskelmointia, mutta niiden yhtenä aitona vaikuttimena oli halu saada onneton sota päättymään.

Olen siis saanut isän puolelta perintönä ymmärryksen sovintopolitiikalle ja äidin puolelta sodanvastaisuuden. Näitä perintöjä yhdistää ymmärrys siitä, että vuoden 1918 sisällissota oli koko kansakunnan suuri yhteinen katastrofi, jossa ei ollut voittajia.

(Julkaistu Pax-verkkolehdessä 13.3. 2018)

Eteläisessä Afrikassa on meneillään isoja muutosprosesseja. Ne ovat kaivattuja ja tervetulleita, mutta niiden lopputulos on vielä hämärän peitossa. Ensin Zimbabwen armeija päätti Robert Mugaben 37 vuotta kestäneen vallanväärinkäyttökauden. Keskeinen motiivi 93-vuotiaan Mugaben syrjäyttämiseen näytti olleen tämän yritys tehdä 52-vuotiaasta vaimostaan Grace Mugabesta seuraajansa.

Etelä-Afrikassa Jacob Zuman lähtölaskenta alkoi joulukuussa, kun valtapuolue ANC valitsi tiukan kamppailun jälkeen puheenjohtajakseen Cyril Ramaphosan Zuman seuraajakseen kaavaileman ex-vaimonsa Nkosazana Dlamini-Zuman asemesta. Sen jälkeen ei vienyt montaa viikkoa, kun Zuma pakotettiin eroamaan raskaitten korruptiosyytteiden varjostamana.

Tilanne Zimbabwessa on vaikeampi. Uusi presidentti Emmerson Mnangagwa on Mugaben entinen varapresidentti ja Mugaben pitkäaikainen yhteistyökumppani ZANU-PF:n johdossa eikä siten vielä edusta mitään selvästi uutta avausta. Hän on kuitenkin pitänyt oikeita ja välttämättömiä uudistuksia lupaavia puheita. Ratkaisevaksi muodostuvat uudet vaalit kesällä. Toiveita siitä että ne olisivat aiempaa rehellisemmät antaa Mnangagwan päätös toivottaa läntiset vaalitarkkailijat myös EU:sta tervetulleeksi. Mnangagwa voi ZANU-PF:n ehdokkaana pärjätä niissä, sillä oppositio on hajanainen pitkäaikaisen johtajansa Morgan Tsvangirain äskeisen kuoleman jälkeen. Voittajan suurin haaste tulee olemaan korruption kitkeminen ja maan kuralle päästetyn talouden tervehdyttäminen, mikä edellyttää oikeusvaltion vahvistamista ja ulkomaisten investointien houkuttelemista.

Etelä-Afrikassa haasteena on myös laajalle levinnyt korruptio, mutta sen talous, infrastruktuuri ja kehityspotentiaali ovat kuitenkin aivan eri luokkaa kun vaurautensa Mugaben aikana kadottaneessa Zimbabwessa. Mustana pilvenä leijuu kuitenkin ANC:n puoluekokouksen päätös ajaa kaiken maanomistuksen korvauksetonta haltuunottoa, mikä toteutuessaan veisi maan Zimbabwen tielle. Päätökselle kirjattiin kuitenkin Ramaphosan haluamina reunaehtoina, ettei sillä saa olla maan taloutta ja ruokaturvallisuutta vaarantavia seurauksia, joka vakavasti otettuna tarkoittaisi takavarikointisuunnitelmista luopumista.

Tosiasiassa Etelä-Afrikassa on ollut jo pitkään voimassa lainsäädäntö, joka mahdollistaisi tuottamattomassa käytössä olevan maan uudelleenjakamiseen tähtäävän maareformin, mutta ANC:n hallitukset eivät ole sitäkään osanneet tai kyenneet käyttää.

