Etusivu 2012 maaliskuu 2012
31.3.2012

Henning Grelle, Thorvald Stauning. Demokrati eller kaos, Jyllands-Postens Forlag, 578 s., Juva 2008

1333198846_Stauning.JPGTanskan maanisä

Vuonna 1870 perustettu Tanskan sosialidemokraattinen puolue on vanhin Pohjolan demaripuolueista ja sai ensimmäisen edustajansa valituksi parlamenttiin jo vuonna 1884. Se myös saavutti ensimmäisenä pohjoismaisena puolueena maassaan hegemonia-aseman ja kaikkien aikojen parhaimman vaalituloksensa jo vuoden 1935 folketingetin vaaleissa, joissa se sai 46,4 % äänistä, vaikka jäi silloinkin ilman omaa enemmistöä. Sosialidemokraattien iskulause noissa vaaleissa oli ”Stauning eller kaos”, mistä myös nimi Henning Grellen kirjoittamalle elämäkerralle.
 
Puolueen puheenjohtaja oli tuolloin 62-vuotias Thorvald Stauning, joka oli jo vuonna 1910 noussut puolueen johtajaksi ja ensimmäisen kerran ministeriksi 1916-20, pääministeriksi 1925-26 ja uudelleen samaan tehtävään vuodesta 1929 alkaen. Vain kansakoulua käynyt Stauning oli ennen valintaansa folktingetiin työskennellyt tupakkatehtaassa – hän oli itsekin melkoinen piippu- ja sikarimannekiini – ja ammattiyhdistystoimitsijana. Puolueen johtajana hänen asemansa oli kiistaton eikä hänellä ensimmäisen valintansa jälkeen ollut koskaan vastaehdokkaita puoluekokouksessa, vaikka hänen reformistisuutensa ja anti-kommunisminsa eivät aina vasemmistolaisempia voimia miellyttäneet.

Ehkä vakavimmin Stauningin asema horjui vuonna 1914 jolloin hän ilmestyi huomattavan päihtyneenä johtamaan varapuhemiehenä Folketingetin tärkeää perustuslakia käsitellyttä istuntoa. Minkälaisesta promillemäärästä oli kyse ei Henning Grelle kirjassa yritäkään selvittää, mutta ottaen huomioon tanskalaisten tunnetun vapaamielisyyden tällaisissa asioissa sen on täytynyt olla huomattava. Stauning kuitenkin selvisi kriisistä ilman pysyviä aseman menestyksiä, eikä hänen asemaansa myöhemminkään horjuttaneet hänen useat avioliittonsa, tunnetut naissuhteensa tai aviottomat lapsensakaan.

Sosialidemokraattien valta-asema Tanskassa on pitkään perustunut – ja perustuu edelleenkin – puolueen yhteistyöhön vasemmistoliberaalisen Radikale Venstre puolueen kanssa. Alkuaikoina puolueilla oli myös silloisissa enemmistövaaleissa sopimuspohjaista yhteistyötä. Hallitusyhteistyö alkoi vuonna 1916 RV:n johdolla ja jatkui sitten Stauningin johtamissa hallituksissa.

Stauning luopui puolueen puheenjohtajuudesta v. 1939 mutta jatkoi pääministerinä, missä tehtävässä hän oli saksalaisten miehittäessä maan keväällä 1940. Stauningin sallittiin jatkaa hallituksen johdossa keväällä 1942  tapahtuneeseen kuolemaansa saakka, mutta miehitetty maa joutui sopeutumaan miehittäjien tahtoon. Sen varmisti jo ensimmäisen maailmansodan aikana samassa tehtävässä toimineen, aiemmin RV:een kuuluneen Erik Scaveniuksen paluu saksalaisten luottomiehenä ulkoministeriksi.

On hyvä huomata, että myös ensimmäisessä maailmansodassa puolueettomuutensa säilyttänyt Tanska oli sosialidemokraattien tukeman RV:n vähemmistöhallituksen aikana kallellaan Saksan suuntaan, mihin Stauningin osalta vaikuttivat hänen läheiset suhteensa Saksan sosialidemokraatteihin. Scaveniuksen Stauningin tuella toteuttamaa myöntyvyyspolitiikkaa on sodan jälkeen paljon arvosteltu, mutta sillä oli vuoden 1943 vaalienkin perusteella kansan vankka tuki ja sen avulla tanskalaiset selvisivät sotavuosista minimaalisin henkilö- ja aineellisin menetyksin. Stauningin jälkimainetta Tanskassa miehitysaika ei liioin ole juurikaan tahrannut kritiikin kohdistuessa ennen muuta Scaveniukseen.

