Äidin poika tahtoi presidentiksi

Keskustapuolueen puoluesihteerinä ja eduskuntaryhmän pääsihteerinä toiminut Pekka Perttula väitteli V.J. Sukselaisesta Turun yliopistossa v. 2010. Väitöskirjatyö kartoitti ja arvioi Sukselaisen elämäntyötä vuoteen 1945 saakka. Toimin väitöstilaisuudessa toisena vastaväittäjänä ja puolsin varsin kriittisen loppulausuntoni päätteeksi työn hyväksymistä.

Perttula ei kuitenkaan kritiikistäni ole lannistunut vaan on jatkanut työtä Sukselaisen elämänvaiheiden esittelemiseksi nyt Editan julkaiseman, kohteen koko elämäntyön käsittelevän teoksen muodossa, ja hyvä niin. Kun väitöskirjaa leimasi tieteelliselle työlle aina ongelmallinen jonkinasteinen missionäkökulma Sukselaisen kunnianpalautuksen ja arvon nostamisen merkeissä, on uusi kirja tässä suhteessa jo paljon tasapainoisempi. Toki se on edelleen kohteelleen sympaattisessa hengessä kirjoitettu, mutta ei sivuuta Sukselaisen heikkouksiakaan, joista silmiinpistävimpiä ovat hänessä nähty päättämättömyys ja varovaisuus, jonka positiivinen ilmentymä oli sovinnonhakuisuus ja negatiivinen heijastuma opportunistisuus. Kun vanhempaa Sukselaista arvosteltiin saamattomaksi nahjukseksi, myöntää Perttula siihen olleen osin aihettakin.

Akateemisesta Karjala-Seurasta Sukselaisen ja Kekkosen kanssa samanaikaisesti eronnut entinen AKS-veli L.A. Puntila junaili Sukselaisen pääministerin sihteeriksi J.W. Rangellin käyttöön syksyllä 1941 ja samassa tehtävässä Sukselainen jatkoi vielä neljän seuraavan pääministerin kanssa vuoteen 1945 saakka. Kunnianhimoinen Sukselainen oli jo varhain asettanut päämääränsä korkealle ja yhtenä välietappina suunnitelmissa oli maalaisliiton puheenjohtajuus. Se itse asiassa toteutui ilman asianomaisen omaa pyrkyä ennenaikaisesti ja yllätyksellisesti vuoden 1945 puoluekokouksessa, jossa hänet valittiin puheenjohtajaksi sekä puolueen oikeiston että vasemmiston kannattamana kompromissiehdokkaana.

Maalaisliiton puheenjohtajuus jatkui aina vuoteen 1964 saakka ja toi mukanaan kansanedustajapaikan vuonna 1948, ensimmäisen ministerinpestin vuonna 1950 Kekkosen I hallituksessa ja kaksi kertaa pääministerin paikan ensin vuonna 1957 ja uudelleen vuosiksi 1959–1961. Hallitusura katkesi Kansaneläkelaitoksen asuntokaupoista laitoksen pääjohtajalle Sukselaiselle ja muille sen hallituksen jäsenille virkarikoksesta hovioikeudessa annettuun tuomioon. Korkeimmassa oikeudessa tuomio muuttui virkavirheestä annettuun huomattavasti lievempään muotoon menettelystä, joka muissa valtion laitoksissa ei ollut johtanut minkäänlaisiin seuraamuksiin, ja Sukselainen saattoi palata Kelan johtoon. Sukselainen jatkoi myös maalaisliiton johdossa ja toimi useita kertoja eduskunnan puhemiehenä, mutta hallitukseen hän ei enää palannut.