Etelä-Afrikka on edelleen moniarvoinen ja avoin yhteiskunta, jolla on Nelson Mandelan ja perustuslakineuvotteluissa keskeisessä asemassa olleen Ramaphosan ansiosta yksi maailman edistyksellisimmistä perustuslaeista. Äskeisellä vierailullani maassa tapasin myös joukon aivan ANC:n johtoon kuuluneita vapautustaistelun veteraaneja, jotka hyvin avoimesti ja kriittisesti käsittelivät ANC:n nykyistä tilaa. Hekin olivat valmiit pohtimaan sitä miksi yksikään vapautusliike ei ole muuallakaan kyennyt muuttumaan normaaliksi demokratian pelisääntöjä kunnioittavaksi poliittiseksi puolueeksi.

On siis edelleen olemassa kaikki mahdollisuudet siihen, että Etelä-Afrikka palauttaa Nelson Mandelan perinnön kunniaan ja ottaa paikkansa Afrikan johtotähtenä.

9.3. 2018

Yhteistä muutaman kuukauden erolla itsenäisyytensä julistaneille Suomelle ja Virolle on, että molempien itsenäistyminen kävi mahdolliseksi maailmansodan käänteiden ja Venäjän vallankumouksen seurauksena.

Suomalaiset olivat tsaarin alaisuudessa voineet ylläpitää ja kehittää laajaa itsehallintoa oman kansallisen hallituksen, oman rahayksikön ja omien postimerkkien sekä vuoden 1906 jälkeen senaikuisen maailman moderneimman ja demokraattisimman kansanedustuslaitoksen varassa. Itse asiassa suomalaiset olivat tsaarin lojaaleimpia alamaisia – ja saaneet paljolti juuri sen vuoksi mahdollisuuden oman itsehallintonsa kehittämiseen.

Vasta 1890-luvulla, kun panslavistien venäläistämisohjelma ulottui Suomeen, syntyi avointa Venäjän hallituksen arvostelua ja vastustusta, mutta se ei ennen vuotta 1917 vaatinut enempää kuin maan täyden autonomian palauttamista. Pinnan alla muhi kuitenkin myös radikaalimpia kansalliseen kysymykseen liittyviä näkemyksiä.

Maailmansodan sytyttyä perustuslailliset aktivistit hakivat yhteyksiä keisarilliseen Saksaan ja käynnistivät jääkäriliikkeenä tunnetun maanalaisen toimintansa. Maaliskuun 1917 vallankumous Venäjällä avasi taas mahdollisuudet avoimelle poliittiselle toiminnalle ja eduskunnan kokoontumiselle. Kaikki autonomiaa loukanneet määräykset kumottiin ja sosialidemokraatit muodostivat yhdessä porvarillisten puolueiden kanssa uuden senaatin Oskari Tokoin johdolla.

Itsenäisyysajatus kypsyi Suomessa sekä oikealla että vasemmalla. Pian bolševikkien kaapattua vallan Svinhufvudin senaatti antoi eduskunnalle itsenäisyysjulistuksen, jonka eduskunta hyväksyi 6.12.1917. Ensimmäisenä Suomen itsenäisyyden tunnusti Leninin johtama Venäjän hallitus vuoden 1917 viimeisenä päivänä. Viikkoa myöhemmin Ranska, Ruotsi ja Saksa tekivät samoin.

Tämä oli helpoin osa itsenäistymisprosessissa. Vain vuotta aikaisemmin kukaan ei ollut avoimesti puhunut Suomen itsenäisyydestä, ja harva oli siitä salassakaan uneksinut. Mutta nopeat muutokset ja imperiumin luisuminen anarkiaan tekivät Venäjä-yhteyden säilyttämisestä täyden autonomian oloissakin aikaisempaa riskialttiimman ja vähemmän houkuttelevan vaihtoehdon ja avasi mahdollisuuden itsenäisyyden julistamiselle.

Suomen ja Viron vertailussa näyttää meidän itsenäisyytemme enemmän ennalta määräytyneeltä ja olosuhteet, joissa Suomi ratkaisujaan ja valintojaan joutui tekemään, selkeämmiltä. Viron itsenäistymisen tie oli monipolvisempi.

