Konspiraatioteoriat kukkivat

Siitä on jo kolmetoista vuotta, kun edellisen kerran luin Ilkka Remeksen kirjan. Kyse oli silloin Ruttokelloista, josta totesin mm. miten ”yhteinen piirre Remeksen koko  tuotannossa näyttää olevan kaiken mahdollisen pahuuden liittyminen Venäjään ja venäläisiin. On surullista ajatella, että tämä saattaisi olla niiden menestyksen salaisuus”. Tämäkin kommenttini saattoi lisätä kirjan muutoinkin muhkeita myyntilukuja.

Sittemmin olen referaateista ja arvioista todennut, että Remes on kerran vuodessa julkaistuissa uusissa jännäreissään laajentanut pahisten joukkoa muihinkin ilmansuuntiin. Tässä viime vuotisessa Omertan liitossa eivät venäläiset esitä mitään roolia, vaan rooli on varattu Euroopan Unionin korruptoituneille byrokraateille ja heitä pyörittäville pankkiirien, suurkapitalistien ja mafian toimijoille, joiden motiivit vaihtelevat puhtaasta rikollisesta rahanahneudesta sokeaan markkinauskoon ja euron puolustamiseen keinoilla millä hyvänsä.

Paljon mielenkiintoisempaa kuin Remeksen toimintajännäreiden vakiokuvioita toistava, hädin tuskin uskottava makrotason juonenrakentelu tai mikrotason puiseva henkilökuvaus, on se maailmankuva joka kirjasta välittyy. Kirjassa esiintyy ihan oikeilla nimillään ihmisiä ja firmoja ja järjestöjä Henry Kissingeristä,  David Rockefelleristä ja pankkiiriliike Goldman Sachs’ta Jean Monnet’hin,  Herman van Rompoyhin ja World Wildlife Fundiin sekä viitataan todellisiin tapahtumiin. Kaikista näistä on kirjan loppuun koottu myös heitä ja heidän yhteyksiään selventävä laaja hakemisto sekä kirjallisuusluettelo, mikä antaa aiheen epäillä, ettei tekijä ole halunnut kirjaansa käsiteltävän pelkkänä viihteenä.

Tästä kaikesta Remes keittää konspiraatioteorioiden valtavirtaa heijastavan keitoksen, jossa Bilderberg-ryhmä, Trilateraalinen komissio, Council for Foreign Relations, European Round Table ovat tämän päivän Siionin viisaita, jotka pyörittävät maailmaa  pankkiirien ja markkinavoittojen tarpeita palvelevien tarkoitusperiensä toteuttamiseksi käyttäen välineinään yhtä hyvin korruptoituneiden virkamiesten johtamaa Euroopan Unionia kuin tarvittaessa myös perinteisten mafiarikollisten palveluja. Ehkä vähän poikkeavan originellin piirteen tähän suurkonspiraatioon tuo se, että Remes kytkee siihen myös ilmastonmuutosta todisteita pimittämällä ja väärentämällä liioittelevat ympäristönsuojelijat, jotka sen varjolla tavoittelevat  demokratian syrjäyttäviä globaaleja hallitsemisrakenteita.

Tällainen maailmankuva heijastaa sekä amerikkalaisen äärioikeiston että eurokriittisten populististen Suomestakin löytyvää ajattelua. Ihan vaarattomana tällaista äskeisissä europarlamentin vaaleissa huomattavaa kannatusta saanutta ajattelua ei voi pitää. Toki on todettava, että EU:sta löytyy runsaasti pankkeja ja suurteollisuutta suosivaa politiikkaa, eurokriisin hoidossa tehtyjä kalliiksi käyneitä virheitä ja Euroopan instituutioiden legitimiteettiä nakertavaa salailua, korruptiota ja päivänvaloa kestämätöntä poliittista kähmintää. Niin runsaasti, että niistä saisi useammankin kirjan ilman niiden ympärille rakenneltuja vainoharhaisia konspiraatioteorioita.

Kesäkuu 2014

Luottamuksellista tyhjänpuhetta

Mikael Pentikäisen siihen asti komea journalistin ura – Etelä-Saimaan päätoimittaja 1996–1999, STT:n toimitusjohtaja ja päätoimittaja 1999–2004, Sanoma Newsin toimitusjohtaja 2004–2010 ja Helsingin Sanomien päätoimittaja 2010 alkaen – päättyi luottamuspulaan ja potkuihin toukokuussa 2013. Tästä syntyi viime talvena julkaistu kirja Luottamus.

