Sisäministeri on onnistunut laki ja raamattu -puheillaan tekemään itsestään uutisköyhän kesän Ruokolahden leijonan. Jotkut ovat jopa vaatineet hänen eroaan, jos ei sisäministerin postilta niin ainakin siihen liitetyltä vastuulta kirkollisasiain ministerinä. Itse en näe ongelmaa niinkään siinä, kuka on tällainen ministeri, vaan siinä, että Suomessa ylipäätään on valtioneuvostossa tällainen tehtävä.Sisäministeri on myös puheillaan jälleen onnistunut aikaansaamaan kirkosta eroamispiikin. Tätäkään en ihan ymmärrä. Olettaisin, että kirkkoon kuulutaan siksi, että uskotaan johonkin kyseisen kirkon oppien mukaiseen jumalaan. Tällaisen uskon yhtälailla kuin sen puuttumisen kannalta pitäisi kaiketi olla yhdentekevää miten jotkut yksittäiset kirkon jäsenet sen oppeja tulkitsevat, ainakin niin kauan kun kyse ei ole arkkipiispasta tai muusta järjestöltä tulkintavaltuutuksen saaneesta henkilöstä.Sisäministerin käsittelemä kysymys lain ja yksilön käyttäytymistä ohjaavien eettisten normien suhteesta on myös tärkeä. Sellainen yhteiskunta, jossa ihmisten käyttäytymistä ohjaisivat vain kirjoitetut lakipykälät ja kaikki muu olisi sallittua, olisi aina sietämätön. Sitä lähenee säätelemätön kapitalismi, jossa yritysten ainoa velvollisuus on tuottaa omistajilleen voittoa. On myös paljon esimerkkejä yhteiskunnista, joiden lait ovat sietämättömiä ja ihmisarvoa loukkaavia, ja joissa niiden noudattamatta jättäminen on katsottava kansalaishyveeksi. Tällaiset yhteiskunnat voivat olla sekulaarien ideologioitten ohjaamia, mutta useammin joihinkin pyhiin kirjoituksiin nojaavia teokratioita.Aidossakin demokratiassa voi olla perusteluja tietoiselle kansalaistottelemattomuudelle, jos se on avointa ja sellaista, että siihen ryhtyvät ovat Gandhin tai Martin Luther Kingin tavoin valmiita kantamaan siitä seuraavaa vastuuta. Tällaiseen johtava vakaumus voi pohjautua vain yksilöiden sisäistämiin yleisinhimillisiin eettisiin normeihin, ei mihinkään raamatun, koraanin tai mein kampfin kaltaisiin ylhäältä annettuihin direktiiveihin. Tällainen eettinen näkemys voi, kuten edellämainituilla, perustua uskonnolliseen vakaumukseen, mutta ilman mitään muihin vakaumuksiin kohdistuvaa poissulkevuutta.14.7. 2013

Kesälomalla on aikaa pohtia vaikka poliittisten valtiosihteerien asemaa ja muita polttavia kysymyksiä maailmanparantamiseksi. Olen aiheesta kesäkeskustelun avanneen kollega Alexander Stubbin kanssa samaa mieltä siitä, että nykyiset poliittiset valtiosihteerit ovat eräänlaisia glorifioituja ja muita paremmin palkattuja poliittisia erityisavustajia. Samaa mieltä olemme ilmeisesti myös siitä, että hallitustyöskentelyn tehokkuus edellyttää myös sitä, että ministereillä olisi riittävän vahvat ja asioihin perehtyneet poliittiset sijaiset.Eri mieltä olen kuitenkin ratkaisusta. Stubb esittää varaministerijärjestelmää ja lähtee siitä, että varaministerit olisivat kansanedustajia, mikä vahvistaisi demokratiaa. Tämä tietysti edellyttäisi, että myös ministereiden olisi oltava kansanedustajia, mikä olisi mm. tehnyt mahdottomaksi Stubbin tulon hallitukseen v. 2008. Jos tähän mentäisiin, se tarkoittaisi myös sitä, että hallituspuolueiden kansanedustajista hallituspohjan laajuudesta riippuen ainakin kolmannes olisi hallitustyöskentelyssä mukana. Sellainen ei ainakaan vahvista eduskunnan itsenäistä harkintaa hallituksen toimiin nähden.Sen sijaan, että etsitään ratkaisua lähinnä Englannissa tai Venäjällä jo neuvostoaikana kehitetystä varaministerijärjestelmästä, voisi mallia ottaa Ruotsista ja Norjasta. Näissä pohjoismaissa on toimiva ja selkeä järjestelmä, jossa jokaisella ministerillä on hallituksen mukana vaihtuva poliittinen valtiosihteeri, joka toimii samalla ministeriön kansliapäällikkönä siihen sisältyvin täyain valtuuksin ja virkavastuin. 8.7. 2013