Suuren Pohjan sodan jälkeen Venäjään liitetyn Viron asema ei ollut yhtä onnekas kun autonomisena suurruhtinaskuntana v. 1809 Venäjään liitetyn Suomen. Se rajoitettu itsehallinto, joka Baltian maille myönnettiin, ei koskenut virolaisia vaan saksalaista Baltian aatelia, jonka privilegiot tsaarinvaltakin tunnusti.

Se ei kuitenkaan estänyt Viron kansallistunteen nousua. 1800-luvun Viron kansallisessa herätyksessä oli monia toimijoita. Yksi keskeisimpiä oli Postimees-lehden päätoimittaja Jaan Tõnisson, joka tavalla tai toisella oli mukana melkein kaikissa niissä kansalaisyhteiskunnan sivistyksellisissä, taloudellisissa, sosiaalisissa ja poliittisissa liikkeissä jotka 1800-luvun lopulla ja viime vuosisadan alussa loivat pohjaa Viron kansalliselle heräämiselle.

Tsaarinvallan kukistuminen toi myös Virolle autonomian ja ensimmäisen kansallisen parlamentin, kesäkuussa 1917 valitut maapäivät, mutta lokakuun vallankumouksen jälkeen bolševikit ottivat vallan myös Virossa. Leninin hallitus oli aloittanut rauhanneuvottelut Saksan kanssa Brest-Litovskissa, mutta kun ne katkesivat etenivät saksalaiset nopeasti myös Viroon ja Tallinnaan, josta bolševikit karkotettiin. Bolševikkien vetäytymisen ja saksalaisten saapumisen väliin jäi lyhyt muutaman päivän aukko, jolloin Viron väliaikainen hallitus Konstantin Pätsin johdolla julisti maan itsenäiseksi helmikuun 24. päivänä.

Saksa, jonka vaikutuspiiriin Neuvosto-Venäjä joutui Brest-Litovskin rauhassa  luovuttamaan Baltian maat, ei niiden itsenäisyyttä suvainnut, ja se vangitsi mm. Pätsin, ja vasta Saksan romahdus marraskuussa 1918 pakotti sen vetäytymään. Tätä seurasi tasavallan julistaneen hallituksen ja Neuvosto-Venäjän välillä Viron vapaussota, jolla oli myös vahvasti sisällissodan luonne – bolševikit olivat marraskuussa 1917 toimeenpannuissa perustuslakia säätävän kansalliskokouksen vaaleissa saaneet yli 40 prosenttia Virossa annetuista äänistä – ja se ratkesi vasta suomalaisten vapaaehtoisjoukkojen ja brittien laivaston tuella vuoden 1919 aikana hallituksen joukkojen voittoon. Aselepo solmittiin Viron ja Venäjän välillä vuoden 1919 lopulla ja rauhansopimus helmikuussa 1920.

Historian ironiaan kuuluu  sekin, että tähän jaksoon mahtuu myös lyhyt ns. landeswehrin sota kesällä 1919, jossa virolaiset löivät valkoisen Suomen sankarin, kenraali Rüdiger von der Goltzin johtamat saksalaiset vapaajoukot.

Vaikka Suomi säästyi maailmansodan ulottumiselta sen maaperälle, ei meidänkään itsenäisyytemme alku ollut helppoa. Tammikuussa 1918 puhjennut sisällissota vaati lähes 40 000 uhria, joista enin osa kuoli summittaisissa teloituksissa ja vankileireillä.

Suomessa sisällissodan jälkeen kyettiin silti suuntautumaan vaivalloisen ja aikaa vaatineen uuden sisäisen eheyden rakentamisen tielle. Demokratiaa puolustettiin ja fasistisen Lapuanliikkeen kumousyritykset torjuttiin 30-luvun alussa ja vuonna 1937 aloitettiin punamultayhteistyön kausi.

Ulkopolitiikassaan Suomi oli Saksan vasallisuhteesta vapauduttuaan v 1918 ja reunavaltiopolitiikan kariuduttua 30-luvun alussa omaksunut puolueettomuuteen perustuvan pohjoismaisen suuntauksen.