Sukselaisen poliittista elämäkertaa leimaa puolueessa hänen kilpailunsa ja vastakkaisuutensa sekä Urho Kekkosen että koko 50-luvun maalaisliiton puoluesihteerinä toimineen Kekkosen miehen Arvo Korsimon kanssa. Korsimosta hän sai voiton, kun Korsimo v. 1960 joutui lähtemään puoluesihteerin paikalta, mutta Kekkonen oli hänelle aivan liian kova luu. Vastakkaisuus syntyi miesten erilaisista luonteenominaisuuksista, toissijaisesti myös politiikasta ja ennen kaikkea siitä, että he kokivat toisensa kilpailijoiksi. Kekkonen pelkäsi koko ajan Sukselaisen pyrkivän presidentiksi, eikä hän ollut epäluuloissaan väärässä. Sukselainen piti ambitionsa julkisuudelta piilossa, mutta päiväkirjalleen hän oli avoin. Kekkosen haastamiseen hänen voimansa eivät riittäneet, vaikka Kekkonen sitäkin saattoi pelätä, mutta UKK:n seuraajaksi hän havitteli. Tässäkin hän joutui ensin 1974 ja sitten 1978 pettymään. Viimeinen merkintä, jossa Sukselainen vielä haaveili presidentiksi noususta, on hänen päiväkirjassaan syyskuulta 1980.

Vielä väitöskirjassaan Perttula käsitteli laajasti Sukselaisen sosiaali- ja talouspoliittisia näkemyksiä ja pyrki aika kestämättömin perustein tekemään Sukselaisesta jonkinlaisen keynesiläisyyden edelläkävijän Suomessa. Tässä kirjassa tätä ei enää hehkuteta ja Sukselaisen talous- ja sosiaalipolitiikan arviointi jää ylipäätään vähäisemmäksi puolue- ja hallituspolitiikkaan keskittyvässä elämäkerrassa. Sukselaisen työ Kansaneläkelaitoksen johdossa 17 vuoden ajan jää myös vähälle huomiolle. Toisaalta kaiken kyseeseen tulevan asian ahtaminen yhteen kirjaan olisikin helposti kaksinkertaistanut sivumäärän.

Perttulan kirja on sujuva lukukokemus, jota eivät enää rasita väitöskirjaan väkinäisesti puserretut ja hämäriksi jääneet määrittelyt, joilla kohde pyrittiin sijoittamaan yhteiskuntapoliitikkona laajempaan kenttään. Sen tärkein ja antoisin lähde ovat Sukselaisen päiväkirjat, joissa Sukselainen ei niinkään selosta tapahtumia vaan kuvaa varsin avoimesti kulloisiakin omia tuntemuksiaan. Niiden rinnalla on käytetty myös muiden toimijoiden, kuten Kekkosen ja Johannes Virolaisen samanaikaisia päiväkirjamerkintöjä.

Kesäkuu 2017

Amerikan federalismin kantaisä

Yhdysvalloissa juhlitaan liki palvonnan muotoja saavin menoin Yhdysvaltain itsenäisyystaistelun sankareita ja tasavallan perustajaisiä. Listan tunnetuimmat nimet: Washington, Jefferson, Adams, Madison ja Monroe olivat kukin vuorollaan presidenttejä. Niistä jotka eivät presidentiksi asti yltäneet tunnetuin on Benjamin Franklin, mutta vaikutusvallaltaan ja merkitykseltään vähintään näiden veroinen on ainakin Suomessa vähiten tunnettu Alexander Hamilton.

Hamilton syntyi Karibian pienellä Nevis saarella avioliiton ulkopuolisena lapsena, mutta hänen skottilaiseen aatelissukuun kuulunut isänsä James Hamilton on tiedossa, vaikka satunnaista kirjeenvaihtoa lukuun ottamatta Alexander ei ollut koskaan yhteydessä isäänsä. Äitinsä kuoltua orvoksi jäänyt lahjakas poika pääsi sukulaisten ja paikallisten liikemiesten tuella New Yorkiin opiskelemaan ja luomaan nopeasti häikäisevän uran.

