Eduskunta hyväksyi lain tasa-arvoisesta avioliitosta. Hieno asia jota on enimmäkseen juhlittu (ja vähäisemmässä määrin murehdittu) sisältönsä puolesta. Merkittävänä on pidetty myös sitä, että tämä on ensimmäinen kerta kun eduskunta päättää mistään asiasta kansalaisaloitteen pohjalta. Sekin on ihan hyvä asia, mutta ei sellainen, joka antaisi aihetta villeimpiin puheisiin siitä miten tämä merkitsee poliittisten puolueiden ja jopa koko edustuksellisen demokratian väistymistä kansalaisyhteiskunnan tieltä.

Kuulun niihin, joille toiminta kansalaisjärjestöissä – maksan edelleen jäsenmaksuni paitsi puolueelle, Vapaus Valita Toisin -yhdistykselle ja Attacille myös yli kahdellekymmenelle muulle järjestölle – on aina ollut yhtä tärkeätä ja itsestään selvää kuin yhteiskunnallinen vaikuttaminen edustuksellisen demokratian ja poliittisten puolueiden kautta. Nämä ovat toisiaan täydentäviä ja yritykset asettaa niitä kilpaileviksi tai vastakkaisiksi ovat demokratian kannalta arveluttavia.

Pohjoismaiden menestys on monessa suhteessa perustunut siihen, että ne ovat kaikki olleet vahvoja kansanliikeyhteiskuntia. Kansanliikkeiden luonne on toki ajan saatossa muuttunut, kun eritoten poliittisten puolueiden kyky kerätä satoja tuhansia kannattajia on heikentynyt ja järjestöihin kuuluminen ehkä muutoinkin vähentynyt, mutta samalla ovat muilla tavoin tapahtuvan verkostoitumisen ja vaikuttamisen mahdollisuudet kasvaneet. Se ei suinkaan tarkoita kansalaisyhteiskunnan heikentymistä, mutta asettaa etenkin vanhoille kansanliikepohjaisille järjestöille uusia haasteita, joihin niiden on ollut vaikeata löytää vastauksia.

Puolueilla ei koskaan ole ollut yhteiskunnallista aloitemonopolia ja nyt niillä on siihen myös aikaisempaa vähemmän kykyä. Vaikka yhteiskunnallinen aloitteellisuus ja muutospaineet syntyvät nykyisin yhä suuremmassa määrin edustuksellisen demokratian ja puolueiden ulkopuolella, on aloitteellisuuden ja muutosten kuitenkin viime kädessä kanavoiduttava edustuksellisen demokratian, hallitusten ja parlamenttien ja niissä toimivien puolueiden tekemiksi lainsäädäntö- ja budjettipäätöksiksi.

Sekin on hyvä muistaa, ettei historiasta löydy ainuttakaan esimerkkiä aidon demokratian kaikki vaateet täyttävästä järjestelmästä, jonka yhtenä, vaikkei tietenkään vielä riittävänä, tunnusmerkkinä ei olisi vapaasti perustettujen ja vapaissa vaaleissa kilvoittelevien puolueiden olemassaolo.

Hallitusten ja kansalaisyhteiskunnan vaikutusta ja vuorovaikutusta tarvitaan myös kansainvälisesti. Vaikka keväällä 2013 YK:n yleiskokouksessa hyväksytty asekauppaa säätelevä Arms Trade Treaty, joka astuu nyt jouluna voimaan, on syntynyt hallitusten neuvotteluissa ja ratifioitu parlamenttien käsittelyssä, ei sitä olisi olemassa ilman väsymätöntä työtä tehneitä kansanliikkeitä ja järjestöjä, jotka painostivat hallituksia toimimaan sopimuksen aikaansaamiseksi.

30.11. 2014

Työväenliike syntyi luokkayhteiskunnassa, jonka kumoamisen se otti tavoitteekseen.  Kommunisteille kumoaminen tarkoitti proletariaatin diktatuuria, sosialidemokraateille luokkaerojen tasoittamista ja asteittaista hävittämistä. Suunnannäyttäjänä tässä oli pohjoismaiden sosialidemokratia, jonka tavoitteeksi Ruotsissa jo 20-luvulla otettiin ’kansankoti’. Se tarkoitti sitä, että sosiaalipolitiikka yhteiskunnallisine palveluineen ja tulonsiirtoineen kattoi koko väestön yhtäläisen perustein, eikä siis ollut enää vain tarveharkintaista köyhäinhoitoa.

Pohjoismainen hyvinvointivaltion malli on ollut menestyksekäs ja pitänyt jatkuvasti kaikki pohjoismaat erilaisten kauneuskilpailujen ja menestysvertailujen kärkikymmenikössä tai lähellä sitä.  Mutta sitä, että näin olisi aina myös tulevaisuudessa, ei voi ottaa annettuna.

Tosiasia on, että luokkayhteiskunta, jonka parhaimmillaan kuvittelimme hävittäneemme, on hiipimässä takaisin. Kun Suomessa tuloerot vielä vuonna 1966, jolloin hyvinvointivaltion rakentaminen pääsi alkuun, jättivät lähes 20 prosenttia väestöstä köyhyysrajan alle, niin vuoteen 1991 mennessä köyhyysaste oli pudonnut jo 6 prosenttiin. Sen jälkeen tuloerojen kasvu on kuitenkin nostanut myös köyhyysasteen 13 prosenttiin.