Egyptin ajautuminen tilanteeseen, johon ratkaisua haetaan tosiasiallisella sotilasvallankaappauksella, jota ei siksi kuitenkaan haluta kutsua, on murheellinen asia. Kyse on kuitenkin samasta armeijasta, jota sen väliintuloa nyt juhlivat mielenosoittajat vielä jokin aika sitten arabikevään puhjetessa Egyptissä vaativat luopumaan vallastaan. Jotta tämä käänne toisi uuden kevään, on vielä työn alla olevan väliaikaishallituksen kyettävä voittamaan kaikkien egyptiläisten luottamus halustaan toteuttaa ja vakiinnuttaa maahan aitoa demokratiaa. Tätä toivottiin ja odotettiin vapaissa vaaleissa valtakirjansa niukalla marginaalilla saaneelta nyt syrjäytetyltä presidentti Morsilta, mutta hän ei siihen kyennyt.Pahin skenaario olisi maan syöksyminen väkivalllan kierteesen, mutta onneksi tähän ei toistaiseksi kenelläkään näytä olevan halua. Siihen voidaan kuitenkin päätyä, jollei demokratian vakiinnuttaminen uudelta hallitukselta onnistu. Sitoutumisesta vapaiden parlamentti- ja presidenttivaalien toteuttamiseen ja maan moniarvoisuutta kunnioittavan perustuslain voimaansaattamiseen on pidettävä kiinni. Vaalien vapaus ei toteudu, ellei myös muslimiveljeskunta voi niihin vapaasti osallistua ja valmistautua laillisena puolueena muiden joukossa.Näiden ehtojen täyttyessä muun maailman on oltava valmis tukemaan Egyptiä, jonka ahdingon yksi syy on ollut koko ajan kasvanut ihmisten pettymys johtajien kyvyttömyyteen korjata maan talouden jatkuvasti heikkenevää tilaa.

4.7.2013

Vakoilemista on joskus sanottu maailman toiseksi vanhinmaksi ammatiksi. Ikää lienee mahdotonta todentaa, mutta se näyttää varmalta, ettei ammattikunta ole ainakaan kuihtumassa pois. Vakoilu, eli bruutalimmin ilmaistuna urkinta tai hienommin sanottuna tietojen hankinta, on toimintaa, jota kaikki valtiot resurssiensa ja teknisten kykyjensä puitteissa harjoittavat. Kun sitä harjoitetaan oletettua vihollista vastaan oman maan turvallisuuden nimissä, sen harjoittajat saavat sädekehän, mutta omaan maahan kohdistettu vakoilu tuomitaan jyrkästi, etenkin jos siihen syyllistyy vielä oman maan kansalainen vieraan palveluksessa.Vakoilun juridisen ja moraalisen arvioinnin ja määrittelyn suhteen liikutaan aina harmaalla vyöhykkeellä. Lisää harmaan sävyjä tuovat tilanteet, joissa vakoilun kohteena ovat oman maan kansalaiset. Sitäkin tekevät kaikki valtiot vaihtelevissa määrin. Sekin tapahtuu aina turvallisuuden nimissä, vaikka aina ei ole selvää kohdistuuko uhka valtion todelliseen turvallisuuteen vai kenties vain epädemokraattisen valtion johdon asemaan. Tämä ambivalenssi on elättänyt kokonaista agenttikirjallisuuden genreä, jossa oikean ja väärän tai ystävän ja vihollisen erottaminen on vaikeata. Tämä ei suinkaan ole johdatusta siihen, että tähän kaikkeen tulisi vain tyytyä ja alistua. Digitaaliajan uuden tietotekniikan kehitys ja sen urkintakäytöstä viime viikkoina julkisuuteen saadut tiedot ovat päinvastoin korostaneet tarvetta ryhtyä tehokkaisiin toimiin sekä yksityiseen että valtiolliseen tietosuojaan kohdistuvien loukkausten estämiseksi. Se on kaikkea muuta kuin helppoa sekä tekniikan, juridiikan että moraalin kannalta.Se edellyttää mm. tiukkkaa kansainvälistä normistoa, sen täytäntöönpanoa ja valvontaa sekä jonkinlaista sanktiosäännöstöä. Valmiita malleja ei ole ja siksi on tarpeen nostaa kaikki tähän liittyvät asiat ja kysymykset mahdollisimman avoimeen keskusteluun ja harkintaan, sekä kansallisella että kansainvälisen yhteistyön tasolla.1.7. 2013