Tanskan työväenarkiston johtajan Henning Grellen kirjoittama, kohdettaan sangen myötäsukaisesti käsittelevä elämäkerta on vankkaa ja vakaata luettavaa, mutta jättää etenkin ei-tanskalaiset lukijat monessa kohtaa kaipaamaan vähän enemmän ja täsmällisempää tietoa tapahtumista Stauningin aikaisessa Tanskan politiikassa ja muista kirjassa esiintyvistä keskeisistä henkilöistä. Ennen kaikkea jää kysymään miten, minkälaisten uudistusten ja kamppailujen kautta tanskalaista hyvinvointivaltiota 20- ja 30-luvulla rakennettiin.

 Maaliskuu 2012

30.3.2012

Selko valmistelu jatkuu

Sen jälkeen kun hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittinen valiokunta UTVA yhdessä tasavallan presidentin kanssa päätti puolustusvoimauudistuksen linjauksista on keskustelu uudistuksen yhdestä yksityiskohdasta, mutta myös laajemmistakin ratkaisuista jatkunut välillä hyvin kiivaana. Sitä on ylläpitänyt ennen muuta julkisuuteen tullut tieto puolustusministerin antamasta poliittisesta ohjauksesta, jonka johdosta uudistusta valmistellut puolustusvoimien johto luopui enemmälti pohtimasta ruotsinkielisen Uudenmaan prikaatin ja sen varuskunnan Dragsvikin asemaa. Tämän ohjauksen kertomatta jättäminen oli puolustusministeriltä menettelytapavirhe, jota hän on pyytänyt anteeksi ja josta hän on ainakin eduskunnan luottamuslauseäänestyksessä saanut synninpäästön. Tämän johdosta UTVA kävi eilen torstaina läpi uudemman kerran asian, mutta päätyi pitäytymään aiemmissa linjauksissa. UTVA:ssa ministereitä kiinnosti, olisiko puolustusvoimien oma esitys ilman yllämainittua ohjausta ollut toisenlainen. Varmaa vastausta tähän ei saatu, koska asia ei edennyt pidemmälle. Sain sen käsityksen, että varmaan joitain yksityiskohtia olisi voitu ratkaista vähän toisin, mutta että sillä tuskin olisi ollut vaikutusta suurimmaksi kysymykseksi nousseisiin, muita varuskuntia koskeneisiin ratkaisuihin. On varmaan myös niin, että uudistuksen valmistelussa olisi voitu ainakin yrittää vähän enemmän pitää yhteyttä eduskuntapuolueisiin jotta myös oppositio olisi voinut kantaa vastuuta välttämättömistä ratkaisuista. Eri asia on, olisiko oppositio kuitenkaan halunnut ottaa sille tarjottua vaikutusmahdollisuutta ja siihen sisältyvää vastuunkantoa.  Turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon (Selko) valmistelu, johon myös puolustusvoimauudistus sisältyy, jatkuu edelleen. Toivon, että jatkossa myös oppositiolla olisi valmius olla rakentavasti mukana turvallisuuspolitiikkamme yleislinjojen muotoilemisessa, jotta pitkä ja hyvä suomalainen perinne isojen turvallisuuspoliittisten linjausten tekemisestä konsensuksen hengessä voisi jatkua. Haluan omalta osaltani kuten varmasti koko hallituskin toimia siten, että tämä olisi mahdollista ja että selonteon viimeistään alkusyksyllä tapahtuva eduskuntakäsittely sujuisi tällä tavoin rakentavassa ja yhteistyöhakuisessa hengessä.  30.3. 2012

25.3.2012

Valkovenäjä ja jääkiekon MM-kisat

Valkovenäjän kehitys on ollut pitkään suuri murheenaihe Euroopassa. EU on pyrkinyt pitämään ovet auki myös Valkovenäjän osallistumiselle eurooppalaiseen yhteistyöhön mm. Itäisen kumppanuuden merkeissä. Valitettavasti demokratian ja ihmisoikeuksien tila maassa ovat menneet vain huonompaan suuntaan, kuten oikeusvaltioon sopimattomilla menettelytavoilla teetetyt ja pikaisesti toimeenpannut äskettäiset kuolemantuomiot osoittavat. Tähän kehitykseen EU on vastannut asteittain kiristetyillä pakotteilla, viimeksi neuvoston perjantaisessa kokouksessa.

