Suomi brittitiedustelun kohteena ja tukialueena
Jos vakoilijan ammattia pidetään maailman toiseksi vanhimpana ammattina niin britit ovat sen vanhimpia harjoittajia sillä, kuten Juha Kotakallio yleistä legendaa toistaen kertoo, sitä varten olisi brittien ensimmäinen organisaatio luotu jo kuningatar Elisabeth I:n aikana. Silti nykymuotoisen Secret Intelligence Servicen perustaminen tapahtui vasta 1909 ja pitkään sen jälkeenkin sitä johdettiin enemmän brittiläisen herrasmiesklubin kuin professionalismin hengessä. Vakoojiksi rekrytoitiin sotilaita tai ylempien yhteiskuntaluokkien edustajia, ja vasta Neuvostoliiton hyväksi toimineen ja SIS:ään pesiytyneen Cambridgen vakoilurenkaan paljastumisen jälkeen alettiin uskoa, ettei oikea syntyperä ollut tae sen enempää luotettavuudesta kuin ammattitaidosta.
Suomi sinänsä oli vähemmän mielenkiintoinen vakoilukohde kuin saksalaisten toiminta Suomessa ja mahdollisuus käyttää Suomea Neuvosto-Venäjää vastaan suunnatun tiedonhankinnan ja vaikuttamisen tukikohtana. Jälkimmäiseen avautuivat mahdollisuudet, kun keisarillinen Saksa marraskuussa 1918 romahti ja sen mukana Suomi vapautui siitä vasallisuhteesta Saksaan johon valkoiset olivat maan johtaneet.
Keisarillinen Saksa oli kuitenkin Brest-Litovskin maaliskuun 1918 rauhanteosta alkaen pidättänyt suomalaisiakin liiallisesti sotaisuudesta Neuvosto-Venäjän suuntaan, kun taas britit olivat sen jälkeen tukemassa sinne suuntautuvia hyökkäyksiä ja interventiosuunnitelmia. Suhteita komplisoi brittien suomalaisista punapakolaisista kokoama, alun perin Saksaa ja heidän valkosuomalaisia liittolaisia vastaan varustettu Muurmannin legioona, joka vuoden 1919 puolella hajotettiin.
Brittien ja Suomen suhteen läheneminen oli alkanut jo heti Saksan romahduksen jälkeen eikä rajoittunut vain itärajan yli suuntautuvaan vakoiluun. Uusissa oloissa Suomi salli – ilman mitään valtiosopimuksia tai muuta julkisuutta – brittien perustaa laivasto- ja lentotukikohdan Koiviston saarelle, josta käsin tekivät lento- ja torpedohyökkäyksiä Kornstadtia ja punalaivasto vastaan. Interventiopolitiikka Luoteis-Venäjällä päättyi kuitenkin brittien tukeman valkokenraali Judentishin epäonnistuneeeen Pietarin valtausyritykseen – johon osallistumiseen Mannerheim tunsi vetoa, mutta jonka toteuttaminen olisi edellyttänyt vallankaappausta Suomessa – mutta vakoilijat jäivät.
Brittien ja Suomen suhteet olivat tiedustelutasollakin läheiset ja saavuttivat huippunsa talvisodan aikana. Englanti ja Ranska suunnittelivat tuolloin apuretkikunnan lähettämistä Suomeen nimellisesti tukemaan sen taistelua puna-armeijaa vastaan, mutta ennen kaikkea varmistamaan Saksan sotakonetta ruokkivien Ruotsin malmikenttien hallinnan. Suomi taipui kuitenkin rauhaan ennen kuin apusuunnitelmat olivat valmiita ja alkoi hyvin pian sen jälkeen orientoitua Natsi-Saksaan, liittyen mukaan Hitelrin kanssasotijaksi Operaatio Barbarossan alkaessa kesäkuussa 1941. Brittitiedustelun kiinnostuksen kohteet muuttuivat samalla täysin, kuten myös toimintamahdollisuudet jotka puoliavoimilta osiltaan sulkeutuivat lopullisesti diplomaattisuhteiden katkaisemiseen heinäkuussa 1941.
Nämä lähestystövirkailijan, liikemiehen ja toimittajan peitetehtävissä toimineet britit sekä heidän palveluksessa olleet valkovenäläiset ja suomalaiset lienee Kotakallion teoksessa kartoitettu niin luotettavasti kun se on ollut käytettävissä olleiden lähteiden perusteella mahdollista. Vaikka Kotakallion lähdeluettelo – kyse on aineistosta jota käyttäen Kotakallio on myös tehnyt historian väitöskirjansa – on imponoivan laaja ja kattava jää vielä miettimään paljonko etenkin brittiarkistoissa voi vielä olla salassapidettyä tietoa aiheeseen liittyen. Suorastaan raivostuttavaa on, että kaikki lähdeviitteet kirjasta puuttuvat.
Kesäkuu 2014