Se joka tarttuu kirjaan uskoen saavansa sisäpiiritietoa Sanomien ja Hesarin vallankäytöstä ja päätoimittajan erottamiseen johtaneista syistä pettyy odotuksissaan. Syitä erottamiseensa Pentikäinen ei avaa, antaen ymmärtää niiden olevan hänellekin tuntemattomia, mikä tietysti kertoo päätoimittajan mieleen jääneestä katkeruudesta, niin suuresti kuin hän näkee vaivaa kieltääkseen sen. Muista yhteyksistä on selvinnyt, että yksi konkreettinen syy luottamuspulaan voisi olla se, että kustannusyhtiön hallitus sai ensi kerran tiedon lehden muuttamisesta tabloidiksi lehdestä ennen kuin sitä oli hallituksessa käsitelty.

Tämänkään ratkaisun perusteita Pentikäinen ei avaa. Lukijalle jää vain tunne, että lehden pienentäminen on muutoinkin symboloinut valtakunnan ykköslehden journalistista devalvoitumista. Kirjasta löytyy kuitenkin viitteitä siitä miten lehtien kilpailuasetelmien kiristyminen uudessa mediakentässä on vaikuttanut journalismia rapauttavasti.

Nämä ovat kuitenkin kirjassa vain sivujuonteita. Valtaosaltaan kirja on liikkeenjohtajille tarkoitettua itsensäkehittämismössöä, joka sisältää sellaisia syvällisiä viisauksia kuin: ”Osaavaan esimieheen, kollegaan ja alaiseen on helpompi luottaa kuin sellaiseen jolta puuttuu taitoja”, tai ”entiset taidot eivät välttämättä auta muuttuvassa ja monimutkaistuvassa ympäristössä”, vain yhdeltä sivulta satunnaisesti poimittuja helmiä lainatakseni. Toiselta satunnaissivulta löytyy viisas neuvo: ”Luottamuksen rakentamisessa on syytä välttää äärilaitoja: epäluottamusta ja sokeaa luottamusta”.

Kirjan loppuosa on sitten eurovaaliehdokkaan vaalikirjaan istuvaa pintapoliittista kommentointia. Se kuitenkin selviää, että jakaantuneessa keskustapuolueessa Pentikäinen sijoittuu eurolinjauksissaan lähemmäksi Olli Rehniä kuin Paavo Väyrystä.

Kesäkuu 2014

Yhdysvaltain kunnioitetuin presidentti

Abraham Lincolnia on joskus luonnehdittu suuresta tuntemattomasta nousseeksi vähätellyksi sattumapresidentiksi, joka kuitenkin osoittautui oikeaksi mieheksi oikealla hetkellä. Kun hänet vuonna 1860 nimettiin vasta järjestäytyneen uuden republikaanisen puolueen presidenttiehdokkaaksi, kilpaili ehdokkuudesta kolme muuta häntä tunnetumpaa ja kokeneempaa miestä, senaattori William Seward New Yorkista, Ohion kuvernööri Salmon Chase ja Missourin oikeusministeri Edward Bates. Lincolnin ura oli siitä ennen huipentunut yhteen kaksivuotiskauteen kongressissa ja suurta valtakunnallistakin huomiota saaneeseen tappiolliseen kamppailuun senaattorin paikasta Illinoisissa kaksi vuotta aikaisemmin.
 
Lincoln oli tosiasiassa huolellisesti valmistautunut puoluekokoukseen. Hän tiesi ettei hän olisi kotivaltionsa ulkopuolella kuin hyvin harvan puoluekokousedustajan ensimmäinen valinta, mutta kolmen vahvan ehdokkaan rinnalla hän ei ollut juuri kenenkään ykkösvalinta. Mutta jos kukaan heistä ei heti kärkeen kykenisi saamaan enemmistöä, hän nousisi varteenotettavana kompromissina esiin. Juuri näin kävi, eikä se ollut mikään sattuma, vaikka monet niin luulivat, vaan Lincolnin huolellisesti tekemän pohjustustyön tulos.

Lincoln oli virkakautensa alussa yksi Yhdysvaltain aliarvioiduimmista presidenteistä. Tämä käsitys vahvistui, kun hän otti hallitukseensa kaikki kolme kilpailijaansa, Sewardin ulkoministeriksi, Chasen valtiovarainministeriksi ja Batesin oikeusministeriksi. Ainakin kaksi ensin mainittua uskoivat nousevansa presidentin ohi tärkeimmäksi vallankäyttäjäksi, mitä käsitystä Lincolnin vaatimattomuus ja huomaavaisuus heidän kanssaan ruokki.  Lincolnin kannalta heidän nimityksensä tarkoituksena oli varjella puolueen yhtenäisyyttä ja eliminoida potentiaaliset kilpailijat. Näin myös tapahtui, vaikka Chase kuvitteli vielä neljä vuotta myöhemmin syrjäyttävänsä istuvan presidentin. Lopulta kilpailijoidenkin oli tunnustettava Lincolnin ylivertaisuus. 

