Valtioneuvosto päätti äänin 12-4 myöntää Patrialle luvan kranaatinheitinten vientiin Saudi-Arabiaan. Olin perehtynyt asiaan valmistellessamme ulkoministerön lausuntoa, jossa päädyttiin siihen, että viennille on ulko- ja turvallisuuspoliittinen este.Saudi-Arabia on aina ollut maa, jonka demokratia- ja ihmisoikeustilanne ei puoltaisi aseiden vientiä maahan, mutta se on kuitenkin ollut vakaa, rikas ja strategisesti tärkeä öljyntuottajamaa, jota ei ole aina arvioitu samanlaisin kriteerein kuin monia muita maita. Arabikevään demokratialiike on kuitenkin nyt muuttanut tilannetta ja Saudi-Arabian asevoimat ovat olleet osallisia ainakin Bahrainin demokratiaa vaatineiden mielenosoittajien vastaisissa toimissa. Myös itse Saudi-Arabiassa on ollut mielenosoituksia, joita vastaan asevoimat ovat käyttäneet kuolemantapauksiin johtanutta väkivaltaa. Virallista uutisointia tästä ei ole sallittu, mutta ihmisoikeusjärjestöt ovat niistä kiitettävästi raportoineet.Tällaisessa tilanteessa on varteenotettava mahdollisuus, että joudumme vielä ennemmin tai myöhemmin vastaamaan kiusallisiin kysymyksiin siitä, miten on ollut mahdollista, että suomalaisia aseita on käytetty demokratiaa ja ihmisoikeuksia vaatineita ihmisiä vastaan.15.12. 2011
Sosiaalisesti, taloudellisesti ja ekologisesti kestävä kehitys. Puhe Sosiaali- ja terveysturvan keskusliiton juhlaseminaarissa 15.12. 2011 Finlandia talo, Helsinki
Arvoisat kuulijat,
kun sosiaali- ja terveysturvan keskusliitto maamme itsenäistymisen vuonna 1917 perustettiin oli Suomen väkiluku 3,1 miljoonaa ja koko maailman 1,85 miljardia. 95 vuodessa on Suomen väkiluku noussut n. 60 % 5,4 miljoonaan, mutta koko maailman väestömäärä on miltei nelinkertaistunut yli seitsemään miljardiin. Enin osa lisäyksestä on tapahtunut toisen maailmansodan päätyttyä, meidän suurten ikäluokkien elinaikana, jolloin väkiluku on kolminkertaistunut. 60-luvulta alkaen siihen saakka kiihtynyt kasvu on hidastunut, mutta jatkuu edelleen niin että meitä on ainakin yhdeksän tai jopa kymmenen miljardia asukasta maailmassa ennen kuin kasvu lopulta päättyy.
Tällä väestökasvulla on ollut jo nyt ja tulee vielä olemaan mullistavia seurauksia siihen, miten ihmiskunta hoitaa suhteensa ympäristöön ja järjestää ihmisyhteisöjen, kansakuntien ja valtioiden, välisen kanssakäymisen. Keskinäinen riippuvuus, niin hyvässä kuin pahassa, on asia josta kukaan ei nykymaailmassa voi irtaantua, oli kyse sitten ydinaseiden varustetusta supervallasta tai pienestä kääpiövaltioista.
Historioitsijana painotan aina historian tuntemusta, sillä jos emme tiedä mistä ja miten olemme tulleet siihen missä nyt olemme, emme myöskään pysty näkemään tulevaisuutta ja ottamaan sitä haltuumme. Historian tuntemus vapauttaa myös historian vankeudesta, ja opettaa tuntemaan historian rajat.
Tämä tarkoittaa muun muassa sitä, että historia voi kertoa miten asioita on valtioiden kanssakäymisessä onnistuneemmin tai epäonnistuneemmin ratkottu vielä parin miljardin ihmisen maailmassa. Siitä miten se tehdään seitsemän miljardin ihmisen maailmassa, meillä ei voi olla kokemusperäistä tietoa. Se korostaa sitä, että nyt tarvitsemme syvää ymmärrystä ja vahvaa visionaarista otetta. Ja jotta meillä voi olla visioita, meillä täytyy olla kykyä yhdistää ajankohtaiset haasteet uskottavaan tahtotilaan.
