Viron itsenäisyyspäivän juhla,  Turku 26.2. 2011

Historiankirjoitus on väistämättä aina jälkiviisauden valossa tehty taaksepäin katsova harjoitus. Sellaisenakin se on hyödyllistä ja laajentaa usein ymmärrystämme menneisyyden tapahtumista ja historiallisista prosesseista, mutta siihen liittyy myös teleologiseen ansaan lankeamisen vaara, toisin sanoen pyrkimys nähdä tapahtumien kulku jotenkin ennalta määrättynä niiden lopputuloksen perusteella.

Tällainen on Suomessa näkynyt pyrkimys tarkastella menneisyyttämme vuoden 1917 joulukuun kuudennen päivän näkökulmasta. Tästa tirkistysaukosta näkyy kuitenkin vain osa maisemasta ja se ruokkii taipumusta nähdä ja tulkita historian tapahtumat siitä lähtien, miten ne jollain tavoin edesauttoivat vääjäämättömäksi mielletyn kansallisen itsenäisyyden toteutumista. Kun jokaisella maalla on oma tirkistyaukkonsa voivat eri maiden historioitsijat päätyä täysin erilaisiin kuvauksiin samoista tapahtumista.

Jos Suomen itsenäistymisen esittäminen sitä edeltäneiden tapahtumien ja valintojen väistämättömänä lopputuloksena on kyseenalaista, niin sitä se on myös Viron tai muiden Baltian maiden itsenäistymisen osalta. Niiden suhteen on vaikuttanut myös vastaavankaltainen teleologia, kun alueen ulkopuoliset historioitsijat katsoivat niiden itsenäisyyttä kesäkuun 1940 tirkistysaukosta ja päätyivät pitämään sitä poikkeamana joka ei ollut kestävällä pohjalla.

On hyvä muistaa, miten epävarmalta maailman ja sen eri toimijoiden tulevaisuus näytti ensimmäisen maailmansodan alkaessa. Vain harva osasi sodan alkaessa ennakoida sen seurauksia. Merkittävä poikkeus oli Englannin ulkoministeri lordi Grey joka sodan alkamispäivänä 1914 totesi, miten ”Valoja sammutetaan kaikkialla Euroopassa, emmekä enää tule näkemään niissä valoa omana elinaikanamme”. Maanosan tulevan kaaoksen hän hahmotti yleisellä tasolla, muttei tietenkään voinut nähdä sitä mitä se merkitsi yksittäisille maille ja toimijoille.

Historioitsijat voivat kertoa miten ja miksi maailmansota alkoi ja osoittaa, että ne tapahtumat jotka johtivat liikekannallepanoihin ja sodanjulistuksiin olivat määrätyssä mielessä täysin loogisia ja ennakoitavia seurauksia olemassa olleista sitoumuksista ja yleisesikuntien suunnitelmista. Se ei kuitenkaan tarkoita, että sota olisi aloitettu selvän suunnitelman mukaisesti tavalla, joka olisi perustunut selkeään näkemykseen siitä, mitä sotaan ryhtyneet maat olisivat halunneet. saavuttaa.

Kuten tiedämme, johti sota Euroopan kartan merkittävään uudelleen piirtämiseen ja useiden uusien itsenäisten valtioiden syntyyn Itävalta-Unkarin ja Venäjän imperiumien hajottua. Tämä ei kuitenkaan ollut yhdenkään sotaan osallisen nimenomaisesti tarkoittama lopputulos. Jotkut tosin halusivat kuvata sodan ”sotana, joka tekisi lopun kaikista sodista tulevaisuudessa”, mutta tämän näkemyksen ja uusien suvereenien valtioiden luomisen välillä ei ollut mitään yhteyttä, paremminkin päinvastoin. USA:n presidentti Woodrow Wilsonin tammikuussa 1918, esittämä kuuluisa 14 kohdan ohjelma oli kaikkea muuta kuin yksiselitteinen julistus itsemääräämisoikeuden toteuttamisen puolesta. Konkreettisesti siinä luvattiin vain Belgian ja Puolan palauttamista kartalle, mutta enin mitä Itävalta-Unkarin tai ottomaanien valtakunnan kansoille tarjottiin, oli oikeus ”autonomiseen kehitykseen”.