Pakotteet ovat tärkeä ja välttämätön instrumentti, mutta niitä pitää osata käyttää harkiten ja viisasti jotta ne myös voisivat tuoda toivottuja tuloksia, missä varmasti EU:lla on edelleen opeteltavaa. Pakotteita täytyy osata oikea-aikaisesti ja kohdennetusti sekä lisätä että purkaa. Valkovenäjän tapauksessa se tarkoittaa sitä, että jos poliittiset vangit vapautetaan ja Valkovenäjä on valmis yhteistyöhön tänä vuonna toimeenpantavien parlamenttivaalien vapauden ja reiluuden varmistamiseksi, niin niitä myös puretaan. Tämä voi kuitenkin tapahtua vain todettujen tekojen perusteella, sillä monet lupaukset ovat ennenkin jääneet pitämättä.

Valkovenäjä isännöi kahden vuoden päästä jääkiekon MM-kisoja, mikä on jääkiekkohullulle presidentti Lukashenkalle henkilökohtaisesti tärkeä asia. EU:n perjantain Valkovenäjä-päätelmissä todettiin, että EU tulee välittämään syvät huolensa kansainväliselle ja kansallisille jääkiekkoliitoille ihmisoikeus- ja demokratiarikkomuksista maassa. Muotoilu on sillä tavoin harkittu, että EU ei voi eikä sen pidä mennä käskyttämään itsenäisesti päätöksensä tekeviä urheilujärjestöjä – mitä olympiakomitean entisenä jäsenenäkin korostan – mutta jos olot Valkovenäjällä eivät parane, olisi kisojen järjestäminen maassa skandaali. Sen seuraukset voivat jo kirpaista jääkiekkopomojen kukkaroakin, jos ei omaatuntoa.

Suositukseni jääkiekkoliitolle on, että on varauduttava kisojen siirtämiseen hakemalla vaihtoehtoinen järjestäjä, mutta päätöstä kannattaa vielä pidätellä siihen saakka, kunnes se on välttämätön uuden kisapaikan järjestelyjen kannalta. Jääkiekkoliiton avoin valmius harkita paikan vaihtoa on juuri nyt tehokkain painostuskeino,  mutta sen jälkeen kun paikka on lopullisesti vaihdettu se on edelleen moraalisesti perusteltu oikea ratkaisu, mutta ei enää jätä Lukshenkalle insentiiviä parantaa tapojaan kisojensa pelastamiseksi.

25.3. 2012

24.3.2012

Amnesty Internationalin vuosikokous 24.3.2012, Tampere

Media täyttyy lähes päivittäin Syyriaa, Homs’ia ja muita maan kaupunkeja koskevista kauhukuvista. Siviiliväestöä, naisia ja lapsia kidutetaan ja surmataan raa’alla tavalla. Vaikka Syyrian tapahtumat on tuomittu maailmalaajuisesti, väärinkäytökset jatkuvat ja ihmisoikeusloukkauksiin käytettyjen aseiden toimittaminen jatkuu. Syyria on osaltaan valitettavasti kuitenkin vain yksi, tosin järkyttävä esimerkki kansainvälisen asekauppasopimuksen, ATTn tarpeesta.

Helmikuussa viimeiseen istuntoonsa kokoontunut ATT -valmistelukomitea päätti sopimuksen vuosia kestäneen valmistelun, johon Suomi on osallistunut sopimusta alun perinkin sponsoroineena valtiona ja Amnesty International merkittävänä siviiliyhteiskunnan toimijana.  YKn sopimuskonferenssi pidetään ensi heinäkuussa. Elämmekin tällä hetkellä tavanomaisten aseiden kaupan sääntelyn osalta merkittävää aikaa. Sopimusta koskeva momentum on käsillä eikä sitä saa menettää.