Tulevaisuuden ennustaminen on toki monella tapaa haasteellista, mutta kaikin puolin tarpeellista. Hyvä esimerkki on minun ikäpolveni toimijoihin syvästi vaikuttanutr Pekka Kuusen teos 60 – luvun sosiaalipolitiikka. Siinä Kuusi pyrki arvioimaan tulevia kehityskulkuja kymmenen vuotta eteenpäin. Toteutunut kehitys ei kuitenkaan vastannut sellaisenaan hänen ennusteitaan. Suomi jälkiteollistui, väestörakenne muuttui ja kasvu kohdentui ennakoimattomasti. Myöskään sosiaaliset uudistukset eivät toteutuneet hänen suunnitelmaansa aikataulussa tai sen mukaisesti.
Tästä riippumatta Pekka Kuusen panos on kuitenkin ollut erittäin merkittävä sitä kautta, että hänen esittämänsä sosiaalipolitiikan teoreettinen kehys – sosiaalipolitiikan uusi paradigma – omaksuttiin suomalaisen hyvinvointivaltion kehityksen pohjaksi. Pekka Kuusen sosiaalipolitiikka oli ennen kaikkea ideoiden politiikkaa, ja tällä alueella hänellä oli Suomessa varsin pitkälle hyvinvointivaltion rakennuskaudella hegemoninen rooli.
Samalla tavalla tarvitaan nytkin uutta ideoiden politiikkaa. Yhä laajemmin ymmärretään, ettei ihmiskunta mahdu maapallolle, mikäli nykykehitys jatkuu. Suunnan kääntäminen on silti erinomaisen haasteellinen tehtävä. Haasteellisuutta lisää myös sopeutuksen ja politiikan ristiriitainen aikajänne. Meillä voi parhaimmassakin tapauksessa olla enintään muutama vuosikymmen aikaa sopeuttaa ihmisen toiminnot maapallolla ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävän kehityksen vaatimuksiin.
Kaksi tai kolmekymmentä vuotta on sekä pitkä että lyhyt aika. Pitkä se on sikäli, että harva hallitus pystyy tänään asettamaan etusijalle sellaiset asiat, jotka ovat välttämättömiä ”vasta” kahden- tai kolmenkymmenen vuoden päästä. Erityisen hankalaa tämä priorisointi on silloin, kun toimenpiteet ovat ainakin jossakin määrin hankauksessa valitun politiikkalinjan kanssa.
Kuvaavaa on, että Euroopan finanssi- ja rahakriisin hallitessa päivänpoliittista keskustelua on varsin vaikeaa käydä keskustelua julkisen talouden vakauttamisen ja kestävän kehityksen monisyisistä suhteista, vaan se juuttuu jopa perustuslakeihin jäykistettäviin mantroihin budjettikurin välttämättömyydestä. Juuri tässä kohden tarvitaan nyt visionaarista otetta.
Lyhyt aika on sikäli, että kyse on vain muutamasta hallituskaudesta. Jos politiikalle halutaan uusi suunta 2030-luvulla, se täytyy luoda lähivuosina. Tämä vaatii hallitun sopeuttamisen politiikan edellytysten systemaattista pohtimista.
On tärkeätä ymmärtää kestävän kehityksen koostuvan ekologisesta, taloudellisesta ja ennen kaikkea sosiaalisesta ulottuvuudesta. Ekologinen kestävyys on tietenkin perusta, koska ilman sitä voi muusta puhuminen olla täysin turhaa, mutta on myös niin, että ilman sosiaalista ja taloudellista kestävyyttä emme saavuta ekologistakaan kestävyyttä. Kaikki kolme osatekijää ovat välttämättömiä.
Erityisesti viimeisen parin sadan vuoden ajan, ns. teollisen vallankumouksen jälkeen, on ihminen ammentanut luonnosta raaka-aineita, muokannut niitä mieleisekseen ja näin tehdessään päästänyt luontoon koko ajan kasvaneen määrän haitallisia päästöjä ja jätettä. Näin toimiessamme emme ole ottaneet huomioon uusiutumattomien luonnonvarojen riittävyyttä emmekä pitäneet huolta uusiutuvien varojen uusiutumiskyvyn säilymisestä.
Kukaan ei voi varmuudella tietää onko kestävän kehityksen saavuttaminen enää mahdollista. Sen tiedämme, että ihmisperäinen ilmastonmuutos on edennyt ja etenee koko ajan. Kysymys on vain siitä, saadaanko se vielä rajoitettua sellaisiin suhteisiin, että kaikista katastrofaalisimmat seuraukset vältetään. Tässä suhteessa Durbanin juuri päättynyt ilmastokokous päättyi taas kerran ratkaisemattomaan.
Taloudellinen kestävyys puolestaan edellyttää sitä, että löydämme oikean tavan jakaa taakkoja ja hyötyjä eri toimijoiden, sektoreiden ja ihmisryhmien kesken. Haasteiden ytimessä on julkisen talouden kestävyysvaje. Tässä suhteessa on myönteistä kehitystä kansallisesti se, että julkisessa taloudessa tasapainottamista haetaan sekä tuloista että menoista.
