Arvoisat kuulijat,   Julkaisin vastikään poliittisten päiväkirjojeni vuosia 1991-1994 koskevat muistiinpanot. Nuo suuren laman, jättityöttömyyden, pankkikriisin ja rajujen leikkausten vuodet olivat monella tapaa murrosaikaa sekä Suomen historiassa että suomalaisten elämässä. Hetken aikaa kaikki se, mitä oli yhdessä rakennettu toisen maailmansodan jälkeen, näytti katoavan taivaan tuuliin. Talouden perusta murtui ja ihmisten turvallisuus horjui. Kirjani nimi ”Siinä syntyy vielä rumihia” on yhteen politiikan tapaukseen liittyvä sitaatti, mutta kuvaa hyvin myös sitä mitä koko yhteiskunnassa noina vuosina tapahtui.

Suuren laman hoitotavasta voidaan olla montaa mieltä. Itselläni on selvä käsitys siitä, että siihen keskeisesti liittynyt pankkikriisi olisi voitu hoitaa veronmaksajille oleellisesti halvemmaksi tulleella ja ylivelkaantuneille ihmisille huomattavasti vähemmän inhimillisiä tragedioita tuottaneella tavalla, kuten kertoo vertailu siihen, miten naapurimaissamme Norjassa ja Ruotsissa vastaavankaltainen pankkikriisi hoidettiin.

Vieläkään ei ole yksimielisyyttä siitä, kuinka lamaa tulisi arvioida. Voidaan sanoa, että olemme eläneet kahdessa Suomessa sen jälkeen. Yhtäältä meillä on ollut kasvun ja työllisyyden Suomi, joka menestyi pitkään kansainvälisissä kauneuskilpailuissa. Suomen asema ei ole vieläkään olennaisesti laskenut, vaikka kasvun ja työllisyyden kasvussa on ollut toivomisen varaa jo kohta kuuden tai seitsemän vuoden ajan, olemme edelleen paitsi maailman vähiten epäonnistunut valtio ja jopa onnellisuusarvioiden kärkimaita.

Tässä voidaankin esittää kysymys, onko vika todellisuudessa vai mittareissa, vai meneekö muualla todellakin niin huonosti, että Suomen suhteellinen asema säilyy ennallaan.

Toisaalta meillä on eriarvoisuuden Suomi, jossa eriarvoisuus, köyhyys ja huono-osaisuus ovat vuosien mittaan lisääntyneet ja syventyneet. Suomeen on juurtunut asioita, joita ei voinut 20 vuotta sitten kuvitellakaan jäävän pysyväksi. Meillä esimerkiksi on 20 000 ihmistä leipäjonoissa joka viikko. Ehkä joidenkin mielestä onnistuneen valtion tunnusmerkiksi riittää se, jos jonottajat todella lopulta saavat leivän käteensä.

Sama kahtiajako löytyy myös muualta suomalaisesta yhteiskunnasta.

Esimerkiksi kun katsoo suomalaista keskustelua taaksepäin viimeisen kahdenkymmenen vuoden ajan, niin jo hallitusohjelmat vakuuttavat, että meillä on koko ajan ollut kasvun ja työllisyyden hallituksia. Toisaalta meillä on ollut myös eriarvoistumisesta huolta kantanut oppositio. Mutta kun puolueet ovat siirtyneet oppositiosta hallitukseen, niistä on samalla tullut kasvun ja työllisyyden puolueita; ja päinvastaiseen suuntaan mentäessä niistä on tullut eriarvoisuuden arvostelijoita.

Vasta nyt viimeisen hallituskauden aikana hallitus on voimakkaasti ottanut köyhyyden ja eriarvoisuuden vähentämisen jo hallitusohjelmassaan keskeiseksi tavoitteeksi. Tässä on myös sikäli onnistuttu, etteivät tarkoin seuratut tulonjakotilastot enää kerro erojen kasvusta, mikä on suurelta osin heti hallituskauden alussa toteutetun viimesijaisen turvan häpeällisen jälkeenjääneisyyden korjaamisen ansiota. Askelia on siis otettu oikeaan suuntaan, vaikka riittämättömästi.

Onko siis todellakin niin, että suomalainen yhteiskunta ei pysty pääsemään yhteisymmärrykseen sellaisesta kasvun ja työllisyyden politiikasta, jolla olisi voimakas yhteiskunnallisia eroja ja jakoja supistava vaikutus? Voidaanko taloudellinen kehitys ja hyvinvointi kytkeä yhteen?