Suomen ja Viron suhteiden julkisivua sävytti heimoromantiikka ja Suomen Siltaa hehkuttanut retoriikka. Sen yhtenä näkyvänä edustajana oli runoilija Eino Leino, joka Viro-innostuksessaan eleenomaisesti ilmoitti vuonna 1921 hakevansa Viron kansalaisuutta. Todellisuus Viron ja Suomen suhteissa oli kuitenkin karumpaa.

Etenkin Viron puolella ja myös Tõnissonin jossain vaiheessa kannattama valtioliitto-ajatus ei koskaan edennyt muutamaa juhlapuhetta pidemmälle. Yksi erottava taustatekijä oli maiden eliitin erilainen suhde Saksaan ja saksalaisiin, kieltolain aikana suhteita rasitti virolaisille tuottoisa pirtun salakauppa ja se seikka, että reaalipoliitikoilla Suomessa oli myös omat epäilynsä Viron ja Baltian maiden itsenäisyyden kestävyydestä.

Viron sisäinen kehitys ei ollut yhtä tasaista kuin Suomessa. Virossakin torjuttiin Vapsien edustaman äärioikeistolaisen fasismin valtaannousu, mutta sen hintana oli Konstantin Pätsin oman autoritaarisen, parlamentaarisen demokratian syrjäyttäneen valtajärjestelmän pystyttäminen.

Pätsin suhteet Neuvostoliittoon olivat päällisin puolin ongelmattomia. Neuvostoliitto huolestui vapsien vahvistumisesta ja piti Pätsin vallankaappausta 1934 tervetulleena. Mutta Viron neuvostosuhteet eivät riippuneet vain Pätsistä tai Virosta itsestään.

Myös Tõnisson antoi alussa tukensa Pätsin kaappaukselle, mutta ei sitä seuranneelle uudelle autoritaariselle hallinnolle, jota vastustavan demokraattisen opposition johtajaksi hän ryhtyi.

Tõnisson ymmärsi Viron aseman ja kohtalon määräytyvän Saksan ja Neuvosto-Venäjän voimakentässä. Saksan voimistuminen oli hänestä suurin uhka. Reunavaltiopolitiikka ei häntä houkutellut, hän preferoi lähentymistä Suomeen ja Skandinavian maihin ja hän näki suurvaltasuhteiden kärjistymisen ja suhteiden uudelleenjärjestelyn uhkaavan myös Viroa. Hän oli pettynyt myös Englantiin, jonka koki myötäilevän Hitlerin itäistä lebensraum-ohjelmaa.

Yhteistyötä Suomen kanssa toivoivat Virossa kaikki. Meillä eivät edes kaikki heimoveljeysretoriikkaa viljelleet halunneet liittää Suomen kohtaloa liian sitovasti Viroon. Samanaikaisesti kun Viro lähestyi Saksaa, tehtiin Suomessa tärkeä valinta pohjoismaisen suuntauksen puolesta.

Suomen johtajat luottivat Kansainliiton periaatteisiin ja suhtautuivat hyvin epäluuloisesti Neuvostoliiton pyrkimyksiin neuvotteluteitse ratkaista omat turvallisuusetunsa. Tämä näkyi v. 1938 ns. Jartsev-neuvottelujen aikana ja syksyllä 1939 neuvottelukutsun tullessa Moskovaan.

Virossa Ruotsiin lähentymistä halusi myös Tõnisson, mutta Ruotsi vieroksui Viron ja Baltian maiden autoritaarisia hallituksia. Tämä alkoi vaikuttaa myös Suomen ja Viron suhteisiin.

Suomen poliittinen ja sotilaallinen yhteistyö Viron kanssa kuitenkin jatkui. Se konkretisoitui 30-luvun lopulla merisotilaallisessa yhteistyössä, jossa keskeisenä asiana oli Neuvostoliiton laivaston Suomenlahden pohjukkaan sulkevan sulun toteuttaminen rannikkotykistön ja sukellusveneiden yhteistyönä. Mitään julkisia tai salaisiakaan sopimuksia asiasta ei kuitenkaan tehty.