Aikaisemminhan meillä on ollut sikäli kummallinen tilanne, että tulopuolta on pidetty jotenkin muka epäpoliittisena tai teknisenä asiana. Veronalennuksia ja verovähennyksiä on voitu vapaasti käyttää vaikka ne ovat mitä suurimmassa määrin poliittisia tai suorastaan ideologisia valintoja, kun taas tulopuolella on suuria vaikeuksia löytää uutta jakovaraa. Kotitalousvähennys on hyvä esimerkki siitä, mitä tästä seuraa: erinomaisen epätasa-arvoisesti kohdentuva vähennys tilanteessa, jossa viimesijaisen turvan korottamiseen on ollut vaikea löytää riihikuivaa rahaa.
Samalla on syytä puuttua niihin epäkohtiin, jotka lisääntyvät sitä myötä kun sosiaali- ja terveyspalvelumme eli ihmisistä huolehtiminen luovutetaan voittoa tavoittelevien markkinavoimien vapaaksi temmellyskentäksi. Monet viime aikoina julkisuutta saaneet esimerkit vanhustenhoidosta ja lastensuojelusta tai ns. konserniavustusten käytöstä terveyspalveluja myyvissä yrityksissä tosiasiallisen veronkierron välineenä ovat sen laatuisia, että tätä kysymystä on systemaattisesti pohdittava myös valtioneuvoston tasolla.
* * *
Ihan tyhjästä tai kovin kaukaa ei meidän kuitenkaan tarvitse kestävän kehityksen malleja hakea. Maailmanlaajuisessa vertailussa pohjoismaat tarjoavat yhden mallin, joka on osoittanut vahvuutensa melkein kaikissa kansainvälisissä kauneuskilpailuissa. Ei ole mikään sattuma, että näissä vertailuissa, joissa maailman maat asetetaan järjestykseen milloin sosiaalisten kriteereiden, tulonjaon tasaisuuden, ympäristönhoidon tason, osaamisen, hallinnon tehokkuuden, kilpailukyvyn tai jopa ihmisten onnellisuuden perusteella, kaikki viisi pohjoismaata löytyvät yleensä kärkikymmeniköstä tai lähellä sitä.
Ehdoton suosikkini näistä vertailuista on Index of failed states, jonka mukaan Suomi on maailman ”least failed state” eli vähiten epäonnistunut valtio. Tästä voimme aiheesta olla ylpeitä, mutta huomata myös määrittely vähiten epäonnistunut, joka sisältää sen, että myös meillä voi olla paljon parantamisen varaa.
Suomalaisten reaktio näihin vertailuihin onkin yleisimmin toteamus: Kuinka huonosti siellä muualla mahtaakaan mennä. Tämä heijastaa myös useimpien suomalaisten hyvin selvää niin arkielämän kokemusten kuin tilastojen vahvistamaa huolta siitä, että suomalainenkin hyvinvointivaltio on rapautumassa jo pitkään jatkuneen julkisten palvelujen tason heikkenemisen, tuloerojen kasvun ja eriarvoisuuden lisääntymisen myötä.
Kun rikkaimmat suomalaiset voivat odottaa elävänsä yli 13 vuotta pitempään kuin köyhät keskuudessamme, on tämä yksittäislukuna ehkä hätkähdyttävin osoitin siitä, mitä tämä takaoven kautta tapahtuva luokkayhteiskunnan asteittainen paluu merkitsee.
Pohjoismaisen mallin mukainen hyvinvointivaltio ei ole missään rakentunut valmiiden piirustusten tai pohjoismaiden tietoisesti tekemien yhteisten valintojen perustalta. Oikeastaan kävi niin, että pohjoismaiden ulkopuoliset tarkkailijat ensimmäisenä panivat merkille, miten Pohjolassa oli kehittymässä vankasti kansanvaltaan ja kansanliikkeisiin ankkuroitunut, universaaliperiaatteen mukaisesti laaja-alaiseen koko väestöön kohdistettuun sosiaaliturvaan ja julkisen vallan takaamien sosiaalisten, sivistyksellisten ja terveydellisten palvelujen verkostoon perustuva tasa-arvoisten ihmisten hyvinvointivaltio.