Lincolnin presidenttiyden määrittäjäksi tuli kuukausi hänen virkaan astumisensa jälkeen alkanut Yhdysvaltain sisällissota. Siinä ei ollut kyse vain eikä edes ensisijaisesti suhtautumisesta neekeriorjuuteen. Yhdysvaltain liittovaltion perustaminen oli perustunut tasapainotettuun ratkaisuun orjuuden sallivien ja sen kieltävien osavaltioiden kesken, jonka ylläpitäminen oli käynyt haastavaksi liittovaltion laajentuessa. Sodan poliittinen logiikka vei kuitenkin siihen, että Lincoln antoi julistuksen orjuuden lakkauttamisesta koko liittovaltiossa 1863 alusta, mitä Lincoln varovaisena miehenä ei vielä sodan alussa halunnut tehdä. Kaikkiaan 180 000 mustaa sotilasta taisteli pohjoisvaltioiden armeijassa, mikä vastasi kymmenesosaa sen koko vahvuudesta. Se lisäsi painetta orjuuden kieltämiseen myös liittovaltion perustuslain voimalla. 

Kuten  sisällissodat yleensä aina, oli Yhdysvaltainkin 400 000 ihmisen hengen vaatinut sisällissota verinen ja raaka.  Luku on suurempi kuin yhteensä molemmissa maailmansodissa kaatuneiden amerikkalaisten sotilaiden määrä. Siihen nähden on hämmästyttävää minkälaista Doris Kearns Goodwinin kuvaamaa seurapiirielämää Washingtonissa vietettiin koko sodan ajan, vaikka taisteluja käytiin pariinkin otteeseen vain muutaman kymmenen kilometrin päässä pääkaupungista. Presidentin monet näyttäytymiset sotilaiden keskuudessa rintamalla lujittivat hänen suosiotaan ja taistelumoraalia, mutta hänen puolisonsa Maryn elintavat tuskin herättivät samankaltaista ihailua. Myös Lincolnit kokivat sodan aikana menetyksen, kun heidän 11-vuotias William poikansa kuoli 1862 lavantautiin.

Mary Lincoln ei tästä iskusta koskaan täysin toipunut. Sitä seurasi vielä suurempi isku, kun toiselle presidenttikaudelle valtavalla enemmistöllä valittu Lincoln kohta toisen kautensa alkaessa etelävaltojen antautumisen jälkeen kuoli salamurhaajan luoteihin. Lincoln oli silloin sekä uransa että suosionsa huipulla ja kaikkien aikaisempien kilpailijoittensa tunnustama kansakunnan kiistaton johtaja.

Lincoln on ollut jo pitkään kanonisoitu suurmies, eikä Kearnsin työ sitä kuvaa horjuta. Teos on vakuuttavaa ja perusteellista tutkimusta joka paneutuu myös Lincolnin henkilökohtaisiin ominaisuuksiin. Sitä tuskin on tarkoitettu kohteensa kiiltokuvaksi mutta aika likelle sitä kuitenkin päädytään. Muun ohella Lincoln oli myös vakuuttava puhuja ja sanankäyttäjä. Yksi tunnetuimmista Lincoln sitaateista on edelleenkin, toivottavsti, pätevä havainto: ”You can fool all the people some of the time, and some of the people all the time, but you cannot fool all the people all the time.” (Kaikkia ihmisiä voi huijata jonkin aikaa, joitain ihmisiä kaiken aikaa, mutta kaikkia ihmisiä ei voi huijata kaiken aikaa). 

Parasta teoksessa on se, ettei ole vain Lincolnin elämäkerta vaan läpikäy myös hänen kolmen edellämainitun kilpailijansa elämänvaiheet ja keskinäiset suhteet ja antaa siten ajan yhteiskunnallisille jännitteille laajan taustan.  Kearns Goodwinin kirja kertoo ettei se ole tapahtunut aiheetta.

