Lapsiasiat ovat olleet viime päivinä jälleen kielteisissä otsikoissa sekä Suomen että Venäjän mediassa. Suomen ja Venäjän kanssakäyminen on muuttunut täysin sitten kylmän sodan päättymiseen. Rajanylitykset kasvavat joka vuosi nopeaa vauhtia ja ylittävät nyt jo kymmenen miljoonan vuositason. Suomessa asuu nyt myös jo 50 000:n venäjää äidinkielenään puhuva vähemmistö, josta iso osa on myös Venäjän kansalaisia. Tällainen maahanmuutto on positiivinen asia sekä Suomen taloudelle että kulttuurille.

Samalla kun monitahoinen kansalaistason vuorovaikutus naapureiden välillä ilahduttavasti lisääntyy, ilmenee aikaisempaa useammin myös esim. perhesuhteissa ongelmatapauksia, joiden käsittelyssä on puolin ja toisin edelleen parantamisen varaa. Miksi näin ei olisi Venäjän kanssa, kun aikanaan 60- ja 70-luvulla Suomen ja Ruotsin sosiaaliviranomaisetkin joutuivat läpikäymään tietyn oppimisprosessin silloisen Ruotsiin suuntautuneen suomalaismuuton seurauksena.

Omasta 40 vuoden takaisesta kokemuksestani Helsingin lastensuojelulautakunnan puheenjohtajana tiedän lapsia koskevien asioiden olevan aina vaikeita ja herkkiä. Suomessa jo lainsäädäntö sanoo, ettei yksittäisiä tapauksia voi julkisuudessa käsitellä silloinkaan, jos yksi osapuoli näin tekee. Silloin pitää vain muistaa, ettei koskaan pidä tehdä johtopäätöksiä vain yhden osapuolen kertomuksen perusteella. Oikeusvaltiossa kiistakysymykset ratkotaan säädetyllä tavalla ja ratkaisujen lähtökohtana on jo kansainvälisten sopimusten velvoittamana lapsen etu. Tällöin voidaan joskus joutua oikaisemaan myös lastensuojeluviranomaisten päätöksiä, sillä erehdyksiä voi heillekin sattua.

Politiikanteon saatikka vastakkainasettelun aiheiksi näitä kiistoja ei pidä nostaa, vaan kehittää tapoja, joilla niitä voidaan hyvässä yhteisymmärryksessä selvittää. Näin sovimmekin ulkoministeri Lavrovin kanssa hänen elokuun vierailunsa yhteydessä, jolloin vastasimme heidän ajatukseensa erillisen yhteiskomission perustamisesta ehdottamalla, että toimitamme toisillemme listan niistä eri henkilöistä ja viranomaisista, jotka maissamme ovat kompetentteja tekemään yhteistyötä ja käymään keskustelua naapurimaan vastaavien viranomaisten kanssa, jos tiedon tarvetta tai ongelmia ilmenee. Näin on myös tehty. Oikea tieto ja suorat yhteydet poistavat väärinkäsityksiä ja saattavat viralta näissäkin yhteyksissä toisinaan valitettavasti esiintyvät tahallisen disinformaation levittäjät.

Venäjän ja muun Euroopan kanssakäymisessä on muutoinkin paljon kehittämisen varaa. Viisumivapauden toteuttaminen on otettu yhteiseksi tavoitteeksi, kunhan kaikki sen mahdollistavat yhdessä sovitut askelmerkit on täytetty. Tätä ei pidä viivytellä, vaikka realismia on todeta tämän vielä vievän joitain vuosia. Mutta Suomen esimerkki osoittaa, että viisumijärjestelmää voidaan joustavasti soveltaa niin, ettei se muodostu esteeksi kanssakäymisen jatkuvalle lisääntymiselle.

Venäjän ja EU:n opiskelijavaihdon moninkertaistaminen on asia johon kannattaa yhdessä aktiivisesti satsata. On vähän nurinkurista, että useimpien EU-maiden korkeakouluissa – näin myös Suomessa – on enemmän kiinalaisia kuin venäläisiä opiskelijoita. Edelliset ovat toki tervetulleita, mutta luontevaa olisi että lähinaapurin kanssa olisi vähintään yhtä laajaa opiskelijavaihtoa.

6.10. 2012 

Hallitusohjelman mukaan ”Suomi toimii kansainvälisten rahoitusmarkkinoiden vakauden, läpinäkyvyyden ja vastuullisuuden lisäämiseksi. EU:n toimien ohella keinoina voivat tulla kyseeseen rahoitussektoriin kohdistuvat kansainväliset verot, rahoitusmarkkinavalvonnan tiukentaminen, vakavaraisuusmääräysten kiristäminen ja läpinäkymättömien riskikasautumien ennaltaehkäisy”. Tämän mukaisesti ”Suomi kiirehtii kansainvälisen rahoitusmarkkinaveron käyttöönottoa maantieteellisesti mahdollisimman kattavasti”.

Tähän on nyt tarjolla konkreettinen mahdollisuus, kun Saksa ja Ranska ovat esittämässä, että EU:n vahvistetun yhteistyön sääntöjen mukaisesti käynnistettäisiin vähintään yhdeksän jäsenmaan yhteistyö ns. rahoitusmarkkinaveron käyttöönottamiseksi. Tässä myös Suomen on syytä olla alusta alkaen mukana.

Suomen osalta mahdolliset 570 miljoonan tulot rahoitusmarkkinaverosta ovat tervetulleita ja tukevat julkisen talouden vakautta. Samalla on tietysti totta, ettei vero esitettyine 0,1 prosentin verokantoineen (ja 0,01 % kohdistuessaan johdannaiskauppoihin) korjaa vasta kuin hyvin vaatimattomassa mitassa rahoitusmarkkinoiden epävakauteen ja keinotteluun liittyviä epäkohtia. Kyse on ennen kaikkea tiennäyttäjyydestä, jonka tarkoituksena on laajentaa vero koskemaan ei vain koko EU-aluetta vaan laajemminkin globaaleja finanssimarkkinoita.

Politiikan luonteeseen kuuluu, että jokaista veroa ovat sen potentiaaliset maksajat aina ennakolta vastustaneet maalaillen suuria peikkoja sen synnyttämistä haitoista. Finassimarkkinat ovat nyt aliverotettuja. Niihin kohdistuvat verot eivät haittaa reaalitalouden toimintaa – jos jotain ne voivat vapauttaa voimavaroja reaalitalouden kehittämiseen kansantaloudelle kalliiksi tulleiden finanssimarkkinainnovaatioiden kehittelyn asemesta. Finanssalan nostaman ja uhkailun piirteitäkin saaneen äänekkään kampanjan väitteet veron erilaisista haittavaikutuksista ovat perusteettomia, ja jos jotain haittoja ilmenee, jäävät ne hyötyjä vähäisemmiksi. Pankinomistajana en luottaisi johtajaan, joka lähtee tosissaan esittämään toimintojen siirtelyä 0,1  prosentin veroeron vuoksi.

1.10.2012