Siihen että pohjoismaissa päädyttiin samansuuntaisiin, vaikka harvoin identtisiin ratkaisuihin, on monien tekijöiden tulos, jossa vaikuttavat maiden historia, yhteiskuntarakenne ja arvomaailma. Mutta myös Pohjoismainen yhteistyö – on sitten kyse puolueista, järjestöistä, tai julkisesta vallasta – on olennaisesti vaikuttanut siihen, minkälaisiksi nämä mallit ovat rakentuneet. Hyvä asia on, että pohjoismaisen yhteistyön kehittämismahdollisuudet yhteisen mallimme pohjalta ovat nyt paremmat kuin pitkään aikaan.
Tutkijayhteisöllä on puolestaan oma keskeinen ansionsa siinä, että olemme oppineet tiedostamaan Pohjoismaisten mallien erityisyyden. Samalla tavalla kuin kalat vedessä, me emme ehkä itse aina osaa arvostaa niitä saavutuksia, joita politiikalla olemme näissä maissa saavuttaneet. Se on edellyttänyt hallitusratkaisuista riippumatta pikemminkin konsensushakuista kuin konfrontaatiota etsivää poliittista yhteistyötä, mutta erityisesti myös työmarkkinaosapuolten aktiivista osallistumista.
Pohjoismainen sopimusyhteiskunta on ainutlaatuinen vahvuus jota tulee varjella. Sata vuotta sitten olimme sisäisesti riitaisia ja köyhiä maita. Nyt kansalaisten välinen luottamus ei ole missään korkeampi kuin täällä ja elintaso on useimmille meistä kohtuullinen.
Sosiaaliturva on ollut osaltaan edistämässä yhteiskuntarauhan säilymistä ja tasa-arvon toteutumista. Samanlaista ratkaisua voisi periaatteessa tarjota monille kehittyville maille, jotka tänä päivänä painiskelevat väestönkasvun aiheuttamien ongelmien kanssa. Perustoimeentulon tarjoama liikkumavara voisi näissä maissa hillitä luonnonvarojen kulutusta sekä parantaa väestön työllistymis- ja kouluttautumismahdollisuuksia.
Pohjoismainen hyvinvointivaltio vaatii toimiakseen sekä vahvaa paikallista osallistumista ja aitoa kuntahallintoa samoin kuin elävää kansalaisyhteiskuntaa hyvinvointivaltion tukena. Suomessa on monia vahvuuksia, mutta tällä alueella meillä on kaksi erityistä vahvuutta.
Ensinnäkin olemme pystyneet luomaan järjestelmän, jossa julkinen valta mahdollistaa kansalaisyhteiskunnan toiminnan. Se on tapahtunut luomalla rahoituskanavia yleishyödyllisen toiminnan tueksi. Näistä tärkeimmät ovat arpajais- ja rahankeräyslait sekä yleishyödyllisten organisaatioiden tietyt verovapaudet. Järjestölähtöinen auttamistyö vaatii toimiakseen näitä kanavia. Valtio on sitoutunut siihen, että nämä kanavat pysyvät avoimena. Euroopan unionissa toimiessamme on torjuttava sellaiset politiikkalinjaukset, jotka kyseenalaistavat Suomessa hyväksi havaitut toimintamallit.
Tärkeää on kuitenkin myös pitää huolta siitä, että kansalaisyhteiskunta säilyttää asemansa elävänä, kansalaisten toiminnasta käsin organisoituvana toimintana. Kuten aina, haasteena on, että samalla kun toiminta ammattimaistuu, se etääntyy kansalaisista. Tästä on syytä kantaa vakavaa huolta. Organisaatio ei voi olla itseisarvo. Tärkeää on, että kansalaisjärjestökenttä hyödyntää siitä mahdollisuuksia vertaistukeen ja vapaaehtoistoimintaan perustuvan työn kehittämiseen, joita RAY:n uusi strategia mahdollistaa.
Toisaalta me olemme pystyneet luomaan kansalaisjärjestöille paikkoja yhteisen hyvän vartijoina. Se on äärimmäisen tärkeätä ajassamme, jossa hallitsevaksi arvoksi on nostettu oman henkilökohtaisen edun tavoittelu ja ainoaksi yhteisötavoitteeksi kilpailukyvyn vaaliminen tavalla, joka on johtanut arjen yhteisöllisyyden, yhteisen ympäristön vaalimisen ja vastuunkannon kanssaihmisistä rappeutumiseen.
Vaalimme yhteistä hyvää asettamalla markkinoille ja voitontavoittelulle rajoja ja luomalla ihmisille foorumeita, joissa he voivat kohdata toisensa kansalaisina. Esimerkiksi verenluovutus, alkoholi, rahapelit ja rahankeräys ovat alueita, joissa kansalaisyhteiskunnan toimijoilla on tärkeä rooli muiden kuin markkinapohjaisten ratkaisujen kehittäjänä.