Vielä selvemmin kielteisen käänteen huomaa alakohtaisessa tarkastelussa. Kansanterveyslaki tuli voimaan vuonna 1972 ja sen seurauksena väestöryhmien terveyserot tasaantuivat. Tänään tilanne on kuitenkin se, että  alimpaan tuloviidennekseen kuuluva mies kuolee 12 vuotta aiemmin kuin rikas, kun  20 vuotta sitten ero oli vielä vähän päälle seitsemän vuotta.

Terveyserojen kasvu johtuu paljolti yleisestä epätasa-arvoisuuden lisääntymisestä ja tuloerojen kasvusta. Pienituloisten vaikutusmahdollisuudet omaan elämäänsä ovat tunnetusti kapeampia kuin parempiosaisten.  Muutokset terveyspalvelujen järjestämisessä  ja saatavuudessa vaikuttavat samansuuntaisesti.

Kansanterveyslaki takaa edelleen kaikille oikeuden hoitoon ja lääkkeisiin. Tiedämme kuitenkin hyvin, että ennen kuin tähän yleensä vielä laadukkaaseen hoitoon pääsee, on se kiirettömissä tapauksissa usein sietämättömien jonotusaikojen takana. Lääkkeeksi niille, joilla siihen on varaa, on otettu yksityinen terveydenhuolto, joka verovaroin laajentuu ja laajentaa luokkapohjaista terveydenhuollon kahtiajakoa terveyserojen kasvussa näkyvin seurauksin.

Eriarvoisuuden kasvun ja tapahtuneen kehityksen voi tiivistää toteamukseen, että luokkayhteiskunta tekee paluutaan. Kyse ei kuitenkaan ole paluusta siihen luokkayhteiskuntaan, joka aikoinaan nostatti työväenliikkeen, vaan sen uuteen 2.0 versioon.   Tällaisessa versiossa harva tuloerojen kasvusta huolimatta elää aivan absoluuttisessa köyhyydessä. Globalisoituvassa maailmassa teollisuusmaat ovat itse asiassa kyenneet toistaiseksi suurelta osin ulkoistamaan pohjattoman kurjuuden kansalliseen yhteisöön kuulumattomaksi katsotuille ryhmille, kuten nyt Suomeen tulleille romanikerjäläisille.   Mutta myös oman maan heikoimmassa asemassa olevat ihmiset ovat osattomia. Eräällä tavoin julmin osattomuuden muoto tänään seuraa siitä, että kun siinä  asemassa olevilla oli aikaisemmin tunne kuulumisesta työväenluokkaan ja luottamus parempaa tulevaisuutta lupaavaan työväenliikkeeseen, ei tästä enää ole kuin rippeet jäljellä.

Kohta puolet suomalaisista ei puolueiden kannatusta mittaavissa kyselyissä osaa tai halua nimetä ainuttakaan puoluetta, jota kannattaisivat. Valtaosaltaan nämä ihmiset ovat köyhiä, usein yksinhuoltajia tai yksinäisiä, heikosti koulutettuja ja eri syistä työelämän ulkopuolelle jääneitä; yhä useampi myös terveysongelmista kärsivä.    Poliittista kilpailua hallitsee kilpailu kuvitellun, keskiluokaksi mielletyn pienen mutta aktiiviseksi uskotun liikkuvan äänestäjäjoukon äänistä tavalla, joka edelleen lisää vieraantumista kaikista vanhoista puolueista.

Neljä vuotta sitten eduskuntavaaleissa nostin keskeiseksi teemaksi juuri sen, miten luokkayhteiskunta tekee paluuta. Noiden vaalien jälkeen perustettiin alun perin kuuden, nyt neljän puolueen hallitus jota, ei pidä yhdessä mikään ideologinen liima, vaan pitkän ja vaikean prosessin tuloksena laadittu yksityiskohtainen hallitusohjelma, johon SDP:n vaatimuksesta kirjattiin myös eriarvoisuuden vähentäminen keskeiseksi tavoitteeksi.

Hallitusyhteistyön alku perusturvan jälkeenjääneisyyden korjaamisineen oli lupaava. Kokonaisuudessaan olemme myös halunneet pitää huolen siitä, että keskeiset vero- ja muut talouspoliittiset ratkaisut ovat olleet tuloeroja tasoittavia. Tässä olemme tilastojen mukaan myös onnistuneet, mutta on selvää että valtaosa suomalaisesti ei pidä tätä läheskään tyydyttävänä saavutuksena, mistä meidän sosialidemokraatteina on oltava täysin samaa mieltä.

Ja nyt viimeisen vuoden ajan on yhä selvemmin näkynyt, miten talousnäkymien synkistyessä  kasvavat oikeistolaiset paineet ns. taloudellisten realiteettien nimessä uusiin eriarvoistaviin ja tuloeroja lisääviin ratkaisuihin. Tässä suhteessa olemme jälleen kerran menossa ratkaiseviin linjavaaleihin.

23.11. 2014