Hamilton oli noin kaksikymmenvuotias kun Yhdysvaltain vapaussota alkoi. Liityttyään kapinallisten riveihin hän kohosi pian kokoamansa paikallisen tykistökomppanian kapteeniksi josta amerikkalaisjoukkojen ylipäällikkö George Washington löysi hänet poliittiseksi adjuntantikseen. Everstiluutantiksi ylennetty Washingtonin luottomies ohjeisti itsevarmasti paljon vanhempia vapausarmeijan kenraaleja.

Vapaussodan aikana ja sen 1783 päätyttyä Yhdysvallat oli löyhä 13 entisen siirtokunnan muodostama valtioliitto ilman pysyvää armeijaa tai muitakaan yhteisiä instituutioita. Vasta 1787 Philadelphian kongressiin kokoontuneet edustajat päättivät hyväksyä maalleen siitä liittovaltion tehneen perustuslain.

Itsenäisyystaistelun aikana amerikkalaiset jakaantuivat ”patriootteihin” ja ”lojalisteihin”, mutta puolueista ei ollut kyse. Vasta perustuslakiprosessi käynnisti puoluemuodostuksen jossa vastakkain olivat vahvaa liittovaltiota vierastaneet Thomas Jeffersonin johtamat ”republikaanit” – tosiasiassa nykyisen demokraattisen puolueen edeltäjät – ja sen vahvistamista vaatineet ”federalistit”.

Federalistien kirkkain tähti oli Alexander Hamilton joka vaikutti sekä perustuslain sisältöön että sen voimaantuloon, jossa hänen kotivaltionsa New York oli ratkaisevassa asemassa. Erittäin suuri merkitys on hänen Federalist Papers nimellä vuonna 1787 julkaistulla esseekokoelmallaan. Alun perin nimimerkillä Publius julkaistuista 85 artikkelista  muutama oli lähtöisin John Jayn ja alle 30 James Madisonin kynästä, mutta Hamiltonin osuus on se, josta jälkimaailma teoksen tuntee ja sitä edelleen lukee. Ironiaa on, että Madison muutti vähitellen käsityksiään ja kääntyi tiukaksi republikaaniksi ja Hamiltonin vastustajaksi.

Uuden perustuslain mukaan valittu ensimmäinen presidentti George Washington ei tunnustautunut kumpaankaan puolueeseen ja nimitti Jeffersonin maan ensimmäiseksi ulkoministeriksi (secretary of state) ja Hamiltonin valtiovarainministeriksi (secretary of the Treasury). Tosiasiassa Jefferson oli hallituksessa lähes toimeton, kun Washington tuki Hamiltonia ja hänen kunnianhimoisia uudistuksiaan, jotka perustuslain hyväksymisen jälkeen muokkasivat edelleen voimassa olevia USA:n institutionaalisia rakenteita.

Voimakastahtoinen ja poleeminen Hamilton keräsi viiden ministerivuotensa aikana myös paljon vihamiehiä. Hamilton suosi teollisuutta, vastusti orjuutta kun republikaanit olivat vahvimmillaan orjavaltioissa ja suosivat (valkoisiin omistavan luokan miehiin) perustuvaa agraariyhteiskuntaa. Republikaanit ihastelivat Ranskan vallankumousta ja epäilivät joukkoliikkeitä vieroksunutta ja vahvaa liittovaltiota kannattanutta Hamiltonia kaappimonarkistiksi, jota häväistyskirjoituksissa syytettiin suorastaan juonittelusta brittivallan palauttamiseksi.

Hamiltonin kohtaloksi muodostui vastakkainasettelu samanikäisen alun perin federalisteihin kuuluneen newyorkilaisen Aaron Burrin kanssa. Burr valittiin varapresidentiksi kun Jefferson vuonna 1800 nousi presidentiksi. Burrin ja Hamiltonin henkilökohtaisuuksia viljellyt nokittelu johti Burrin haastamaan Hamiltonin kaksintaisteluun jossa surmasi pistoolilla oman laukauksensa tahallaan ohi ampuneen Hamiltonin. Kaksintaistelut olivat laissa kiellettyjä, mutta Burr ei kuitenkaan koskaan joutunut murhasta vastuuseen ja eli vielä yli 30 vuotta, kunniansa ja asemansa kuitenkin menettäneenä.