Järjestöjen toiminta mahdollistaa puolestaan sellaisten foorumeiden luomisen, jotka välittävät kansalaisten näkemyksiä yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. STKL on toiminut tällä alueella erinomaisena näkemysten kanavoijina. Tarvitaan tämänkaltaisia rakenteita, jotka tuovat kansalaisjärjestöjen äänen osaksi yhteiskunnallista päätöksentekoa.
* * *
Tiivistäen Pohjoismainen malli on vertailevasti ajatellen toimiva tapa vastata kestävän kehityksen haasteisiin, on sitten kyse ekologisesta, taloudellisesta tai sosiaalisesta kestävyydestä. Samaan aikaan kun muualla maailmassa yhä enemmän taas katsotaan pohjoismaiden malliin esikuvana, on meidän tykönämme kysyttävä, olemmeko me menettämässä Pohjoismaiden vahvuuksia.
Vahvuuksista tärkein on sopeutumiskyky. Pohjoismaisen mallin kriisiytymisestä on käyty keskustelua vuosikymmenten ajan. Mutta kukin maista on ajallaan löytänyt uudistumisen tien. Tanska oli tässä hyvä esimerkki 1980-luvulla, Suomi ja Ruotsi 1990-luvulla: tosin jälkeenpäin voitaneen sanoa, että Ruotsi onnistui tässä joiltakin osin Suomea paremmin. Historiallinen kokemus kuitenkin viittaisi siihen, että malli kykenee sopeutumaan tulevaisuudessakin.
Kysymys onkin, kenen ehdoilla tämä sopeutuminen tapahtuu. Nyt alamme nähdä jo päivälehtien otsikoihinkin yltäneelle tavalla, mihin 1990-luvulta alkanut kehitys, jossa keskimääräistä kasvua on todellisuudessa tavoiteltu eriarvoistumisen kautta, on johtanut.
Nyt on välttämätöntä, että suomalaisen yhteiskunnan hyvinvointia nostetaan erityisesti eriarvoisuuden vähentämisen kautta. Tämä on myös otettu keskeiseksi tavoitteeksi kesällä työnsä aloitteneen hallituksen ohjelmassa. On tärkeätä katsoa, minkälaisten mekanismien välityksellä eriarvoisuuden vähentäminen voidaan kytkeä kasvun tukemiseen, työllisyyden lisääntymiseen ja ekologiseen kestävyyteen. Se on käsittääkseni toimiva polku kestävään kehitykseen.
Tämä hehkutukseni pohjoismaisen mallin ominaisuuksista ei tarkoita sitä, että mekään voisimme uskotella tien kestävään kehitykseen olevan vain jonkinlaista ”business as usual” -skenariota. Edessä on myös meillä vaikeita ja haasteellisia valintoja. Luottamukseni pohjoismaisen mallin etulyöntiasemaan perustuu siihen, että uskon että meillä voi kuitenkin olla muita paremmat edellytykset toteuttaa se ekologisen sopeutumisen revoluutio, josta viime kädessä on kyse, sosiaalista ja taloudellista kestävyyttä vahvistavan evoluution kautta.
* * *
Nyt kun STKL on organisaationa siirtymässä historiaan on syytä lopuksi muistuttaa siitä kestävästä kehityksestä, jotka se on vuosikymmenten aikana saanut aikaan. Se on omalla painavalla tavallaan sekä organisoinut suomalaista ensin sosiaali- ja sitten myös terveysalan kansalaisjärjestökenttää.
Yhtäältä se on koordinoinut kansallisia toimijoita ja hoitanut siitä kansalaisjärjestökentän tehtäviä, jotka eivät luontevasti ole yhdenkään erityisjärjestön ydinosaamista. Erityisesti sosiaali- ja terveysturvan päivät, alueelliset organisaatiot ja erilaiset barometrit ovat luoneet ja tuoneet näkyvyyttä ja vaikuttavuutta STKL:n toiminnalle. STKL on myös harjoittanut korkeatasoista julkaisutoiminta ja tehnyt monia uusia avauksia hyvinvointipoliittisessa keskustelussa.
Toisaalta se on muodostunut vakiintuneeksi yhteistyökumppaniksi julkiselle vallalle useiden ministeriöiden hallinnonaloilla. Nämä tulokset ovat muuttaneet suomalaista yhteiskuntaa ja sen hyvinvointivaltion rakenteita. Se on myös hyvä muistus siitä, että toimintaa ei pidä perustaa projekteille, vaan pitkäjänteinen toiminta edellyttää pitkäjänteistä rahoitusta.