Tehokas ja universaali sopimus on tarpeen köyhyyttä, konflikteja ja ihmisoikeusloukkauksia aiheuttavan vastuuttoman asekaupan torjumiseksi. Tästä syystä sopimuksen tavoitteiden tulee olla selkeät ja sopimuksen asekatteen mahdollisimman laaja. YK:n tavanomaisten aseiden rekisteriä, UNROCA , on sen poliittisen hyväksyttävyyden vuoksi varsinkin aluksi pidetty sopivana lähtökohtana asekatteen määrittelylle. Koska rekisteri on kuitenkin ATT:n kannalta liian rajoittava ja osittain vanhentunutkin, sitä tulisi täydentää muiden aseluetteloiden sisältämillä aseilla. Käyttökelpoisia olisivat esimerkiksi EU:n yhteinen puolustustarvikeluettelo ja Wassenaar -järjestelyn aseluettelo. Näistä luetteloista voitaisiin ATT -sopimuksen asekatteeseen sisällyttää uudenaikaisempia, teknologisen kehityksen myötä valmistettuja tavanomaisia aseita. ATT -valmistelukomitean puheenjohtajan non paper onkin jo ottanut mainittuja näkökohtia huomioon.

Asekauppasopimuksen asekatteen tulisi myös sisältää pien- ja kevytaseet, SALW, sekä ammukset, jotka usein kulkeutuvat muille kuin tarkoitetuille loppukäyttäjille. Useille maille, kuten Afrikan ja Latinalaisen Amerikan maille, näiden aseiden asema on sopimuksen asekatteen keskeinen osa. Kevyt- ja pienaseilla arvioidaan surmattavan vuosittain lähes 300.000 ihmistä. Nämä aseet aiheuttavat nykyisissä konflikteissa suurempaa tuhoa kuin korkean teknologian raskaat ja kalliit asejärjestelmät.

Pienaseiden aiheuttama ongelma on erityisen suuri Afrikassa, missä usein heikko ja kehittymätön hallinto lisää näiden aseiden tuottamaa ongelmaa. Esimerkiksi Mosambikin ja Angolan konflikteista yli jääneitä aseita kulkeutuu valvonnan puuttuessa edelleen Etelä-Afrikkaan, Namibiaan, Zimbabween ja Sambiaan. Näistä ja muista tunnetuista ongelmista huolimatta eräät maat ovat vastustaneet pien- ja kevytaseiden sisällyttämistä asekatteeseen. Onkin varmaa, että heinäkuun konferenssissa aseiden määritelmäkysymykset tulevat olemaan vaikeita. Pienaseistahan ei ole esimerkiksi ole olemassa hyväksyttyä kansainvälistä määritelmää.

Aseiden siirtojen eri tyypit tulee sopimuksessa määritellä mahdollisimman kattavasti. Viennin ohella sopimukseen tulee sisällyttää jälleenvientiä, välitystä, väliaikaisia vientejä, tuontia, kauttakulkua ja teknologian siirtoa ym. koskevat määräykset. Vain tällä tavalla pystytään estämään sopimuksen sisältämien määräysten kiertäminen ja vaikuttamaan laittomaan asekauppaan.

Ollakseen tehokas ja vaikuttava, ATT -sopimuksen tulee velvoittaa oikeudellisesti sopimuksen osapuolena olevia valtioita. Sopimuksen tulee sisältää sitovat ja selkeät kriteerit eri asesiirtoja koskevien lupien myöntämiseksi tai epäämiseksi. Näistä tärkeimpinä mainittakoon YK:n peruskirjan velvoitteiden ja turvallisuusneuvoston hyväksymien embargojen ja sanktioiden, humanitaarisen oikeuden ja erityisesti ihmisoikeuksien kunnioittaminen, naisten asema mukaan lukien. Naisten oikeuksien toteuttaminen on merkittävä tekijä rauhan ja vakauden saavuttamiseksi.