Ron Chernow on kirjoittanut elämäkerrat mm. Washingtonista ja John D. Rockefellerista ja on arvostettu historioitsija. Tämä tiiliskiviteos ei ole mikään yhden perustajaisän ylistyslaulu, vaikka kohteelleen myötämielinen ja arvostava onkin. Siitä käyvät ilmi niin Hamiltonin, Jeffersonin kuin muidenkin aikalaisten henkilökohtaiset vähemmän mairittelevat piirteet ja heidän aikansa amerikkalaisen yhteiskunnan erikoisuudet alkaen siitä, että kymmenen maan ensimmäisistä presidenteistä oli itse orjanomistajia.

Kesäkuu 2017

Se mitä Mannerheimista on tarpeen tietää

Jo aiemmin runsas Mannerheim-kirjallisuus on itsenäisyytemme 100-vuotisjuhlavuoden innoittamana kasvanut koko ajan kovin eri tasoisilla ja eri asioihin keskittyvillä uutuuksilla. Yhtä kattavaa ja monumentaalista Mannerheim-teosta kuin Stig Jägerskiöldin kahdeksanosainen, jo 36 vuotta sitten viimeisenkin osan osalta valmiiksi tullut elämäkertasarja ei ole kuitenkaan näköpiirissä. Jägerskiöldillä Mannerheimin Ruotsissa asuvaan sukuhaaraan kuuluvana oli ainutlaatuinen mahdollisuus hyödyntää yksityisiä kokoelmia ja siihen saakka muiden ulottumattomissa ollutta Mannerheimin kirjeenvaihtoa.

Jägerskiöldin elämäkerta on, kuten Meinander toteaa, ”monessa suhteessa kritiikitön tai suorastaan ylistävä” ja  toiseksi käytetyimmän Mannerheim-teoksen eli marsalkan omien 50-luvun alussa julkaistujen muistelmien antama hyvin valikoitu kuva omasta elämäntyöstään on vielä epäluotettavampi. Mannerheimia puolustusvoimien komentajana 1945 seuranneen kenraali Erik Heinrichsin 60-luvun alussa ilmestynyt kaksiosainen teos on jo korrektien riviensä välissä dialektisempi, kun tekijällä oli omakohtaista kokemusta Mannerheimista ja hänen heikkouksistaan sotilasjohtajana.

Sittemmin on julkaistu suuri määrä muutakin niin Mannerheimin sankarikuvaa pönkittävää kuin hänen sädekehäänsä riisuvaa kuin hänen eri elämänvaiheisiinsa keskittyvää kirjallisuutta. Meinanderin kirjan Helsingin Sanomissa esitellyt Unto Hämäläinen on osuvasti luonnehtinut Mannerheim-kirjojen perustyylilajeiksi pateettisen ylistyksen, liiallisen silottelun tai vaivoin peitellyn inhon.

Henrik Meinanderin tuore teos on puolestaan monipuolisesti ja tasapainoisesti kohdettaan tarkasteleva kokoava katsaus Mannerheimin elämään. Työssään Meinander on onnistunut niin hyvin, että jos olisi marsalkan elämänvaiheisiin aikaisemmin tutustumattomalle lukijalle suositeltava vain yhtä Mannerheimia käsittelevää teosta niin olisi helppo päätyä Meinanderiin.

Meinander on toiminut 90-luvulla Mannerheim-museon intendenttinä, mutta mikään varsinainen Mannerheim tutkija hän ei kuitenkaan ole, mutta sitäkin laajemmin perehtynyt Suomen historiaan ja kykenee valtavasta julkaistusta aineistosta tekemään erittäin osuvan ja oleelliseen keskittyvän yhteenvedon. Mannerheim-kirjan erityinen ansio on Meinanderin laaja katsaus Mannerheim-kirjallisuuteen ja hänen rooliinsa suomalaisessa historiapolitiikassa.

Kesäkuu 2017