STKL on ollut hyvä esimerkki kansalaisyhteiskunnan tärkeästä roolista pohjoismaisen mallin vaalimisessa ja kehittämisessä. Aikana jolloin perinteisen poliittisen osallistumisen ja vaikuttamisen muodot ovat heikentyneet ja etsivät uusia uomia, tarvitaan myös uudenlaista kansalaisyhteiskunnan kautta tapahtuvaa monipuolista vaikuttamista ja osallistumista. Hyvässä yhteiskunnassa edustuksellinen demokratia ja suora kansalaisvaikuttaminen eivät ole vastakkaisia, vaan toisiaan täydentäviä ja välttämättömiä toimintatapoja.
Jaakko Blomberg, Vakauden kaipuu. Kylmän sodan loppu ja Suomi, 696 s., WSOY, Helsinki 2011
Kun Eurooppa ja Suomi kääntyivät uuteen asentoon
Siihen alle kymmenen vuoden ajanjaksoon, joka alkoi kylmän sodan päättymiseen ja Neuvostoliiton hajoamiseen johtaneesta perestroika-yrityksestä 80-luvun puolivälissä, mahtuu paljon enemmän koko maailmaa ja erityisesti Eurooppaa muuttaneita käänteitä kuin rauhan oloissa mihinkään toiseen yhtä lyhyeen ajanjaksoon.
Kerrataan siis lyhyesti mitä tapahtui: Vuonna 1985 Brezhnevin pysähtyneisyyden aikaa vielä jatkaneiden Juri Andropovin ja Konstantin Tshernenkon seuraajaksi NKP:n pääsihteerinä nimettiin Mihail Gorbatshov. Hän ryhtyi tarmokkaasti uudistamaan Neuvostoliiton skleroottisia valtarakenteita ja taloutta, lopettamaan maalleen kalliiksi käyneen varustelukilvan ja purkamaan kylmän sodan aikaista vastakkainasettelua rakentavassa yhteistyössä aiempien vihollismaiden kanssa.
Neuvostoliiton muutokset ja uusi glasnostin nimellä tunnettu avoimuus rohkaisi vapautta ja demokratiaa vaativia muutosvoimia koko Neuvostoimperiumin valtapiirissä, eivätkä uudistuksiin kykenemättömät ja haluttomat vanhat kommunistijohtajat enää saaneet tukea Moskovasta. Heidät pyyhkäistiin yksi toisensa jälkeen historian roskatynnereihin, useimmissa maissa rauhanomaisesti. Berliinin muuri kaatui marraskuussa 1989. Jo alle vuoden päästä tästä tapahtumasta DDR lakkasi olemasta ja Saksa yhdistyi. Varsovan liitto lakkautettiin 1991. Ensimmäiset sen entisistä jäsenistä liittyivät NATO:on vuonna 1999.
Neuvostoliitto koki pitkällisen hajotusprosessin. Baltian tasavallat toimivat erkaantumisprosessin kärkinä ja niiden itsenäistymispyrkimys toteutui lopulta vanhoillisten voimien kaappausyrityksen epäonnistuttua Moskovassa elokuussa 1991. Sitä ennen Boris Jeltsin oli valittu Venäjän federaation ensimmäiseksi presidentiksi ja hän, ennemmin kuin kaappausyrityksen jälkeen tosiasiassa asemansa ja valtansa menettäneenä Krimin lomaltaan Moskovaan palannut Gorbatshov, johti maata. Neuvostoliitto lakkasi olemasta joulukuussa 1991 ja loputkin kaikista 15 entisestä Neuvostotasavallasta julistautuivat itsenäiseksi.
Raju oli ajan riento. Suomessa ei tapahtunut sisäisiä mullistuksia, mutta toimintaympäristömme muutos johti myös Suomen aseman merkittävään muutokseen, joka edellytti myös meiltä kehityksen tarkkaa seurantaa ja aloitteellisuutta käyttää muuttuneita tilanteita hyväksi. Vielä 80-luvun puolivälissä Suomi oli puolueettomuutensa tunnistamisesta Neuvostoliiton kanssa varjokamppailua käynyt ja länsi-Euroopan integraatiopyrkimyksiin pidättyvästi suhtautunut maa, joka oli pysytellyt jopa Euroopan Neuvoston ulkopuolella. Suomella oli tietyissä olosuhteissa sotilaalliseen yhteistyöhön Neuvostoliiton kanssa velvoittava YYA-sopimus. Nyt Suomi saattoi muutosten myötä muutamassa vuodessa irtaantua puolustustamme ja sisäistä itsemääräämisoikeuttamme rajoittaneista Pariisin rauhansopimuksen määräyksistä, korvata Neuvostoliiton kanssa tehdyn YYA-sopimuksen uudella Venäjän kanssa solmitulla uuden ajan naapuruussopimuksella ja hakea ja päästä Euroopan Unionin täysivaltaiseksi jäseneksi vuoden 1995 alusta alkaen.
