Etusivu 2015 elokuu 2015
31.8.2015

James Bowen, Katukatti Bob. Kissa joka muutti elämäni, WSOY, 268 s., ei painopaikkaa, 2014

Bob

Katukissa joka valloitti maailman

Oranssinvärinen entinen katukatti Bob on luultavasti maailman tunnetuin kissa. Ainakin hänestä tehtyjä videoita on yksin YouTubessa katseltu miljoonia kertoja, ja tämä Bobista ja hänen suojelijastaan James Bowenista – vai menikö se päinvastoin – kertova kirja on käännetty yli kolmellekymmenelle kielelle ja sen alkuperämaassa Englannissa se pysyi puolitoista vuotta bestsellerlistoilla. Yksin Englannissa kirjaa on myyty yli miljoona kappaletta. Kirjan kohta suomeksi saatava jatko-osa on myös ollut jättimenestys. Bobista on myös tehty erityisiä lastenkirjaversioita ja hänestä on tekeillä  kokoillan elokuva. Tässä valossa kissan nimeksi sopisi yhtä hyvin Sampo.

Itse tarinan kuvaukseen voi lainata suoraan kirjan takakantta: ”Kun James Bowen eräänä iltana tuli kotiin tavanomaiselta katusoittokeikaltaan, hänen talonsa alakerran rappukäytävässä istui oranssinpunainen, huonossa kunnossa oleva kissa. Kissa lyöttäytyi Jamesin seuraan eikä halunnut lähteä mihinkään. James epäröi ottaa vastuuta kissasta, metadonihoidossa olevana entisenä huumeiden käyttäjänä hän hädin tuskin pystyi huolehtimaan itsestään. Mutta hoitaessaan kissaa James alkoi itsekin voida paremmin, ja fantastinen Bob muutti lopulta molempien elämän parempaan suuntaan.”

Kirjasta ja videoista päätellen Bob todella on sangen ainutlaatuinen kissa, jonka tarina sopii mainiosti keskipitkän bussimatkan ratoksi. Kaltaiseni sentimentaalinen kissojen ystävä ei voi lukea kirjaa kuivin silmin. Hellyttäviä kissakirjoja on maailma toki täynnä, mutta tässä on kyse ei vain kissan vaan myös nuoren kodittoman heroiiniaddiktin pelastumisesta, missä molemmat ovat olleet toistensa korvaamattomana tukena. Kirja on varmasti onnistunut vaikuttamaan monen lukijan suhtautumiseen paitsi kissoihin myös muihin eläimiin, joiden älystä ja tunteista ei vielä paljon tiedetä.

Mitään suurta kirjallisuuttahan Katukatti Bob ei ole ja sen haamukirjoittajiksi voi epäillä kirjan lopussa kiitettyjä kustannustoimittajia, mutta so what. Kaiken kirjallisen synkistelyn lomassa lukaisee mielellään tällaisen tosielämän tarinan , josta jää hyvä mieli ja optimistinen olo.

Syyskuu 2015

24.8.2015

Mikä on Suomen viiteryhmä? Puheenvuoro ulkoministeriön suurlähettiläskokouksessa 24.8. 2015

Kun turvallisuuspoliittinen tilanne myös Suomen lähiympäristössä näkyvällä tavalla on muuttunut ja jännittynyt, on selvää, että se on huomioitava myös Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa asianmukaisella tavalla. Vaikeissa tilanteissa Suomen politiikan jatkuvuus, johdonmukaisuus ja ennustettavuus ovat erityisen tärkeitä. Kun luen hallitusohjelman ulko-ja turvallisuuspoliittista osiota tällä silmällä, ei siihen ole juurikaan huomauttamista peruslinjauksen osalta.

Myös se että hallituksen linjauksissa ja toimissa näkyy tarve varautua jännitteiden jatkumiseen ja jopa pahenemiseen on ymmärrettävää ja perusteltua, kuten tämän varautumisen riittävä resursointikin. Mutta varautumisen rinnalla on tärkeätä panostaa vähintään yhtä vahvasti myös vaikuttamiseen. Tämän voi ilmaista niinkin, että mitä vähemmän vaikutetaan, sen enemmän on varauduttava.