Viimeistään Tšekkoslovakian jaon jälkeen oli kaikille ilmeistä, että Hitler jatkaisi valloituspolitiikkaansa senkin jälkeen, kun oli liittänyt jollain tavoin saksalaiskansalliset alueet itseensä. Siten Englanti ja Ranska antoivat yhdessä takuut Saksan painostamalle Puolalle.

Stalin oli tätä ennen pyrkinyt rakentamaan yhteistyötä Saksaa ja fasismia vastustavien voimien kanssa osallistumalla Kansainliiton toimintaan, esiintymällä yhdessä Englannin ja Ranskan kanssa kollektiivisen turvallisuuden vahvistamisen puolesta ja tukemalla kansanrintamayhteistyötä.

Kremlissä nähtiin, ettei sotaa Saksan kanssa voitu välttää. Sitä tuli kuitenkin lykätä ja sinä aikana eri tavoin vahvistaa Neuvostoliiton puolustusta, myös työntämällä puolustusasemat mahdollisimman eteen. Suomi ja Baltian maat saivat Neuvostoliiton turvallisuuspolitiikan uudesta suuntautumisesta useita varoituksia neuvostodiplomaateilta.

Saksan uhan vuoksi Neuvostoliitto pyrki varmistamaan turvallisuuttaan länsinaapurien suunnalla varmistaakseen, että ne eivät olleet käytettävissä Saksan sotaisten suunnitelmien toimeenpanossa. Moskovan tarjoama apu Saksan uhan torjumiseksi ei saanut vastakaikua pienissä naapurimaissa. Vaikka Saksan uhka olisi tunnistettukin, monet pelkäsivät vielä enemmän puna-armeijan apuun turvautumista tämän torjumiseksi.

Myöskään Tõnisson ei halunnut valita Saksan ja Neuvostoliiton välillä, mutta näki Saksan uhan suurempana. Riigikogun ulkoasiain valiokunnassa v. 1939 hän vertasi Saksan tai Venäjän varaan joutumista suorasukaisesti: ”Jos Saksa tulee, vie se meiltä paljon enemmän kuin Venäjä. Saksa hävittää kansamme viimeistä myöten. Meidät tuhotaan niin taloudellisesti kuin kansallisesti”.

Virossa Tõnisson oli harvoja, jotka avoimesti toivoivat Neuvostoliiton, Englannin ja Ranskan kolmikantaneuvottelujen onnistumista ja halusivat Viron liittyvän näin syntyvään blokkiin. Tõnisson halusi myös omalla yksityisdiplomatialla pysäyttää katastrofaalisen kehityksen.

Tõnissonin mielestä Viron oli oma-aloitteisesti haettava tukea, mieluiten Englannista mutta realistisemmin Neuvostoliitolta. Tämä vakaumus sai hänet etsimään kanavaa, jota kautta voisi saada yhteyden Neuvostoliiton johtoon. Tie kulki silloin Helsingin ja Hella Wuolijoen kautta.

Wuolijoki raportoi Moskovaan Tõnissonin näkemyksistä. Raportin mukaan Tõnisson on päättänyt tutkia mahdollisuuksia Neuvostoliiton avun ja suojeluksen saamiseen Saksan aggressiota vastaan. Tõnisson myös esitti, että Viro voisi vuokrata Suomenlahden suulla sijaitsevan Vilsandin saaren Neuvostoliitolle. Näin Tõnisson esitti Kremlille juuri sellaista yhteistyötä, jota Moskova ns. Jartsev keskusteluissa turhaan haki Suomen kanssa

Moskovassa Tõnissonin suhtauduttiin skeptisesti ja pidättäydyttiin vanhaan näkemykseen Tõnissonista Neuvostoliittoon aina vihamielisesti suhtautuneena anti-kommunistina.

Elokuussa 1939 Saksa ja Neuvostoliitto sopivat lyhyiden neuvottelujen jälkeen Moskovassa Molotov-Ribbentropp sopimuksen, joka sinetöi Puolan ja Baltian maiden kohtalon.