Historiallisesti ei ole mahdotonta kuvitella tämänkaltaista mallia. Pekka Kuusen 60-luvun sosiaalipolitiikka on hyvä esimerkki ajattelutavasta, jossa nämä kaksi näkökulmaa sovitetaan yhteen. Merkitystä ei ole sillä, kuinka tarkasti hyvinvointivaltio itse asiassa rakentui juuri Kuusen esittämän ohjelman mukaisessa muodossa ja järjestyksessä. Kuusen työn merkitys oli siinä, että se antoi meille vision jota noudattaa ja jonka varaan politiikkaa perustella. Kysymys on, missä on tämän päivän visio?

Ennen kuin vastaan tähän kysymykseen on syytä palauttaa mieliin toinen 60-luvulla suomalaiseen yhteiskuntapolitiikkaan vaikuttanut ajattelija. Nyt kun on taitettu peistä siitä, onko suomalaisten soveliasta pyytää neuvoja Ruotsista, on ehkä hyvä muistaa, että 1960-luvulla me kuuntelimme ruotsalaista taloustieteilijää avoimin mielin. Hän oli Gunnar Myrdal. Myrdalin kasautuvan kasvun teorian vaikutus Pekka Kuusen ajatteluun on toki tunnettu, mutta haluaisin tuoda tähän tilaisuuteen Gunnarin toisen käsitteen. Tämä käsite oli luotu harmonia, skapad harmoni. Minusta tämä Myrdalin käsite ei ole saanut sille kuuluvaa huomiota. Mitä Myrdal korosti oli se, että yhteiskunnan järjestys ei synny spontaanisti.

Tätä olen itsekin halunnut korostaa, kun käytän tietoisesti käsitettä hyvinvointivaltio melkein kaikkien muiden mieluummin puheissaan käyttämän hyvinvointiyhteiskunnan asemesta. Valintani ei kerro rakkaudesta valtioon tai siitä, että kaikki asiat tulisi hoitaa valtion (tai muutoin julkisen vallan) toimesta. Se muistuttaa siitä, että hyvinvointiyhteiskunta ei synny itsestään ilman valtiollista päätöksentekoa eli lainsäädäntöä sekä verotuksella, tulonsiirroilla ja budjeteilla tapahtuvaa voimavarojen ohjausta.

Hyvinvointiyhteiskunta ei siis missään ole syntynyt tyhjästä ja itsestään, eikä markkinavoimien tuotoksena. Markkinat ja yritykset eivät luo järjestystä. Ne pikemminkin uudistivat olemassa olevaa eriarvoisuutta. Mitä tarvitaan, on luotu harmonia, joka perustuu väestöryhmien väliseen avoimeen dialogiin. Kansalaisjärjestöt, valtio ja etujärjestöt yhdessä neuvottelevat miten yhteiskuntaa suunnataan.

Tietenkin aika on toinen, mutta me tarvitsemme myös tänään yhteiseen ymmärrykseen perustuvaa yhteiskuntapolitiikkaa. Ja se ei synny ilman yhteistä teoreettista ymmärrystä siitä, mitä on hyvä yhteiskuntapolitiikka.

Näen, että yhdistämällä Kuusen ja Myrdalin ajatuksia ja soveltamalla niitä 2010-luvun Suomeen, ymmärrys uudesta yhteiskuntapolitiikasta voisi syntyä kahdesta teemasta. Uskoakseni juuri tämä on oikea foorumi nostaa keskusteluun tällaisia ajatuksia.