Viittaan siis tarpeeseen vahvistaa Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan aktiivisuutta ja, kuten hallitusohjelma lupaa, ”edistää keskinäisriippuvuuksien maailmassa kansainvälistä vakautta, rauhaa, demokratiaa, ihmisoikeuksia, oikeusvaltioperiaatetta ja tasa-arvoa”. Samoin hallitus lupaa ” jatkaa aktiivista osallistumistaan kansainväliseen kriisinhallintaan. Hallitus korostaa sotilaallisen ja siviilikriisinhallinnan sekä kehitysyhteistyön, humanitaarisen avun ja rauhanvälityksen yhteensovittamista” sekä ”kantaa globaalia vastuuta ja vahvistaa turvallisuutta edistämällä kansainvälisessä yhteistyössä kestävää kehitystä, rauhan rakentamista sekä naisten ja tyttöjen asemaa muun muassa YK:n päätöslauselman 1325 mukaisesti.”

Nämä ylevät lauseet joutuvat kuitenkin aivan toiseen valoon kun katsoo mitä muuta hallitus on jo ohjelmassaan halunnut linjata. Näkyvin asia ovat kehitysyhteistyöhön kohdistetut yli neljänkymmenen prosentin välittömät leikkaukset. Toki monet muutkin Euroopan maat ovat huomattavasti vaikeammassa taloudellisessa asemassa joutuneet tekemään rankkoja sopeutumistoimia, mutta missään niitä ei ole tällaisessa laajuudessa kohdennettu kansainväliseen yhteistyöhön ja vastuunkantoon. Esim. Cameronin hallitus Britanniassa jätti kaksi kohdetta rajun leikkausohjelmansa ulkopuolelle: terveyspalvelut ja kehitysyhteistyön.

Hallitusohjelmasta löytyy myös sellainen säästökohde kuin osallistuminen sotilaalliseen kriisinhallintaan. Ohjelman liitteen mukaan 2017 lähtien Suomi olisi operaatioissa yhteensä 90 sotilaalla, mahdollisesti jopa 120:lla.

Näin siis kaavaillaan maassa, joka jo usean vuosikymmenen ajan on kyennyt saavuttamaan arvostetun aseman rakentavana, osaavana ja luotettavana kriisinhallinnan ”pienenä suurvaltana”. Aikanaan kriisinhallintatehtäviin varautumisen nyrkkisääntönä on ollut, että Suomesta voi samanaikaisesti osallistua enintään tuhat sotilasta erilaisiin kriisinhallintaoperaatioihin, mikä on myös joinain vuosina toteutunut.

Minulle on sittemmin vakuutettu, ettei tätä kirjausta ole tarkoitus kuitenkaan kirjaimellisesti noudattaa. Hyvä jos näin on, mutta vahinko on jo tapahtunut, kun kirjaus on noteerattu maailmalla. Tämä yhdessä konkreettisten ja tuntuvien kehitysyhteistyön leikkausten kanssa on jo nyt aiheuttanut suurta vahinkoa Suomen maineelle kehitysyhteistyömme kumppanimaissa, kansainvälisissä järjestöissä ja monissa epävirallisissa samanmielisten maiden ryhmittymissä, alkaen siitä että olemme erottautumassa meidän kaikista tärkeimmästä ja läheisimmästä viiteryhmästämme eli pohjoismaiden joukosta. On vaikea uskoa, että näillä linjauksilla kukaan olisi enää kutsumassa Suomea mukaan vaikkapa Libanonin ystäväryhmään tai muihin vastaaviin ad hoc kokoonpanoihin, joissa yritetään tehokkaasti toimia konfliktien lievittämiseksi ja ratkaisemiseksi.

On väistämätöntä, että Suomeen kohdistuvassa arvioinnissa katsotaan myös linjauksiamme ja käyttäytymistämme Euroopan unionissa esillä olevissa asioissa. Silloin tarkastelussa ovat niin toimintamme Kreikan ja eurokriisin hoidon suhteen, yleinen sijoittautumisemme EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan valtavirtaan kuin valmiutemme osallistua pakolais- ja maahanmuuttokysymyksissä yhteiseen eurooppalaiseen vastuunkantoon.