Lupakriteereiden osalta merkittävä kysymys on, miten sitoviksi kriteerit laaditaan. Koska ihmisoikeuskysymys on ATT -sopimuksessa keskeinen, tulee sitä koskevat kriteerit laatia sitoviksi. Myös aseiden loppukäyttäjän luotettavuus on aina selvitettävä sen estämiseksi, etteivät aseet kulkeudu muille kuin tarkoitetuille loppukäyttäjille. Edellä selostamani Afrikan tilanne toimii esimerkkinä vakavasta aseiden kulkeutumisesta vääriin käsiin.

ATT -sopimuksen täytäntöönpanon on tarkoitus tapahtua kansallisella tasolla. Sopimus edellyttää toimivaa kansallista hallintoa ja lupajärjestelmää sekä avoimuutta ja läpinäkyvää raportointia Tästä on EU:n piirissä jo saatu kokemusta sitovan aseiden ja sotilasteknologian siirtoja koskevan yhteisen kannan soveltamisessa. Yhteinen kanta on sisältämiensä lupakriteereiden osalta kattava ja onnistunut mutta sen soveltamisessa ei tietenkään koskaan päästä jäsenvaltioiden käytäntöjen täydelliseen yhteneväisyyteen.

ATT -sopimuksen kansallinen täytäntöönpano ei luonnollisesti aiheuta vaikeuksia kehittyneille maille, joilla jo on tehokas hallinto ja toimivat lupa- ja raportointijärjestelmät. Näiden kehittynyttä ja avointa asevientipolitiikkaa harjoittavien maiden kannalta kysymys on lähinnä siitä, mille ambitiotasolle sopimuksen velvoitteet yleisesti ja täytäntöönpanoa koskevat velvoitteet erityisesti asetetaan, jotta sopimus tuottaisi lisäarvoa. Ongelmat liittyvätkin kehittyviin maihin, joilla mainittuja järjestelmiä ei ole.

 Koska asekauppasopimuksen on tarkoitus olla universaali ja tehokas, tulee myös kehittyvien maiden pystyä liittymään sopimukseen. Tästä syystä on valmistelukomitean puheenjohtaja Moritàn’in non paper’iin sisällytetty kehittyvien maiden avustamista koskevat määräykset. Suomen kaltaisilla kehittyneillä mailla onkin suuri vastuu hyväksyä kehittyvien maiden teknisen avun antamista koskevat pyynnöt sopimukseen liittymisen helpottamiseksi.

Vaikka YK:n piirissä usein esiintyvä jako etelään ja pohjoiseen on suuressa määrin pystytty välttämään ATT -sopimuksen valmistelussa, on neuvotteluissa edelleen merkittäviä avoimia kysymyksiä. Näihin kuuluvat esimerkiksi aseiden tuottaja- ja tuojamaiden näkemyserot sopimuksen tasapuolisesta soveltamisesta. Myös näissä kysymyksissä Suomen kaltaisilla kehittyneillä mailla on vastuu vaikuttaa ratkaisujen löytymiseen.

Asekauppasopimusta koskeva hanke nauttii laajaa kansainvälistä tukea vaikka kielteisiäkin kantoja vielä esiintyy. On maita, jotka pelkäävät puolustuskykynsä heikkenevän ja asekauppojen tyrehtyvän jos sopimuksen sisältämiä lupakriteereitä sovelletaan syrjivästi. Eräät EU:n ulkopuoliset suuret aseidentuottajat suhtautuvat edelleen epäilevästi sopimushankkeeseen. Vaikka sopimuksella on määrällisesti laaja tuki sekä hallitusten että kansalaisjärjestöjen, kuten Amnesty International’in piirissä, ei sopimuksen syntyminen heinäkuun YK -konferenssissa ole täysin varmaa. Monet maat kiistävät edelleen sopimuksen tarpeellisuuden.

Vaatimus sopimuksen tasapuolisesta soveltamisesta yhteisesti sovittuine lupakriteereineen liittyy kansainvälisen politiikan peruskysymyksiin kuten valtioiden suvereniteettiin, jota ilmentävät oikeus asevientiin ja YK:n peruskirjan 51 artiklan mukainen oikeus aseiden hankkimiseen itsepuolustustarkoituksessa. Merkittävä kysymys on myös ihmisoikeuksia koskevien rikkomusten todentaminen. Näiden kysymysten ratkaiseminen edellyttää paitsi riittävää poliittista tahtoa myös sopivaa kansainvälistä toimintaympäristöä ja suotuisaa yleispoliittista tilannetta. Neuvotteluita koskevan konsensus -päätöksenteon vaikutus neuvottelujen dynamiikkaan ja lopputulokseen on toistaiseksi avoin kysymys.