Arvoisat kuulijat,

Ensinnäkin meidän on avattava keskustelu kehityksen ideasta. Olemme sitoneet yhteiskuntapolitiikkamme BKT:n käsitteeseen. Se on hieno saavutus ja sillä on epäilemättä arvonsa myös tulevaisuudessa. En ole sillä tavalla vallankumouksellinen, että olisin kokonaan luopumassa tästä mittarista, joka on taloustieteen luoma käyttökelpoinen väline. Mutta en ole lainkaan vakuuttunut siitä, että meidän BKT:lle antama painoarvo yhteiskuntapolitiikassa on oikea. Elämässä on muutakin arvokasta kuin BKT. Ja voimmeko tosissamme sanoa, että hyvinvointimme ja elämisemme laatu olisi kaksinkertaistunut vuodesta 1991, kuten BKT henkeä kohden? Kaikki eivät ole pitäneet siitä, miten joitain vuosia sitten tulin arvostelevaan sävyyn käyttäneeksi sellaista käsitettä kuin unelmahöttö. Sillä en suinkaan tarkoittanut ottaa etäisyyttä tulevaisuuden visiointiin – olihan Pekka Kuusen rationaalisen yhteiskuntapolitiikan merkeissä esittämä 60-luvun sosiaalipolitiikka myös ja nimenomaan innostava visio paremmasta tulevaisuudesta. En myöskään tarkoittanut sitä, että ihmisten subjektiivinen hyvinvointikokemus pitäisi sivuuttaa yhteiskuntapolitiikassa. Olen päinvastoin sitä mieltä, että elämään tyytyväisyys on poliittinen asia, ja sen muutoksia tulee julkisen vallan asianmukaisesti seurata. Tiedämme nykyisin, että elämään tyytyväisyyteen voi olennaisesti vaikuttaa julkisen vallan toimenpitein. Tämä on yksi alue, jolla voimme työskennellä eteenpäin.

Mutta jos BKT on liian kapea mittari ja elämään tyytyväisyys höttöisyydessään epäselvä, niin me tarvitsemme näiden väliin sijoittuvia kehityksen mittareita. Olen ilolla seurannut moniulotteisten mittaristojen kehitystä.

Vuonna 1990 julkaistiin YK:n kehitysohjelman (UNDP) Inhimillisen kehityksen indeksi (HDI), jonka avulla verrataan maita BKT:n, terveydentilan ja koulutuksen perusteella. Maailmanpankki on ollut edelläkävijä sosiaalisten ja ympäristöön liittyvien näkökohtien sisällyttämisessä osaksi kansojen vaurauden arviointia todellisia säästöjä kuvaavine laskelmineen (Genuine Savings).

WWF julkaisee säännöllisesti Living Planet -raporttia, johon Global Footprint Network -tutkimuslaitos tuottaa uusiutuvien luonnonvarojen kulutusta mittaavan ekologisen jalanjäljen maakohtaiset vertailutiedot globaaleina hehtaareina. Henkilöä kohden laskettu ekologinen jalanjälki ja vertailutietona biokapasiteetti on eräissä maissa hyväksytty sittemmin myös virallisesti ympäristöllisesti kestävän kehityksen seurantamittariksi.

Tunnettuja yhdistelmäindikaattoreita ovat lisäksi ns. bruttokansantuotetta korjaavat mittarit kuten GPI (Genuine Progress Indicator) ja ISEW (Index of Sustainable Economic Welfare) sekä ei-rahamääräiset komposiitti-indikaattorit, joissa hyvinvointia ja/tai kestävää kehitystä kuvataan asetettuun tavoitetasoon nähden. Tällaisia ovat HDI:n lisäksi mm. ESI (Environmental Sustainability Index), EPI (Environmental Performance Index) sekä SSI (Sustainable Society Index). Myös OECD:n Better life -mittaristo on tärkeä avaus, jota Suomi on osaltaan tukenut. Vielä on kuitenkin yksi alue, joka vaatii erityistä huomiota, ja sen on kestävän kehityksen mittaaminen.

On selvää, ettei hyvinvoinnin mittaamista voi eikä tule erottaa kestävän kehityksen mittaamisesta. Maailma on tänäänkin täynnä kriisejä ja konflikteja, mutta ne eivät saa sivuuttaa sitä, että aikamme suurin globaalitason megahaaste on kestävän kehityksen puute, josta kertovat niin ilmastonmuutoksen eteneminen, luonnon monimuotoisuuden väheneminen tai jatkuva väestönkasvu.

Jokainen aste jonka maapallon keskilämpötila nousee, merkitsee askelta lähemmäksi pistettä, josta ei ole paluuta. Meidän täytyy ymmärtää nykyistä paremmin, missä tuo piste on. Olisi irvokasta, jos tajuaisimme ylittäneemme sen vasta kun peruuttamaton vahinko on tapahtunut. Meillä on siten parhaassakin tapauksessa enintään muutama vuosikymmen aikaa sopeuttaa kaikki ihmisen toiminnot maapallolla ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävän kehityksen vaatimuksiin.