Euroopan kartan uudelleenpiirtämiseen 1860-luvulla johtanut nationalismin nousu oli itse asiassa vähentänyt valtioiden lukumäärää radikaalista niiden voimapolitiikalla toteutettujen yhdistymisprosessien kautta jotka synnyttivät uuden Saksan keisarikunnan ja modernin Italian. Niin vanhojen monarkioiden puolustajat kuin suurten kansojen nationalistit suhtautuivat avoimen vihamielisesti pienten kansakuntien pyrkimyksiin, mutta myöskään vapaamieliset ja demokraattiset poliitikot suurissa valtioissa eivät välttämättä olleet niille yhtään ymmärtäväisempiä. Siten sosialidemokraatti Yrjö Sirola sai kesällä 1917 kuulla saksalaiselta Suomessa arvostetulta ideologiselta työväenliikkeen suunnannäyttäjältä Karl Kautskylta tylyn kommentin Suomen itsenäistymisajatuksesta: ”Ich verstehe nicht diese Kleinstaaterei” (En ymmärrä tällaista pikkuvaltiopuuhailua”)

Samoin oli Viron Snellmanniksi luonnehdittu Jaan Tõnisson jo vuonna 1906 saanut kuulla istuessaan Kadetti-puolueen – liberaalisen Perustuslaillisten Demokraattien – ryhmässä ensimmäisessä duumassa puolueen johtajan Pavel Miljukovin huudahtavan hänelle: ”Autonomia! Mihin te noin miljoonainen kansa autonomiaa tarvitsette.”

Ennen maailmansotaa ei Euroopassa puolalaisia ja irlantilaisia lukuun ottamatta ollut ainuttakaan alistettua kansaa, joka olisi uneksinut kansallisesta itsenäisyydestä saatikka sitä avoimesti vaatineet. Näin oli sekä Baltian maissa että myös Suomessa.

Suomalaiset olivat ainoana ei-venäläisenä kansakuntana tsaarin valtakunnassa voineet ylläpitää ja kehittää laajaa itsehallintoa oman kansallisen hallituksen, oman rahayksikön ja omien postimerkkien sekä vuoden 1906 jälkeen senaikaisen maailman moderneimman ja demokraattisimman kansanedustuslaitoksen varassa. Itse asiassa suomalaiset olivat tsaarin lojaaleimpia alamaisia – ja saaneet paljolti juuri sen vuoksi mahdollisuuden oman itsehallintonsa kehittämiseen – ja vasta panslavistien venäläistämisohjelman ulottaminen 1890-luvulla Suomeen synnytti avointa Venäjän hallituksen vastustusta. Mutta tämäkään vastarinta ei ennen vuotta 1917 vaatinut enempää kuin maan täyden autonomian palauttamista. Mutta sodan alettua aktivistit olivat kuitenkin hakeneet yhteyksiä Saksaan saadakseen tukea suomalaisten pyrkimyksille ja käynnistävät jääkäriliikkeen.

Maailmansota hiljensi poliittisen toiminnan Suomessa ja eduskunta pääsi kokoontumaan vasta Venäjän maaliskuun 1917 vallankumouksen jälkeen. Maan autonomia palautettiin ja sitä haluttiin myös laajentaa. Sosialidemokraatit ja porvarilliset itsenäisyysmiehet ajoivat heinäkuussa 1917 eduskunnassa läpi valtalain, mihin Kerenskin hallitus reagoi hajottamalla eduskunnan. Vaaleissa enemmistön saanet porvaripuolueet muodostivat uuden senaatin. Hajotusvaalit kasvattivat katkeruutta ja osapuolet alkoivat perustaa ja varustaa punakaarteja ja suojeluskuntia.

Boshevikkien kaapattua vallan Pietarissa Svinhufvudin senaatti antoi eduskunnalle itsenäisyysjulistuksen, jonka eduskunta 6.12. hyväksyi ja jonka Leninin hallitus vuoden vaihteessa ensimmäisenä tunnusti.

Tämä oli helpoin osa itsenäistymisprosessissa. Vuotta aikaisemmin kukaan ei ollut avoimesti puhunut Suomen itsenäisyydestä ja harva oli siitä salassakaan uneksinut, mutta nopeat muutokset Venäjällä ja imperiumin luisuminen anarkiaan teki Venäjän yhteyden säilyttämisen epähoukuttelevaksi ja avasi mahdollisuuksien ikkunan itsenäisyyden julistamiselle. Itsenäisyyden julistaminen oli yksi asia, sen säilyttäminen toinen. Ilman ystäviä ja liittolaisia pienten maiden näkymät olivat epävarmoja, mutta liittoutumisessa piili myös omat vaaransa, kuten monet kansakunnat saivat kokea. Kuusi viikkoa Suomen itsenäisyysjulistuksen jälkeen maa ajautui sisällissotaan. Sota oli lyhyt mutta verinen ja sen vielä verisemmät jälkiselvittelyt jättivät pitkään vaikuttaneen katkeran perinnön.