Kun tähän vielä lisää sen huomion, jota hallituspuolueiden vaisu ja epämääräinen reaktio joihinkin hallituspuolueiden kansanedustajien rasistisiin lausumiin ja avoimeen kaveeraamiseen natsihenkisten ja väkivaltatekoihin syyllistyneiden järjestöjen kanssa on muualla Euroopassa herättänyt, on täysi syy kysyä onko Suomi asemoimassa itsensä maaksi, jossa vihapuhe ja sen synnyttämät vihateot ovat ikään kuin hyväksyttyä arkipäivää

Tärkein kysymys ei tietenkään ole se miltä me muiden silmissä näytämme. Oikea kysymys on, olemmeko todella kansankuntana kääntämässä selkämme solidaarisuudelle, yhteisvastuulle, aktiiviselle osallistumiselle rauhan vahvistamiseen ja konfliktien ennaltaehkäisyyn ja ihmisoikeuksien ensisijaisuudelle?

Tässä kohdin on helppo yhtyä arkkipiispa Kari Mäkisen havaintoon siitä, mitä kehitysyhteistyöhön kohdistetut leikkaukset kertovat maamme arvomaailmasta. Se on hänen mukaansa viesti joka ”ohjaa ihmisiä pitämään ensi sijassa huolta itsestään ja omasta pärjäämisestään” ja henkii suostumista sellaiseen yhteiskuntaan ja maailmaan, jossa vahvat pitävät omastaan kiinni ja ne, jotka eivät selviydy, jäävät oman onnensa nojaan.

Kyse on siis vahvasti arvovalinnoista, enkä minä parantumattomana maailmanparantajana tätä häpeä. Kyse ei kuitenkaan ole mistään idealismi vastaan reaalipolitiikka -asetelmasta. Kyse on siitä mitä suomalaisten hyvinvoinnin ja turvallisuuden edistäminen nykyisessä keskinäisen riippuvuuden maailmassa edellyttää. Kyse on siitä, että ne linjaukset, puheet ja toimet jotka koskettavat suhdettamme EU:n solidaarisuuteen, kehitysyhteistyöhön, kansainväliseen kriisinhallintaan osallistumiseen ja pakolais- ja maahanmuuttopolitiikkaan eivät suomalaisten hyvinvointia ja turvallisuutta lisää vaan päinvastoin ovat niitä vaarantamassa.

Suomi on aiemmin valinnut aktiivisen vakauspolitiikan tien ja halunnut olla muiden pohjoismaiden tavoin avoin ja aktiivinen vaikuttaja koska näin voimme ennaltaehkäistä myös meihin vaikuttavia kriisejä ja luottaa siihen, että maa joka kantaa vastuuta saa myös itse tukea silloin jos se sitä joskus tarvitsee.

Sisäänpäin kääntyminen ja sulkeutuminen on epätoivoinen yritys sivuuttaa se tosiasia, että monikulttuurisuus on kasvavan keskinäisen riippuvuuden maailmassa väistämätön ja välttämätön asia. Toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä on maapallon väkiluku enemmän kuin kolminkertaistunut. Rajat avautuvat ja niin pääomat, tavarat, palvelut kuin ihmisetkin liikkuvat niiden ylitse koko ajan aikaisempaa helpommin ja suuremmin määrin.

Tämä vaihdannan lisääntyminen ja työnjaon syventyminen on lisännyt vaurautta ja hyvinvointia kaikkialla maailmassa. Rajojen sulkeminen taloudellisen tai kulttuurin omavaraisuuden tavoittelemisen merkeissä vain köyhdyttää kaikkia sekä taloudellisesti että henkisesti. Sulkeutumisreaktion asemesta tulisi voimakkaammin toimia niiden kiistattomien vaikeuksien voittamiseksi ja ennaltaehkäisemiseksi, joita yhteen kasvava maailma tuottaa. Tämän peruuttamattomuuden ymmärtäminen ja siihen sopeutuminen on vakauden, rauhan ja koko ihmiskunnan tulevaisuuden avainkysymys.

Tässä onnistumme vain, jos tämän monikulttuurisuuden yhdistävänä tekijänä on kaikkien sitoutuminen ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistukseen. Sen keskeisiä periaatteita ihmisten tasavertaisuudesta ei naisten ja miesten kesken tai miltään muiltakaan osin  voi loukata millään kulttuurirelativismilla. Ennemmin kuin maassa maan tavoin puhetta tarvitsemme ymmärrystä vaatia, että kaikkialla maailmassa on elettävä ihmisiksi.

Jos hallitus kuitenkin haluaa osoittaa, että se ei ole kääntämässä Suomea pois kansainvälisen vastuun kannosta ja on valmis myös tätä vahvistaviin korjausliikkeisiin, uskon sen voivan täysimääräisesti luottaa myös opposition tukeen.