Toiseksi meidän on ymmärrettävä nykyistä paremmin eriarvoisuuden ja talouskasvun välistä suhdetta. Kestävän kehityksen toinen pilari on juuri sosiaalinen kestävyys, jota ilman emme saavuta ekologista tai taloudellista kestävyyttä.

Selvää on, että BKT:n kehityksen suunta ja kestävän kehityksen suunta saattavat olla hyvinkin erilaiset. Hurjakaan BKT:n kasvu ei takaa kestävää kehitystä. Usein ajatellaan vain riittävän talouskasvun vähentävän köyhyyttä ja työttömyyttä, ja vain talouskasvun mahdollistavan ympäristönsuojelun. Talouden tuottamien ulkoisvaikutusten määrä kasvaa kuitenkin nyt nopeammin kuin varsinaisten hyödykkeiden arvo. Tämä johtaa yhteiskunnan kokonaishyvinvoinnin heikkenemiseen, eikä BKT:n avulla mitattu talouskasvu enää lisää hyvinvointia. Keskeinen ongelma on, että globaali talousjärjestelmä ylihyödyntää maapallon rajallista ekosysteemiä pitääkseen talouskasvua yllä.

En ole erityisen halukkaasti ottanut kantaa kysymykseen tarvitsemmeko ylipäätään BKT:lla mitattavaa talouskasvua, ja vielä vähemmän olen pitänyt järkevänä degrowth -liikettä. Siltä osin kun talouskasvu perustuu tiedon, osaamisen ja tuottavuuden lisääntymiseen ja taitoon yhdistää tuotannontekijöitä aikaisempaa tehokkaammin on kasvu tietenkin tarpeen ja tervetullutta. Sitä tarvitaan myös ja nimenomaan silloin, kun haluamme siirtyä kestävään uusiutuvaan energiaan ja luonnonvaroja sekä raaka-aineita säästävään teknologiaan perustuvaan kestävään kehitykseen. Tässä yhteydessä on erittäin tärkeätä ymmärtää tasa-arvoisen yhteiskunnan ja taloudellisen kehityksen välinen kiinteä yhteys. On siten erityisen vahvasti torjuttava laajalle levinnyt perusteeton usko veronkevennysten kasvua lisäävään vaikutukseen, sillä jokseenkin kaikki tähän tähtäävät ehdotukset merkitsevät tietoisesti tai tiedostamatta tuloerojen ja eriarvoisuuden kasvun vauhdittamista.

Tasa-arvolla on monta ulottuvuutta. Yksi aivan keskeinen koskee naisten ja miesten tasa-arvoa ja naisten rajoittamatonta ja täysimääräistä osallistumista yhteiskunnan kaikilla tasoilla, joka on aina asia, jonka ensimmäisenä mainitsen, kun perätään syitä Pohjoismaiden hyvään menestykseen erilaisissa hyvinvointia, kilpailukykyä, osaamista, onnellisuutta, arkielämän turvallisuutta tai muita yleisesti tavoiteltuina pidettäviä asioita arvioivissa kansainvälisissä vertailuissa.

Mutta sukupuolten tasa-arvoa ei voi tarkastella irrallaan laajemmasta tasa-arvosta. On selvää, ettei sekään toteudu yhteiskunnissa, joita muutoin leimaavat erilaiset suuret eriarvoisuudet, luokkaerot ja kastijaot.   On ymmärrettävä miten eriarvoisuus vahingoittaa yhteiskunnan toimintaa. Varsin vakuuttavaa näyttöä on siitä, että eriarvoisissa yhteiskunnissa on enemmän sosiaalisia ja terveydellisiä ongelmia. Jos näin on, on varsin epäselvää miksi tätä havaintoa ei otettaisi huomioon yhteiskuntapolitiikassa. Valtioneuvoston kanslia teki vuonna 2009 merkittävän raportin ikääntymisen taloudellisista kustannuksista. Me tarvitsemme vastaavan arvion eriarvoistumisen yhteiskunnallisista kustannuksista.

Sitä odottaessamme kannattaa jokaisen tutustua siihen vakuuttavaan aineistoon jonka Richard Wilkinson ja Kate Pickett ovat koonneet Suomessakin Tasa-arvo ja hyvinvointi: Miksi pienet tuloerot koituvat kaikkien hyväksi –nimellä julkaistuun kirjaansa.