Tavanomaisten aseiden kaupan sääntely on jäänyt jälkeen globaalista kehityksestä. Olen henkilökohtaisesti toiveikas ATT -sopimuksen syntymisen suhteen. Sopimuksen syntymisestä huolimatta asekauppa ja ihmisoikeusloukkaukset kuitenkin jatkuvat. Vaikka asekauppasopimus ei sinänsä pysty ratkaisemaan Syyrian kaltaisia ongelmia eikä estämään vastaavia vakavia konflikteja niihin liittyvien kysymysten moniulotteisuuden vuoksi, on ATT -sopimus kuitenkin merkittävä edistysaskel ja väline, jolla voidaan pyrkiä lieventämään asekaupan aiheuttamia ongelmia ja vahvistamaan ihmisoikeuksien kunnioittamista. 

Lopuksi tahtoisin vielä esittää kiitokseni Amnesty Internationalille ja kansalaisliikkeille aktiivisuudestanne. Toivon – ja uskon – että olette jatkossakin aktiivisia, sillä panoksenne on tärkeä hyvän lopputuloksen saavuttamisessa.

Kiitos!

21.3.2012

Carl Bildt and Erkki Tuomioja ,Foreign Ministers of Sweden and Finland: Give Diplomacy a Chance, International Herald Tribune, 21.3.2012

Carl Bildt and Erkki Tuomioja

The authors are Foreign Ministers of Sweden and Finland

Give Diplomacy a Chance

We are deeply concerned about all the loose talk regarding a possible military attack on Iran because of the uncertainty over parts of its nuclear program.

Not only would such an attack be a clear violation of the Charter of the United Nations. It would also risk severely negative repercussions in wide and sensitive regions at the same time as it might well be counterproductive in terms of the objectives it would seek to achieve.

It is actually difficult to see a single action more likely to drive Iran into taking the final decision to acquire nuclear weapons than an attack on the country. And once such a decision is taken it would only be a matter of time to turn it into reality.

Serious analytical reports assess that Iran had a nuclear weapons program up until the end of 2003. We should not forget that these were years when it was widely assumed that Saddam Hussein, who had launched a devastating war against Iran, also had such a program.The years since then have been a period of hardened positions and strengthened sanctions, but also of missed diplomatic opportunities.

There is little doubt that there was an open Iranian attitude in 2003 and the immediate period thereafter, but US policy at the time blocked exploration of the possibilities. There is little doubt that infighting in Iran after the 2009 election blocked its acceptance of a generous and constructive offer related to its research reactor. And there is, in our opinion, little doubt that we would have been in a better position now had we explored further the opening generated by Turkish and Brazilian diplomacy in the spring of 2010.

But now diplomacy will be given a new chance after nearly two years of diplomatic inaction. And this time, we should aim for a sustained diplomatic engagement that seeks to build trust through a series of steps, as bridging the immense gulf of mistrust will not be done in a day.

Iran certainly has its rights under the NPT, but it also has its obligations. And it must understand that its past behavior has created the misgivings concerning its intentions that are now there.In its own interest it should consider the steps that could start remedy that situation.

From 2003 to the beginning of 2006 Iran voluntarily applied the Additional Protocol with its more comprehensive and intrusive inspection arrangement, and few steps would be more important in building confidence than Iran going back to agreeing to this protocol and proceeding to promptly ratify it. Indeed, this inspection regime, as well full co-operation with IAEA, is key to any agreement between Iran and the international community on the nuclear issue.

Moreover, it now seems that Iran has – or will soon have – completed the uranium enrichment to 20% that it explains by the need to produce new fuel for its research reactor. In its own logic, it would make sense to then suspend these activities. Possible new research reactors will take a long time to produce, and international arrangements for them should in that case be possible.

We remain deeply critical of the human rights situation in Iran, and will continue to bring these issues also to international attention. Nevertheless, the countries soon restarting talks with Iran should state that their intention, in taking up human rights issues or with imposing sanctions, is not to change the regime, and that we seek an engagement with Iran in a comprehensive fashion also on a number of other issues.