Viro sai ensimmäisenä Baltian maana kutsun Moskovaan neuvottelemaan. Virolle esitettiin sopimusta, joka antaisi Neuvostoliitolle oikeuden pitää laivaston ja ilmavoimien tukikohtia Virossa. Esitystä säesti uhkaus ”radikaalimpien” keinojen käyttämisestä, jos siihen ei suostuttaisi. Virolla ei ollut vaihtoehtoa. Tukikohtasopimusta ei voitu hylätä, vaikka se saattoi olla hengenvaarallista maalle.

Kun Suomi Baltian maiden jälkeen sai neuvottelukutsun Moskovaan, ei siellä syntynyt sopimusta vaan Neuvostoliitto aloitti talvisodan hyökkäämällä Suomeen.

Virossa suhtautuminen talvisotaan oli kaksijakoista. Sodan alkaessa hallitus antoi puolueettomuusjulistuksen. Suomea kohtaan tunnettiin tietenkin kansan keskuudessa suurta sympatiaa ja pidettiin häpeällisenä, että Neuvostoliiton ilmavoimat käyttivät Viron tukikohtiaan Suomen pommittamiseen. Samalla hallituspiireissä katsottiin sodan osoittavan, kuinka viisaasti Viro oli menetellyt tehdessään rauhan takaavan sopimuksen Neuvostoliiton kanssa.

Talvisodan päättyminen koettiin helpotuksena Virossa. Sotatoimet Euroopassa kuitenkin jatkuivat ja laajentuivat. Huhtikuussa 1940 Saksa hyökkäsi Tanskaan ja Norjaan. Toukokuussa länsirintaman valesota päättyi, kun Saksa alkoi vyöryä Hollannin ja Belgian kautta Ranskaan. Sen jälkeen Hitler alkoi suunnitella sotaretkeään itään.

Tukikohtakauden alussa Baltian maissa oltiin olosuhteisiin nähden tyytyväisiä, koska Neuvostoliitto ei puuttunut avoimesti niiden sisäisiin asioihin. Keväällä paikalliset kommunistit kuitenkin aktivoituivat ja heidän lentolehtisissään esiintyi nyt vaatimuksia taantumushallitusten korvaamisesta ”kansanhallituksella”. Toukokuussa puna-armeijan joukkoja alettiin keskittää Baltian maiden rajoille.

Kesäkuussa Baltian maille esitettiin ultimaatumi, joissa niitä syytettiin tukikohtasopimusten rikkomisesta ja neuvostovastaisuudesta ja vaadittiin sopimuksen täyttämiseen halukkaan ja kykenevän uuden hallituksen muodostamista ja neuvostojoukoille esteetöntä pääsyä maahan niin suurin joukoin kuin se piti tarpeellisena. Baltian hallitukset torjuivat syytökset mutta alistuivat vaatimuksiin.

Viron bolshevisointi eteni nopeasti. Andrei Zhdanov saneli uuden hallituksen kokoonpanon ja uusissa vaaleissa heinäkuussa tarjolla oli vain kommunistien hyväksymiä ehdokkaita, jotka valituiksi tultuaan päättivät saman tien hakea Viron liittämistä uutena neuvostotasavaltana Neuvostoliittoon, mihin NL:n korkein neuvosto 6.8. myöntyi.

Päts, joka presidenttinä oli laitettu allekirjoittamaan nämäkin päätökset, vietiin Neuvostoliittoon. Tõnisson sai olla hetken vapaana, kunnes hänet vangittiin ja surmattiin Tallinnan vankilassa saksalaisten lähestyessä kaupunkia.

Suomessa Viron kohtaloa seurattiin huolestuneina ja voimattomina. Pelättiin Neuvostoliiton suunnittelevan kaappausta myös Suomessa käyttäen ns. ryömäläisten perustamaa Ystävyysseuraa viidentenä kolonnana. Suomen hallitus käytti kuitenkin kovia otteita opposition vaientamiseksi.