Meidän täytyy myös aikaisempaa kriittisemmin pohtia tasa-arvon ja talouskasvun suhdetta. Eräs syy siihen, miksi Suomi nousi 1990-luvun lamasta oli se, että Suomi oli silloin varsin tasa-arvoinen maa. Epäilen, että eräs syy Suomen laman pitkittymiseen 2010-luvulla on ollut suomalaisen yhteiskunnan eriarvoisuus. Jonkin verran on näyttöä siitä, että eriarvoiset yhteiskunnat toipuvat hitaammin taloudellisista taantumista. Jos tämä yhteys on todellinen, tässä on toinen asia, johon tulee kiinnittää erityistä huomiota.   On edelleen tarpeen myös uudelleen rakentaa hyvinvointivaltiomme pohja. Sivistynyttä yhteiskuntaa mitataan sen mukaan miten se kohtelee kaikkein heikoimmassa asemassa olevia ryhmiään. Tässä on alue, jossa voimme tehdä olennaisesti paremmin. Tämä on myös se ryhmä, johon liittyen yhteiskuntapolitiikka voi vaikuttaa nopeimmin ja jossa uudistusten potentiaaliset hyvinvointi- ja terveysvaikutukset ovat suurimmat. Tämä ei ole yksinomaan SOTE-uudistuksen asia. Vielä suurempi vaikutus on asuntopolitiikalla. Suomi tarvitsee ”suuren asuntopolitiikan”, jossa eri asumismuodot arvioidaan samanaikaisesti. Tarvitsemme myös politiikkaa, joka mahdollistaa pienten kotitalouksien taloudellisen selviytymisen.

Arvoisat kuulijat,   Aloitin puheenvuoroni pohdiskelemalla 1990-luvun lamaa. Suuri kysymys on, olemmeko taas ajautumassa uuteen suureen lamaan. Asiaa on tutkittu. Maan viisaat ovat tällä hetkellä sitä mieltä, että samankaltaisen murroksen vaaraa ei näyttäisi olevan. Keskeinen erottava tekijä on korkotason alhaisuus. Mutta arvoisat kuulijat, muistan myös, että juuri ennen suurta lamaa asiantuntijat olivat harvinaisen yksimielisiä siitä, että suuren taantuman vaaraa ei ollut.

Tarinalla on opetuksensa tai oikeastaan kaksi opetusta.   Ensinnäkin kovin kauas eteenpäin ei voida nähdä parhaissakaan olosuhteissa. Kun kansainvälinen järjestelmä on liikkeessä, tarvitaan melkoista sumulamppua, että näkisi edes muutaman askelen eteenpäin. Emme voi tuudittautua siihen uskoon, että olemme jo nähneet pahimman ja että ”luovan tuhon prosessit” nostaisivat Suomen puoliautomaattisesti ylös tästä suosta jossa olemme. En usko, että meidän Münchausenimme onnistuvat tässä ilman aktiivista yhteiskuntapolitiikkaa. Emme voi olla ujoja, mitä tulee kansainvälisten mallien kopioimiseen tässä suhteessa. Tanskalaiset ja ruotsalaiset tekevät jotakin paremmin tässä kuin me.

Kaikki ei tietenkään riipu meistä itsestämme. Vuonna 2008 Lehman Brothersin konkurssista levinnyt maailmanlaajuinen finanssikriisi on osattu jälkikäteen ennustaa hyvinkin tarkkaan. Mitään takeita sille, etteikö tällainen taas voi muutaman vuoden päästä toistua, ei kuitenkaan ole, sillä siksi puolinaiseksi ovat kriisin puhjettua julistettujen globaalin finanssiarkkitehtuurin korjaukset toistaiseksi jääneet.

Toiseksi Suomi selviytyy vain, jos kansa luottaa julkiseen valtaan ja julkinen valta kansaan. Kansa ymmärtää kyllä välttämättömän, mutta se ei ymmärrä ylimielistä politiikkaa, joka palvelee yhtä väestöryhmää enemmän kuin toista. Suomalaiset eivät nykyisin koe olevansa samassa veneessä. Ennen kuin ensi vuosi loppuu, me tarvitsemme luottamukseen perustuvan yhteisen tahdon. Sanoisin hivenen kärjistäen, että me tarvitsemme kansan tahdon.