 Kesäkuu 2014

Suomi brittitiedustelun kohteena ja tukialueena

Jos vakoilijan ammattia pidetään maailman toiseksi vanhimpana ammattina niin britit ovat sen vanhimpia harjoittajia sillä, kuten Juha Kotakallio yleistä legendaa toistaen kertoo, sitä varten olisi brittien ensimmäinen organisaatio luotu jo kuningatar Elisabeth I:n aikana. Silti nykymuotoisen Secret Intelligence Servicen perustaminen tapahtui vasta 1909 ja pitkään sen jälkeenkin sitä johdettiin enemmän brittiläisen herrasmiesklubin kuin professionalismin hengessä. Vakoojiksi rekrytoitiin sotilaita tai ylempien yhteiskuntaluokkien edustajia, ja vasta Neuvostoliiton hyväksi toimineen ja SIS:ään pesiytyneen Cambridgen vakoilurenkaan paljastumisen jälkeen alettiin uskoa, ettei oikea syntyperä ollut tae sen enempää luotettavuudesta kuin ammattitaidosta.
 
Suomi sinänsä oli vähemmän mielenkiintoinen vakoilukohde kuin saksalaisten toiminta Suomessa ja mahdollisuus käyttää Suomea Neuvosto-Venäjää vastaan suunnatun tiedonhankinnan ja vaikuttamisen tukikohtana. Jälkimmäiseen avautuivat mahdollisuudet, kun keisarillinen Saksa marraskuussa 1918 romahti ja sen mukana Suomi vapautui siitä vasallisuhteesta Saksaan johon valkoiset olivat maan johtaneet.
 
Keisarillinen Saksa oli kuitenkin Brest-Litovskin maaliskuun 1918 rauhanteosta alkaen pidättänyt suomalaisiakin liiallisesti sotaisuudesta Neuvosto-Venäjän suuntaan, kun taas britit olivat sen jälkeen tukemassa sinne suuntautuvia hyökkäyksiä ja interventiosuunnitelmia. Suhteita komplisoi brittien suomalaisista punapakolaisista kokoama, alun perin Saksaa ja heidän valkosuomalaisia liittolaisia vastaan varustettu Muurmannin legioona, joka vuoden 1919 puolella hajotettiin.
 
Brittien ja Suomen suhteen läheneminen oli alkanut jo heti Saksan romahduksen jälkeen eikä rajoittunut vain itärajan yli suuntautuvaan vakoiluun. Uusissa oloissa Suomi salli – ilman mitään valtiosopimuksia tai muuta julkisuutta – brittien perustaa laivasto- ja lentotukikohdan Koiviston saarelle, josta käsin tekivät lento- ja torpedohyökkäyksiä Kornstadtia ja punalaivasto vastaan. Interventiopolitiikka Luoteis-Venäjällä päättyi kuitenkin brittien tukeman valkokenraali Judentishin epäonnistuneeeen Pietarin valtausyritykseen – johon osallistumiseen Mannerheim tunsi vetoa, mutta jonka toteuttaminen olisi edellyttänyt vallankaappausta Suomessa – mutta vakoilijat jäivät.
 
Brittien ja Suomen suhteet olivat tiedustelutasollakin läheiset ja saavuttivat huippunsa talvisodan aikana. Englanti ja Ranska suunnittelivat tuolloin apuretkikunnan lähettämistä Suomeen nimellisesti tukemaan sen taistelua puna-armeijaa vastaan, mutta ennen kaikkea varmistamaan Saksan sotakonetta ruokkivien Ruotsin malmikenttien hallinnan. Suomi taipui kuitenkin rauhaan ennen kuin apusuunnitelmat olivat valmiita ja alkoi hyvin pian sen jälkeen orientoitua Natsi-Saksaan, liittyen mukaan Hitelrin kanssasotijaksi Operaatio Barbarossan alkaessa kesäkuussa 1941. Brittitiedustelun kiinnostuksen kohteet muuttuivat samalla täysin, kuten myös toimintamahdollisuudet jotka puoliavoimilta osiltaan sulkeutuivat lopullisesti diplomaattisuhteiden katkaisemiseen heinäkuussa 1941.
 
Nämä lähestystövirkailijan, liikemiehen ja toimittajan peitetehtävissä toimineet  britit sekä heidän palveluksessa olleet valkovenäläiset ja suomalaiset lienee Kotakallion teoksessa kartoitettu niin luotettavasti kun se on ollut käytettävissä olleiden lähteiden perusteella mahdollista. Vaikka Kotakallion lähdeluettelo – kyse on aineistosta jota käyttäen Kotakallio on myös tehnyt historian väitöskirjansa – on imponoivan laaja ja kattava jää vielä miettimään paljonko etenkin brittiarkistoissa voi vielä olla salassapidettyä tietoa aiheeseen liittyen. Suorastaan raivostuttavaa on, että kaikki lähdeviitteet kirjasta puuttuvat.
 
Kesäkuu 2014