 

20.8.2015

Hallituksen kattaus pahin este yhteiskuntasopimuksen neuvottelupöydässä

Toivotan menestystä neuvotteluille yhteiskuntasopimuksesta sillä työmarkkinajärjestöjen sopimus todellisen kilpailukyvyn parantamisesta olisi tärkeä ja tervetullut asia. Jos siitä ei mitään synny niin syy on ensi sijassa hallituksessa, joka epärealistisilla aikatauluillaan, uhkailuillaan ja ymmärtämättömyydellään siitä, miten tuottavuutta ja kilpailukykyä oikeasti nostetaan, on vain vaikeuttanut asiaa.

Ministereiden puheet viiden prosentin ”tuottavuusloikasta” ovat absurdeja. Kilpailukyvystä aidosti huolehtiva hallitus ei tekisi esitettyjä mittavia leikkauksia koulutukseen ja tutkimukseen.

20.8. 2015

14.8.2015

Ben Macintyre, A Spy among Friends. Philby and the Great Betrayal, Bloomsbury, 352 s,, Croydon 2014

Philby

Vielä kerran Philby ja Cambridgen vakoilurengas

Kertomus siitä miten Harold ”Kim” Philby,  kommunismiin fasismin pysäyttäjänä uskonut opiskelija, värvättiin vuonna 1935 Cambridgessa neuvostovakoilun palvelukseen ja miten hänen onnistui päästä brittien ulkomaantiedustelun Secret Intelligence Servicen (MI6) palvelukseen ja nousta siellä keskeiseen asemaan, josta käsin pystyi välittämään Moskovaan tiedot kaikista britti- (ja amerikkalais-) vakoilun asiamiehistä ja operaatioista rautaesiripun takana ja brittien vakoiluorganisaatiosta aina vuoteen 1951 saakka, on kerrottu ja analysoitu jos joltakin kantilta jo sadoissa kirjoissa ja tutkimuksissa. Se on myös inspiroinut agenttikirjallisuutta, ei vähiten John Le Carrén tuotantoa – ja itsekin MK6:n palveluksessa ollut Le Carré on myös kirjoittanut jälkikirjoituksen tähänkin kirjaan,

Selitys tähän mielenkiintoon ei ole vain siinä, että Philby on vakoiluhistorian tunnetuin ja todennäköisesti vaikuttavin kaksoisagentti. Englantilaisille tapaus kietoutuu sillä tavoin maan luokkayhteiskunnan rakenteisiin ja eliitin asemaan, että siinä riittää aina vain uutta koluamista.  Philby ja hänen myös 30-luvun Cambridgessä rekrytoidut kaverinsa – Guy Burgess, Donald MacLean ja Anthony Blunt – eivät olleet tavallista rahvasta vaan hyvistä perheistä tulleita, yksityisiä eliittikouluja käyneitä, yläluokan puhe- ja käytöstavat sisäistäneitä ja sen vuoksi luokkayhteiskunnan huipulla kaiken epäilyn yläpuolella oleviksi luotettaviksi herrasmiehiksi laskettuja.

Shokki oli melkoinen kuin brittien Washingtonin lähetystössä työskennelleet Burgess ja MacLeam kesällä 1951 katosivat ja ilmaantuivat Moskovaan ennen kuin heidän jäljilleen päässyt vastavakoilu ehti heidät pidättämään. Tapaus langetti heti epäilyn MI6:n Washingtonin toimistopäällikkönä toimineen Philbyn ylle, jonka uskottiin järjestäneen ystäviensä paon kuultuaan heihin kohdistuneista epäilyistä. Philby kutsuttiin Lontooseen vakaviin, mutta kohteliain herrasmiesmuodoin toimeenpantuihin kuulusteluihin. Epäsuoria viitteitä siitä, että Philby oli syyllistynyt maanpetokseen oli enemmänkin, mutta ei sellaista todistusaineistoa, joka olisi riittänyt tuomioistuimelle. Philby ei tunnustanut mitään ja pystyi torjumaan epäilyt niin, että useimmat hänen työtovereistaan MI6:ssä alkoivat uskoa hänen syyttömyyteensä. Kaikki eivät uskoneet, ja vastavakoiluorganisaatio MI6:n taustaltaan suuremmassa määrin keski- ja jopa työväenluokkaiset poliiseja ja muita porvarillisia ammatteja edustaneet etsivät olivat  MI6:n yläluokkaista, armeija- ja yliopistotaustaista väkeä taipuvaisempia uskomaan hänen syyllisyyteensä.