Jaakko Blomberg toimi näinä vuosina ulkoasiainministerön keskeisissä tehtävissä ensin poliittisen osaston päällikkönä ja sitten poliittisena alivaltiosihteerinä. Hän ei siten ainoastaan ollut näköalapaikalla vaan myös itse keskeinen osallinen Suomen ulkopolitiikan ratkaisuihin ja valintoihin näinä suuren muutoksen vuosina. Tältä pohjalta hän olisi voinut panna paljon enemmän ihan itseään likoon kirjaansa kirjoittaessaan. Ainekset melkoiseen jännityskertomukseenkin ovat tässä olemassa, mutta virkamiesmäisellä otteella kirjoittava Blomberg varoo niillä herkuttelemasta. Kirjassa ei ole kyse minkäänlaisista muistelmista vaan paremminkin tiiliskivitutkimuksesta. Kirjassa käydään lähes hakuteoksen tarkkuudella läpi kaikki tuon ajanjakson maailmanpolitiikassa, Euroopassa ja Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa merkittävät tapahtumat, mutta tavalla, jossa tekijän oma osallisuus on häivytetty niukimpaan mahdolliseen esilläoloon.
Moni voi jäädä kaipaamaan tätä nyt puuttuvaa persoonallisempaa otetta, mutta kirjoittajan valintaa on kunnioitettava. Mikään lopullinen sana ulkopolitiikan tutkimuksen osalta tämä ei ole – sellaista ei historiantutkimus ylipäätään tunne – jo senkään vuoksi, että dokumentointi rajoittuu vain kirjallisuuden ja julkaistujen lähteiden käyttöön. Toki Blombergilla on ollut käytössään ulkoministeriön asiakirjoja näiltä vuosilta, mutta vielä salassapidettyjä asiakirjoja hän ei sellaisenaan siteeraa.
Marraskuu 2011
Määräenemmistösekaannusta
Eurooppa-neuvoston kokouksessa sorvattiin päätöksiä siitä, mitä EU muutaman vuoden kuluttua voisi tehdä velkakriisien toistumisen estämiseksi, mutta näillä päätöksillä ei ole varsinaisesti tekemistä sen kanssa, mitä euromaiden talouden vakauttamiseksi tässä ja nyt pitää tehdä. Epäsuora yhteys tulee siitä, että nämä päätökset antavat sisäpoliittisen oikeutuksen sille, että Saksa voi hyväksyä vaieten sen, mitä Euroopan keskuspankin joka tapauksessa pitäisi tehdä kriisin hoitamiseksi. Viimeistään vuonna 2013 käyttöön otettavasta, väliaikaisen ERVV:n korvaavasta Euroopan vakausmekanismista on jo aiemmin tehty päätökset, joita nyt haluttiin tarkistaa kahdelta osin. Yksi oli heikentää siihen sisältynyttä sijoittajavastuuta. Tätä on tulkittu kahdella vastakkaisella tavalla. Suomen tulkinta on, että kyse on vain kosmeettisesta muutoksesta, jolla mahdollistettiin se, että Van Rompoy saattoi kokouksen jälkeen lepytellä markkinavoimia ja vakuuttaa, että sijoittajien (aika vaatimaton) osallistuminen Kreikan velkajärjestelyihin jää poikkeustapaukseksi. Isompi ongelma on noussut siitä, että EVM:n aikaisempi säädös lainapäätösten yksimielisyydestä muutettiin niin, että päätökset voitaisiin tehdä 85 % määräenemmistöllä. Vaikka ministeritasollakin on käsitteitä sekotettu, ei tässä ole kyse sellaisesta määräenemmistöpäätöksenteosta EU:ssa unionin toimivaltaan kuuluvissa asioissa, jonka laajentamista Suomi on kannattanut ja kannattaa edelleen. Tässä on kyse perussopimuksen ulkopuolisella valtiosopimuksella perustetun rahoitusvälineen päätöksenteosta, jossa EVM:n pääomasta 85 prosenttia maksavat voisivat pakottaa pienemmätkin osuuden haltijat niiden tahdon vastaisesti, esimerkiksi Suomessa ilman eduskunnan päätöstä, osallistumaan lainojen miljardirahoitukseen. Kääntäen tämä tarkoittaa sitä, että Saksalla, Ranskalla ja Italialla on tällaisiin päätöksiin