Saksa, joka oli talvisodan aikana pitäytynyt Molotov-Ribbentropp sopimuksen mukaisesti millään tavoin auttamasta Suomea, otti nyt Suomen suojelukseensa tulevana kanssasotijanaan itään suuntautuvaan operaatio Barbarossaan.

Sodan alettua Saksa valloitti nopeasti Baltian maat, mutta ei suinkaan vapauttajana vaan alistajana. Asetelma oli hyvin hankala Viron ystäville Saksan rinnalla sotivassa Suomessa.

Yksi tapa jolla Suomi auttoi virolaisia oli yli 3300 virolaisen vapaaehtoisen ottaminen Suomen armeijaan jatkosodassa Suomen Pojat-nimellä tunnettuun pataljoonaan. Virolaiset nuoret miehet hakeutuivat mieluusti Suomeen, kun vaihtoehtona oli vuodesta 1943 alkaen Saksan armeijaan joutuminen.

Käsitys, että virallinen Suomi olisi sodan jälkeen kääntänyt selkänsä ja unohtanut virolaiset ei pidä paikkaansa. Presidentti Urho Kekkonen, joka nuorempana oli kuulunut heimoaktivisteihin ja vielä sodan aikana avusti virolaispakolaisia, näki ja ymmärsi, että viron kieli ja kulttuuri säilyisivät vain Virossa asuvien virolaisten joukossa, emigrantit eivät sitä pelastaisi.

Yhteydet Viroon kulkivat Moskovan kautta ja sinne suhteita vaalinut Kekkonen ei tätä kyseenalaistanut, vaan käytti suhteita hyväksi avatakseen vähitellen virolaisille ikkunan pohjoiseen. Kun Kekkosen ajama Suomenlahden ylittävä laivaliikenne 60-luvulla käynnistyi, alkoivat suomalais-virolaiset kansalaistason kontaktit taas kukoistaa.

Erittäin suuri merkitys oli Kekkosen vierailulla Neuvosto-Viroon v.1964 ja hänen Tarton yliopiston juhlasalissa sujuvalla viron kielellä pitämällä puheellaan. Kekkonen mainitsi puheessaan virolaisten kansallisen liikkeen suurhahmot, kuten Koidulan, Kreutzwaldin ja Hurtin, sekä Kalevipoeg-eepoksen, ja nosti esiin elävistä kirjailijoista muun muassa Ellen Niitin, Jaan Krossin ja Paul-Eerik Rummon sekä tietysti Friedebert Tuglaksen.

Kekkonen puhui myös tsaarinvallan tukahduttavasta ilmapiiristä Virossa ja saksalaisten paronien virolaisia kohtaan harjoittamasta ankarasta painostuksesta, mutta tästä huolimatta toteutuneesta viron suuresta noususta kulttuurin ja tieteen kieleksi. Erityisesti kansallisten tieteiden korkea taso sai Kekkoselta kiitosta, eikä hän unohtanut urheilunkaan merkitystä.

Kuten Seppo Zetterberg on todennut: ”jos halusi – ja useimmat kuulijat näyttävät halunneen – saattoi puheen painotuksissa aistia viittauksen Neuvosto-Virossa meneillään olevaan kantaväestön neuvostolaistamiseen ja yhä huonommaksi käyvään viron kielen asemaan. Puhe levisi laajasti ihmisten tietoisuuteen, siivittyi legendaksi, vaikka sitä julkisuudessa referoitiin niukasti, eikä mainittu, että Kekkonen piti sen viroksi”.

Kun Neuvostoliitto sitten 1989 alkoi hajota, oli Suomen ulkoinen suhtautuminen tapahtumiin varovaista matalan profiilin politiikkaa, mutta käytännössä myös Suomen johto ja hallitus monin tavoin tukivat ratkaisevilla hetkillä Viron itsenäisyyden palauttamista.

Tänään meillä on ilo juhlia toistemme kanssa kahtena Euroopan Unionin jäsenyyden yhdistämänä sukulaiskansana.

11.2.2018