Philby joutui kuitenkin eroamaan MI6:stä, mutta julkisuuteen ei asiasta kerrottu mitään ennen kuin amerikkalaislehdet nimesivät hänet vuonna 1955 vakoilurenkaan ”kolmanneksi mieheksi” pakottaen pääministeri Macmillanin parlamentissa irtisanoutumaan epäilyistä ja vakuuttamaan Philbyn syyttömyyttä. MI6:n luokkatoverit eivät Philbyä olleet hylänneet ja alkoholisoitumassa olleelle miehelle järjestettiin työpaikka parin  brittilehden kirjeenvaihtajana Beirutissa. Kyse oli peitetehtävästä Philbyn uudistetulle työsuhteelle  MI6:n vakoilutehtävissä, mikä samalla tarkoitti tietovirran uudelleen avaamista myös KGB:lle Moskovaan.

Uusia näyttöjä Philbyn roolista saatiin kuitenkin mm. neuvostoloikkareiden kertomuksista ja tammikuussa 1963 tutkimukset käynnistettiin uudelleen. Philbyä ei vangittu eikä edes kutsuttu Lontooseen, vaan Beirutiin lähetettiin Philbyn läheinen perheystävä ja samankaltaisen yläluokkataustan omannut ja Philbyä kaikilta epäilyiltä viimeiseen asti puolustanut Nicholas Elliott tehtävänään saada Philby tunnustamaan ja syytesuojaa vastaan paljastamaan kaikki neuvostoyhteytensä. Tarjous tehtiin, koska todistusaineisto ei ilman tunnustusta olisi luultavasti riittänyt tuomioon asti, mutta myös siksi että näin tapaus saataisiin ilman kiusallista julkisuutta hoidetuksi. Philby teki tunnustuksen, mutta ei kertonut kaikkea, vaan otti yhteyttä KGB-kontrolloijaansa, joka järjesti hänet nopeasti Moskovaan. Tapahtumaketju jätti sitkeän epäilyn, että hänelle olisi tosiasiassa järjestetty pakomahdollisuus enempien ikävien paljastusten välttämiseksi.

Yhtä paljon kuin Philby on Nicholas Elliot kirjan toinen päähenkilö, jonka karriääri ja ystävyyssuhde Philbyyn tulee laajasti käsitellyksi. Elliott nousi myöhemmin, MI6:n  jätettyään, vielä pääministeri Thatcherin tiedusteluasioiden käyttämäksi asiantuntijaksi. Philbyn ja Elliotin suhdetta väännetään ja käännetään pohjamutia myöten, mutta käteen jää tärkeimpänä tekijänä yhteinen luokkatausta, jolla Macintyre muutonkin selittää MI6:n haavoittuvuutta.

Kolmas päähenkilö kirjassa on sodan jälkeen brittien MI6:n kouluttama ja niin Elliotin kuin Philbyn läheiseksi ystäväksi kehittynyt amerikkalainen James Jesus Angleton, joka 60-luvulla nousi CIA:n vastavakoilun päälliköksi. Vaikka Angleton jälkeenpäin väitti alusta alkaen epäilleensä Philbyä, ei siitä ole asiakirjoista – joista itselleen kiusallisimmat Angleton vielä hävitti – jälkeäkään. Philbyn lopullinen paljastuminen edesauttoi suistamaan Angletonin tasapainottomaan tilaan ja hänestä kehittyi yksi kylmän sodan parantumattomin paranoikki, jonka syytökset MI6:n johtoon pesiytyneistä myyristä ja sellaisten pääministereiden kuin Harlod Wilsonin ja Olof Palmen toiminnasta neuvostoagentteina vaikuttivat  anglo-amerikkalaisen tiedustelumaailman halvaantumiseen tehokkaammin kuin mitkään KGB:n silloiset operaatiot.

Paranoia kuuluu tiedustelijoiden ammattitauteihin. Se iski myös Neuvostotiedusteluun, jossa toisen maailmansodan aikana epäiltiin Philbyä ja koko Cambridgen ryhmää brittitiedustelun kolmosagenteiksi, joiden toimittamaan arvokkaaseen tietoon suhtauduttiin äärimmäisen epäluuloisesti.