veto-oikeus, mutta ei pienemmillä mailla. Tätä Suomen hallitus ja eduskunta eivät ole valmiit hyväksymään. Sillä, pitäisikö tällainen sopimus Suomessa hyväksyä perustuslainsäätämisjärjestyksessä 2/3 enemmistöllä vai riittäisikö yksinkertainenkin enemmistö, ei ole tähän kantaan merkitystä, vaikka jotkut ovat halunneet piiloutua tämän taakse. Siksi sellaisella ”luovalla juridisella ratkaisulla” jolla tämä voitaisiin kiertää, on merkitystä vain viestinä sen etsijöiden valmiudesta kikkailla Suomen perustuslailla. Eurooppa-neuvoston kokous ei muutoinkaan ollut mikään yksiselitteinen menestys. Kuten fb-päivityksessäni eilen totesin: ”Demokratian kriisi Euroopassa syvenee. Euron tulevaisuuden ratkaisee se, mitä Euroopan keskuspankki tekee maanantai-aamuna, mutta Saksan ja Ranskan puskasta tuomat oikeistopolitiikkaa edustavat mullistukset, kuten vaatimus 0,5 prosentin alijäämäsäännön korjaamisesta jäsenvaltioiden perustuslakeihin, vaarantavat koko Eurooppa-projektin legitiimisyyden.” 10.12. 2011
Itsenäisyyspäivänä maailmalla
Bonnin, Brysselin ja Vilnan peräkkäiset kokoukset laajalti saman osanottajajoukon merkeissä ovat luonteeltaan melko erilaisia. Siinä missä Bonnin Afganistan- ja Vilnan ETYJ-kokous ovat päätelmiensä osalta pitkään virkamiestasolla valmisteltuja niin, että ministerikokoukset eivät enää muotoiluista keskustele vaan muodostuvat pitkäksi sarjaksi peräkkäisiä etukäteen valmisteltuja ministeripuheenvuoroja, joutuivat EU-ministerit Brysselissä istumaan pitkälle yöhön miettimässä kaikille sopivia päätösmuotoiluja.Kyse oli laajentumista koskevien päätösten valmistelusta EU:n perjantain päämiesten Eurooppa-neuvoston kokousta varten. Vaikeimmat väännöt käytiin Turkkia ja Serbiaa koskevista muotoiluista. Turkin osalta oli tärkeintä, että maan jäsenyysperspektiivi säilyy uskottavana ja että sitä voidaan hyvässä järjestyksessä viedä eteenpäin, kuten kymmenen EU-ministerikollegan kanssa viime viikolla julkaisemassani yhteisartikkelissa todettiin.Serbian osalta on kyse konkreettisesta päätöksestä myöntää maalle kandidaattimaan asema, kuten komissio esittää ja Suomi lähes kaikkien jäsenmaiden kanssa kannattaa. Nyt hyväksytty muotoilu jätti lopullisen päätöksen Eurooppa-neuvostolle, mutta on muotoiltu siten, ettei perusteltua syytä evätä tätä Serbialta enää olisi. Tämä on tärkeää ei vain Serbialle vaan koko Länsi-Balkanin ja Euroopan vakaudelle ja kehitykselle. Serbian edistys on ollut kiitettävää ja sen nykyjohto on myös ottanut tärkeitä askelia suhteiden normalisoimiseksi Kosovon kanssa, vaikka kaikki toki ymmärtävät tien EU:n jäsenyyteen olevan vielä pitkä ja mutkainenkin.Myös Bonnin ja Vilnan kokoukset ovat tärkeitä ja hyödyllisiä. Kansainvälisen tuen Afganistanille ja sen hauraalle vakaudelle ja demokratialle sekä rauhanpyrkimyksille ja sovinnolle on jatkuttava vuoden 2014 jälkeenkin. Jos näin ei käy, niin pahiten uhattuna ovat silloin Afganistanin naisten ja tyttöjen oikeudet ja mahdollisuudet.ETYJ:n osalta kannattaa lainata juuri tätä kirjoittaessani puheenvuoronsa päättänyttä Australian ulkoministeri Kevin Ruddia, joka kertoi panneensa merkille, että Euroopassa ETYJ:n väheksyntä on miltei muodikasta, mutta aasialaisena hän ei tähän yhdy, sillä se mitä heidän maailmankolkastaan puuttuu ja jota siellä tarvittaisiin, on ETYJ:n kaltainen järjestö.Hyvää itsenäisyyspäivää Vilnasta!6.12. 2011