Kansalaissodalla oli kansainvälinen ulottuvuutensa. Bolshevikit tukivat ja aseistivat kansanvaltuuskuntaa;  Vaasan senaatti puolestaan kääntyi Saksan puoleen, joka lähetti kenraali Rüdiger von der Golztin johtaman Itämeren-divisioonan Suomeen.

Valkoisen Suomen sankariksi noussut kenraali von der Goltz siirtyi sittemmin jatkamaan toimintaansa Baltiassa ja asettui siellä saksalaisvallan palauttamiseen pyrkineen Landeswehrin johtoo, minkä vuoksi häntä muistetaan Virossa täysin toisenlaisesta näkökulmasta kuin Suomessa.

Valkoisten näkökulmasta Suomen sisällissota oli vapaussota jolla maan itsenäisyys Venäjästä varmistettiin. Sen seurauksena Suomesta kuitenkin tuli kesällä 1918 Saksasta riippuvainen vasallivaltio, jonka tynkäeduskunta valitsi Hessenin prinssi Friedrich Karl Suomen kuninkaaksi. Vain kuukausi tämän jälkeen Saksa kärsi romahduksen. Suomen oli nyt uudelleen suunnattava politiikkansa saavuttaakseen sodan voittaneiden liittoutuneiden luottamuksen ja lopettaakseen Suomen ja Neuvosto-Venäjän välisen sotatilan. Uudelleen orientoituminen vaati aikansa ja Suomen ulkopoliittinen linja oli vielä useiden vuosien ajan hakusessa ja sen asema itsenäisenä valtiona vakiintumaton.

Jälkikäteen katsoen Suomi oli onnekas. Jos tapahtumat maailmansodan aikana ja sen jälkeen olisivat kulkeneet toisenlaisia latuja, voi olla ettei Suomella olisi ollut tilaisuutta itsenäisyytensä julkistamiseen tai sen säilyttämiseen, täysin riippumatta suomalaisten omista pyrkimyksistä ja päätöksistä.

Kuitenkin vertailussa Baltian maiden kanssa Suomen itsenäisyys näyttää paljon ennalta määräytyneemmältä ja olosuhteet joissa Suomi ratkaisujaan ja valintojaan joutui tekemään paljon selkeämmiltä. On siten ymmärrettävää, että Viron tie itsenäistymiseen oli paljon komplisoidumpi ja että prosessissa mukana olleet olivat paljon epävarmempia valintojensa suhteen.

Viron asema Venäjän imperiumissa oli hyvin toisenlainen kuin laajaa autonomiaa nauttineen Suomen. Baltian maakunnat oli liitetty Venäjän alaisuuteen jo sata vuotta aiemmin ja ne olivat samanlaisessa oikeudettomassa asemassa kuin kaikki muutkin Venäjän valtakunnan kuvernementit. Pienellä baltiansaksalaisella aatelilla oli tsaarin tunnustamat privilegionsa, mutta ne eivät Itämeren maakuntien kantaväestöä mitenkään lämmittäneet, päinvastoin. Viro oli myös jaettu kahteen kuvernementtiin, pohjoiseen Virumaahan ja eteläiseen Liivinmaahan, joka yhdisti nykyisen Etelä-Viron ja Latvian.

Virolla ei siten ennen vuotta 1917 ollut lainkaan samankaltaisia valtiollisia instituutioita kuin Suomella oli itsenäisen tasavallan rakennusaineiksi. Virolaisilla oli kuitenkin heräävä kansallinen tietoisuus ja eurooppalaisittain korkea sivistytaso, joka pohjasi samankaltaiseen kansanvalistukseen ja kirkolliseen työhön kuin Suomessakin. Virolaisten tietoisuuden ja instituutioiden rakentajana Jaan Tõnisson oli yksi kaikkein keskeisimpiä kansallisen liikkeen johtohenkilöitä. Hän oli mukana kaikessa: virolaisten koulujen, osuustoiminnan, säästökassojen, maatalousseurojen, raittiusliikkeen, teattereiden, lehtien, kulttuurilaitosten ja puolueiden perustamisessa ja kehittämisessä niin, että kun itsenäistymisen mahdollisuus Virolle maailmansodan käänteissä avautui, siitä haluttiin ja siitä voitiin myös kulkea.