Elokuu 2015

9.8.2015

Juha Pohjonen, Rajan ensimmäinen kenraali. Fredrik Ferdinand Järnström 1870-1936, Otava. 240 s., Keuruu 2014

Pohjonen

Väritön rajakenraali

Kun rajavartiolaitos halusi teettää Suomen rajavartiolaitoksen ensimmäisen päällikön elämäkerran, on Itä-Suomen yliopiston Suomen historian dosentti Juha Pohjonen ollut luonteva valinta. Käsittäähän hänen historiallinen tuotantonsa lähes kokonaan enemmän tai vähemmän Suomen rajan vartiointiin liittyviä asioita, mukaan lukien vuonna 1994 julkaistu, yhdessä Matti Kososen kanssa kirjoitettu rajavartiolaitoksen 75-vuotishistoria.

Minun kiinnostukseni kirjaan perustuu siihen, että toivon vielä joskus pääseväni tutkimaan Suomen ulkopolitiikkaa vuonna 1919 ja kirjoittamaan siitä. Aiheeseen liittyy erittäin paljon edelleen selvitettäviä, suurelta osin itärajaamme liittyviä asioita, alkaen siitä miten  Englanti saattoi perustaa Suomeen tukikohdan, josta käsin tehtiin ilma- ja torpedovenehyökkäyksiä Neuvosto-Venäjälle. Eduskuntaahan ei tällaisella sotatoimiin käytetyn vieraan vallan tukikohdan perustamisasialla koskaan vaivattu.

Mitään valoa tähän ei Pohjosen kirja tuo, eikä paljoa muuhunkaan. Rajavartiolaitoksen hallinnollisen aseman sekavat vaiheet tulevat ehkä jollain tavoin selvitettyä ainakin ulkoisilta osiltaan. Sen sijaan elämäkertana kirja jättää auki paljon kysymyksiä aika etäiseksi ja selittämättömäksi jääneestä Järnströmistä. Varsinaissuomalaisen värvärimestarin poika kävi Haminan kadettikoulun mutta erosi jo 33-vuotiaana alikapteenina Suomen vanhan väen palveluksesta vuonna 1903 ja siirtyi tullilaitoksen palvelukseen melko vaatimattomiin tehtäviin, ja oli sisällissodan alkaessa Pietarsaaren pienen tullikamarin päällikkönä. Mitään muita yhteyksiä aktivisteihin tai jääkäriliikkeeseen hänellä ei tiedetä olleen kuin se, että hän käväisi vuonna 1905 Voimaliiton lähettämänä Sveitsissä valikoimassa ja tarkistamassa sieltä Suomeen ostetun ja salakuljetetun kiväärilastin. Salakuljetukseen, aseiden jakoon tai mihinkään muuhun toimintaan hän ei aktivistien riveissä osallistunut. Ja kun sisällissota tammikuun lopulla alkoi, hän pysyi tullinhoitajana ja vasta maaliskuun puolivälissä liittyi valkoiseen armeijaan majuriksi korotettuna pataljoonan komentajana ilman mainittavia taisteluansioita.

Sodan jälkeen Järnström jäi armeijan palvelukseen, ensin sotaministeriön meriosaston toimistopäälliköksi. Selittämättä jää miksi juuri hänet maaliskuussa 1919 nimitettiin sisäministeriöön rajavartiostotarkastajaksi vastaamaan esittelijänä rajavartiointikysymyksistä. Tätä rajavartiolaitoksen päällikön tehtäväksi täsmennettyä virkaa hän hoiti lopulta kenraalikuntaan ylennettynä ennen 1935 tapahtunutta eläköitymistään .

Rajavalvontaan liittyi paljon mielenkiintoisia kysymyksiä koskien Suomen ja Neuvosto-Venäjän vaikeita suhteita, heimosotia, vakoilua ja rajalla tapahtuvaa kaikenlaista poliittista ja rikollista salakuljetusta, mutta Järnströmistä ei kirjasta löydy juuri mitään mielenkiintoista tai persoonallista.

Oma lukunsa on Pohjosen kielenkäyttö. Eräskin kirjan kuvateksteistä kertoo, että Mauritz Mexmontanin vaikutusta ”Järnströmin toimintaan aktivistien hyväksi ei voi aliarvioida”. Puolet adjektiiveista ja selityssanoista joutaisi tekstistä pois mikä sekä helpottaisi lukemista että selkiyttäisi sanomaa.

Elokuu 2015