We have, for example, a deep interest in the modernization of Iran, and we should declare our readiness to help with this as well. The modernization of its energy sector is urgent. And with its diversified economy, the future potential of the country is substantial.

A military attack against Iran would risk a period of confrontation in the entire region with consequences that no one can fully predict. It could end up producing several nuclear weapons states in what is probably the most volatile area of the world. And there could be war both with and within the Muslim world.

It is not only about now giving diplomacy a chance. It is about recognizing that diplomacy is the only alternative for those seeking a lasting and sustainable solution to the Iran nuclear issue and peace in the region. The other options are options for war and in all probability a nuclear Iran.

The recent report by the International Crisis Group has well described the options on the table. Diplomacy requires both determination and patience. But most important of all, it requires the recognition that it is the only option we have.

 

Give Diplomacy a Chance

We are deeply concerned about all the loose talk regarding a possible military attack on Iran because of the uncertainty over parts of its nuclear program.

Not only would such an attack be a clear violation of the Charter of the United Nations. It would also risk severely negative repercussions in wide and sensitive regions at the same time as it might well be counterproductive in terms of the objectives it would seek to achieve.

It is actually difficult to see a single action more likely to drive Iran into taking the final decision to acquire nuclear weapons than an attack on the country. And once such a decision is taken it would only be a matter of time to turn it into reality.

Serious analytical reports assess that Iran had a nuclear weapons program up until the end of 2003. We should not forget that these were years when it was widely assumed that Saddam Hussein, who had launched a devastating war against Iran, also had such a program.The years since then have been a period of hardened positions and strengthened sanctions, but also of missed diplomatic opportunities.

There is little doubt that there was an open Iranian attitude in 2003 and the immediate period thereafter, but US policy at the time blocked exploration of the possibilities. There is little doubt that infighting in Iran after the 2009 election blocked its acceptance of a generous and constructive offer related to its research reactor. And there is, in our opinion, little doubt that we would have been in a better position now had we explored further the opening generated by Turkish and Brazilian diplomacy in the spring of 2010.

But now diplomacy will be given a new chance after nearly two years of diplomatic inaction. And this time, we should aim for a sustained diplomatic engagement that seeks to build trust through a series of steps, as bridging the immense gulf of mistrust will not be done in a day.

Iran certainly has its rights under the NPT, but it also has its obligations. And it must understand that its past behavior has created the misgivings concerning its intentions that are now there.In its own interest it should consider the steps that could start remedy that situation.

From 2003 to the beginning of 2006 Iran voluntarily applied the Additional Protocol with its more comprehensive and intrusive inspection arrangement, and few steps would be more important in building confidence than Iran going back to agreeing to this protocol and proceeding to promptly ratify it. Indeed, this inspection regime, as well full co-operation with IAEA, is key to any agreement between Iran and the international community on the nuclear issue.

Moreover, it now seems that Iran has – or will soon have – completed the uranium enrichment to 20% that it explains by the need to produce new fuel for its research reactor. In its own logic, it would make sense to then suspend these activities. Possible new research reactors will take a long time to produce, and international arrangements for them should in that case be possible.

We remain deeply critical of the human rights situation in Iran, and will continue to bring these issues also to international attention. Nevertheless, the countries soon restarting talks with Iran should state that their intention, in taking up human rights issues or with imposing sanctions, is not to change the regime, and that we seek an engagement with Iran in a comprehensive fashion also on a number of other issues.

We have, for example, a deep interest in the modernization of Iran, and we should declare our readiness to help with this as well. The modernization of its energy sector is urgent. And with its diversified economy, the future potential of the country is substantial.

A military attack against Iran would risk a period of confrontation in the entire region with consequences that no one can fully predict. It could end up producing several nuclear weapons states in what is probably the most volatile area of the world. And there could be war both with and within the Muslim world.

It is not only about now giving diplomacy a chance. It is about recognizing that diplomacy is the only alternative for those seeking a lasting and sustainable solution to the Iran nuclear issue and peace in the region. The other options are options for war and in all probability a nuclear Iran.

The recent report by the International Crisis Group has well described the options on the table. Diplomacy requires both determination and patience. But most important of all, it requires the recognition that it is the only option we have.