Virolaiset olivat vuoden 1906 jälkeen saaneet lähettää edustajansa Venäjän duumaan, mutta vasta maaliskuun vallankumouksen jälkeen virolaiskuvernementit yhdistettiin samaksi yksiköksi jolle myönnettiin autonomia. Kesällä ja syksyllä 1917 valitut maapäivät julistautuivat Pietarin bolshevikkikaappauksen jälkeen marraskuun lopulla 1917 maan korkeimman vallan haltijaksi, muttei tohtinut vielä epävarman kansainvälisen tilanteen vuoksi julistaa maata itsenäiseksi, sillä bolshevikit pitivät maassa tosiasiallista valtaa. Heillä oli myös paljon aitoa kannatusta, sillä he saivat Virossa  Venäjän historian ehkä tähänasti vapaimmissa vaaleissa marraskuussa 1917 40 % äänistä .

Neuvosto-Venäjän ja Saksan aselevon päättyminen helmikuussa antoi mahdollisuuden Viron itsenäistymisjulistukselle niiden muutaman päivän aikana jotka bolshevikkien vetäytymisen ja Saksan armeijan miehityksen alkamisen välissä Tallinnassa olivat käytettävissä. Viron hallitus joutui saksalaismiehityksen aikana maan alle ja maanpakoon, ja kun se Saksan romahduksen jälkeen marraskuussa palasi se joutui heti organisoimaan maan vapaustaistelun valtansa palauttamiseen tähtääviä bolshevikkeja vastaan. Tähän Viron vapaussotaan osallistui myös joukko suomalaisia vapaaehtoisia. Sotatila päättyi vuonna 1920 solmittuun Viron ja Neuvosto-Venäjän väliseen Tarton rauhaan, joka toisin kuin Suomessa otettiin Virossa laidasta laitaan tyytyväisenä vastaan.

Tämä kertaus Viron itsenäistymisen vaiheista on tarkoitettu muistuttamaan siitä, ettei Baltian maidenkaan itsenäistyminen ollut suinkaan helppo eikä lopputulokseltaan itsestäänselvä prosessi, eivätkä kaikki virolaisetkaan sotien välisenä aikana pitäneet sen säilymistä suinkaan varmana.

Viron vaiheet toisen maailmansodan vuosina ovat pääpiirtein meillekin tuttuja. Historiantutkimuksen luonteeseen kuuluu, että vaikka tosiasioista ei ole erimielisyytt’, voidaan niitä tulkita eri tavoin. Monet kysyvät edelleenkin, oliko Viron omilla toimilla ja valinnoilla myös jotain vaikutusta siihen mitä tapahtui ja olisiko Viro voinut välttää miehityksi tulemisen kohtalon, mikä Suomellle raskain uhrauksin oli mahdollsta.

Se että näissä kiistoissa on ollut osapuolena myös suomalaisia ei kuitenkaan heijasta minkäänlaista vastakkainasettelua veljeskansojen kesken tässäkään suhteessa. Viro ei ole ainoa maa eikä varmastikaan se maa, joilla on eniten vaikeuksia vergangheitsbewältigungin kanssa – tämä menneisyydenhallintaa tarkoittava ihastuttava käsite on yksiselitteisesti käännettävissä yhdellä sanalla vain harvoihin muihin kieliin, joiden joukossa ei ole sen enempää englanti kuin viro.

Se selittää kuitenkin sitä, miksi niin monet suomalaiset historiantutkijat ovat, hyvin vaihtelevan vastaanoton merkeissä, ennen virolaisia ottaneet käsiteltäväkseen sellaisia aiheita Viron historiasta, joihin virolaiset itse eivät ole vielä puuttuneet. Siten tähänastiset laajimmat elämäkerrat Konstantin Pätsistä ja Johan Laidonerista, Viron ensimmäisen itsenäisyyskauden kahdesta muusta keskeisestä johtajasta, ovat lähtöisin Martti Turtolan kynästä. Itse olen julkaissut juuri Viron itsenäisyyspäivän aattona myös vironkielisenä ilmestyneen elämäkerran Jaan Tõnissonista.

Edelleenkin saa Virossa varautua siihen, että jos kirjoittaa jotain kriittistä Jaan Tõnissonista tai Konstantin Pätsistä voi kohdata epäluuloja siitä, että olisi jotenkin toisen näistä asialla. Vaikka asianomaisten kannattajat saattavat edelleen vielä puolivuosisataa heidän kuolemansa jälkeen näin asian nähdä, on kuitenkin perusteetonta tulkita Viron ensimmäisen tasavallan historiaa jonkinlaisena Pätsin ja Tõnissonin jatkuvan keskinäisen kilpailun narratiivina ja pitää heidän arvioimistaan nollasummapelinä, jossa kriittinen kuvaus yhden toiminnasta tarkoittaisi toisen nostamista tai päinvastoin. Se on myös Viron historiasta kirjoittavien tutkijoiden – niin virolaisten kuin muiden – aliarviomista.

Itse toivon, että myös historiantutkimus vähitellen voisi kaikkialla vapautua sidonnaisuuksistaan nationalismiin ja muihin aatteisiin, jota sitä kaikkialla ovat värittäneet. Sitä varten on syytä rohkaista ja tukea erilaista rajoja ylittäviä historiantutkimuksen yhteyksiä, pohdintoja ja hankkeita, ei vain virolaisten ja suomalaisten tutkijoiden ja historianharrastajien vaan laajemminkin muiden naapurimaittemme kanssa.

Olen käsitellyt pitkään historiaa siksi, että aikamme historiattomuus huolestuttaa. Historian parempi tuntemus ei tarkoita antautumista historian painolastin ohjailtavaksi. Se on päinvastoin tärkeätä siksi, että emme jäisi tiedostamatta historian vangeiksi, vaan voisimme ottaa sen tuntemuksen kautta myös paremmin tulevaisuuden haltuumme. George Santaynan tunnettujen sanojen mukaan ne jotka eivät muista mennyttä ovat tuomittuja sen toistamiseen.

Tänään Suomen ja Viron tiet ovat yhtyneet tavalla, jota toista sataa vuotta sitten Suomensillasta uneksineet romantikotkaan tuskin uskoisivat todeksi. Viro ja Suomi eivät ole myöskään kahden, vaan vahvasti mukana Euroopan yhdentymisessä ja yhteistyössä Euroopan Unionin täysivaltaisina jäseninä.

Molemmille maille on yhä luontevammaksi ja tärkeämmäksi viiteryhmäksi muodostunut viiden pohjoismaan ja kolmen Baltian maan nk NB 8 yhteistyö. Se ei perustu valtiosopimuksiin eikä uusiin isntituutioihin eikä yksinomaan maantieteeseen, vaan yhteisiin intresseihin, arvoihin ja näkemyksiin. Yhteistyö on muotoutunut joustavasti ja luontevasti ja rakentuu pääosin epävirallisiin, mutta säännöllisiin tapaamisiin, joissa keskeisenä on sekä vaikuttaminen EU.ssa ja muilla laajemmilla foorumeilla että keskinäinen alueellinen yhteistyö Itämeren maiden neuvostossa, pohjoisen ulottuvuuden hankkeissa ja monissa muissa yhteyksissä.

Pohjoismainen yhteistyö on juuri tämän laajentuneen NB 8 yhteistyön kautta saanut myös uutta eloa ja merkitystä. Se on myös innoittanut esityksiä tämän yhteistyön institutionalisoimisesta esim. pohjoismaiden ja baltian maiden parlamentaaristen neuvostojen yhdistämisestä. En kuitenkaan näe että hyvin toimiva yhteistyö tarvitseen ainakaan tässä vaiheessa vauhdittajakseen uusia institutionaalisia ratrkaisuja. Niiden aika tulee, jos on tullakseen, sitten kun niille on todellinen tarve.

Valmius uusiinkin ratkaisuihin on toki oltava. Oma käsitykseni kuitenkin on, että yhteistyötä viedään nyt parhaiten eteenpäin joustavien verkostoitumisratkaisujen kehittämisellä, kuten on tapahtunut ja tapahtuu koko ajan. Nämä verkot ulottuvat nykymaailmassa yhä laajemmalle. Kummankaan maamme kohtalot eivät enää määräydy yksin Tukholman-Berliinin-Pietarin kolmiossa, vaan keskinäisen riippuvuuden globalisoituneessa maailmassa koko ihmiskuntaa kohtaavien yhteisten haasteiden ratkaisemisen tai ratkaisemattomuuden kautta.